Lasten- ja nuortenkirjapalkintoja riittää vielä uudellekin vuodelle

 

Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n Topelius-palkinto on myönnetty Jukka Behmille nuortenkirjasta Ihmepoika Leon (Tammi 2023).
 
Ohessa raadin perustelut: 

Sujuva ja vetäväjuoninen romaani sijoittuu lontoolaisen jalkapalloseuran junioriakatemiaan ja kertoo lahjakkaan nuorukaisen nopeasta noususta brittifutiksen huipulle. 
    Behmin vakuuttavasti kuvaamien pelikenttien tapahtumien lisäksi Ihmepoika Leon on uskottava kuvaus myös ammattijalkapalloilun raadollisesta maailmasta, hankalista perhesuhteista ja kulissien takaisesta pelistä, jossa raha ratkaisee. Koskettava kasvutarina kulkee kohti uutta maailmaa ja samalla Leonin sisimpään. 

 
Lastenkirjallisuudelle jaettavan Arvid Lydecken -palkinnon on saanut Taru Viinikainen saturomaanistaan Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY, kuv. Silja-Maria Wihersaari).

 

Kiehtova saturomaani vanhassa saappaassa isoäitinsä kanssa asuvasta piiskuhäntäoravasta. Saapastalon Aurorassa on jotain perinteisellä tavalla kaunista, se suorastaan pursuaa satujen ja tarinoiden lumoa ja on täynnä tunteiden vuoristorataa. 
    Tosipaikan tullen pikkuruinen päähenkilö voittaa pelkonsa ja hänestä löytyy urhea sankari, joka muiden vuoksi uskaltautuu vaaraan ja samalla saa arvaamattoman palkinnon.

 
Lisäksi kirjailijayhdistys on myöntänyt Pääskynen-kunniakirjan lukuaktivisti Henriika Tulivirralle, joka on tehnyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi  eri tahoilla.  
 
Topelius- ja Lydecken-palkintoja rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Palkintojen summa määräytyy jakovuoden vuosiluvun mukaan, eli vuosinousua on aina yhden euron verran, tänä vuonna 2024 euroa. 
 
Kummankin palkinnon ehdokkaiksi asetettiin viisi teosta.
 
Palkintoraatiin kuuluivat kirjastonjohtaja Henna Kaukoniemi, erityisopettaja Helena Siitonen ja kirjailija Petteri Paksuniemi. 
 
Olen monesti aiemminkin harmitellut sitä, että Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n palkintoraadit eivät ole hoksanneet tehdä summausta päättyneen kirjavuoden annista, joko ehdokasjulkistuksen yhteydessä joulukuussa tai varsinaisten palkintojen uutisoinnin ja tiedotuksen yhteydessä. 
 
Kun raati tekee ison työn paneutuen vuoden kotimaiseen tarjontaan, niin havaintojen kiteyttämisen  ja yhteenvetämisen luulisi syntyvän melko vaivattomasti. Yhteenvedoilla on nykyisin vielä entistäkin isompi merkitys, kun lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyys eri medioissa on vähentynyt.  
 
 
Ihmepoika Leonin olen arvioinut  Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa ja Saapastalon Auroran marraskuussa.

7. luukku: Tonttupölyä ja tilpehööriä

Liina Putkonen: Revontuulen ratsastajat 1: Monen mutkan tonttumatka. Kuvittanut Nora Surojegin. 367 sivua. Tammi 2023. 

 

 

Jouluun sijoittuva lastenromaanisarja on Suomessa vielä harvinainen formaatti. Matt Haigin ja kuvittaja Chris Mouldin Poika nimeltä Joulu (Aula & Co v:sta 2017) on jatko-osineen tuttu myös suomennoksina.

 

Liina Putkosen saturomaanin päähenkilö 11-vuotias Pyry on ahdistunut monesta syystä. Kotona vanhempien välit ovat tulehtuneet ja koulussa poika joutuu kiusaajan, Mannin, silmätikuksi. 

 

Rantakahvilassa nautittu kermavaahtokaakao johdattaa Pyryn tonttumaailmaan ja Tuisku-tontun ystäväksi. Hämmennystä herättää kuitenkin se, että Tuisku toivoo apua tontunsukuisen Mannin pelastamiseen. 

 

– Joulu on meille tontuille kuin sydän, se sykkii aina, joka päivä, joka minuutti ja joka sekunnin murto-osa. Paitsi ei kai sydän syki niin usein? No, meidän joulumme sykkii ihan nanona, pikona ja tseptonakin, Tuisku oli selittänyt.

 

Pyry tutustuu Tuiskun opastuksella villimieleensä ja suojasieluunsa, joista ensimmäinen antaa rohkeutta ja toinen suojelee. Vaiherikkaan seikkailun kuluessa poika tulee vähitellen tietoisemmaksi omastakin tonttuperimästään ja löytää myös omat taikavoimansa. 

