keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

”Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi”




Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, 316 sivua, Otava 1984. Kansikuva Seppo Syrjä. 

Häräntappoase, ohjaus Jussi Niilekselä, käsikirjoitus Jussi Niilekselä ja Merja Turunen,  Yleisradio 1989, viisiosainen sarja. Pääosissa Santeri Kinnunen, Outi Alanen, Antti Majanlahti.

Häräntappoase, ohjaus Petra Lumioksa, käsikirjoitus Oskari Sipola ja Oona Haapaniemi. Elisa Viihde Viaplay- suoratoistopalvelu 2021, kahdeksanosainen sarja. Pääosissa Carola Hakola, Rebekka Baer ja Noa Lange.

 

 



Elisa Viihteen Viaplay-suoratoistopalvelussa julkaistiin alkukesästä Anna-Leena Härkösen vuonna 1984 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin pohjautuva kahdeksanosainen uusi Häräntappoase-sarja.   

 

Härkösen romaani on vaikuttanut suoraan ja välillisesti kotimaisen nuortenromaanin kehitykseen. 

 

Niinpä innostuin uuden tv-sarjan jälkeen katsomaan heti perään Jussi Niilekselän ohjaaman Yleisradion tuottaman tv-sarjan vuodelta 1989. 

 

Niiden jälkeen oli suorastan pakko lukea uudelleen Härkösen 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos.  

 

Häräntappoase ilmestyi aikuistenromaanina, mutta moni kriitikko luki sitä kuitenkin vähättelevästi nuortenkirjana. 

 

Nuoret omivat kirjan nopeasti itselleen. 


Vuosituhannen taitteessa siitä oli jo tullut klassikko. 

 

Häräntappoase sai kriitikoilta varauksellisesti melko kiittävän palautteen, mutta sen liukuma nuortenromaanin ja aikuistenromaanin väliselle "ei-kenenkään-maalle" askarrutti monia. 

 

Kriitikot toisaalta pitivät teoksen poikkeamia perinteisestä nuortenromaanin genrestä hyvinä, mutta samaan aikaan puberteettisen epävarmuuden kuvaaminen nähtiin kuitenkin negatiivisena määreenä. Helena Ruuska on kirjoittanut Onnimanni-lehteen 2/1993 kiinnostavan analyysin Häräntappoaseen aikalaisvastaanotosta. 

 

Härkösen romaanin vaikutukset näkyivät melko nopeasti nuortenkirjallisuudessa entistä pidäkkeettömämpänä seksuaalisuuden ja nuorten välisten suhteiden kuvauksena. 


Häräntappoase edisti välillisesti myös huumorin ja nuoruuden kepeiden tuntojen vakiintumista nuortenromaaneihin.

 

Härkönen ei tehnyt romaanin rakenteessa kompromisseja: luvut ovat keskenään hyvin eri mittaisia. Romaanista löytyy jäntevä dramaturginen rakenne.   

 

16-vuotias peruskoulun päättänyt Allu Korva joutuu vasten tahtoaan äidin sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin. 

 

Mä vaan mietin, miten julma kohtalo voi olla. Että mut erotettiin läheisistäni ja pukattiin johonki jumalan selän taakse aneemisten lehmien ja kääpien ja paskan keskelle.  

 

Nuiva asenne muuttuu, kun Allu huomaa, että pikkykylällä onkin säpinää… ja melko pian erityistä sydämentykytystä aiheuttaa Kerttu, jonka kanssa syntyy heti yhteys, joka kipinöi, säröilee ja tykyttää vuoron perään.

 

Häräntappoaseen maailmankuva on säilynyt monin kohdin jopa yllättävän freesinä: Allun kavereina on Taala, levoton ja Allua pikkurikoksiinkin houkutteleva taivaanrannanmaalari, ja rauhaa ja eläinten oikeuksia puolustava Pulunkesyttäjä, joka piti 

 

– – maiharinlurttanaa kesäkuun kolmaskymmenes. Ateisti absolutisti vegetaristi modisti. Sti sti sti. 

