tiistai 30. tammikuuta 2018

Eettistä pohdintaa rahasta ja menestyksestä














David Walliams: Maailman rikkain poika, kuvittanut Tony Ross, suomentanut Kaisa Kattelus, 252 sivua, Tammi 2018.








12-vuotiaalla Joe Spudilla on ulkoisesti kaikki reilassa.

Isä on tienannut tsiljoonansa vessapaperibisneksellä ja hukuttaa poikansa tavaroihin.

Vaan yksi Joelta puuttuu: ystävä.

Joen isälle oli täydellinen yllätys, että hänen poikaansa kiusattiin koulussa. Koulukiusaaminenhan oli vain köyhien riesa. Mutta totuus oli, että Joea oli härnätty heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hienostoperheiden lapset inhosivat häntä, koska hänen isänsä oli ansainnut rahansa vessapaperilla. Heidän mielestään sellainen oli ”kauhean rahvaanomaista”.
”Peppuporho, Pyllyperijä, Herra Kakkapaperi”, Joe jatkoi. ”Ja nuo ovat vasta opettajien antamia nimiä.”

Niinpä poika vaihtaa kalliista yksityiskoulusta tavalliseen kouluun. Hän yrittää ensin pitää matalaa profiilia äveriäästä isästään, mutta epäonnistuu tietysti heti ensimmäisellä viikolla. 

Onneksi Joe saa yhden ystävän, Bobin, joka viis veisaa hänen äveriäästä taustastaan. Ja Joe on unelmiensa kukkulolila, kun kouluun tulee uusi oppilas, Lauren, joka iskee oitis silmänsä häneen. Mutta auvoa ei kestä kauan…


Brittiläisen Roald Dahlin manttelin perijällä ja maanmiehellä David Walliamsilla on hyvä, toimiva konsepti. Hän kirjoittaa itsellisiä lasten- ja varhaisnuortenromaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat samaan kaupunkiin, jossa herra Rajn kioskikauppa jatkaa absurdia liiketoimintaansa kirjasta toiseen. 

Rajlla on psykologista silmää lasten arkisille asioille, ja niinpä hän toimii menestyksellisesti myös tässä Walliamsin lastenromaanin uusimmassa suomennoksessa kuuntelevana olkapäänä ja keittiöpsykologina.   

Muhevia karikatyyrejä ovat herra Rajn lisäksi myös koulun ruokalan rouva Trafe, jonka ruokalistan ällöttävät kuriositeetit ovat vertaansa vailla sekä isän bimbo naisystävä Safiiri.  

Me aikuiset haaveilemme äkkirikastumisesta viikottain, ja aiheesta on tehty useampia dramatisointejakin, viimeksi Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -romaanista (Otava 2014)  Lenka Hellstedtin ohjaama samanniminen elokuva. 

Walliamsin Maailman rikkain poika antaa meheviä tulokulmia koko perheen yhteisiin eettis-moraalisiin keskusteluihin rahan ja toimeentulon dilemmoista.


Suomentaja Kaisa Kattelus näyttää kyntensä listatessaan rumia uudissanoja sekä opettajille sopimattomia etu- ja sukunimien yhdistelmiä.  

Romaanin tihentyvässä loppukohtauksessa Joen isän elämän arvot loksahtavat – tietysti ! – oikeille kohdilleen. 






torstai 25. tammikuuta 2018

Konna tuumailee














Sari Puttonen & Piia Kovanen: Konna nimeltä Rupi, omakustanne 2017.




Eläimet ovat olleet kautta aikain suosittuja vertauskuvia meidän kaksijalkaisten ihmisten elämälle. 

Omakustanne Konna nimeltä Rupi näyttää muodoltaan lastenkirjalta, mutta sen otollisin kohderyhmä lienee aikuisissa. Tekijät määrittävät kirjansa kaiken ikäisille sopivaksi taidekuvakirjaksi.

Rupi Konna on introvertti filosofi, joka ei kaipaa muita suolammelleen. 

Mutta suo ei oo koko maailma 
sen hoksasi Rupi Konna. 
Ei voikaan joka paikassa  
konna elää harmitonna. 

