maanantai 30. toukokuuta 2011

Tarttolaista paikallishistoriaa


Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku. Salaseura Divarin toinen tapaus. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. Suomentanut Kaisu Lahikainen. 123 sivua. Avain 2010. Kannen suunnittelu Satu Ketola. Typografia ja taitto Antti Carlson.








On itse asiassa aika kummallista, että perinteisen dekkarin lajityyppiä hyödynnetään loppujen lopuksi aika vähän ahmimisikäisille suunnatuissa, helppolukuisissa lastenkirjoissa. Nimenomaan tihentyvän jännityksen ja vetävän juonenkuljetuksen avullahan aloittelevan lukijan saa viekkaasti kirjan koukkuun ja kääntämään malttamattomasti sivua. Moni lastendekkariksi itseään kutsuva opus hapertuu mielestäni liian monipolviseen juoneen ja rinnakkaisteemoihin.

Tämä ”lastentauti” vaivaa myös Mika Keräsen salaseura Divarista kertovan kirjasarjan suomennettua osaa Hopeinen aarrearkku. Kirja on sarjan toinen osa. Viittaukset salaseuran aiempaan seikkailuun hämmentävät monin paikoin suomennoksen lukijaa (esimerkiksi lasten aarteen löytämisestä lahjaksi saamiin polkupyöriin liittyvä viittaus tarinan lopussa jää kokonaan ilmaa). Miksi sarjan suomentaminen aloitettiin tästä toisesta osasta vai eikö suomalainen kustantaja aiokaan kääntää sarjan muita osia? Onko kirjan saama tunnustus, Viron kulttuurirahaston vuoden 2009 parhaan lastenkirjan titteli, syynä nimenomaan tämän osan suomennokseen?

Jos selvästi sarjaksi sukeutuvasta kokonaisuudesta halutaan kääntää vain yksi osa, pitäisi mielestäni lukijaystävällisesti muokata käsikirjoitusta siten, että lukija ei jää ymmälleen hämärien aukkopaikkojen ja omituisten viittausten suhteen.



Mari, Reilikka, Olavi, Anton ja Satu ovat toimeliaita koululaisia, jotka tuntevat historiallisen Tarton kaupungin kujat ja salapaikat kuin omat taskunsa.

Salaseuran ulkojäsenenä mukaan tuppautuu usein Marin Matti-niminen buldoggi. Marin ukki uskoutuu lapsenlapselleen ja kertoo äitinsä jäämistöstä löytyneestä kirjeestä. Kirje antaa vihjeitä Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan vuoden 1944 sotatilan aikaan kätketystä aarteesta. Aikuisten antamia aikalaistietoja sekä omia hoksottimiaan hyödyntäen lapset päättävät lähteä klassiseen aarrejahtiin.

Mika Keräsen lastenromaanissa on paljon tarttolaista paikallishistoriaa ja tästä syystä kirjan sisäkanteen olisikin voinut painaa kartan keskeisistä tapahtumapaikoista. Salaseura Divarin jäsenet ovat hämmästyttävän hyvin selvillä maansa lähihistoriasta ja suhtautuvat ihailtavan mutkattomasti vanhemman ikäpolven edustajiin.

Keskeisenä toimijana Divarissa on Mari, joka harrastaa balettia, mutta tuntee vetoa myös jalkapallon pelaamiseen ja taitaa parkourin niksitkin. Tytöt ovat järkiään kirjassa poikia, Olavia ja Antonia, aktiivisempia toimijoita.

Aarteenmetsästystä edeltää vaiherikas taustatyö, mutta itse aarteen löytyminen tapahtuukin siihen nähden yllättävän helposti.



Marja-Liisa Platsin mustavalkoinen tussikuvitus on sijoitettu aina lukujen alkuun ja loppuun. Kuvat ovat pienikokoisia ja melko asetelmallisia. Toiminnallisemmat kuvat olisivat elävöittäneet tarinaa paremmin.