 

Härkösen mutkaton ja luonnollinen tapa puhua nuorten keskushenkilöiden seksuaalisuudesta, siihen liittyvistä estoista, kipukohdista ja kliseistä sekä salaisista ja reteistä haaveista, ihastutti minua nyt uudella lukukerralla erityisen paljon. 

 

Viime vuonna tästä aihepiiristä saatiin kaksikin ronskia toteutusta, kolmen nuoren naisen pseodonyyminimen Vilu Varennon takana kirjoittama Be Cool (Karisto 2020) ja Jyri Paretskoin K-15-sarjan viimeinen osa Pornoa ja sirkushuveja (Otava 2020). 

 

Anna-Leena Härkönen on mielestäni Varentoa ja Paretskoita huomattavasti aidompi nuoren tempoilevan ja uteliaan mielen ja seksuaalisuuden heräämisen tulkki. 


Seksistä, halusta ja himosta kiinnostuminen ei ole Häräntappoaseessa noloa vaan normaalia:

 

 

Kaikki kundit Vaasassa alko kehua uhreillaan heti ku saivat ajokortin ja skoodan, se oli sen merkki että nyt voitiin sitte naida saman tien takapenkillä. Joka viikonlopun jälkeen sai kuunnella Kafiksessa että akkaa oli kaatunu ku pipoa ja spermaa sataa ku kusta. Siitä sai tarpeekseen. Mä tiesin että se on jotain hienompaa ku ne puheet. 

 

 

Sukulaispoika Taunon jumitusten äärellä Allu toteaa, että ”Joillekin mulkku on yhtä tavallinen puheenaihe kuin hernesoppa”.

 

Taunosta piirtyy hieman ressukka peräkammarin poika, jolla vihjataan olevan myös mielenterveyden ongelmia. 


Saunakohtauksessa annetaan ymmärtää Taunon olevan ainakin kokeilumielessä kiinnostunut myös pojista. Saunassa sattunut kohtaus inhottaa Allua. 

 

Sen sijaan ajatus tyttöjen välisestä rakkaudesta kiihottaa Allua. Näiltä osin kuvaus on kliseistä ja heijastaa myös 1980-luvun ahtaampaa ajattelua:

 

Mä tiedän pari hinttiä. Mä en halua puhua niiistä. Vaikka pitäs olla suvaitsevainen, kyllä mä tiedän, niin mä en jotenkin kestä niitä. Lesbot on taas juttu ihan erikseen. Niissä on jotain vetävää. Kun mä ajattelen naista ja naista yhdessä niin tulee kiihtyny olo. Se on mahtavaa. Se on taidetta. Tulee heti sellanen mielikuva et kaks kaunista akkaa makaa kesäyössä jonkun usvasen järven rannalla ja aurinko on just laskenu ja niillä on valkoset kosteet alushameet ja ne rakastelee varovasti ja hellästi ja hiljaa ja linnut huutaa jossain, yölinnut.

 



Elisa Viihteen Viaplayn uuden tv-sarjan ratkaisu esittää Allu (eli Alexandra) tyttönä ja kuvata kahden tytön välistä rakkautta on toteutettu luontevasti ja kuitenkin alkuteoksen ytimen säilyttäen.

 

Vuoden 1989 ja uuden tv-sarjan käsikirjoituksiin on poimittu Härkösen Häräntappoaseesta samoja kohtauksia ja lähes legendaarisiksi muodostuneita vuorosanoja. 

 

Santeri Kinnunen oli 1980-luvun tv-sarjan Alluna ehkä vähän yli-ikäinen rooliinsa. 


Uuden tv-sarjan nuoret näyttelijät ihastuttavat tuoreilla kasvoillaan ja pääosin aidoilla tulkinnoillaan. 

