Hypnoottista kieliriehaa Hampampam-maassa

 

Ville Hytönen: Maa nimeltä Hampampam. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. 64 sivua. Tammi 2023. Graafinen suunnittelu Lille Santanen. 

 

Oli Hampampamin maassa, jossain kosteiden kaarnojen, sarnaisten vaarnajuurten alla tyyhti, aivan oikea ja ihana Puutyyhti, suu kuin kanalla ja silmät soikeat, hoikat sormet ja oikeat koikeloiskoivet. Ja monella sanalla Puutyyhti kertoi Hampampamin maasta tarinaa.

 

Tyyhtiä ei tuntenut kukaan, mutta jok´ikisen mukaan sen narinaiset tarut olivat iltasaduiksi parhaita. Harmaa Puutyyhti kertoi ne juurille, puiden suurille maanalaisille oksille, jotka poikkesivat ajoittain maan päällä puina sun muina pensaina. Nuo kelmeät ja värittömät loimet, kuin maahisten koivet, kertoivat yht´kaikki tyyhtin satatuhatta tarinaa pitkin Hampampamia.

 

 

Ruotsalaisen Carl-Johan Forssén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava 2015, suom. Ulla Lempinen) oli edelleen syyskuussa Suomen Kirjakauppaliiton ylläpitämän Mitä Suomi lukee -tilaston kärjen tuntumassa.

Nukutussadun suosio selittyy sillä, että tarinaa käytetään ennen kaikkea äänikirjana, ja mahdollisesti jopa päivittäin. Kani-kirjan ideana on, että aikuinen lukee sitä ääneen mahdollisimman hitaalla, monotonisella äänellä ja painottaa valittuja sanoja vaikutelman tehostamiseksi, jotta kuulija nukahtaisi mahdollisimman pian. 

 

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä on syytä iloita siitä, että ruotsalaiselle konseptiltaan laskelmoidulle kirjalle on tullut varteenotettava ja kirjallisilta ja kielellisiltä ansioiltaan paljon korkeatasoisempi kotimainen vastine, joka hypnotisoi myös lukijansa, mutta lopputuloksena on 

 toivoakseni silti nuijanukutuksen sijaan HAVAHTUMINEN rikkaan suomen kielen nyansseihin ja kielen monikäyttöisyyteen. 

 

Ville Hytösen ja virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin Maa nimeltä Hampampam viettelee jo kauniilla ulkoasullaan ja värityksellään. Plats käyttää valkoisen ja mustan rinnalla rohkeasti vastavärejä, sekä sinisestä ja punaisesta murrettuja, sekoitettuja värejä.  

Platsin kuvituksen muotokieli poikkeaa selvästi suomalaisesta. Kuvittajavalintaa voi pitää onnistuneena. Hytönen asuu perheineen pääosin Virossa ja satukirja ilmestyy samaan aikaan myös Koolibri-kustantamon kautta Kadri Jaanitsin käännöksenä.

 

 

Saduissa lähdetään usein matkalle. Aukeamalla oikealla puun
runkoa kiipeävä Puutyyhti lähettää satua kuuntelevan lapsen
 satumaahan. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Ville Hytösellä on laaja tuotanto:  aikuistenkirjojen (mm. romaaneja, runoja, esseitä, matkakirjoja) ohessahänon kirjoittanut myös lapsille. Esimerkiksi Ötökkämaasta kertovissa tarinakokoelmissa (Tammi v:sta 2014, kuv. Virpi Penna) kielen kieputtelu on ollut kohosteisesti esillä. 

 

Maa nimeltä Hampampam harppaa kielen osalta kokeellisen loikan eteenpäin. 

Hytösen rytmi on maagista, liki hypnoottista. 

Hänen kielensä suorastaan HUUTAA päästä ääneen luetuksi. 