Se on herkälle kovin vaikeaa 
rintaa puristaa ja alkaa ahdistaa. 
Tunnelukko vallan saa,
demonit alkaa tanssimaan.
Kurki näkee konnan ahdistuksen taakse ja toteaa:

”Taiteilijasieluilla on elo varsin merkillistä.  
Herkkyyttä on joskus liikaa, 
joskus taas vaan pää ei kestä.”


Kurki opastaa Konnaa ottamaan lunkimmin. Piia Kovasen kuvitusta
Sari Puttosen tekstiin kuvakirjassa  Konna nimeltä Rupi (omakustanne 2017). 


Kurki nykäisee Konnan alakulosta. Se ehdottaa osuuskuntamuotoisen runopiirin perustamista, kommuunissa asumista ja retriittiä. 

Kirjan fokus on muodikkaasti erityisherkkyydessä ja liian hektisen elämänrytmin kipuilussa. Hyvinvointi- ja self help -oppaille on nyt isot markkinat, ja osaltaan tämäkin kuvakirja pyrkii samoille markkinoille. 

Ajateltiinpa kirjan kohderyhmäksi lapsia tai aikuisia, niin sen  isoin ongelma liittyy visuaaliseen yleisilmeeseen ja typografiaan. 

Kirjasintyyppi on vaikealukuinen ja rivien keskittäminen tekee tekstin hahmottamisesta haastavaa. Pahimmillaan teksti hukkuu värikkääseen taustaansa. 


maanantai 22. tammikuuta 2018

Ystävyys koetuksella














Laura Suomela: Silmänkääntötemppu, 207 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Saara Helkala.







Tamperelainen Laura Suomela (s. 1973) tunnetaan entuudestaan Säpinät-kirjasarjasta (WSOY 2012–2015), joka oli räätälöity +10-vuotiaille poikalukijoille. 


Tyttöjen ystävyyskiemurat ovat nuortenkirjallisuuden vakioaineistoa.  

Silmänkääntötemppu on lähtökohdiltaan viihteellinen tyttöromaani, mutta sen voi lukea myös koukuttavana dekkarina.

16-vuotiaat lukion ensimmäistä luokkaa käyvät Alma ja Sofia ovat erottamattomat ystävykset ja sielunsiskot. Alma näkee kuitenkin sattumalta kaupungilla jotain, minkä arvelee järkyttävän ystävää liikaa.  Siitä seuraa salailun ja karttamisen kierre.

Samaa lukiota käyvän Sampan kanssa Alma rohkaistuu hieman arveluttaviin toimenpiteisiin, joita Alma perustelee kuitenkin itselleen ystävän edun nimissä tehtäviksi. Jostain syystä Alman omat yöunet menevät tempauksista tärviölle. 

Välillä keskushenkilöt itsekin jo arvelevat, että heidän arkensa on alkanut  muistuttaa Salatut elämät –tv-sarjaa ja Seiska päivää –lehteä.

Suomela on sijoittanut tapahtumat tunnistettavasti liiketiloja myöten Tampereelle.

Nasevasti Suomela törmäyttää nykynuorten ja heidän vanhempiensa elämäntapojen erilaisuutta: 

Katselin sivusilmällä äitiä, kun ajoimme kohti mummulaa. Niin tavallinen, tuttu ja ennalta-arvattava. En muista, koska olin alkanut ajatella, että mä en aikuisena haluaisi ainakaan sellaista elämää kuin isällä ja äidillä oli. Töihin, kotiin ja pari kertaa viikossa kohokohta, eli kävely Pyynikin näkötornille munkkikahville.

Vanhempiensa sukupolven valintoja puntaroidesssaan Alma päätyy siihen, ettei halua elämästään "mitään uraputkea. Mieluummin elän vaikka vaatimattomammin, jos saa seikkailla ja tehdä kaikkea siistiä”.

Suomela kuvaa teinityttöjen maailmaa aidosti ja samastuttavasti. Lukio aiheuttaa paineita –  Sofialla jopa paniikkihäiriöön asti. 

Alma on harrastanut aiemmin joukkuevoimistelua, mutta luopunut siitä, koska koki sen liian suorituskeskeiseksi. Alma käy kuitenkin edelleen kuntosalilla.

Alma ei spontaaneista reaktioistaan huolimatta ole mikään tyhjäpäinen pyryharakka. 

Romaanissa olisi aineksia kolmiodraamalle, mutta Alma hoitaa pisteet tyylikkäästi kotiin ilman, että hävinnyt osapuoli menettäisi itsetuntoaan.  