 

Häräntappoase on traaginen rakkaustarina. Allu huomaa jo varhaisessa vaiheessa, että Kertusta ei olisi asumaan hänen kanssaan Stokiksessa pienessä yksiössä. 

 

Allun miehinen uho ja pakahtunut seksuaalisuus saa kontrastikseen epävarmuuden tunnot, ja juuri tämä ääritunteiden rinnastus toimii tehokeinona. 

 

Kun Allu ja Kerttu rakastelevat ensimmäisen kerran, Allu ilmaisee asian lakonisesti mutta ytimekkäästi:

 

Mä olin vellinveltto ja kihelmöin. – Voi taivas, mä oon maannu naisen, mä ajattelin. 

 

 

Allusta sukeutuu runoilija, ja tämä kohtaus on kaikessa rosoisuudessaan tärisyttävän aito nuoren rakastavan katseen kuvaus:

 

Minun rakkaani istuu pirtin penkillä pienet mustelmaiset jalat

ilmassa harottaen minun rakkaani nyrsii matonkuteita 

pienillä

ruosteisilla kitisevillä saksilla, voi armaani, hän katsoo

                ulos viileää kosteaa iltaa minun rakkaani huulet muodostavat 

                sanan vittu, salaa, sävähtäen, vaivihkaa. Voi varpuseni saanko

                ottaa hiuksistasi edes yhden havunneulan?

                Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi.

 

 

 

Allu itse ei tietenkään koe itseään hentomielisenä, mutta lukija liikuttuu kyllä perusteellisesti useampaankin kertaan:

 

– Irvikissa, mä sanon sille hetken mielijohteesta. Mä en koskaan sano rakas tai kulta, ne maistuu joltain vanhalta yskänlääkkeeltä. Se ei oo mikään rakas. Se on ku lämmin vehnäpulla vanttuut kädessä, tai harottava karvatassukka. Tai unilintu.



Häräntappoaseen raikkaus ei ole latistunut. 

35 vuotta sitten kirjoitettu nuoruuden kuvaus sävähdyttää yhä.   

 

 

torstai 24. kesäkuuta 2021

Vetävä ja yhä ajankohtainen oikeussalidraama

 















Walter Dean Myers: Peto, suomentanut Jukka Nyman, 269 sivua, Otava 2000. 

 

 

Mä en enää jaksa ajatella koko elokuvaa, mä vihaan tätä paikkaa niin paljon. Mutta ellen mä ajattelis elokuvaa, mä tulisin hulluks. Koko ajan täällä vaan loukataan ihmisiä. Jos jotakuta vähän vilkaisee, niin se sanoo: ”Mitä sä tuijotat? Nyt tuli turpaan!” Tai jos sanoo jostakin, josta ne ei tykkää, siitäkin saa turpaan. Yhdellä kaverilla on veitsi. Tai oikeastaan se ei ole veitsi, vaan hammasharjan kädensijaan kiinnitetty terä. 


Mä vihaan tätä paikkaa. Mä en pysty kirjoittamaan sitä niin monta kertaa että se ilmaisisi mun tunteitani. Mä vihaan, vihaan, vihaan tätä paikkaa.

 

 

Tämä ei nyt ole mikään kevyt kesäkirja, mutta näillä mennään.

 

Vuosituhannen taitteessa Otava julkaisi Signal-nimistä nuortenkirjasarjaa, jossa ilmestyi ajankohtaisia nuoruuden kuvauksia Yhdysvaltojen lisäksi mm. Saksasta, Englannista, Ruotsista ja Italiasta. 

Sarjan kirjat olivat nelikulmaisia ja muistuttivat näin sen aikaisia CD-levyjen kansia myös graafisessa kansitaiteessaankin.

Sarjan kirjoja yhdisti rosoisuus, rujous ja käsiteltävien ajankohtaisuus. 