 

Suorasanainen kerronta tuntuu riistäytyvän yhtäältä proosarunoksi ja riimitetyksi runoksi: 

 

– – Vaan miksi kertoi tyyhti sadut nuo sadat, kun tarinoiden radat ja evät olivat niin erinevät? – – 

 

Sanataiteellinen huikentelevaisuus on takakannessa luokiteltu nonsenseksi.

 

Puutyyhtin lisäksi satukirjassa tutustutaan moniin Hampampam-maan omalaatuisiin asukkaisiin. 

Koivistolaiset ovat pulkkosientä muistuttavia, aapasuon reunalla asuvia menninkäisiä , jotka käyttävät peltotöissä työvoimanaan pieniä hiiriä ja päästäisiä, tiiroja ja västäisiä. 

Rauskinpoika Kontiaisen ahneus ja häikäilemättömyys selittyy sen traagisella elämänkohtalolla: sen osaksi ei ole koskaan koitunut lämpöä ja rakkautta. 

Rauskinpoika Kontiainen on räyhäkkä ja traaginen hahmo.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen satukokoelmaan
  Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Liepon kerrotaan olevan maailman kaikista eläimistä karmivin. Se kulkee kuihtuneita joenpohjia pitkin, kerää loisia ja polttaa niitä ojissa.

 

Kivettyneen metsän kivikoloissa eli tuo Liepo ja hankasi ikeniään kiviä vasten. Ja ikenistä valui kiviin tahnaa, viheriää niljaketta, joka peitti ajan mittaan mustakivisen metsän. Ja aikojen saatossa tuosta elävästä tahnasta kasvoi sammalta, ja sammaleesta pensaita, ja pensaista puita sun muita risukkoja, ruohotukkoja ja pajukkoja. – – 

Jättiläisnaisista suurin, Suurhaisi.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam 
(Tammi 2023). 

Otusten kohtaloista löytyy traagisuutta Tove Janssonin muumitarinoiden tapaan.  

Usein yhteisöllisyys, rajojen ylittäminen ja rohkeus koituvat lopulta Hytösen tarinoiden sankarien ja antisankarien pelastukseksi.

 

Lyhyistä nonsense-saduistakin löytyy perinteisten satujen piirteitä –  jännitystä ja ristiriitatilanteita.  Muutamassa sadussa tuodaan myös opetus siekailematta esille.

 

 

Puti on pieni ja väheksytty, mutta niin vain sitäkin tarvitaan
Hampampamin yhteisössä. Lille Santasen graafinen suunnittelu
 on viimeisteltyä. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen
satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023).

Satu ”Hurja konna, raakku ja siili” siili kiteyttää Hampampamin maan asukkaiden ja samalla myös Hytösen ja Platsin satukokoelman perimmäisen filosofian:

 

”Nopeasti ei ehdi nähdä maailmaa”, selitti siili. ”Jos vain juoksee ja kiirehtii, hyppelehtii ja vilkkaasti liikehtii, ei näe maailman taikaa. Siihen ei ole aikaa. Sillä kaikki elämisen ihanuus rakentuu pienistä asioista, mustikoista ja soista, joista ei ole kukaan koskaan kuullutkaan.” 

 

Nykyisin puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeää olisi lukea lapsille ääneen vielä pitkään senkin jälkeen, kun lapsi on oppinut itse sujuvasti lukemaan. 

 

Toivon sydämestäni, että tämä kirja löytää tiensä lasten ja nuorten ja aikuisten yhteisiin kiireettömiin ääneenlukuhetkiin.

 

Kirja on onnen omiaan avaamaan lasten ja nuorten oman tarinoinnin hanat, havahduttamaan lukijansa ja kuulijansa suomen kielen rikkaasta rekisteristä, rytmin, kielen soinnin ja helinän koko repertuaarista.

 

6. luukku: Ilo omasta kielestä

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan talviseikkailu, 29 sivua, Minerva 2018.

Pia Pesonen & Petri Makkonen: Villojen kukat, 51 sivua Teos 2018.

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, 32 sivua, Karisto 2018.

