Vastakohdat täydentävät aina toisiaan, olipa kyse sisaruudesta tai elämästä ylisummaan

 

Veera Salmi: Veljeni Valentin. Kuvittanut Nelli Långstedt. 176 sivua. Otava 2026.

 

 

–   – Minusta oli hauskaa, että sain asua tällaisessa paikassa kuin Antraluusia, jossa kaikki saivat tehdä mitä tykkäsivät, ja jonka presidentin motto oli: Ensin valo, sitten ilo. Minä olin täällä Antraluusiassa tosi iloinen, ja eniten siksi, että tämän paikan ainoa sääntö oli: Toisia ei saa kiusata! 

 
 
Alkuvuodesta olin katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa Jacob Höglundin ohjaaman lastennäytelmän Veljeni, Leijonamieli. 

Näytelmä sai ensi-iltansa jo syksyllä 2024 ja se on pienen tauon jälkeen otettu suuren kysynnän jälkeen uudelleen ohjelmistoon. 
 
Kuulun itse Lindgrenin lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen. Itse näytelmä jätti minut kylmäksi enkä vakaasta halustani huolimatta päässyt lapsuuden lukukokemukseni taikapiiriin. 
 
Veera Salmen lastenromaani tunnustaa jo nimellään vaikutevelan Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielelle. 

Salmen teosta lukiessani pohdin kuitenkin jatkuvasti kirjailijan – tai kustantajan? – perimmäisiä vaikuttimia tuoda edeltävän klassikon inspiroiva vaikutus niin avoimesti esille. 

Uskon, että hieman toisenlaisilla juonen variaatioilla kirjailija olisi voinut luoda jopa nykyistä paljon omannäköisemmän ja siten valovoimaisemman,  fantasian keinoja hyödyntävän ja moniarvoisuutta tomerasti puolustavan saturomaanin. 
 
Veljeni Valentin kertoo kaksosista, Valentinista ja Ramonasta. Kun sisarukset ovat yhdessä kaupungilla,  Valentinin nopeus pelastaa puhelimeensa hajamielisesti keskittyneen Ramonan joutumasta auton alle, mutta veli  kuolee sairaalassa saamiinsa vammoihin. 
 
Pian Ramonakin siirtyy Antraluusiaan, missä veli ja kaksosten syntymän yhteydessä kuollut äiti häntä odottavat. 

Ramonaa on kiusattu koulussa ja se on vaikuttanut hänen itsetuntoonsa nujertaen samalla monia unelmia. 
 
Ramonalle selviää, että Antraluusiassa jokaisella on oma voimansa ja erikoiskykynsä. Valentinin voima liittyy puihin ja  kärsivällisyyteen, mutta Ramonalla ei ole vielä pienintäkään aavistusta omasta erityisyydestään. 

Antraluusiassa presidentin virkaa toimittaa lyhtykrotti.
Nelli Långstedtin kuvitusta Veera Salmen lastenromaaniin
Veljeni Valentin (Otava 2026). 

 
Ramona saa kuulla, että Antraluusiassa ihmiset saavat itse päättää asioistaan. 

Ainoa sääntö on, että ketään ei saa kiusata tai muutoin satuttaa. Kaupungin asioista muodollisesti vastaava presidentti on todellisuudessa kala, lyhtykrotti.  

 
 

–   Eikö täällä missään ole parkkitaloja, toimistoja, laitoksia tai virastotaloja? minä kysyin katsellessani innoissani joka suuntaan. 

Valentin kertoi, ettei Antraluusiassa ollut mitään sellaista. 
 
–   Täällä ei ole edes poliisilaitosta, koska yhtään rosvoa ei ole missään. Jos jossain syttyy tulipalo, niin kaupungin väki kokoaa joukostaan nopeasti palokunnan, joka lähtee punaisella autolla paloa sammuttamaan. Ja se onkin Antraluusian ainoa auto, hän sanoi.

 
Ramona saa uusia ystäviä, muiden muassa robottikoira Tiikerin ja Martan, vanhemmistaan eksyneen pienen tytön, josta sukeutuu karismaattinen ja sanavalmis sivuhenkilö. 

Martan toiveikkuus ja uhmakkuus auttavat välillä Ramonaakin pahimman epätoivon hetkillä. 
 