Signal-sarjan kirjoista esimerkiksi Christina Nord Wahldénin Liian lyhyt hame (suom. Nora Schuurman, Otava 1999 sopii hyvin metoo- ja Walter Dean Myersin (1937–2014) Peto black lives matter -keskustelun pohjaksi. 

Romaanien ajankuva ei yli 20 vuoden aikana ole juurikaan vanhentunut.


Pedon ajankohtaisuuden on huomannut myös striimauspalvelu Netflix, joka on ottanut levitykseen vuonna 2018 ilmestyneen elokuvaBeast, joka pohjautuu hyvinkin uskollisesti Myersin vuonna 1999 ilmestyneeseen samannimiseen nuortenromaaniin. 


Elokuva sopii hyvin romaanin kupeessa katsottavaksi. 


Päähenkilö Steve, 16,  on mustaihoinen ”kunnollisen perheen” poika Harlemista. Hän haaveilee ryhtyvänsä tekemään elokuvia. 

Steve pidätetään osallisuudesta kioskinpitäjän ryöstömurhaan. Romaanin dekkarimainen rakenne esitetään Steven kirjoittamana elokuvakäsikirjoituksena, jonka vuoropuhelussa äänen saavat Steven lisäksi myös esimerkiksi vanginvartija, asianajaja, syyttäjä ja tuomari.  

Vuoropuhelun seuraaminen voi olla tottumattomammalle lukijalle haastavaa, mutta kerronta on yhtä kaikki vetävää ja Stevestä piirtyy nopeasti lukijalle kuva sympaattisesta ja omaa oikeuttaan penäävästä nuorukaisesta.

Steveä kannattelee tutkintavankeuden aikanakin unelma elokuvan teosta ja luovasta työskentelystä.

Näiltä osin Pedon kirjapariksi sopisi myös Hanna Marjut Marttilan nuortenromaani Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina (Otava 2007), joka kertoo 15-vuotiaasta elokuvaohjaajan urasta haaveilevasta Torstista.    

 

torstai 17. kesäkuuta 2021

Vauhdin hurmaa ja haaveilua Linnanmäen vuoristoradassa







Ella Brigatti: Vuoristorata: Ystävyyden voima, 157 sivua, Capuchina kustannus 2021.

 

Ella Brigatti & Keanne van de Kreeke: Vuoristorata: Suuri haave, 32 sivua, Capuchina kustannus 2021.



 

 

Verstas sijaitsee Vuoristoradan alla. Vuoristoradan uumenissa on kapeita polkuja, puisia rappusia ja tikkaita sekä lukuisia oikoteitä, jotka vain Jalmari ja Toutou tietävät. Siellä on myös pieni mökki, jossa on puutarha, ja puutarhassa omenapuita ja mansikkamaa. Sinne tosin Jalmari ja Toutou harvemmin menevät, sillä se on jarrumiesten valtakuntaa.

 

 

Lastenkirjallisuus ammentaa nykyisin aineksia paikallisista aiheista. Museot ja muut matkailuyrittäjät kustantavat lastenkirjoja, jotka sijoittuvat tunnettuihin maisemiin tai historiallisiin tapahtumiin.   

 

Capuchina kustannuksen kaksi lastenkirjaa, kuvakirja ja lastenromaani, ovat saaneet sytykettä Linnanmäelle vuonna 1951 rakennetusta  legendaarisesta vuoristoradasta, joka viettää kuluvana vuonna 70-vuotisjuhlavuottaan.

 

Kirjat on toteutettu yhteistyössä Lasten Päivän Säätiön kanssa, joka on antanut luvan tarinakonseptin sijoittamiseen Linnanmäen maisemiin. 

 

Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euro säätiölle lastensuojelutyöhön.

 

Kirjakonsepti on kiinnostava: sama tarina kerrotaan kahdessa kirjassa hieman eri ikäiselle kohderyhmälle. 