Kuluvan vuoden aikana minulla on ollut iso ilo olla mukana asiantuntijana  Lukulumo-kuvakirjapalvelussa, joka lanseerattiin syyskuussa Suomeen. 


Alkuperäisen palvelukonseptin on kehittänyt ruotsalainen Inläsnintjänst.  

Yhdessä Sirke Happosen kanssa olen valinnut palveluun suomalaisia laadukkaita kuvakirjoja ja kirjoitimme myös varhaiskasvattajien oppaan päiväkodin kirjallisuuskasvatuksesta.

Lukulumo-palvelun kautta erikieliset lapset voivat nauttia samoista kuvakirjatarinoista. 

Palvelussa on nyt 115 kuvakirjaa, joita on luettu ääneen 17 eri kielellä, suomen, ruotsin ja englannin lisäksi useita maahanmuuttajakieliä. 

Alkuvaiheessa mukana on myös alkuperäisen ruotsalaisen kuvakirjapalvelun, Polygluttin, ruotsalaisia kuvakirjoja, mutta kotimainen valikoima karttuu jatkuvasti. 

Palvelu on suunnattu päiväkodeille ja alakouluille. Kunta ostaa palveluun lisenssin, jonka hinta määräytyy sitä käyttävän lapsimäärän mukaan. 

Kielitietoisuus on nostettu myös uusiin opetussuunnitelmiin. 

Kielitietoisuudella tarkoitetaan kaikkien kielien arvostamista ja luontevaa näkyvyyttä koulussa ja päiväkodissa. 

Oppimisen on havaittu tehostuvan, kun erilaisia sisältöjä lähestytään kielen kautta. Kieli syntyy aina vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Päiväkotiryhmän ja koululuokan eri kotikieliä käyttävät lapset hyötyvät siitä, että heidän oma kielensä tulee kuulluksi ja nähdyksi myös muille lapsille. 

Ensi vuonna vietetään YK:n maailman alkuperäiskansojen kielten vuotta. Teemavuoden tarkoituksena on kiinnittää huomiota alkuperäiskansojen kielien uhanalaiseen asemaan.  

Teemavuotta ennakoivat sopivasti  Sanna Pellicicionin uusin Onni-poika -sarjan osa Onni-pojan talviseikkailu ja Pia Pesosen & Petri Makkosen ensimmäinen lastenkirja Villojen kukat. 

Juna kiitää kohti pohjoista. Sanna Pelliccionin
kuvitusta kuvakirjaan Onni-pojan
talviseikkailu (Minerva 2018). 

Onni-poika on perheineen lähdössä lomamatkalle Lappiin. 

Onni ja Olavi eivät ole koskaan käyneet Lapissa. Mutta äiti on. Ja siitä on kuultu. Isi sanoo, että äitiin on iskenyt Lapinhulluus. 

–     Mikä se on? Mikä sille tuli? Olavi kysyy.

 –     Kai jokin sellainen, että äiti tuijotti taivaalle. Ja sille tuli kamalan kokonaisvaltainen olo, Onni muistelee. 

–     Mulla on kyllä kokonainen olo tässäkin, Olavi kommentoi, kun juna puksuttaa pohjoiseen.

Neeta esittelee Onnille ja tämän pikkuveljelle 
isänsä poroaitausta. Sanna Pelliccionin kuvitusta kuvakirjaan 
Onni-pojantalviseikkailu (Minerva 2018). 

Onni tutustuu Neetaan, tyttöön, joka tekee häneen heti vaikutuksen hyvillä laskettelutaidoillaan. 

Neetan isällä on poroja ja hän aikoo ryhtyä isona poronaiseksi. 

Onni oppii yhteisen leikin lomassa Neetalta saamelaisia tapoja ja yksittäisiä inarinsaamen sanoja. 

Kuvakirjan lopussa on vielä tietoisku Suomessa puhutuista kolmesta saamen kielestä ja muutama inarinsaamen sana.