Antraluusian olot kuulostavat aluksi kieltämättä vähän liian hyviltä ollakseen totta. 
 
Onnella on tietysti myös kääntöpuolensa. 

Rajanaapurina oleva Gorgonorin kaupunki hohkaa jo nimellään ynseyttä ja kolkkoutta. 
 
Antraluusiassa unimaatti valmistaa ihmisille unia, jotka kertovat heidän läheisistään, eli heistä, jotka eivät ole vielä päässeet Antraluusiaan. 

Painajaisia sisarensa kanssa tehtaileva Lusius ei ole
ulkoiselta olemukseltaan järin pelottava. Nelli Långstedtin kuvitusta
Veera Salmen lastenromaaniin  Veljeni Valentin (Otava 2026).  

Gorgonorissa taas syntyvät painajaiset, mutta tähän saakka niiden kulku Antraluusiaan on saatu estetyksi erityisten unisieppareiden avulla. Gorgonoria hallitsevat särmikkäät sisarukset, Lusius ja Leila,  joiden väliset skismat sysäävät Antraluusian asukkaat ahdinkoon. 
 
Valentin lähtee vaaralliselle matkalle Gorgonoriin. Ja odotustenmukaisesti Ramonan on karaistava itsensä ja lähdettävä veljensä perään.  
 
 
Erityisen huomion ansaitsee tapa, jolla Veera Salmi hyvin pienieleisesti kertoo Ramonan ja Valentinin perheen romanitaustasta, esimerkiksi kun isä viittaa sukunsa tuhatvuotiseen historiaan ja äkkipikaiseen luonteeseen tai äidin taitoon tehdä ennustuksia ihmisten käsistä. 
 
Lopussa korostuu koko lastenromaanin punaisena lankana moniarvoisuuden ja moninaisuuden puolustus. Ramona hyväksyy itsensä sellaisenaan ja samalla hän ymmärtää kuinka elämässä valo ja pimeys vaihtelevat. 

Gorgonorin luurangon ja Ramonan kohtaamisessa on Nelli Långstedtin
kuvituskuvassa aivan erityistä latausta. Långstedtin kuvitusta 
Veera Salmen lastenromaaniin  Veljeni Valentin (Otava 2026).  

 
Nelli Långstedtin viivapiirrokset ovat tarkkoja, mutta  jäävät usein paperin pintaan. Hän kuvaa hahmot melko staattisina, mikä vaimentaa hieman kerronnan sadunomaista tunnelmaa. 

Enemmän latausta ja intensiteettiä löytyy kuvista, joissa kohtaus on kehystetty art nouveau -tyyliin. 

Esimerkiksi kuvituskuva Ramonan ja Gorgonorin luurangon kohtaamisesta  on todella tehokas ja mieleenjäävä! 

 

 

 

 

Salamielien ja salaväen yhteistyö syvenee ja jännitys tihentyy Mustan Kuun majatalossa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan kuun salamieli. Puuhkisten laulu. 353 sivua. Lasten Keskus 2025.

 

Tunnetko jonkun, joka laulaa ulvoen täysikuun aikana? Kuuluuko tuttavapiiriisi joku, joka juo vain puolukkamehua? Oletko huomannut, että jotkin tavarat kutistuvat aivan pieniksi ja sitten taas kasvavat kokoa? Älä huoli, kaikki on hyvin. Soita minulle, niin kerron lisää! 

 
Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalo -saturomaanisarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Esilehdellä on merkintä, että Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on kolmannen osan ensimmäinen osa. 
 
 
J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen vanavedessä toivotaan jatkuvasti muita samankaltaisia omalakiseen fantasiamaailmaan sijoittuvia verrokkiteoksia. 

Niemelän loihtima omintakeinen tarinamaailma ja Kirkkopellon kuvituksessaan luoma visuaalisesti yltäkylläinen näyttämö hurmaavine henkilöhahmoineen on onnistunut kokonaisuus, josta myös kustantamo Lasten Keskus ansaitsee erityisen kiitoksen.

Mustan Kuun majatalossa asuu toinen toistaan
karismaattisempia haltioita, maahisia ja menninkäisiä. 
Tässä toisten muistoja haaliva menninkäinen. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu
(Lasten Keskus 2025).