Pyry ja Tuisku tasapainottavat toisiaan: Tuiskun on vaikea kontrolloida tunteitaan ja hän ajautuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, kun taas Pyry on tunteiden ilmaisussa ottanut mallia pidättyneistä vanhemmistaan. Yhdessä he ovat kuitenkin "hyvä seikkailupari", kuten Tonttuakatemian tontessori Hituhinen asian kiteyttää. 

 

Menneenmöröt ja tulevantuhot aiheuttavat kiperiä käänteitä. Tonttumaailman aikavivun ansiosta Pyry pystyy seikkailemaan Tuiskun kanssa ilman että vanhemmat juurikaan edes huomaavat hänen poissaoloaan. 

Pyryn perheen välisiä suhteita kuvataan varsin karulla tavalla. Isä käy kotona vain kääntymässä ja silloinkin lähinnä tylyttää poikaansa:

 

Olet 11-vuotias ja älyllisesti jo siinä iässä että ymmärrät, ettei satua sovi sekoittaa todellisen elämään. Joulupukkia ei ole olemassa. 

 

Putkonen luo joulufantasiaansa uusia ilmaisuja ja vähän keinotekoistakin jouluisuutta: esimerkiksi Tonttujen Tasavallan pääkaupunki  ja joulupukin kotikaupunki on nimeltään Jojoululu.   

 

Eläinhahmoinen tonttu on nimeltään tontotus. Tonttulas on Tonttuakatemiassa opiskeleva tonttu. Ihmisiä tontut kutsuvat ihmisläisiksi.

 

Nora Surojeginin koko sivun kuvituskuvissa on yhtäältä kyllä sadun lumoa, mutta ihmislapset ja tontut piirtyvät silti olemukseltaan yksitotisempina. 

Saturomaanissa on paljon kutkuttavia paikannimiä, kuten Ritiralla, Kalmankuru ja Hukkaholvi. Sisäkansiin olisi voinut liittää tapahtumapaikkoja ja niiden välisiä etäisyyksiäkiin havainnollistavan kartan. 

 

Monen mutkan tonttumatka aloittaa uuden Revotuulen ratsastajat -sarjan.

 

Klassisten lastenkirjojen tapaan ruokaa kuvataan seikkailun eri käänteissä antaumuksellisesti: 

 

Pyry katselee häkeltyneenä pöytää, jonka eteen hän istuu ystäviensä, tontessorien ja äitinsä kanssa. Herkkuja herkkujen vieressä.      

On rapeakuorista paahtokaurapaistia porkkanapihlajanmarjahyytelön kera, napsakoita mukavasti meheviä perunatikkusia, hunajaisia ruusukaaleja, kermaista kermakastiketta, suussa sulavia kikkanoita ja porsnakin potkaa. Jälkiruoaksi syödään uunissa haudutettuja kaneliomenalohkoja poksuvaahdon kera. 

 

Liina Putkonen (s. 1973) on Helsingissä asuva toimittaja. Hänen esikoisromaaninsa, dekkari Jäätynyt tyttö (Johny Kniga 2018), voitti Rikos-Kniga- kirjoituskilpailun. Kahden dekkarin jälkeen on ilmestynyt tänä vuonna myös viihderomaani Unohdettujen unelmien kirjasto.   

 

Kun lukijakin huomaa tulevansa käärityksi rakkaudentäyteiseen lämpimään villatakkiin…

Taru Viinikainen: Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 141 sivua. WSOY 2023. 

 

 

Kotimaisissa lastenromaaneissa on tänä vuonna nostettu esille todella isoja aiheita: lasten välisiä kaverikahnauksia ja suoranaista kiusaamista, isän kaipuuta, halua tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään sekä tarvetta kuulua osaksi joukkoa. 

 

Aurora on orava, piiskuhäntä, korkeintaan kanervan korkuinen. 

 

Se muistuttaa olemukseltaan paljon maaoravaa, mutta kuuluu kuitenkin piiskuhäntien sukuun. 

Auroran perhe ja koko sukukunta on asunut aiemmin läheisellä Saapassaarella, mutta siellä puhjennut metsäpalo on häätänyt ne Tynnyrilään. 

 

Aurora huolestuu monista arkisista asioista ja
tämä näkyy myös sen olemuksesta. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Muut Tynnyrilän kylän asukkaat ovat tynnyritaloissa, mutta Aurora asuu isoäitinsä kanssa vanhassa saappaassa. 

Tynnyri onkin mainio vertauskuva sekä elämänasenteeltaan että aatemaailmaltaan Aurorasta ja isoäidistä poikkeaville kyläläisille, joiden ynseys on personoitu terävästi jo nimeltään vastenmielisen kylän pahanhengen, rouva Pimosa Pikkuhäkin, hahmoon. 