Sanna Pelliccioni olisi halunnut nostaa saamelaisuuden jo kuvakirjan nimeen, mutta kustantaja halusi kirjalle neutraalimman talvisen nimen.

Hieman varttuneemmille, jo kouluikäisille lapsille kirjoitettu Villojen kukat työstää leikki-ikäisille suunnattua Onni-poika -kuvakirjasarjan osaa syvällisemmin kieleen liittyvää identiteettiä. 

Tulppaani on helsinkiläinen pikkutyttö. 

Ruusu on muuttanut äitinsä kanssa Helsinkiin Lapista, Suomen käsivarresta.

Petri Makkosen kuvitus on reteää ja karttaa monin tavoin
lastenkirjan toisinaan sievistelevääkin kuvitustyyliä.
Petri Makkosen kuvitusta Pia Pesosen tekstiin lastenkirjassa
Villojen kukat (Teos 2018). 

Ruusu puhuu peräpohjan murretta ja Helsingissä ikänsä asunut Tulppaani ymmärtää hänen puheensa jatkuvasti väärin. 

Tytöt eivät silti hämmenny väärinkäsityksistä, vaan oppivat uusia sanoja toisiltaan. 

Tyttöjen vankkumaton ystävyys tulee hienosti
kuvatuksi tässä "ihmiskasvissa". Petri Makkosen kuvitusta 
Pia Pesosen tekstiin lastenkirjassa Villojen kukat (Teos 2018).   

Kielitietoisuuden lisäksi kirjassa kulkee myös lähimiljöön suojelun teema, kun vanhojen puuhuviloiden, eli villojen, aluetta uhkaa purkutuomio.  

Kaupunginisä ja Neiti Virkamies haluavat nimittäin leventää Länsiväylää ja rakentaa vanhan puutaloalueen paikalle virastotalon. 

Juhlat päättyvät Ruusun joikaamiseen. Petri Makkosen kuvitusta
Pia Pesosen tekstiin lastenkirjassa Villojen kukat (Teos 2018). 

Tytöt suhtautuvat kieleen luovasti ja omaksuvat toisiltaan uusia sanoja. Ruusu kiteyttää asian hyvin sanomalla, että 

Vaikka ollaan eriä, ollaan vähän samoja. Tyttöjä ainakin ollaan. Ja kukkia. Ja kläppejä.

Puutaloalueen kesäjuhlien pitäisi huipentua hienoon konserttiin, mutta kapellimestarin tahtipuikko on hukassa. Loppu kiertyy monin tavoin onnelliseksi – myös villojen purkutuomio perutaan. 

Kirjan formaatti karttaa määrittelyjä: kuvakirjaksi tekstiä on ihan liikaa, mutta toisaalta kuvataiteilija Petri Makkosen (s. 1965) kuvitusta on joka aukeamalla. 

Makkosen kuvitus on luonnosmaista, paikoin rujoakin. 

Alakouluikäisen lapsen itse luettavaksi kirja toki sopii, mutta rivitys ja kirjasinkoko olisivat voineet olla isompia. 

Koukeroisella tyylitellyllä käsialalla ladotut lukujen nimet voivat aiheuttaa aloittelevassa lukijassa hämmennystä.

Pia Pesonen (s. 1963) on kirjailja ja roolittaja. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt kaksi romaania aikuisille, Urho kekkonen Straße ja Maatuska (Teos 2011 ja 2015).

Hiljalttain maahan muuttaneen lapsen näkökulma suomen kieleen tulee oivaltavasti esille myös Johanna Venhon & Hanneriina Moisseisen kuvakirjassa Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. 

Olen kirjoittanut kirjasta Sivupiiri fi -verkkosivustolle. 

Agricola sai arvoisensa lasten kuvatietokirjan

Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen, Maisa Tonteri & Pekka Rahkonen: A sanoi Agricola, Lasten Keskus 2017. Kuvitus ja taitto Pekka Rahkonen.