 

Kun sarjan ensimmäinen osa Mustan Kuun majatalo ilmestyi vuonna 2021 povasin sille kansainvälistäkin menestystä. Tähän mennessä käännössopimuksia on tehty ainoastaan Viroon sarjan ensimmäisestä osasta.
 
 
Quumestari, Halla Haava ja Albert Valtio aiheuttavat Saimi Salaperille ja hänen luottoystävilleen, salaväkeläisille, paljon harmia. 

Peilitehtaan johtaja Quumestari aikoo imeä salaväen loihtuvoiman ja käyttää sitä röyhkeästi omiin, luonnon tasapainoa horjuttaviin tarkoituksiinsa. Albert Valtio värvää myös Saimin koulutovereita P.Ö.S.I.L.Ö-kerhoon, jonka toimet ja tavoitteet eivät lähemmässä tarkastelussa kestä päivänvaloa. 
 
 
Näiltä osin Niemelä on punonut tarinaan hyvinkin ajankohtaisia säikeitä. 

Albert Valtio on saanut yhteydenottoja muilta vierasolioilta, raakeilta, jotka haluavat poistaa vierasoliot kokonaan. Raakeilla on sitä varten armeija, keihäineen kaikkineen. 
 
 
Saturomaanisarjan jännitteen rakentamisessa Salaväkeä edustavilla erilaisilla maagisilla hahmoilla on olennainen osa. 

Toisaalta jännitys tihentyy, kun Saimin eläinlääkärinä työskentelevä isä on edelleen autuaan tietämätön kotitalonsa salaperäisistä asukkaista ja hänen tyttärensä yhä vaarallisemmaksi yltyvistä  toimista pelastaa Mustan Kuun majatalon ja sen asukkaiden tulevaisuus tilanteessa, jossa ”majatalo suorastaan natisi liitoksistaan erilaisten olentojen paljoudesta”.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon yhdessä luoma fantasiamaailma
sisältää myös hurjuutta ja suoranaista kauhuakin, mutta lapsilukijan kannalta kuitenkin riittäävän turvallisissa kehyksissä. Tässä Raakki ja Kihokita.  Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin 
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu 
(Lasten Keskus 2025).

 

Kolmannessa osassa Saimi saa yhä haastavampia tehtäviä ja joutuu salaväkeläisten kanssa moneen vaaralliseen tilanteeseen. Saimi joutuu kamppailemaan ankarasti salaisuuden säilyttämisen ja sen paljastamisen välillä ja tiedostaa, että yhteistyö salaväkeläisten kanssa voi hankaloittaa hänen tavallisen arjen sosiaalisia suhteitaan:
 

Oli totta, että ihmisiä piti hieman valmistella salaväen kohtaamiseen. Saimin mieleen tuli toinenkin ajatus – sellainen, jonka hän piti visusti piilossa muilta. Nyt kun hän oli jo tottunut olemaan salamieli, se oli alkanut tuntua hänestä aika upealta. Hän yksin näki ihmeellisen luonnonväen. Saimi ei ollut varma, halusiko hän edes jakaa tätä kaikkea muiden ihmisten kanssa. Entä jos salakerhokaverit saisivat paljon uusia ihmisystäviä ja unohtaisivat Saimin? Hänen oli myönnettävä se itselleen: hän oli mustasukkainen ystävistään! – – 

Kolmannessa osassa keskeisessä osassa ovat puupahikset, jotka
nimestään huolimatta ovat olemukseltaan ystävällisiä ja tekevät hyvää kunnostamalla vanhoja haltiapuita. Katri Kirkkopellon 
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin 
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu 
(Lasten Keskus 2025).

Saimi tutustuu paremmin Mattiin, joka kertoo olevansa taikaolentojen tuntijoiden sukua. Matin sukulinjat risteävät nimittäin hauskasti Zacharias Topeliuksen Turunlinnan tonttu-ukosta kertovan sadun nimihenkilöön! 

 

Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. Ihmislapsi Saimi jää kuvituksessa vähemmälle huomiolle. Ratkaisu antaa lukijalle enemmän liikkumavaraa tempautua seikkailun vietäväksi. 

 
 

Lasten- ja nuortenkirjapalkintoja riittää vielä uudellekin vuodelle

 

Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n Topelius-palkinto on myönnetty Jukka Behmille nuortenkirjasta Ihmepoika Leon (Tammi 2023).
 