 

Kummankin kirjan sankarina on Jalmari, vuoristoradan korjaaja, joka tekee töitä uskollisen apurinsa Toutoun kanssa. 



 
Jalmari ja Toutou tuntevat vuoristoradan kuin
omat taskunsa. Ella Brigatin kuvitusta lastenromaaniin
Vuoristorata: Ystävyyden voima (Capuchina kustannus 2021).  



Lukija oppii erilaisia ammattitermejä: staagista vedettäessä jarrukelkat työntyvät kahden takimmaisen vaunun molemmilta sivuilta ja rakotulkki on myös tärkeä työkalu huoltotoimissa.  

 

Jalmarilla on haaveita, mutta hän haluaa olla lojaalinen ystävälleen. 


Huvipuiston hattaramyyjä Birgitta kannustaa Jalmaria silti toteuttamaan unelmiaan. Puistomestari Kumpuselle alueen hoito on sydämen asia. 


Birgitta yllättää työmiehet päivän pääteeksi hattaralla. 
Keanne van de Kreeken kuvitusta Ella Brigatin tekstiin
kuvakirjassa Vuoristorata: Suuri haave (Capuchina kustannus 2021). 

 

Kumpunen tuumailee, että juhlavuoden takia vuoristorataan pitää ottaa neljäs vaunu käyttöön suuren suosion vuoksi. Pätevän jarrumiehen pestaaminen ei kuitenkaan käy käden käänteessä.



Jalmari tuntee Vuoristoradan kaikkia pikkupiirteitä myöten, mutta haasteellinen Brunilan mutka testaa hänenkin hermonsa ja motivaationsa. 

 

Kirjojen juonellinen jännite jää hieman vaisuksi. Lastenromaaniversioon saadaan  enemmän ulokkeisuutta historian ja Jalmarille paljastuvien sukusuhteiden ansiosta.

 

Keanne van de Kreeken sävykäs vesivärikuvitus levittyy kuvakirjassa koko aukeamalle. Tekstin määrä on onneksi maltettu pitää riittävän niukkana. Ella Brigatin mustavalkokuvitus on selkeää ja rauhallista. Vuoristoradan rakennuselementit on kuvattu havainnollisesti ja perspektiiveillä herkutellaan kirjan lukijan vatsanpohjaa kutkuttavalla tavalla. 


 

Lapsilukijan kannalta Linnanmäen alueen kartta olisi ollut oiva lisä esimerkiksi sisäkansissa. Näin lukija olisi saanut tapahtumien tueksi ja oman muistinsa vahvistukseksi kokonaiskatsauksen alueesta.




 


maanantai 14. kesäkuuta 2021

Nostalginen retki luonnon ihmemaahan
















Aila Nissinen & Maija Karma: Suvisaaren kirja, 147 sivua, värikuvat Noel Hopking englantilaisesta teoksesta Nature lover´s book, WSOY 1954. 

 

 

Uusimmassa Kuvittaja-lehdessä  2/2021 ilmestyi artikkelini Maija Karmasta (1914–1999), joka oli taiturimainen luonnon ja eläinten kuvittaja.  

 

Aila Nissisen ja Maija Karman Suvisaaren kirja on hieno esimerkki siitä, kuinka lapsille osattiin tehdä jo lähes 70 vuotta sitten faktaa ja fiktiota yhdistävää kiinnostavaa kirjallisuutta. 


Aila Nissinen kertoo saatesanoissaan, että kirjan esikuvana oli Enid Blytonin Nature lover´s book (1944, kuv. Donia Nachshen & Noel Hopking).  


Suvisaaren kirjan keskushenkilöinä ovat saaristossa meren läheisyydessä asuvat Maijanniemen maatilan vähän yli ja alle 10-vuotiaat lapset Tapani, Risto ja Marjukka sekä kesäaikaan läheisellä huvilalla asuva originelli luonnontieteilijä tohtori Kantola kuusivuotiaan Kristiina-tyttärensä kanssa. 