Salaseura Divarin ensimmäinen seikkailu Varastatud oranz jalgratas (2008) syntyi Keräsen (s. 1973) tyttärelle kerrottujen iltasatujen pohjalta. Kirjasta on tehty jo lastennäytelmä ja sitä on esitettu Eesti Dramateatterissa. Kiinnostava anekdootti on se, että Tarttoon pysyvästi muuttanut suomalaissyntyinen Viron opetusministeriössä virkamiehenä työskentelevä Mika Keränen kirjoittaa lastenkirjansa viroksi.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Terveisiä Tallinnasta


Kahden päivän visiitti Tallinnassa teki tehtävänsä: nyt voi taas uusin voimin yrittää raivata työpöytää vähän tyhjemmäksi lähestyvän kesän kunniaksi.

Tosin juuri nyt väsyttää armottomasti vähän samaan tapaan kuin kuvan riepunukkea, joka istuskeli vanhan kaupungin sivukujalla…

Vanhan kaupungin pikkupuodit olivat somistaneet näyteikkunansa huomenna alkavan viisipäiväisen kansainvälisen teatteri- ja nukketeatterifestivaalin, Tallinn TREFF Festivalin, kunniaksi erilaisilla itse tehdyillä käsinukeilla ja retrohenkisillä pehmonukeilla. Festivaalin ohjelmassa on luentoja ja työpajoja, nukketaidetta, tanssia, teatteria, taidenäyttelyitä ja musiikkitapahtumia.

Rouva Huu tutustui myös maaliskuussa avattuun Nuku Muuseumiin, joka esittelee kiinnostavasti ja vuorovaikutteisuuteen monin eri tavoin keskittyen paitsi virolaisen niin myös kansainvälisen nukketeatteriperinteen historiaa ja nykypäivää. Museolla on hulppeat, joskin sokkeloiset tilat vanhassa kaupungissa sijaitsevassa vanhassa rakennuksessa.

Virolaisten lastenkulttuurimyönteisyys näkyi myös Solaris-ostoskeskukseen vanhan kaupungin puolelta muuttaneessa järisyttävän isossa ja tyylikkäässä Apollo-kirjakaupassa, josta löytyi ison lasten- ja nuortenkirjaosaston lisäksi kattavat valikoimat virolaisten tv-lastenohjelmien dvd-levyjä kautta aikojen.



Virolainen lastenkirjallisuus on suomalaiseen verrattuna vielä Rouva Huun näppituntuman mukaan aika vaisua, vaikka virolainen kuvitustaide onkin vahvaa ja perinteikästä. Esimerkikiksi kuvakirjoista ei pikaisen selailun perusteella löytynyt kiinnostavia uutuuksia kotiinviemisiksi.

Uusi kaupallinen lastenkirjallisuuteen liittyvä projekti on Pärnun lähelle rakennettava Lottemaa-teemapuisto, joka perustuu Andrus Kivirähkin lastenkirjaan Leiutajaküla Lotte (Keksijäkylän Lotta, Otava 2008).

Punamekkoisesta koiratyttö Lotesta on tullut Viron oma lastenkirjamaskotti, jonka ympärille on tehty monia oheistuotteita, esimerkiksi animaatioelokuvia, vaatteita, pehmoleluja, makeisia ja jäätelöä.



Kirjan miljöönä on Keksijäkylä, jota kansoittavat toinen toistaan omalaatuisemmat keksijät, todelliset tee-se-itse-miehet ja naiset. Lotta on reipas tyttökoira, joka ystäviensä Bruno-kissan, Oskari-koiran ja Albert-jäniksen kanssa seuraa keksijöiden kommelluksia.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Takaisin luontoon! Iloa uudesta kirjasta, osa 3


Toim. Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Päivi Heikkilä-Halttunen: Tapion tarhoista turkistarhoihin. Luonto lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 328 sivua. Tietolipas 235. SKS 2011. Kansikuva Inari Krohn. Kannen toteutus Jaana Tarsa.












Toissapäivänä oli taas lystiä asioida postissa ja noutaa tekijänkappaleet artikkelikokoelmasta Tapion tarhoista turkistarhoihin. Luonto lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Kirjahanke on ollut vireillä Rouva Huun työpöydällä pari vuotta ja on ollut innostavaa tehdä töitä kahden Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden jatko-opiskelijan, Maria Laakson ja Toni Lahtisen, kanssa.