Ohessa raadin perustelut: 

Sujuva ja vetäväjuoninen romaani sijoittuu lontoolaisen jalkapalloseuran junioriakatemiaan ja kertoo lahjakkaan nuorukaisen nopeasta noususta brittifutiksen huipulle. 
    Behmin vakuuttavasti kuvaamien pelikenttien tapahtumien lisäksi Ihmepoika Leon on uskottava kuvaus myös ammattijalkapalloilun raadollisesta maailmasta, hankalista perhesuhteista ja kulissien takaisesta pelistä, jossa raha ratkaisee. Koskettava kasvutarina kulkee kohti uutta maailmaa ja samalla Leonin sisimpään. 

 
Lastenkirjallisuudelle jaettavan Arvid Lydecken -palkinnon on saanut Taru Viinikainen saturomaanistaan Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY, kuv. Silja-Maria Wihersaari).

 

Kiehtova saturomaani vanhassa saappaassa isoäitinsä kanssa asuvasta piiskuhäntäoravasta. Saapastalon Aurorassa on jotain perinteisellä tavalla kaunista, se suorastaan pursuaa satujen ja tarinoiden lumoa ja on täynnä tunteiden vuoristorataa. 
    Tosipaikan tullen pikkuruinen päähenkilö voittaa pelkonsa ja hänestä löytyy urhea sankari, joka muiden vuoksi uskaltautuu vaaraan ja samalla saa arvaamattoman palkinnon.

 
Lisäksi kirjailijayhdistys on myöntänyt Pääskynen-kunniakirjan lukuaktivisti Henriika Tulivirralle, joka on tehnyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi  eri tahoilla.  
 
Topelius- ja Lydecken-palkintoja rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Palkintojen summa määräytyy jakovuoden vuosiluvun mukaan, eli vuosinousua on aina yhden euron verran, tänä vuonna 2024 euroa. 
 
Kummankin palkinnon ehdokkaiksi asetettiin viisi teosta.
 
Palkintoraatiin kuuluivat kirjastonjohtaja Henna Kaukoniemi, erityisopettaja Helena Siitonen ja kirjailija Petteri Paksuniemi. 
 
Olen monesti aiemminkin harmitellut sitä, että Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n palkintoraadit eivät ole hoksanneet tehdä summausta päättyneen kirjavuoden annista, joko ehdokasjulkistuksen yhteydessä joulukuussa tai varsinaisten palkintojen uutisoinnin ja tiedotuksen yhteydessä. 
 
Kun raati tekee ison työn paneutuen vuoden kotimaiseen tarjontaan, niin havaintojen kiteyttämisen  ja yhteenvetämisen luulisi syntyvän melko vaivattomasti. Yhteenvedoilla on nykyisin vielä entistäkin isompi merkitys, kun lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyys eri medioissa on vähentynyt.  
 
 
Ihmepoika Leonin olen arvioinut  Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa ja Saapastalon Auroran marraskuussa.

7. luukku: Tonttupölyä ja tilpehööriä

Liina Putkonen: Revontuulen ratsastajat 1: Monen mutkan tonttumatka. Kuvittanut Nora Surojegin. 367 sivua. Tammi 2023. 

 

 

Jouluun sijoittuva lastenromaanisarja on Suomessa vielä harvinainen formaatti. Matt Haigin ja kuvittaja Chris Mouldin Poika nimeltä Joulu (Aula & Co v:sta 2017) on jatko-osineen tuttu myös suomennoksina.

 

Liina Putkosen saturomaanin päähenkilö 11-vuotias Pyry on ahdistunut monesta syystä. Kotona vanhempien välit ovat tulehtuneet ja koulussa poika joutuu kiusaajan, Mannin, silmätikuksi. 

 

Rantakahvilassa nautittu kermavaahtokaakao johdattaa Pyryn tonttumaailmaan ja Tuisku-tontun ystäväksi. Hämmennystä herättää kuitenkin se, että Tuisku toivoo apua tontunsukuisen Mannin pelastamiseen. 

 

– Joulu on meille tontuille kuin sydän, se sykkii aina, joka päivä, joka minuutti ja joka sekunnin murto-osa. Paitsi ei kai sydän syki niin usein? No, meidän joulumme sykkii ihan nanona, pikona ja tseptonakin, Tuisku oli selittänyt.