Poikkileikkausnäkymä Auroran ja isoäidin saapastalosta. 
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

 

Tynnyrilän arki rytmittyy kylän keskusaukiolle joka aamu ilmestyvien postimestarin jakamien kirjelähetysten varaan. Kirjeiden sävy on usein uhkaava: arkeen työntyy kirjeiden kautta jatkuvasti uusia vaaroja ja ennusmerkkejä vääjäämättömästi lähestyvästä katastrofista. 

Yksi Auroran pahimmista peloista on, että lukinlyllerö munisi munansa sen korvaan! 

 

Saturomaanin aikuinen lukija tunnistaa Tynnyrilän aatemaailmasta totalitarismia, jossa hallitsija ulottaa vallan lonkeronsa kansalaisiin siekailemattoman pelottelun ja alistamisen avulla.  

 

Aurora luki kirjeen metsän vaaroista ja alkoi pukeutua. Hän valitsi kumisaappaat käärmeiden varalta, sadetakin sateen varalta ja kypärän taivaalta putoavien asioiden varalta, esimerkiksi sammakoiden, jäärakeiden, tähtien. Reppuun tyttö pakkasi vaihtovaatteet ja vaihtovaatteiden vaihtovaatteet sekä hyväksi havaittua hyönteissumutetta, ja tulitikkuaskin hän sulki tiiviiseen peltiaskiin. Isoäiti sekoitti kermaviiliin vatukat, sokerin ja munan niin, että seinille roiskui, kaatoi seoksen vuokaan painellun taikinan päälle, ja työnsi piirakan uuniin. Hän kurkkasi keittiöstä eteisessä käsineitä valitsevaa Auroraa ja hymyili. Hän ajatteli, että Aurora oli aina Aurora. Ihana ja rakas.

 

Isoäidin spontaani luonne, kaunosieluisuuus ja taiteellisuus toimivat mainiona vastinparina Auroralle.  Isoäiti valmistaa monin eri tavoin Auroraa myös tulevaan aikaan, jolloin sen on pärjättävä omillaan. Tärkeintä olisi, että pikkuorava oppisi tuntemaan omat juurensa. 

 

Auroran ylivarovaisuutta ja pienoista hysteerisyyttä selittää myös se, että oravatytön vanhemmat ovat Auroran varhaisessa lapsuudessa menehtyneet traagisesti suuren metsäpalon aikaan Pahankosken kuohuihin. Isoäiti kaitsee ja hoitaa Auroraa parhaan kykynsä ja vaistonsa mukaan, mutta on viime aikoina joutunut lepäilemään entistä enemmän. 

Saapastalon Aurora kuvaa pakahduttavan kauniisti, kuinka viisaan ja herkkävaistoisen aikuisen huolenpito ja ehdoton rakkaus voi hoitaa jopa pahoin traumatisoituneen lapsen eheäksi. 

 

Taru Viinikaisen saturomaanin ensimmäisissä luvuissa viritetään jo odottamaan pahinta, mutta paljastamatta yksityiskohtia voin taata, että kaikki todellakin kääntyy parhain päin. 

 

Jos varovainen ja haasteita karttava Aurora ei joutuisi siirtymään epämukavuusalueille, hän ei myöskään kasvaisi niihin mittoihin, joita tulevat seikkailut – kaikesta päätellen – siltä tulevat vielä edellyttämään. 

Saapastalon Aurora on nimittäin uuden sarjan avausosa. 

Taru Viinikainen tunnetaan ennestään arkea ja satua yhdistävästä Tiltu ja Lettu -lastenkirjasarjasta (WSOY v:sta 2017) ja helppolukuisista Neppari-kirjoista (WSOY v:sta 2021, Lukupalat-sarja). 

 

Isoäidin ehtymättömien ruokavarastojen äärellä on Aurorankin
helppo hymyillä huolettomasti. Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta
Taru Viinikaisen saturomaaniin Saapastalon
Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Saapastalon Aurora on klassinen kehityskertomus. Lukija tempautuu aluksi jopa hieman reppanan, mutta vähitellen yhä enemmän tormistautuvan Auroran kanssa ehdoitta seikkailun pyörteisiin. 

 

Niinpä tuntuu aivan uskottavalta, että isoäidin kadottua mystisesti piskuinen orava on valmis puolustamaan kotiaan sieltä löytyvillä arkisilla aseilla, harpilla, lankasaksilla, kulmaviivaimella, purkinavaajalla, perunasurvimella ja kaulimella!

 

Silja-Maria Wihersaari on jo aiemmissakin lastenkirjakuvitustuksisaan
 näyttänyt erityisen taitonsa luonnon kuvaajana. 
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Olennainen osa Taru Viinikaisen lastenromaanin tenhoa löytyy Silja-Maria Wihersaaren taidokkaasta, sävykkäästä akvarellikuvituksesta. Wihersaari tavoittaa oravien ilmeisiin ja kehonkieleen valtavasti eri tunnetiloja. Saapaskodin sisäinteriööriin ja romaanin luontomiljööseen tekee mieli astua sisään. Sadun lumo on aukeamilla rikkumaton.  