Näin taiturimaisesti Maija Karma yhdistää
toden ja sadun toisiinsa. Maija Karman
kuvitusta Aila Nissisen tekstiin lastenkirjassa
Suvisaaren kirja (WSOY 1954).

 






Tohtori johdattaa lapset ”luonnon ihmemaahan”. 

 

Hän luennoi – lapsentajuisesti ja käytännöllisesti havainnollistaen – luonnon kiertokulusta, hyönteisistä, kasveista ja linnuista. 

 

Luonnon monimuotoisuus ja lajien välinen kamppailu tulevat kiinnostavasti esille. 


Lasten luontoharrastus herää vähitellen ja kirjassa seurataan luontoa vuodenaikojen vaihtuessa sydänkesästä jälleen uuteen kevätkesään. 

 

Tapani, Risto ja Marjukka havahduttavat myös vanhempiensa uinuvan luontosuhteen. 

 

Marjaniemen isäntäkin sanoo vaimolleen antoisan retkipäivän päätteeksi:

 

– Kuulehan, minä kun tunnen itseni niin virkistyneeksi tämän päivän jälkeen. Luuletko, että lasten retki on siihen syynä? Me taidamme liian usein ajatella luontoa vain sellaisena, joka meille antaa jokapäiväisen leivän – mitä?

 

– Niin, vastasi Maijanniemen emäntä. – Ja se sentään antaa meille hengenravintoakin. – – 

 

Luonnon tutkimisen lomassa selvitetään myös tohtori Kantolan huvilan murtovarkautta, kun varas vei arvokkaan Montellin lasisiipi -perhosen tohtori perhoskokoelmasta rahoittaakseen sillä ulkomaan matkansa. 

 

Perhosia ei tyydytä ihailemaan vain luonnossa. Maija Karman
kuvitusta Aila Nissisen tekstiin lastenkirjassa
Suvisaaren kirja (WSOY 1954).



Uusimmissa lasten tietokirjoissa lajien moninaisuuteen suhtaudutaan Suvisaaren kirjaa kunnioittavammin: tohtorin esimerkki kannustaa lapsiakin perhosten ja muiden hyönteisten keräilyyn. 

 

Vanhanaikainen "perhosbaari" houkutteli myös perhosia.
Maija Karmankuvitusta Aila Nissisen tekstiin lastenkirjassa
Suvisaaren kirja (WSOY 1954).


Hyttysten lisääntymistä estetään vesisaaviin lorautettavalla tärpätillä, joka muodostaa veden pintaan kalvon tukahduttaen hyttysentoukat. Risto kertoo tuhoavansa rastaan pesiä, jotta äidin viinimarjapensaat saavat kypsyä rauhassa. Linnunpesien tuhoamisen tohtori sentään kyseenalaistaa.



 

Sodan kaiut ulottuvat vielä lasten arkeen. 

 

Tämä tulee koskettavasti esille kohtauksessa, kun Risto kiusaa leikkimielellä sammakkoa, joka nostaa hädissään etujalkansa päänsä suojaksi.

 

Riston käsi, jossa oli ruo´onkorsi, vaipui alas. Hän katsoi sammakkoa ja nielaisi jotakin olematonta kurkustaan. Tapani tarttui veljensä vyöhön ja veti pojan kauemmaksi. Tytöt seisoivat paikoillaan, Marjukka pureskellen palmikkonsa päätä. Kaikki katselivat sammakko parkaa, joka pitkän ajan kuluttua otti kädet pois kasvoiltaan, lähti pitkin loikkauksin nousemaan ylös niitylle ja katosi ruohikkoon.

 

– Se – se – oli ihan kuin i h m i n e n ! sai Risto sanotuksi. – Mitä se oikein pelkäsi – enhän minä koskettanut sitä kovasti yhtään?