 

Pyry tutustuu Tuiskun opastuksella villimieleensä ja suojasieluunsa, joista ensimmäinen antaa rohkeutta ja toinen suojelee. Vaiherikkaan seikkailun kuluessa poika tulee vähitellen tietoisemmaksi omastakin tonttuperimästään ja löytää myös omat taikavoimansa. 

Pyry ja Tuisku tasapainottavat toisiaan: Tuiskun on vaikea kontrolloida tunteitaan ja hän ajautuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, kun taas Pyry on tunteiden ilmaisussa ottanut mallia pidättyneistä vanhemmistaan. Yhdessä he ovat kuitenkin "hyvä seikkailupari", kuten Tonttuakatemian tontessori Hituhinen asian kiteyttää. 

 

Menneenmöröt ja tulevantuhot aiheuttavat kiperiä käänteitä. Tonttumaailman aikavivun ansiosta Pyry pystyy seikkailemaan Tuiskun kanssa ilman että vanhemmat juurikaan edes huomaavat hänen poissaoloaan. 

Pyryn perheen välisiä suhteita kuvataan varsin karulla tavalla. Isä käy kotona vain kääntymässä ja silloinkin lähinnä tylyttää poikaansa:

 

Olet 11-vuotias ja älyllisesti jo siinä iässä että ymmärrät, ettei satua sovi sekoittaa todellisen elämään. Joulupukkia ei ole olemassa. 

 

Putkonen luo joulufantasiaansa uusia ilmaisuja ja vähän keinotekoistakin jouluisuutta: esimerkiksi Tonttujen Tasavallan pääkaupunki  ja joulupukin kotikaupunki on nimeltään Jojoululu.   

 

Eläinhahmoinen tonttu on nimeltään tontotus. Tonttulas on Tonttuakatemiassa opiskeleva tonttu. Ihmisiä tontut kutsuvat ihmisläisiksi.

 

Nora Surojeginin koko sivun kuvituskuvissa on yhtäältä kyllä sadun lumoa, mutta ihmislapset ja tontut piirtyvät silti olemukseltaan yksitotisempina. 

Saturomaanissa on paljon kutkuttavia paikannimiä, kuten Ritiralla, Kalmankuru ja Hukkaholvi. Sisäkansiin olisi voinut liittää tapahtumapaikkoja ja niiden välisiä etäisyyksiäkiin havainnollistavan kartan. 

 

Monen mutkan tonttumatka aloittaa uuden Revotuulen ratsastajat -sarjan.

 

Klassisten lastenkirjojen tapaan ruokaa kuvataan seikkailun eri käänteissä antaumuksellisesti: 

 

Pyry katselee häkeltyneenä pöytää, jonka eteen hän istuu ystäviensä, tontessorien ja äitinsä kanssa. Herkkuja herkkujen vieressä.      

On rapeakuorista paahtokaurapaistia porkkanapihlajanmarjahyytelön kera, napsakoita mukavasti meheviä perunatikkusia, hunajaisia ruusukaaleja, kermaista kermakastiketta, suussa sulavia kikkanoita ja porsnakin potkaa. Jälkiruoaksi syödään uunissa haudutettuja kaneliomenalohkoja poksuvaahdon kera. 

 

Liina Putkonen (s. 1973) on Helsingissä asuva toimittaja. Hänen esikoisromaaninsa, dekkari Jäätynyt tyttö (Johny Kniga 2018), voitti Rikos-Kniga- kirjoituskilpailun. Kahden dekkarin jälkeen on ilmestynyt tänä vuonna myös viihderomaani Unohdettujen unelmien kirjasto.   

 

Kun lukijakin huomaa tulevansa käärityksi rakkaudentäyteiseen lämpimään villatakkiin…

Taru Viinikainen: Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 141 sivua. WSOY 2023. 

 

 

Kotimaisissa lastenromaaneissa on tänä vuonna nostettu esille todella isoja aiheita: lasten välisiä kaverikahnauksia ja suoranaista kiusaamista, isän kaipuuta, halua tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään sekä tarvetta kuulua osaksi joukkoa. 

 

Aurora on orava, piiskuhäntä, korkeintaan kanervan korkuinen. 

 

Se muistuttaa olemukseltaan paljon maaoravaa, mutta kuuluu kuitenkin piiskuhäntien sukuun. 