Kivikon kapinalliset hurmaavat saturomaanissa

  

Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä. Kuv. tekijän. Suom. Jaana Nikula. 203 s. Teos 2023. 

 

Eläinyhteisöistä kertovat fantasiakirjat ovat oma kiehtova genrensä. 

 

Muistetaanpa vaikka klassikon aseman jo aikapäiviä sitten lunastaneet Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee ja Richard Adamsin Ruohometsän kansa sekä hieman uudemmista Margaret I. McAllisterin Orrin-sarja (kuv. Omar Ryann, Tammi 2005–2011, suom. Helene Bützow).

Lena Frölander-Ulfin murmelien ja kyykäärmeiden valtataistelusta kertovan Kamppailu kivikosta -trilogian avausosa Rapsu Huiskahäntä vaikuttaa aluksi melko harmoniselta murmeliyhdyskunnan arjen kuvaukselta. 

Suurisilmäinen murmeli Rapsu kotipesässään.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Rapsulla on murmeliyhdyskunnan muihin jäseniin verrattuna pienempi perhe, vain kaksi sisarusta, isoveli Murri ja pikkusisko Kehrä. 

Isä ei jostain syystä ole palannut muiden murmeli-isien tavoin jokasyksyiseltä retkeltään takaisin kotiin. Rapsun parhaalla kaverilla Kävyllä on montakin isää, minkä kerrotaan olevan murmeleiden keskuudessa aivan tavallista. 

 

Pian selviää, että Rapsu on uhmamieli: Rapsu ei aio noudattaa aiempien sukupolvien perinteitä, joissa pesueen vanhimmat poikaset ryhtyvät jo varhain tekemään osuutensa perheen elättämisessä:

”Minä en ole niin kuin muut. Aion olla kivikon ensimmäinen murmeli, joka aloittaa työt vasta kun itse haluaa.” 

 

Murmeleiden pahimpana uhkana ovat kyykäärmeet, jotka väijyvät kivikon reunamilla. Uhkrarohkeilla retkillään Rapsu tutustuu Siksak Zuurhäntään, joka on pelätyn käärmeiden klaanin kenraalin poika.  

 

Kyykäärmeet pitävät murmeliyhdyskuntaa alituisessa
pelossa. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

Tässä vaiheessa lukija terhakoituu ja aavistaa tunnelman muuttuvan pian jopa piinaavan jännittäväksi. 

 

Tosielämässä murmelin ja käärmeen ystävyys olisi tietysti luonnontieteellinenkin mahdottomuus. Niinpä luottamus ei synny Siksakin ja Rapsunkaan välillä ilman sanaharkkaa, keskinäistä kyräilyä ja empimistä. 

 

Rapsun on myös vakuutettava Käpy uuden ystävänsä aikeiden luotettavuudesta. 

Siksak näyttää Rapsulle vanhan murmelien tukikohdan.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Siksak johdattaa Rapsun hylättyyn murmelien tukikohtaan ja paljastaa tietävänsä käärmeiden pitkäikäisyydenkin ansiosta tärkeitä tietoja, jotka voisivat tulevaisuudessa helpottaa huomattavasti murmelien elämää. 

Rapsu on toki fiksuna murmelina tehnyt omiakin päätelmiään käärmeiden ja murmeleiden osalta:

 

 

– – ”Mutta miten voit tietää vanhasta ajasta?” Siksak kiiruhtaa Rapsun luokse. ”Edes minä en tiedä mitä silloin todella tapahtui. Oli jonkinlainen murmelikapina, mutta olen kuullut siitä vain isoisältä, jonka muisti alkoi vanhoilla päivillä reistailla. Vaari säntäili sinne tänne ja hoki että ´murmelit tulevat, murmelit tulevat´.”

 

”Asiat eivät siis aina ole ollut kuten nyt?” Rapsu kysyy.

 

”Mitä tarkoitat?” Siksak kiitää eteenpäin eikä hänen näköjään tarvitse edes katsoa mihin kiemurtelee. 

 

Rapsusta tuntuu kuin neulaset pistelisivät tassujen lisäksi mieltäkin. ”Ehkä käärmeet eivät olekaan aina päättäneet kaikesta”, hän sanoo kiukkuisesti. – – 

 

Lena Frölander-Ulfin eläinfantasia puhuu kauniisti ystävyyden, perheenjäsenten välisen tunnesiteen sekä lajirajat ylittävän solidaarisuuden puolesta. 

 

Rapsu Huiskahäntä kuvaa oivaltavasti aikuisten ja lasten maailmoiden erillisyyttä, sovinnaiset rajat ylittävää luottamusta ja epätodennäköisten vastakohtien välistä ystävyyttä, ja näissä painotuksissaan se toi mieleeni myös Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären.

Kuvitus hyödyntää tehokkaasti tunnelman luomisessa ahtaita
paikkoja. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa 
Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Saturomaanin tenhon yksi olennainen ainesosa löytyy Frölander-Ulfin kuvituksesta. 