Hän kuuntelee sydämensä ääntä, mutta tarvitsee myös tilaa itselleen. 
Romaanin lopussa Alma lähtee kuukaudeksi Kanadaan äitinsä vanhaan vaihto-oppilasperheeseen selvittelemään ajatuksiaan.

Romaanin nimi tulee Sampan harrastamista korttitempuista.




perjantai 19. tammikuuta 2018

Adalmiinan helmi ottaa kantaa nykylasten kasvatukseen ja puhuu sydämen viisaudesta








Adalmiinan helmi, Sakari Topeliuksen sadun pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Anna Krogerus. Ohjaus Anne Rautiainen. Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Juha Haapasalo. Rooleissa Katariina Havukainen, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Verneri Lilja, Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö. Äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.1.2018. Kesto 1 h 50 minuuttia. Ikäsuositus +6.










Tampereen Työväen Teatterissa eilen ensi-iltansa saanut lastennäytelmä Adalmiinan helmi juhlistaa Zacharias Topeliuksen (1818–1889) syntymän 200-vuotisjuhlavuotta.

Topelius oli monin tavoin edistyksellinen ja moderni lastenkirjailija, jota meillä Suomessa ei valitettavasti ole osattu vuosisatojen mittaan brändätä yhtä onnistuneesti kuin mitä tanskalaiset ovat tehneet  H. C. Andersenin suhteen.   

Topelius ymmärsi mielikuvituksen arvon ja asetti sen usein myös opettavaisuuden edelle. Hän laati ohjelistoja lapsille soveliaasta kirjallisuudesta ja sillä tavoin myös korotti lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden statusta.

Nykyhetkeenkin nähden radikaali Topelius oli kehottaessaan vanhempia tutustumaan ensin itse lapselle luettaviin kirjoihin.

Topelius oli myös varhaisia lastennäytelmän pioneereja Suomessa.  
Adalmiinan helmen hän kirjoitti kuitenkin vuonna 1856 perinteisen sadun muotoon. 

Adalmiinan helmi edustaa topeliaanisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Sen kasvattava eetos ja suoranainen paatos on vahva ja väkevä. Adalmiina oppii kantapään kautta, että rikkaus ja kauneus ovat toissijaisia nöyrän ja puhtoisen sydämen rinnalla.


Topeliaanista lastennäytelmätraditiota kunnioittavat kuitenkin lähteen henget (Sonja Halla-aho & Milla Länsiö),  jotka välillä toimivat kertojan roolissa ja sitovat satua alkuperäiseen kehykseensä, vaikka Adalmiina (Katariina Havukainen) rohkeneekin hieman kyseenalaistaa sadussa hänelle varattua passiivista toimijaroolia.


Katariina Havukainen hemmoteltuna lapsirukkana,
jonka olemukseen sisältyy myös aimo annos traagisuutta.
Valokuva TTT/ Kari Sunnari.


Katariina Havukainen onnistuu Adalmiinana havainnollistamaan ison muodonmuutoksen. Ennen väliaikaa Adalmiina on nokkava, ilkeä ja ylimielinen enfant terrible. Katseen pistävyys ja kehon kieli muuttuvat taianomaisesti, kun prinsessavaatteet vaihtuvat ryysyihin.

Prinssin hahmo jää väkisinkin Adalmiinan varjoon, mutta varsin mallikkaasti Verneri Lilja  hiukan höpsähtäneenä prinssinä pystyy onneksi säilyttämään todellisuudentajunsa ja kääntää sadun onnelliseen loppuratkaisuun.



Kolmeen vuoteen eivät Adalmiinan vanhemmat
 (Auvo Vihro ja Teija Auvinen tiedä tyttärensä kohtalosta,
ja epätietoisuus näkyy myös heidän kuninkaallisessa
arvokkuudessaan ... ja ruokailutottumuksissan. 
Valokuva TTT/  Kari Sunnari. 