Auroran perhe ja koko sukukunta on asunut aiemmin läheisellä Saapassaarella, mutta siellä puhjennut metsäpalo on häätänyt ne Tynnyrilään. 

 

Aurora huolestuu monista arkisista asioista ja
tämä näkyy myös sen olemuksesta. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Muut Tynnyrilän kylän asukkaat ovat tynnyritaloissa, mutta Aurora asuu isoäitinsä kanssa vanhassa saappaassa. 

Tynnyri onkin mainio vertauskuva sekä elämänasenteeltaan että aatemaailmaltaan Aurorasta ja isoäidistä poikkeaville kyläläisille, joiden ynseys on personoitu terävästi jo nimeltään vastenmielisen kylän pahanhengen, rouva Pimosa Pikkuhäkin, hahmoon. 

Poikkileikkausnäkymä Auroran ja isoäidin saapastalosta. 
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

 

Tynnyrilän arki rytmittyy kylän keskusaukiolle joka aamu ilmestyvien postimestarin jakamien kirjelähetysten varaan. Kirjeiden sävy on usein uhkaava: arkeen työntyy kirjeiden kautta jatkuvasti uusia vaaroja ja ennusmerkkejä vääjäämättömästi lähestyvästä katastrofista. 

Yksi Auroran pahimmista peloista on, että lukinlyllerö munisi munansa sen korvaan! 

 

Saturomaanin aikuinen lukija tunnistaa Tynnyrilän aatemaailmasta totalitarismia, jossa hallitsija ulottaa vallan lonkeronsa kansalaisiin siekailemattoman pelottelun ja alistamisen avulla.  

 

Aurora luki kirjeen metsän vaaroista ja alkoi pukeutua. Hän valitsi kumisaappaat käärmeiden varalta, sadetakin sateen varalta ja kypärän taivaalta putoavien asioiden varalta, esimerkiksi sammakoiden, jäärakeiden, tähtien. Reppuun tyttö pakkasi vaihtovaatteet ja vaihtovaatteiden vaihtovaatteet sekä hyväksi havaittua hyönteissumutetta, ja tulitikkuaskin hän sulki tiiviiseen peltiaskiin. Isoäiti sekoitti kermaviiliin vatukat, sokerin ja munan niin, että seinille roiskui, kaatoi seoksen vuokaan painellun taikinan päälle, ja työnsi piirakan uuniin. Hän kurkkasi keittiöstä eteisessä käsineitä valitsevaa Auroraa ja hymyili. Hän ajatteli, että Aurora oli aina Aurora. Ihana ja rakas.

 

Isoäidin spontaani luonne, kaunosieluisuuus ja taiteellisuus toimivat mainiona vastinparina Auroralle.  Isoäiti valmistaa monin eri tavoin Auroraa myös tulevaan aikaan, jolloin sen on pärjättävä omillaan. Tärkeintä olisi, että pikkuorava oppisi tuntemaan omat juurensa. 

 

Auroran ylivarovaisuutta ja pienoista hysteerisyyttä selittää myös se, että oravatytön vanhemmat ovat Auroran varhaisessa lapsuudessa menehtyneet traagisesti suuren metsäpalon aikaan Pahankosken kuohuihin. Isoäiti kaitsee ja hoitaa Auroraa parhaan kykynsä ja vaistonsa mukaan, mutta on viime aikoina joutunut lepäilemään entistä enemmän. 

Saapastalon Aurora kuvaa pakahduttavan kauniisti, kuinka viisaan ja herkkävaistoisen aikuisen huolenpito ja ehdoton rakkaus voi hoitaa jopa pahoin traumatisoituneen lapsen eheäksi. 

 

Taru Viinikaisen saturomaanin ensimmäisissä luvuissa viritetään jo odottamaan pahinta, mutta paljastamatta yksityiskohtia voin taata, että kaikki todellakin kääntyy parhain päin. 

 

Jos varovainen ja haasteita karttava Aurora ei joutuisi siirtymään epämukavuusalueille, hän ei myöskään kasvaisi niihin mittoihin, joita tulevat seikkailut – kaikesta päätellen – siltä tulevat vielä edellyttämään. 

Saapastalon Aurora on nimittäin uuden sarjan avausosa. 