 

Dramaturgisesti jäntevän rakenteen kannalta lastenromaani hyötyy aina siitä, että kuvan ja tekstin vuoropuhelu on yhden ammattitaitoisen tekijän vastuulla.    

 

Kuvitus rytmittää aivan konkreettisesti tihentyvää seikkailua: aukeamat ovat tasapainoisia ja toisinaan kuva anastaa koko aukeaman tietyn tunnelman tai juonenkäänteen välittämisessä. 

 

Hellyttävien, suurisilmäisten murmelien rinnalla käärmeet jäävät niihin yleisesti liitetyn pelon ja niljakkaan olemuksensakin vuoksi auttamatta altavastaajiksi, mutta  Frölander-Ulf saa jopa käärmeiden katseisiin ja olemukseen ällistyttävän paljon särmää ja lämpöä, tunteita ja toimintaa!

Karu kivikko on miljöönä itsessään tehokas tunnelman luoja ja eläimiä kuvataan usein ahtaissa onkaloissa.

 

 

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut kirjan ruotsiksi ja alkuteos Kampen om stenåkern: Rafsa Vildpäls on ilmestynyt Förlaget-kustantamon kautta. 

Jaana Nikusen vivahteiltaan tarkka ja alkuteoksen kanssa samaan aikaan ilmestynyt suomennos toimii hyvin ääneen luettuna. Tosin kirjaa ei kannata lukea juuri  ennen nukkumaan menoa. 

Rapsu Huiskahäntä  sopii myös sujuvasti lukevan lapsen itse luettavaksi suhteellisen lyhyiden lukujen ja vetävän juonen sekä runsaan kuvituksen ansiosta.

Hyvä, että kotimaisten saturomaanien valikoima laajenee Rapsu Huiskahäntä -trilogian myötä myös oikeasti jännittävän ja särmikkään eläinseikkailun suuntaan.  

 

Lastenromaani Turun palosta palkittiin Runeberg Juniorilla

Jälleen tänä vuonna valpas media olisi voinut nostaa esille kaksi samasta aiheesta eri kohderyhmille kirjoitettua kirjaa: Roope Lipastin Palavan kaupungin lapset (WSOY) ja Hannu Salmen tietokirjan Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 (Otava).

Lipastin historiallinen lastenromaani palkittiin tänään Runeberg Juniorilla ja Hannu Salmen tietokirja oli viime vuonna Tieto-Finlandia-ehdokkaana. 

Runeberg Junior -palkinnon saajasta olivat päättämässä yhteensä 136 porvoolaista esi- ja alkuopetuksen oppilasta. 

Valinta tehtiin aikuisraadin tekemän ehdokaslistan kirjoista: mukana neljä alun perin suomeksi ja neljä ruotsiksi ilmestynyttä kotimaista lastenkirjaa, näistä kuusi lastenromaania ja kaksi kuvakirjaa. 

Esivaaliraati perusteli Lipastin teosta tähän tapaan: 

Palavan kaupungin lapset on Roope Lipastin kirjoittama historiallinen seikkailu, jossa kolmen lapsen elämä mullistuu heidän joutuessaan keskelle Turun paloa. Kirja kertoo monipuolisesti ystävysten tulevaisuudensuunnitelmista, 1800-luvun yhteiskuntarakenteesta sekä äärimmäisestä katastrofista lasten näkökulmasta. Vaaran vaaniessa jokaisen nurkan takana tarinan tunnelma on käsin kosketeltava ja mukaansa tempaava.

Sanomalehti Östnylandin ja Porvoon kaupungin perustama palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa.  

Roope Lipasti toi  kiitospuheessaan esille ilon siitä, että hänen lastenromaaninsa sai nimenomaan Runeberg Junior -palkinnon, jota jaetaan Porvoossa. Kirjassa nimittäin mainitaan myös eräs neiti Tengström, joka sittemmin tunnettiin Porvoossa paremmin nimellä Fredrika Runeberg. 

Kunniamaininnan sai niin ikään lasten- ja nuortenkirjallisuden Finlandialla palkittu Sofia ja Amanda Chanfreaun lastenromaani Giraffens hjärta är ovanligt stort (Schildt & Söderströms; Kirahvin sydän on tavattoman suuri, S&S, suom. Outi Menna), jota esiraati perusteli seuraavasti: 

Sofia och Amanda Chanfreau johdattavat meidät mielikuvituksellisten otusten uskomattoman kauniiseen maailmaan kirjassaan Giraffens hjärta är ovanligt stort (Kirahvin sydän on tavattoman suuri). Lukija voi vain toivoa, että hänkin voisi nähdä asfalttimajavia ja suojatieseeproja kuten kirjan päähenkilö Vega, joka elää isänsä kanssa Kirjahvisaarella.  Isoisä Viktor asuu lähistöllä jännittävässä talossaan ison puutarhan keskellä, mutta missä on Vegan äiti? Ja onko totta, ettei kirahvilla ole äänihuulia? Amanda Chanfreaun yksityiskohtaiset ja herkät piirrokset kutsuvat palaamaan kirjaan yhä uudelleen.  