Anna Krogeruksen modernissa tulkinnassa keskiöön nousevat liian lapsikeskeinen kasvatus ja sen  kauaskantoiset ja koko perhedynamiikkaa turmelevat vaikutukset. Krogerus on ottanut – aivan hyvin perustein – suuria vapauksia alkutekstin suhteen. Hänen tulkintansa Topeliuksen Adalmiinan helmestä ravistelee niin lapsia kuin aikuisiakin. Tunnekasvatus on pop niin päiväkodeissa kuin kouluissakin, ja nykyvanhemmat pähkäilevät nettikeskusteluissa oman lapsensa herkkyyksien kunnioittamisen kanssa.

Nykyisen tyttöenergian aikana Krogerus on halunnut korvata Topeliuksen sadun keskeisen nöyryyden vaatimuksen sydämen voiman käsitteellä.  

Ainokaiseen lapseensa täysin hullaantuneet vanhemmat, kuningas (Auvo Vihro) ja kuningatar (Teija Auvinen), eivät osaa asettaa  Adalmiinalle mitään rajoja ja ajautuvat lopulta kokonaan lapsensa mielivaltaisen pompottelun uhreiksi. Kun koulusta tulee viestiä, että Adalmiina ei sopeudu ikätovereidensa joukkoon ja jopa kiusaa heitä, lapsi määritellään erityisherkäksi, kuningas määrää niin opettajan kuin luokkatoveritkin vaihdettaviksi. 

Vanhempien sokeus oman lapsen suhteen kiteytyy hyvin tässä kohtauksessa: 

– Huh huh, kyllä täytyy sanoa, että jos lapsen kasvattamista valtakunnan hallitsemiseen vertaa, niin kuningaskin lähtee töihin lepäämään. 
– Noo. Meidän Adalmiinalla on tuota temperamenttia. On aina ollut. 
– Ja se on hyvä asia. Yksinomaan hyvä, kyllä tässä maailmassa pitää puolensa osata pitää.


Kuninkaallista loistoa näytelmän loppukohtauksessa. Vasemmalla tanssahtelee
myös sadun onnellisen lopun ansiokkaasti viimeistellyt naapurimaan prinssi
(Verneri Lilja). 
Valokuva TTT/ Kari Sunnari. 


Sadun miljöö on lavastuksen ja puvustuksen  osalta uskollinen ikiaikaiselle sadulle. Kuninkaalliset ja palvelusväki käyttävät 1700-luvun muodinmukaisia peruukkeja ja koketteja pukuja, mutta älypuhelimiin ja Frozen-animaatioon viitataan silti suvereenisti ja rikotaan näin klassisen sadun illuusiota.

Sadun kliimaksiin kuuluvassa kohtauksessa Adalmiinan kruunua sovitetaan  valtakunnan 18-vuotiaiden neitojen päähän.  Jonoon kiilaavat myös  tuulipukuun sonnustautunut Nekalan mummo (Teija Auvinen), joka kärttää lohdutuspalkinnoksi edes ilmaista ämpäriä,  sekä drag queen (aina yhtä karismaattinen Auvo Vihro), joiden hahmot ovat tyyten  toiselta vuosituhannelta. Ratkaisu tuntuu hieman keinotekoiselta ja irralliselta yleisön kosiskelulta. 



Tampereen Työväenteatterin Adalmiinan helmi on tempoltaan riittävän rauhallinen ja kunnioittaa näin myös Topeliuksen lapsilähtöistä ajattelua.  

Kahdeksanvuotiaan seuralaiseni silmät säkenöivät vielä pitkään esityksen jälkeen.  

Anna Krogerus on käyttänyt näyttämösovituksen pohjana Asko Sahlbergin uudelleen suomentamaa satua, joka on ilmestynyt suomeksi ja ruotsiksi kuvakirjana Adalmiinan helmi (Teos ja Söderströms 2012). 

Kuvakirjaversiossa Lena Frölander-Ulfin kuvitus ammentaa art nouveau -tyylistä ja tekee siten hyvin hillityn, mutta ylevän visuaalisen tulkinnan klassikkosadusta. 






keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kokoaan isompia kuvakirjoja inhimillisyydestä


Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Krokotiili joka ei halunnut syödä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Liian pieni norsu, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Puu joka puhui tähtien kanssa, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.




Outi Ampujan tietokirja Hyvä hiljaisuus (Atena 2017) puhuu oivaltavasti nykyihmisen tarpeesta hiljentyä ja rauhoittua.

Ampuja kertoo kirjassaan mm. siitä, kuinka melun on havaittu viivyttävän lasten lukemaan oppimista ja muistin toimintaa ja vähentävän esimerkiksi kykyä keskittyä pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista vaativaan toimintaan.