Viime aikoina on harmiteltu sitä, että suurmiehistä tai miesten pienemmistäkin urotöistä kyllä kirjoitetaan aikuisille elämäkertoja, mutta naiset ja tytöt jätetään katveeseen.

Onneksi tämä puute korjaantuu ainakin osittain jo lähiaikoina,  kun Into kustannuksen, S &S  ja  Teos julkaisevat lapsille ja nuorille suunnattuja elämäkertateoksia suomalaisista naisista.   

Kuvatietokirja Mikael Agricolasta (n. 1510–1557), A sanoi Agricola, on miehisestä kohteestaan huolimatta tärkeä lastenkulttuuriteko, jonka mittava tietoaines, eloisa kerronta ja visuaalinen esitystapa tyydyttävät aikuisenkin tiedonnälkää.

Teos on syntynyt rautaisen asiantuntijatiimin yhteistyönä. Turun yliopiston suomen kielen professorin työstä hiljattain eläköitynyt Kaisa Häkkinen on tutkinut suomen kielen kehitystä ja erityisesti sanojen syntyä ja alkuperää. Tytti Issakainen on kirjoittanut lukuisia lasten tietokirjoja mm. kirkollisista juhlapyhistä. Kustannuspäällikkönä Lasten Keskuksella aiemmin työskennellyt Maisa Tonteri (aik. Savolainen) on kirjoittanut myös lastenkirjoja ja suomentaa edelleen lastenkirjoja.

Kirjan tekoon käytettyjä työtunteja ja lukuisia kompromisseja voi vain varovasti arvailla kompaktin lopputuloksen äärellä.  

A sanoi Agricola lähestyy aihettaan lapsiystävällisesti. Tarinan käynnistää  nimittäin Agricolan oman pojan Kristianin mielenkiinto isänsä työtä kohtaan. 

Ratkaisu on oivaltava, sillä näin vältytään luontevasti lataamasta liian paljon yksityiskohtaista ja nuorta lukijakuntaa puuduttavaa asiatietoa.

Isä antaa pojalleen oman aapiskirjan ja poika kiinnostuu isän elämästä ja 
saavutuksista. Pekka Rahkosen kuvitusta Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja 
Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017). 

Agricola kertoo siis itse merkittävimmät elämänvaiheensa aukeamilla nasevasti tiivistäen: lähtö Pernajan pitäjästä kouluun Viipuriin, sieltä Turkuun piispan kirjuriksi ja lisäoppiin Wittenbergin yliopistoon Martti Lutherin oppilaaksi.

-   Wittenbergistä minä valmistuin maisteriksi ja palasin sitten takaisin tänne Turkuun, isä päättää kertomuksensa Saksan matkasta.  

-  Mitä isä sitten alkoi tehdä? minä kysyin? 

-   Suomea puhuva kansa piti opettaa lukemaan, isä huokaisee. 

-    Suomen kielellä oli kirjoitettu kovin vähän. Kaikki piti aloittaa A:sta. Siksi kirjoitin tämän Abckirjan, jonka äsken sait lahjaksi.

Suomen kielen historiaa tarjotaan sopivina haukkapaloina ja hyvin asiayhteyteen perusteltuina osina. Murteiden merkitys korostuu, kun kerrotaan, kuinka Agricola sulautti suomen kieleen sanoja eri murrealueilta.

Pekka Rahkosen kuvitustyylille on tyypillistä karikatyyriset ihmishahmot, 
Tämä aukeama, jossa Agricola on matkalla yhdessä piispan kanssa, todistaa, 
että Rahkonen taitaa myös maalailevamman tyylin. Rahkosen kuvitusta 
Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan 
A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017).

Nykykielen ja Agricolan aikaisen kielen erot todentuvat havainnollistesti vuoropuhelun vertailussa, jossa Agricolan kehittämä kieli on muutettu suomalaisten nykylasten käyttämälle puhekielelle.