Arvostan kovasti Runeberg Junior -palkintoa, mutta jälleen kerran harmittelen sitä, että lasten ääni hukataan palkinnon tiedotuksessa. 

Nykyisen vähentyneen lastenkirjajulkisuudenkin nimissä olisi tärkeää antaa lapsille mahdollisuus tuoda omat mielipiteensä esille: mitä he oikeasti pitivät lukemistaan tai heille ääneen luetuista kirjoista: mitkä asiat heitä hämmästyttivät ja ihastuttivat erityisesti.  

Palkintotiedotteeseen olisi ollut hyvä saada lasten summausta, mielipiteitä, kommentteja – heidän opettajiensa referoimina tietysti. 

Suorana lähetetyssä kaksikielisessä palkinnonjakotilaisuudessa lapset olivat toki yleisönä pääosassa. 

Ehdolla palkinnolle olivat myös nämä kuusi lastenkirjaa:

Mikko Kalajoki: Almus: Tännetuloa terve, kuv. Jani Ikonen,  WSOY

Helena Meripaasi: Pystykorvatalvi, Otava 

Annika Sandelin: När farmor flög, ill. Jenny Lucander, Förlaget / Kun isoäiti lensi, suom. Veera Antsalo, Teos   

Arttu Unkari: Isämies ja hyytävä hypnoosi, kuv. Kai Vaalio,  Otava

Sanna Sofia Vuori & Cara Knuutinen: Lejon kommer / Leijona tulee, Teos & Förlaget

Mimi Åkesson & Linda Bondestam: Här är alla andra / Kaikki toiset , suom. Katri Tapola (Förlaget, Etana Editions, suom. Katri Tapola)

Lastenkirjahyllystä löytyy arvio Lipastin romaanista  Palavan kaupungin lapset ja arvio Chanfreaun sisarusten lastenromaanista Kirahvin  sydän on tavattoman  suuri. 

 

 

7. luukku: Taikapöly tuo joulun

Sirkka Knuuttila: Rosmariini ja kadonnut lumiukko. Kuvittanut Olga Badulina. 103 sivua. Avain 2022.

 

Terhakka tonttu Rosmariini on seikkaillut aiemmin joulukalenterikirjassa Rosmariini ja valkoinen joulu. 

Uusimman osan 24 lukuun jaotellussa tarinassa tonttutyttö lähtee selvittämään, miksi lumiukko ei ole saapunutkaan tuttuun tapaan Talven Ihmemaasta joulukuun alussa hänen kotipihalleen. 

Rosmariini pelkää, että joulukaan ei tule ajallaan.

Lunta on yllin kyllin, mutta lumiukkoa ei näy missään.
Olga Bodulinan kuvitusta Sirkka Knuuttilan tekstiin
joulukalenterikirjassa Rosmariini ja kadonnut lumiukko
(Avain 2022). 

 

Kyse ei ole ilmastonmuutoksesta: lunta on kyllä ylenpalttisesti tonttumaassa.

 

Osansa lumiukon tulon viivästymiseen taitaa olla myös noita Anelma Alviinalla, joka on äkkipikaistuksissaan jähmettänyt noitapoika Peeveli Pahkeisen ja Pyrypojan jääkalikoiksi.

 

Rosmariini saa onneksi apua lumiukkopulmaansa Peeveli Pahkeiselta ja isovanhemmiltaan. 

 

Onnelliseksi kiertyvässä loppuratkaisussa tanssitaan
 tietysti lumiukon paluun kunniaksi. Olga Bodulinan kuvitusta
Sirkka Knuuttilan tekstiin joulukalenterikirjassa 
Rosmariini ja kadonnut lumiukko (Avain 2022)

Sirkka Knuuttila sommittelee  tasamittaisista luvuista vetävän, mutta pienimpienkin kuulijoiden jännityksen sietokyvyn ja muiden mukavuusalueiden rajoissa pysyvän seikkailun.  

Hän on kirjoittanut Avaimen blogissa Rosmariini-kirjojen synnystä ja siitä, kuinka hän on tallettanut niihin myös oman lapsuutensa joulumuistoja. 

 

Jouluisen saturomaanin viehko tunnelma syntyy suurelta osin Olga Bodulinan "postikorttimaisen kauniista" kuvituksesta.

 

 

Naukuva kissafantasia lapsille

 

Rasaliina Jänö: Taikakello. Viereismaailmojen seikkailut 1. Kuvitus tekijän. 166 sivua. Mäkelä 2022. Kansikuva Tanja Mitchell. 

 

 

Rasaliina Jänön lastenfantasia, Taikakello, yhdistää veikeästi arkea ja fantasiaa. 