Pitkäaikainen kovalle  melulle altistuminen aiheuttaa muutoksia aivotoiminnassa: tarkkaavaisuus suuntautuu helpommin ääniärsykkeisiin, jolloin toimintakyky heikkenee keskittymistä edellyttävissä tehtävissä.

Ella Brigatin neljän omakustanteisen kuvakirjan sarja täyttää hiljaisuuden lastenkirjojen kriteerit. Kuvitus sysää tekstin kapeaksi saarekkeeksi ja kuva puhuu myös tekstin puolesta ja antaa mahdollisuuden levätä aukeamalla tarvittaessa pidempäänkin. Sarjan murrettu värimaailma seurustelee virkeästi esimerkiksi turkoosinsinisen kanssa. 

Kirjat käsittelevät sanamäärältään niukkojen, mutta kylläiseksi tekevien tarinoidensa takana isoja, tärkeitä aiheita.  Tyylitellyt, ekspressionistisen vahvat vesiväri- tai sekatekniikalla toteutetut kuvat antavat tarinoille mielenmaiseman, johon kiinnittyä.


Kussakin kuvakirjassa on kyse kohtaamisesta, joka kerrotaan aina eri näkökulmahenkilön kautta. Afrikan savannilla kasvava puu, krokotiili, norsu ja haikara etsivät lastenkirjalle klassiseen tapaan itseään ja paikkaansa maailmassa.

Kukin eläimistä kokee vajavaisuutta jollain tavalla. Esimerkiksi haikara  ei tunne yhteenkuuluvuutta muiden lajitovereiden kanssa ja se lähtee allapäin ajelehtimaan virran viemänä pois muiden luota. Onnekseen se kohtaa krokotiilin, joka kertoo puusta, minne haikara voisi tehdä pesänsä. Krokotiili jatkaa matkaansa etsiäkseen vielä pienen norsun. 

Kukin sarjan osa kiteyttää samaa lähimmäisenrakkauden eetosta ilman tarpeetonta korostusta. Eläimet voimaantuvat saamastaan avusta ja niiden olemus ja tietoisuus omista voimavaroista vahvistuu yhdessä muiden kanssa.

Kuvakirjat voi lukea itsenäisinä tarinoina, mutta sarjan katarttinen huipennus tiivistyy neljänteen osaan, jossa eläimet kokoontuvat puun luokse.



Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eläimet kokoontuvat puun luokse iloitsemaan
 kohtaamisestaan ja asioiden paremmasa käänteestä. Ella Brigatin kuvitusta
 kuvakirjaan Puu joka puhui tähtien kanssa (Kulttuurikioski 2017). 
















perjantai 12. tammikuuta 2018

Toisten mieliin kurkottajia















Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Väki 1, 387 sivua, Tammi 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.






Suomen Nuorisokirjailijat ry on hetki sitten julkistanut Topelius- ja Lydecken-palkintojen saajat. Topelius-palkinnon sai  nuortenromaani Elina Rouhaisen Muistojenlukija ja Arvid Lydecken-palkinnon Leena Parkkisen lastenromaani Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017).

Rouhiainen tunnetaan entuudestaan Susiraja-sarjastaan, jota voi hyvin perustein luonnehtia Stephenie Meyrin Twilightin hengessä tehdyksi suomalaiskansalliseksi petoromantiikaksi, Aino Kallaksen Suden morsiamen tyyliin.

Uuden Väki-sarjan avaus ammentaa elokuvissa, peliteollisuudessa ja kirjallisuudessa yleistyneen dystopian genrestä. Toisen pään sisään työnnytään nyt monella eri alustalla, joko luvan kanssa tai ilman lupaa.

Rouhiainen itse  määrittää uuden sarjan kotisivuillaan urbaaniksi fantasiaksi. Tunnistettavana  miljöönä on Helsingin Vuosaari, mistä löytyy kaksi ääripäätä: kalliita  merenranta-asuntoja sekä  kaupungin vuokra-asuntoja, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.  

16-vuotias Kiuru kantaa äitinsä puolelta suonissaan romaniverta.   
Unen ja valveen rajalla Kiuru huomaa saavansa kontaktin itselleen vieraisiin ihmisiin ja heidän muistoihinsa.   