Tiedonnälkäisemmän lukijan tarvetta tyydyttää kuvakirjaosuuden loppuun sijoitettu asiateksti, jossa käydään Agricolan elämänvaiheita ja työn merkitystä laajemmin läpi. Siitä selviää myös, että Mikael Agricola kuoli jo Kristianin varhaisessa lapsuudessa, pojan ollessa vain seitsenvuotias. Kristian teki elämäntyönsä Tallinnassa piispana, ja kuoli ennenaikaisesti jo 36-vuotiaana. 

"Sanojen siltaa pitkin tavoitamme asioita, joita emme voi nähdä ja koskettaa" 
havainnollistaa isä pojalleen. Pekka Rahkosen kuvitusta Tytti Issakaisen, 
Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan A sanoi Agricola 
(Lasten Keskus 2017).

Tänään vietetään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. 

Käytetään siis kieltä vivahteikkaasti ja Agricolan työtä kunnioittaen. 

Feikkisaamelainen vai oikea saamelainen?

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta,  suomentanut Kaija Anttonen, 128 sivua, Kieletär Inari 2017. Kansikuva Marja Helander & Jonne Järvinen.

Tämä saamelainen nuortenkirja kiinnosti Tampereen pääkirjasto Metson järjestämien Sipin päivän kirjakutsujen viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnan esittelystä. Tänä vuonna en päässyt päällekkäisen koulutuskeikan takia paikalle, mutta onneksi esitykset videoitiin ensimmäistä kertaa ja ne kaikki löytyvät youtubesta. 

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen (s.  1971) alun perin ruotsiksi jo  vuonna 2007 ilmestyneen nuortenromaanin suomennos Terkkuja Sopperosta on vaatimattoman näköinen nidottu kirja. Se on ilmestynyt Inarissa Kaamasen kylässä Kaija Anttosen luotsaaman Kieletär Inari -pienkustantamon  kautta.

Laestadiuksen teksti on voittanut Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän kilpailun vuonna 2007. Kilpailun tavoitteena oli etsiä uusia tekstejä, jotka kertovat saamelaisesta nykynuoruudesta.  

Romaanin päähenkilön 13-vuotiaan Agneksen äiti, Anna-Sara, on saamelainen ja työskentelee Solnassa toimittajana ja isä ruotsalainen. Äiti on nuoruudessaan sanoutunut irti saamelaisesta identiteetistään. Hän on unohtanut saamen kielen ja tuntee vierauden tunnetta aina sukuloidessaan pohjoisessa.

Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. Agnes saa tuntemattomasta numerosta saamenkielisen tekstiviestin, jossa hänelle vieras poika kirjoittaa saameksi haluavansa tutustua tyttöön. Poika paljastaa kuitenkin viestissä sen verran, että tuntee Agnesin serkun Kristinin.

Äiti ja tytär lähtevät talvella lomalle Lappiin, ja Agnekselle tarjoutuu tilaisuus ottaa selvää pojan tarkoitusperistä.

Laestadius kuvaa esikoisromaanissaan kiinnostavasti – joskin melko ohjelmallisesti – saamelaisen nuoruuden yhtymäkohtia ja eroja suurkaupungissa Tukholmassa kasvavan Agneksen ja poronhoitoon vanhempiensa tavoin perehtyneen Kristinin erilaisten näkemysten ja mieltymysten kautta.

Agneksen vaikuttimet saamen kielen opettelemiseen saavat ensisykäyksen komean Henrikin osoittamasta kiinnostuksesta, mutta toki lukija aistii myös tytön saamelaisen identiteetin olevan ohuen kuoren alla odottamassa murtautumistaan.

Lähisukulaiset suhtautuvat edelleen Agneksen äidin etääntymiseen saamelaisesta kulttuuriperimästä varauksellisesti. Kristin yrittää keskustella vaietusta aiheesta isänsä kanssa:

–   Isä, miksei Anna-Sara osaa saamea? Kun sinähän osaat, ja teidän vanhempannehan ovat saamelaisia. 