Taru Viinikainen tunnetaan ennestään arkea ja satua yhdistävästä Tiltu ja Lettu -lastenkirjasarjasta (WSOY v:sta 2017) ja helppolukuisista Neppari-kirjoista (WSOY v:sta 2021, Lukupalat-sarja). 

 

Isoäidin ehtymättömien ruokavarastojen äärellä on Aurorankin
helppo hymyillä huolettomasti. Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta
Taru Viinikaisen saturomaaniin Saapastalon
Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Saapastalon Aurora on klassinen kehityskertomus. Lukija tempautuu aluksi jopa hieman reppanan, mutta vähitellen yhä enemmän tormistautuvan Auroran kanssa ehdoitta seikkailun pyörteisiin. 

 

Niinpä tuntuu aivan uskottavalta, että isoäidin kadottua mystisesti piskuinen orava on valmis puolustamaan kotiaan sieltä löytyvillä arkisilla aseilla, harpilla, lankasaksilla, kulmaviivaimella, purkinavaajalla, perunasurvimella ja kaulimella!

 

Silja-Maria Wihersaari on jo aiemmissakin lastenkirjakuvitustuksisaan
 näyttänyt erityisen taitonsa luonnon kuvaajana. 
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen saturomaaniin 
Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY 2023).

Olennainen osa Taru Viinikaisen lastenromaanin tenhoa löytyy Silja-Maria Wihersaaren taidokkaasta, sävykkäästä akvarellikuvituksesta. Wihersaari tavoittaa oravien ilmeisiin ja kehonkieleen valtavasti eri tunnetiloja. Saapaskodin sisäinteriööriin ja romaanin luontomiljööseen tekee mieli astua sisään. Sadun lumo on aukeamilla rikkumaton.  

Kivikon kapinalliset hurmaavat saturomaanissa

  

Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä. Kuv. tekijän. Suom. Jaana Nikula. 203 s. Teos 2023. 

 

Eläinyhteisöistä kertovat fantasiakirjat ovat oma kiehtova genrensä. 

 

Muistetaanpa vaikka klassikon aseman jo aikapäiviä sitten lunastaneet Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee ja Richard Adamsin Ruohometsän kansa sekä hieman uudemmista Margaret I. McAllisterin Orrin-sarja (kuv. Omar Ryann, Tammi 2005–2011, suom. Helene Bützow).

Lena Frölander-Ulfin murmelien ja kyykäärmeiden valtataistelusta kertovan Kamppailu kivikosta -trilogian avausosa Rapsu Huiskahäntä vaikuttaa aluksi melko harmoniselta murmeliyhdyskunnan arjen kuvaukselta. 

Suurisilmäinen murmeli Rapsu kotipesässään.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Rapsulla on murmeliyhdyskunnan muihin jäseniin verrattuna pienempi perhe, vain kaksi sisarusta, isoveli Murri ja pikkusisko Kehrä. 

Isä ei jostain syystä ole palannut muiden murmeli-isien tavoin jokasyksyiseltä retkeltään takaisin kotiin. Rapsun parhaalla kaverilla Kävyllä on montakin isää, minkä kerrotaan olevan murmeleiden keskuudessa aivan tavallista. 

 

Pian selviää, että Rapsu on uhmamieli: Rapsu ei aio noudattaa aiempien sukupolvien perinteitä, joissa pesueen vanhimmat poikaset ryhtyvät jo varhain tekemään osuutensa perheen elättämisessä:

”Minä en ole niin kuin muut. Aion olla kivikon ensimmäinen murmeli, joka aloittaa työt vasta kun itse haluaa.” 

 

Murmeleiden pahimpana uhkana ovat kyykäärmeet, jotka väijyvät kivikon reunamilla. Uhkrarohkeilla retkillään Rapsu tutustuu Siksak Zuurhäntään, joka on pelätyn käärmeiden klaanin kenraalin poika.  

 

Kyykäärmeet pitävät murmeliyhdyskuntaa alituisessa
pelossa. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

Tässä vaiheessa lukija terhakoituu ja aavistaa tunnelman muuttuvan pian jopa piinaavan jännittäväksi. 

 

Tosielämässä murmelin ja käärmeen ystävyys olisi tietysti luonnontieteellinenkin mahdottomuus. Niinpä luottamus ei synny Siksakin ja Rapsunkaan välillä ilman sanaharkkaa, keskinäistä kyräilyä ja empimistä. 