Vähitellen Kiurulle selviää, että hän on osa Väkeä, jolla on erityispiirteitä ja –taitoja mielen eri osa-alueilla. Kiuru tutustuu kahteen romanialaiseen veljekseen, Daihin ja Neluun, jotka ovat olleet Suomessa kolmisen kuukautta sekä Pohjois-Intiasta, Punjabista,  Suomeen tulleeseen Bollywoodiin, joka ei halua määrittää sukupuoltaan. Porukka täydentyy viisikoksi, kun Kiurun lapsuudenystävä Samuelkin paljastaa omaavansa erityisiä taitoja.

Muistojenlukijan lisäksi viime syksyn nuortenkirjatarjonnasta löytyy toinenkin mielen manipulointiin liittyvä kotimainen esimerkki,  Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maaginen korva, jossa Valpuri pystyy kuulemaan vastakkaisen sukupuolen salaisimmatkin ajatukset.

Kiuru on vielä kokematon niin seurustelusuhteissa kuin alkoholin käytössäkin. Uudet ystävät yllyttävät häntä miettimään omia elämänarvojaan uusiksi.  

Kiuru on kuivaharjoitellut monia asioita lukemansa kirjallisuuden kautta. Kiurun mielestä tosielämän tapahtumat eivät vedä vertoja kirjoille. 

Anne Leinosen Kirjanoidan (WSOY 2017) tavoin myös Rouhiainen kuljettaa romaaninsa punaisena lankana lukemisen ja kirjojen merkitystä identiteetin muokkaajana:


– – Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen. 
– –  Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. Hän oli kirjoistaan jopa hieman mustasukkainen. 
– – Kiuru ei tiennyt, millaista olisi ollut viettää suurin osa ajasta jossain muualla kuin oman päänsä sisällä, eikä hän pohtinut sitä kovinkaan usein. Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki. Tai kuten tänään: kirjat saivat hänet vähemmän hämmentyneeksi, ja toisinaan se oli parasta, mitä saattoi toivoa.

Lukemiseen liittyvät kulttuurierot tulevat esille Bollywoodin ja Kiurun keskustelussa. Bollywood, joka ei ole sinut lukemisen kanssa, pitää kirjoja halpana korvikkeena toteamalla, että ”Lukijat lukevat, millaista elämä on” sen sijaan että uskaltaisivat itse elää".

Kirjoissa henkilöhahmot muodostivat aina järkeviä kokonaisuuksia, Kiuru ajatteli. He käyttäytyivät paljon ennakoitavammin kuin oikeassa elämässä. 
Ehkä siksi hän rakasti kirjoja niin paljon: tai kääntäen: kenties siksi hänellä oli niin suuria vaikeuksia oikeiden ihmisten kanssa. He kun eivät olleet romaanihenkilöitä. Koko hänen elämänsä oli rakennettu oletukselle, että maailma toimi niin kuin kirjoissa. 
Ehkä kirjat olivat pilanneet hänet. 


Kannabiksen myyntiä ja käyttöä ei kirjassa mitenkään kyseenalaisteta, mitä sopii mielestäni kummastella, olkoonkin, että kirjaa markkinoidaan nuorten aikuisten romaanina.

Kirjan yhdeksi motoksi nousee menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteenlomittaminen: ”Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyhetkeä. Ja se joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee tulevaisuutta”.

Yhteiskunta- ja normikritiikkiä esitetään monestakin nykynuortenkirjallisuuden vähemmän esillä pitämästä näkökulmasta ja pohditaan ravistelevasti myös lähimmäisenrakkauden merkitystä. Tällä tavoin tuupataan romaanin lukijaa tarkistamaan omia eettisiä elämänvalintojaan.

Vetävän, liki 400-sivuisen romaanin keskiöön nousee monta ajankohtaista ja ikärajat ylittävää teemaa: kansallinen identiteetti, maailmankansalaisuus, maanpakolaisuus ja vierauden tunnot. 

Muistojenlukija  päättyy jäntevään kliimaksiin, jossa Kiuru rohkaistuu tekemään omia, kauaskantoisia ratkaisuja. 

Erityiskiitoksen ansaitsee jälleen Laura Lyytisen  hienovaraisesti teoksen lintusymboliikkaa hyödyntävä kansikuva.