 

Keskushenkilöinä ovat alakouluikäinen Valpuri ja hänen äitinsä Reetta. 

 

Kirpputorilla vanha nainen antaa Valpurille vanhan hopeisen taskukellon, jonka avulla äiti ja tytär siirtyvät kissojen valtakuntaan, Naumaahan. Naumaan valtiattarelta, kuningatar Akileijalta, on varastettu valtikka ja Ilkikissat ovat sysänneet maan sekasortoon. Kissanpentuja jähmetetään kiveksi, tältä uhkalta eivät välty Valpuri ja hänen äitinsäkään, jotka Naumaassa kissan hahmoissa tottelevat nimiä Mini ja Emo.

 

Emo katsoi tytärtään, joka istui vähän syrjemmällä muista kissoista. Ministä oli kasvanut kunnon kissasoturi, jolla oli rohkea sydän ja terävä pää. 

 

Emo ei voinut olla miettimättä heidän tulevaisuuttaan. Pääsisivätkö he koskaan takaisin omaan maailmaansa? Vai oliko heidän kohtalonsa elää loppueelämänsä Naumaan uumenissa tai kahden maailman välissä? 

 

Tarvitaan äidin ja tyttären viisasta yhteistyötä, Valpurin seikkailun kuluessa myös matemaattisissa päättelytehtävissä terävöityviä hoksottimia ja sadun tenhoa, jotta Naumaan asiat saadaan takaisin raiteilleen. 

Apua he saavat myös Sylvialta, suorastaalta, ja rohkealta jäniksenpojalta, Kaarlo Kumipallokoivelta.

 

 

Hauskasti jo kirjan sisäkannessa tuodaan esille ajatus viereismaailmoista:

 

Viereismaailmoja on ympärillämme kymmeniä, ehkä satoja. Kukaan ei tarkkaan tiedä. Kohtalot kietoutuvat toisiinsa luoden aina uusia tulevaisuuksia. Ne ovat limittäin ja päällekkäin ja joskus ne lukkiutuvat hetkeksi yhteen. 

 

Taikakellossa on aineksia helppolukuiseksi kotimaiseksi helppolukuiseksi variaatioksi  Erin Hunterin kirjailijanimellä vuodesta 2003 ilmestyneelle Warrior Cats -sarjalle (suom. Soturikissat, Arthouse v:sta 2009, suom Vesa-Matti ja Nana Sironen). Sarjan suomennosten oikeudet ovat siirtyneet hiljattain WSOY:lle.

 

Rasaliina Jänö on myös kuvittanut teoksen itse. Kauniit vinjettikirjaimet ovat hienoisessa ristiriidassa pelkistettyjen ja hyvin tummien kuvituskuvien ja Tanja Mitchellin kansikuvan kanssa.  

 

Lastenkirjan tekijöiden nimet muistuttavat jo välillä lastenkirjojen mielikuvituksellisia henkilöhahmoja. Rasaliina Jänön (oik. Rasaliina Seppälä) lisäksi syksyn lastenkirjatarjonnasta löytyy Kissa Koskinen, joka on kuvittanut isoäitinsä Hannele Huovin lyyrisen sadun Simpukka (Tammi 2022).

 

Rasaliina Jänö on aiemmin julkaissut kuvakirjoja yhdessä sisarensa Anu Pensolan kanssa nimellä Rasaliina Seppälä (mm. Merenneitopulveri, Mäkelä 2022). 

Elämä on arvaamatonta, mutta toivoa ei silti kannata menettää

Annastiina Storm: Teräsmiespoika ja muita lentäviä asioita. Kuvitus Sari Airola. 240 sivua. S&S 2022. 

 

Kustantamo S&S ansaitsee erityistä kiitosta siitä, että se pitää kustannusohjelmistossaan realismia ja fantasiaa yhdistäviä kotimaisia lastenromaaneja. 

 

Anja Portinin Radio Popov (S&S 2020) ja Vuokko Hurmeen Värikkäät -sarja (S&S v:sta 2020) ovat viime vuosilta hyviä esimerkkejä kirjoista, jotka ottavat kantaa lapsen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

 

Myös Annastiina Stormin ensimmäinen juuri ilmestynyt lastenromaani on visusti lapsen oikeuksien puolella. 

 

Vaikka Eevertin turvaverkko ohenee lastenromaanissa, niin
onneksi hänellä on tukenaan maailman meriä kyntänyt
rouva Malmsten. Sari Airolan kuvitusta
Annastiina Stormin lastenromaaniin Teräsmiespoika
ja muita lentäviä asioita (S&S 2022).  

Me aikuiset rakastamme usein laatia erilaisia to do -listoja asioista, joita haluaisimme tehdä. 

Kymmenvuotiaan Eevertin listalla on kolme asiaa: hän haluaa oppia lentämään, hän haluaa pelastaa kaupungin asukkaita manipuloivilta Luigur ja Baba Buberilta ja löytää lentäjänlakkiin tismalleen sopivan pään.