 

– Mitä sinä luulet lasten pelänneen silloin, kun – kun lentokoneet lensivät ylitse ja maattiin lumikinoksissa, muistatko, kun isä kertoi? Silloin oli sota. Monet panivat kätensä tuolla tavalla ja huusivat äitiä, niin kuin isä sanoi. Ei heitä tarvinnut kenenkään k o s k e t t a a ! sanoi Tapani, joka oi aivan järkyttynyt sammakon inhimillisyydestä. – – 

 

Kuvittajana Maija Karma teki jatkuvasti luonnoksia
lapsista arkisissa puuhissaan. Lasten asennot ja eleet ovat uskottavia
ja siksi niin luontevia. 
Maija Karman kuvitusta Aila Nissisen tekstiin
lastenkirjassa 
Suvisaaren kirja (WSOY 1954).



Suvisaaren kirjan lumous lepää nykylukijan näkökulmasta erityisesti Maija Karman kuvituksessa. 

 

Karma piirsi hyönteisiä, kasveja, lintuja ja eläimiä tarkasti ja niiden lajipiirteet tunnistettavasti kiteyttäen. Samalla rakastavalla, kunnioittavalla katseella hän on kuvituksissaan taltioinut lasten arkisia eleitä ja asentoja osana luontoa. 

 

 

Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden uusin numero ilmestyi viime viikolla. 


Sen sisältö keskittyy uusimpaan lasten ja nuorten tietokirjallisuuteen, myös tutkitun tiedon teemavuoden näkökulmasta. 





 

torstai 10. kesäkuuta 2021

Reppu selkään ja retkelle!

  







Satu-Maria Ruotsalainen: Luontoleikkikirja, 108 sivua, Lasten Keskus 2021. 

 

Riikka Jäntti: Pikku hiiri telttaretkellä, 48 sivua, Tammi 2021.

 





Viime vuosina on kannettu huolta siitä, että suomalaiset lapset ovat vieraantuneita luonnosta. 

 

Satu-Maria Ruotsalaisen Luontoleikkikirja sopii yhtä erinomaisesti sekä niille lapsille, joilla ei juurikaan ole aiempaa kokemusta luonnossa liikkumisesta  sekä lapsille, joille luonto ja metsässä retkeily ovat luonteva ja mieluinen osa arkea. 

 

Kirjaan on koottu peräti 80 erilaista leikkiä, puuhaa, elämyksellistä tekemistä ja ahaa-oivallusta. 

 

Kyse ei ole mistään vanhojen pihaleikkien muunnelmista. 


 

Luonnon vaihtelevat muodot tarjoavat tasapainolle
ja eri aisteille paljon haasteita. Satu-Maria Ruotsalaisen
valokuvakuvitusta Luontoleikkikirjaan 
(Lasten Keskus 2021). 



Leikit ja puuhat on ryhmitelty kolmeen osastoon: 1) vaihtelevat maastonmuodot antavat monipuolista haastetta liikunnallisiin leikkeihin ja harjoitteisiin, 2) luonnon ilmiöitä voi ottaa haltuun eri aistien avulla ja 3) luonnon materiaalit antavat sytykettä moniin yksinkertaisiin kädentaitoja harjaannuttaviin askarteluihin. 


Kirjan kohderyhmäksi on ajateltu 4–8-vuotiaita, mutta se inspiroi myös vanhempia koululaisia ja jopa aikuisia! 

 

Satu-Maria Ruotsalainen antaa vinkkejä helposti toteutettaviin puuhiin, joihin ei tarvita kalliita erikoisvälineitä. 


 

Maasta löytyvistä kepeistä voi tehdä  luonnonmukaisia
askarteluita, jotka tukevat vaikkapa hahmotusta ja
kirjoittamistaitoja. 
Satu-Maria Ruotsalaisen 
valokuvakuvitusta Luontoleikkikirjaan 
(Lasten Keskus 2021). 