Kristin tiesi että nyt liikuttiin miinoitetulla maaperällä, muttei malttanut olla kysymättä. Johan kävikin heti ahdistuneen näköiseksi: 

–   Osaahan hän; hän vain teeskentelee että on unohtanut kaiken. Muistan miten hän puhui saamea pienenä. Vaikea sanoa, yhtäkkiä hän suostui puhumaan vain ruotsia ja sai ystäviä Kiirunasta, ja sitten saamelaisuus ei ollutkaan enää tärkeää hänelle. 

–   Hänellä oli rankkaa koulussa, vai mitä? 

–   Meillä kaikilla oli. Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa ola saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia.

Agnes saa kokea lomallaan taianomaisia hetkiä ja pääsee todistamaan myös kolmen poronvasan syntymän ihmettä.

Terveisiä Sopperosta työstää pohjimmiltaan samaa perusaihetta kuin kaikki nuortenromaanit: nuoren halua kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi ja löytää oma sisäinen vahvuutensa.

Seesteistä loppua edeltää kuitenkin serkusten välirikko. Kristin syyttää Agnesia feikkisaamelaiseksi. 

Hänen mielestään Agnes poimii ”vain parhaat palat saamelaisuudesta. Ei ollut oikein, että hän saattoi tulla tänne ja olla superusuosittu ja mennä sitten kotiin Solnaan ja olla jännittävä saamelainen siellä”.

Odotuksenmukaisesti serkukset tekevät sovinnon, ja Kristin tukee Agnesta tämän ratkaisuissa.

Agnesin mieli oli levollisempi. Hänen ei tarvinnut enää osoittaa mitään. Hän tunsi tulleensa hyväksytyksi, tai ehkä hän oli pikemminkin löytänyt salasanan, jonka avulla pääsi mukaan joukkoon. Henrik saattoi olla hänen pääsylippunsa sisään porukkaan, mutta mitä väliä sillä oli: hän halusi vain että hänet hyväksyttäisiin.

Isovanhempiensa ja kyläläisten silmissä Agnesin on kuitenkin vieä uskallettava todistaa julkisesti oma  saamelaisuutensa. 

Äidille tyttären rohkeus on kuitenkin melko iso pala purtavaksi. Eri sukupolvien saamelaisen identiteetin työstämisestä on Ruotsissa tehty myös Amanda Kernellin ohjaama hieno elokuva Saamelaisveri. 

Terveisiä Sopperosta -romaanin takakannessa kerrotaan, että

Terkkuja Sopperosta aloittaa neliosaisen nuorisoromaanien sarjan, Soppero-sarjan. Se on ollut useaan otteeseen Ruotsin myydyin nuorisokirja, viimeksi vuonna 2017 kirjailijan saatua Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon.

Googlettelun jälkeen selviää, että Laestadius on todellakin voittanut viime vuonna lasten ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon, mutta ei suinkaan tällä Soppero-romaanilla, vaan vuonna 2016 ilmestyneellä kansalaisaktivismista kertovalla nuortenromaanillaan Tio över ett.  

Tätä taustaa vasten on vähän vaikea uskoa, että SMS från Soppero (Rabén & Sjögren 2012) olisi oikeasti ollut Ruotsin myydyimpiä nuortenkirjoja.

Ruotsalaisen alkuteoksen kansikuva on huomattavasti suomennoksen kansikuvaa trendikkäämpi ja kohderyhmää luultavasti enemmän kiinnostava. 

Agneksen – ja kenties myös Henrikin – tarina jatkuu myös romaaneissa Hej vacker ja Ingen annan är som du är. 

Neliosaiseksi karttuvan sarjan avausteos on luonnollisesti käännetty  myös kaikille kolmelle saamen kielelle. Näin ollen voi arvioida sen saavuttaneen hyvin tavoitteensa lisätä saamelaisten nuorten itseymmärrystä oman kulttuuriperinnön merkityksestä sekä edistää muiden nuorten tietämystä saamelaisesta identiteetistä.