 

Kirjan kerronnallinen ratkaisu on hieman kömpelö, jos ajatellaan että lapsi lukisi kirjaa itsenäisesti. 

Tapahtumia seurataan välillä minäkertojan, eräänlaisen virkahenkilön, toivarin näkökulmasta ja välillä tämän ihmisten toiveita toteuttavan toivarin ääni upotetaan osaksi kaikkitietävää kerrontaa jossa seurataan Eevertin arkea.

 

Eevert löytää kodin vaatekomerosta lentäjänlakin ja kiikuttaa sen äidin nähtäväksi. 

Äiti kertoo lakin kuuluneen pojan isälle, joka on kuitenkin lähtenyt pois jo ennen Eevertin syntymää. 

 

– Kun kasvat isoksi, tulet huomaamaan, että elämä on arvaamatonta, eivätkä kaikki asiat mene niin kuin eniten toivoisi. Oikeassa elämässä ihmiset tulevat ja menevät, ja joskus he jättävät jälkeensä lakkejaan ja uusien ihmisten alkuja. 

 

Näyttävän sisääntulon merenrantakaupunkiin tekevä pariskunta, Luigur ja Baba Buber, kietoo pian paikkakunnan asukkaat pauloihinsa. 

Tähtipuuteri erottelee ihmiset eri kasteihin ja jo nimensäkn puolesta luihu Luigur lupaa ihmisten löytävän oman sisäisen jalokivensä. 

Kyse on eräänlaisesta mielenmanipulaatiosta, joka turruttaa kaupunkilaisten tunteet. Luiguri taikapiiriin joutuvista tulee  oman edun tavoittelijoita, joille on ”nostaa oma hehku oman elämän ykkössijalle!”

Herra Luigur ulottaa manipuloivat lonkeronsa
kaupunkilaisten mielen syövereihin. Sari Airolan kuvitusta 
Annastiina Stormin lastenromaaniin Teräsmiespoika ja
muita lentäviä asioita (S&S 2022).  

 

Kun Eevertin äitikin lumoutuu Luigurin puheista ja taikapölystä ja poika muuttuu hänelle näkymättömäksi, niin lukijan uskoa onnelliseksi kiertyvään loppuratkaisuun koetellaan toden teolla:

 

– – Toisten aikuisten ohikatsottavana oleminen olisi ollut vielä jotenkin kestettävissä. Olgan kohdalla se tuntui siltä kuin maailman ainoa varmasti turvallinen asia olisi paljastunut arvaamattomaksi. Kuin tukeva maa olisi alkanut rakoilla jalkojen alla. 

 

Eevert on itsekin vajoamassa epätoivoon:

Voiko sen polompaa parkaa olla, kuin lapsi, jonka isästä oli jäljellä pelkkä nahkalakki ja jonka äiti oli kadonnut kimallepilveen ja unohtanut niin lapsensa kuin kaikki muutkin tärkeät asiat. 

 

 

Sekä tarina että kuvitus jättävät tulkinnanvaraa
sille, mitä kaikkea Luigurin lupaamasta Paratiisista
 ja omasta sisäisestä hehkusta löytyy. Sari Airolan kuvitusta 
Annastiina Stormin lastenromaaniin Teräsmiespoika 
ja muita lentäviä asioita (S&S 2022).

Onneksi Eevertillä on myös uskollisia ystäviä, joista merkittävimpään rooliin pääsee naispuolinen merimies, maailman meriä kyntänyt ja viisas rouva Malmsten. 

Juonessa on klassisten fantasiatarinoiden säihkettä, kun lukija saa jännittää toisistaan erotettujen kaksosten, Poniljan ja Kuniljan, vaiheita ja seurata Marsalkka-nimisen naakan yrityksiä auttaa Eeverttiä tukalissa tilanteissa.  

Lopussa kaikki kiertyy Eevertin ja koko kaupungin kannalta onnelliseen loppuratkaisuun. Viimein löytyy tismalleen oikean kokoinen pää lentäjänlakillekin... ja siinä vaiheessa Elmeri ei enää pidäkään niin tärkeänä sitä, ettei hänen isänsä ole mikään supersankari.

Stormin lastenromaanin ajankohtainen viesti painottaa moniäänisyyttä ja -arvoisuutta, yksilönvapautta sekä lähimmäisenrakkautta. Vaikka elämä on arvaamatonta, yksilö saa voimaa yhteisöstä ja läheisistään. 

 

Sari Airola on mustavalkokuvituksessaan luonut ilmeikkäitä karikatyyrejä, joiden katseesta ja kehon asennosta voi päätellä heidän vaikuttimensa.

 

Tuija Kuuselan oivaltavassa  taitossa kuvat pääsevät oikeuksiinsa ja vahvistavat näin hyvän ja pahan kamppailun eetosta.