Aikuista retken johtajaa muistutetaan kuitenkin siitä, että mukaan kannattaa pakata ensiapulaukku pienten haavereiden varalle. 


Jokamiehen oikeuksista kerrotaan selkeästi ja muutoinkin kirjan lähestymistapa on luontoa kunnioittava ja arvostava. 

 

Luontoleikkikirjan vahvuus on siinä, että tarkastelukulma pidetään visusti lapsen tasolla. 


Retkelle voi lähteä spontaanisti ja ilman työläitä ennakkovalmisteluita. 


Ihmetyskiikarit löytyvät omista silmistä ja avoimesta mielestä! 

 

Luontoleikkikirja on myös hyvä esimerkki kuvitustekniikan merkityksestä. 


Valokuvakuvitus havainnollistaa ja konkretisoi erilaisia luontopuuhia paljon paremmin kuin esimerkiksi mustavalkopiirroskuvitus.

 

Riikka Jäntin kuvakirjassa Pikku Hiiru lähtee myös retkelle äitinsä kanssa. 


Merellinen retkikohde on lähellä kaupunkia. Ensin matkustetaan ratikalla ja saareen päästään lyhyen lauttamatkan jälkeen. 

 

Hiirun äiti vaikuttaa olevan kokenut retkeilijä. Hän  ohjeistaa Hiirua napakasti retken eri vaiheissa. 




Kirjan viehätys perustuu suurelta osin siihen, että asiat ja elämykset ovat Hiirun tavoin monelle leikki-ikäiselle lapsellekin vielä vieraita ja siksi kuvaukseen on helppo eläytyä. 



Äidillä ei ole hoppua, vaan malttia pysähtyä ihmettelemään
asioita yhdessä pikku Hiirun kanssa. Riikka Jäntin 
kuvitusta kuvakirjaan Pikku Hiiri telttaretkellä (Tammi 2021).

Nukkumaan mennessä teltan ulkopuolelta kuuluvat äänet kiinnostavat ja varhaisen aamun tutkimusretkellä huomio kiintyy moniin Hiirulle tuntemattomiin kasveihin. 

 

Eväiden syöminen ja uiminen ovat tietysti retken huippukohtia. Leiripaikan lähellä on myös makkaran grillauspaikka ja jopa ravintola, jossa tankataan vähän tuhdimpaa ruokaa. 

 

Pois lähtiessä kohdataan vielä äkeä hanhi, joka puolustaa poikastaan. 

 

Hiirun mielestä retkeilyä voi vallan hyvin jatkaa
myös  olohuoneessa. Riikka Jäntin kuvitusta kuvakirjaan Pikku Hiiri telttaretkellä (Tammi 2021).



Kotiin palatessa äiti on aivan naatti, mutta Hiiru haluaa pystyttää teltan vielä olohuoneeseenkin ja jatkaa retkileikkiä.

 

Riikka Jäntin inhimillistetyn hiiriperheen arkea kuvaavat Pikku Hiiri -kirjojen käännösoikeudet on myyty Tanskaan, Englantiin, Uuteen Seelantiin, Austaraliaan, Kiinaan, Viroon, Espanjaan (espanjaksi ja katalaanin kielelle), Nepaliin, Ranskaan, Venäjälle ja Portugaliin. 


 


 

 

Lisää lastenkirjoja retkeilystä: 

 

Maria Kuutti: Onni ja Aada metsäretkellä, kuv. Saara Söderlund, Karisto 2021 


Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu: Kalle ja Joonas: metsäretki, Kumiorava 2019 


Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo?: Metsäretki, Bazar 2019


Hannamari Ruohonen: Kaisan ja Oskarin retkikirja, S&S 2019


Viveka Salo: Tero ja Tarmo retkeilevät, Mäkelä 2016 


Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki, Myllylahti 2016


Eppu Nuotio & Virpi Talvitie: Epsukepsu, Tammi 2002