 

Rapsun on myös vakuutettava Käpy uuden ystävänsä aikeiden luotettavuudesta. 

Siksak näyttää Rapsulle vanhan murmelien tukikohdan.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Siksak johdattaa Rapsun hylättyyn murmelien tukikohtaan ja paljastaa tietävänsä käärmeiden pitkäikäisyydenkin ansiosta tärkeitä tietoja, jotka voisivat tulevaisuudessa helpottaa huomattavasti murmelien elämää. 

Rapsu on toki fiksuna murmelina tehnyt omiakin päätelmiään käärmeiden ja murmeleiden osalta:

 

 

– – ”Mutta miten voit tietää vanhasta ajasta?” Siksak kiiruhtaa Rapsun luokse. ”Edes minä en tiedä mitä silloin todella tapahtui. Oli jonkinlainen murmelikapina, mutta olen kuullut siitä vain isoisältä, jonka muisti alkoi vanhoilla päivillä reistailla. Vaari säntäili sinne tänne ja hoki että ´murmelit tulevat, murmelit tulevat´.”

 

”Asiat eivät siis aina ole ollut kuten nyt?” Rapsu kysyy.

 

”Mitä tarkoitat?” Siksak kiitää eteenpäin eikä hänen näköjään tarvitse edes katsoa mihin kiemurtelee. 

 

Rapsusta tuntuu kuin neulaset pistelisivät tassujen lisäksi mieltäkin. ”Ehkä käärmeet eivät olekaan aina päättäneet kaikesta”, hän sanoo kiukkuisesti. – – 

 

Lena Frölander-Ulfin eläinfantasia puhuu kauniisti ystävyyden, perheenjäsenten välisen tunnesiteen sekä lajirajat ylittävän solidaarisuuden puolesta. 

 

Rapsu Huiskahäntä kuvaa oivaltavasti aikuisten ja lasten maailmoiden erillisyyttä, sovinnaiset rajat ylittävää luottamusta ja epätodennäköisten vastakohtien välistä ystävyyttä, ja näissä painotuksissaan se toi mieleeni myös Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären.

Kuvitus hyödyntää tehokkaasti tunnelman luomisessa ahtaita
paikkoja. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa 
Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Saturomaanin tenhon yksi olennainen ainesosa löytyy Frölander-Ulfin kuvituksesta. 

 

Dramaturgisesti jäntevän rakenteen kannalta lastenromaani hyötyy aina siitä, että kuvan ja tekstin vuoropuhelu on yhden ammattitaitoisen tekijän vastuulla.    

 

Kuvitus rytmittää aivan konkreettisesti tihentyvää seikkailua: aukeamat ovat tasapainoisia ja toisinaan kuva anastaa koko aukeaman tietyn tunnelman tai juonenkäänteen välittämisessä. 

 

Hellyttävien, suurisilmäisten murmelien rinnalla käärmeet jäävät niihin yleisesti liitetyn pelon ja niljakkaan olemuksensakin vuoksi auttamatta altavastaajiksi, mutta  Frölander-Ulf saa jopa käärmeiden katseisiin ja olemukseen ällistyttävän paljon särmää ja lämpöä, tunteita ja toimintaa!

Karu kivikko on miljöönä itsessään tehokas tunnelman luoja ja eläimiä kuvataan usein ahtaissa onkaloissa.

 

 

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut kirjan ruotsiksi ja alkuteos Kampen om stenåkern: Rafsa Vildpäls on ilmestynyt Förlaget-kustantamon kautta. 

Jaana Nikusen vivahteiltaan tarkka ja alkuteoksen kanssa samaan aikaan ilmestynyt suomennos toimii hyvin ääneen luettuna. Tosin kirjaa ei kannata lukea juuri  ennen nukkumaan menoa. 

Rapsu Huiskahäntä  sopii myös sujuvasti lukevan lapsen itse luettavaksi suhteellisen lyhyiden lukujen ja vetävän juonen sekä runsaan kuvituksen ansiosta.

Hyvä, että kotimaisten saturomaanien valikoima laajenee Rapsu Huiskahäntä -trilogian myötä myös oikeasti jännittävän ja särmikkään eläinseikkailun suuntaan.