Teos tarkastelee suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta ajankohtaisesta näkökulmasta: artikkeleissa tutkitaan, millaisia luontokäsityksiä kirjallisuus on lukijoilleen tarjonnut Topeliuksen päivistä 2000-luvulle. Ekokriittiset luentansa saavat Zacharias Topeliuksen Luonnonkirjan sekä satujen ”Vattumato”- ja ”Sampo Lappalainen” lisäksi muiden muassa Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti ja Muumipappa ja meri, Leena ja Inari Krohnin kuvakirja Vihreä vallankumous sekä Leena Krohnin lastenromaani Ihmisen vaatteissa, Ville Suhosen elokuva ja varhaisnuorten romaani Poika ja ilves sekä Tuomas Nevanlinnan lastenromaani Antero joutuu luontoon.

Rouva Huun artikkeleissa luupin alla ovat Kaarina Helakisan ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvakirja Elli-velli-karamelli ja Jukka Itkosen lapsille suunnattu luontolyriikka.

Artikkelit käsittelevät luontokuvausten ja -käsitysten sidoksia kirjallisuushistoriaan sekä lastenkirjallisuudelle keskeisiin lajeihin. Teoksessa pureudutaan myös laajempiin teemoihin (lapsen ja luonnon suhde, luonnon sukupuolittuminen, eläinsuojelu, ympäristön saastuminen ja ympäristöaktivismi). Kirjoittajat ovat ekokritiikkiin ja lasten- ja nuortenkirjallisuuteen perehtyneitä kirjallisuudentutkijoita.

Ekokriittistä kirjallisuudentutkimusta on Suomessa julkaistu vielä varsin vähän. Toivomme artikkelikokoelman kiinnostavan kirjallisuudentutkijoiden ja –opiskelijoiden lisäksi myös eritoten päiväkotien ja koulujen opettajia, jotka etsivät lastenkirjallisuudesta konkreettisia esimerkkejä luontosuhteen työstämiseen yhdessä lasten kanssa.



Huomenna Rouva Huu pyrähtää siippansa kanssa Tallinnaan parin päivän kevätmatkalle. Paikalliset kirjakaupat pääsevät varmasti tarkkaan syyniin.

Eilen ilmestyneessä Hiidenkivi-lehden numerossa 2/2011 Anna Heikkola on haastatellut suomalaista, mutta sittemmin Tarttoon muuttanutta ja viroksi kirjoittavaa Mika Kerästä. Keräseltä on suomennettu yksi lastenromaani Kätketty hopeinen aarrearkku (Avain 2010), johon Rouva Huu lupaa palata reissun jälkeen.

Lastenkirjailijan ihmisoikeudesta … eli erään haastattelun anatomiaa


Leena Parkkinen: Miss Milky Ray. Kuvittanut Camilla Pentti. 49 sivua. Teos 2011.
















Lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostus on ikuisuuskysymys, jonka veivaamisesta Rouva Huu tulee nykyisin lähinnä äkäiseksi.

Eilisessä Ylen ykkösen Kultakuumeen lähetyksessä kulttuuritoimittaja Kare Eskola haastatteli kirjailija Leena Parkkista, jonka ensimmäinen lastenromaani Miss Milky Ray ilmestyi viikko sitten Teoksen kustantamana.

Rouva Huu on arvioinut Parkkisen kirjan jo toisaalle, joten pureudutaan nyt enemmän Kultakuumeen haastatteluun kuin itse teokseen.

Eskola nosti Parkkisen lastenromaanin yhdeksi keskusteemaksi Idols-julkisuuden ja kilpailuhenkisen nykytodellisuuden ja solmi oman tulkintani mukaan haastattelun lomassa myös yhdistäviä säikeitä Parkkisen parin vuoden takaisen missivuoden eli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon synnyttämän julkisuuden ja kirjan välille.

Kulttuurijulkisuus tarvitsee raflaavuutta ja kontaktipintaa tuttuun ja ajankohtaiseen. Rouva Huulle Idols-huumaa paljon tärkeämmäksi teemaksi Parkkisen lastenromaanissa nousi kuitenkin ystävyyden ja moniarvoisuuden korostaminen.

Kare Eskola esittää Parkkiselle haastattelussa tyhmän kysymyksen. Eskola itsekin tunnustaa kysymyksensä tyhmäksi, ”ikään kuin lastenkirjan kirjoittaminen olisi jotenkin halveksittavaa sen oikean romaanin jälkeen”, mutta esittää kysymyksen silti, koska sellainen on tapana kysyä kirjailijalta, joka on debytoinut aikuistenkirjailijana mutta päättääkin yht äkkiä vaihtaa kohderyhmää ja kirjoittaa lapsille.

Parkkinen kertoo – kärsivällisesti – että kohderyhmää vaihtamalla hän pääsi toisen kirjan kirjoittamisen angstista. Kun uusi aikuisten romaani ei ottanut syntyäkseen, hän vaihtoi tyylilajia. Päähenkilöksi valikoitui Angus-rotuinen lehmä, jonka kaltaisia laidunsi hänen kirjoitusresidenssinsä läheisyydessä.

Leena Parkkinen myös arvelee että nyt on otollinen aika lastenkirjallisuuden buumille: hän on kehunut monille ystävilleen, että lastenkirjan kirjoittaminen on kivaa, ja suosittelu on tuottanut tulosta: monet Parkkisen ystäväpiirissä ovat ryhtyneet kirjoittamaan lapsille!

Kare Eskola intoutuu myös miettimään kotitaustan vaikutuksia Leena Parkkisen ensimmäisen lastenkirjan tyyliin ja kysyy oliko lastenkirjan kirjoittaminen luontevampaa vai vaikeampaa kotitaustan takia. Eskolan mielestä Miss Milky Rayn toteava, osin jopa lakoninen ja siten mielikuvitukselle tilaa jättävä kerronta muistuttaa paljon Parkkisen isän, Jukka Parkkisen, lastenkirjoja.

”Jos on asunut isänsä kanssa 19 vuotta, niin ehkä tietty huumorintaju periytyy, tai sitten kyse on savolaisesta geeniperimästä”, kuittaa Parkkinen oletetut vaikutevelat. Mutta Eskola keksii vielä toisen ilmeisen vaikutteen antajan, brittiläisen Roald Dahlin, jonka aikuisten- ja lastenkirjoja Parkkinen kernaasti kertoo lukeneensa eikä ole rinnastuksesta lainkaan pahoillaan.

Lastenkirjailijan työ ei eroa niin sanotun oikean kirjailijan työstä, sanoo Eskola, mutta epäilee että markkinoinnissa ja muussa julkisuudessa on kuitenkin eroavaisuuksia. Parkkinenhan joutui – tai pääsi – Sinun jälkeesi, Max –romaanin jälkeen melkoiseen julkisuusrumbaan.

Eskola povailee, että Parkkiselle on tulossa rauhallinen vuosi, sillä ”lastenkirja tuskin synnyttää isoja mediakiertueita”. Myös Parkkinen uskoo Miss Milky Rayn jäävän esikoista hiljaisemmaksi kirjaksi. Nuoriin esikoiskirjailijoihin kohdentuu mediassa ymmärrettävästi isoin huomio. Hän ei usko lastenkirjan saavan yhtä isoa huomiota kuin esikoinen ja ”toisaalta onko se niin väärin, toisaalta on joskus kiva olla sivussa”, tuumii Parkkinen.

Mitä opimme tästä?

No. Rouva Huu on ainakin sitä mieltä, että lastenkirjallisuuden mediajulkisuutta voitaisiin parantaa kahdellakin eri taholla. Kaikki lastenkirjallisuutta julkaisevat tahot – kirjailijat, kustantajat, suomentajat, tutkijat, kriitikot ja muut kommentaattorit – tulisi valmentaa antamaan erilaisia julkisia lausuntoja edustamastaan kirjallisuuden alueesta – ja ennen muuta ohjeistaa heitä välttämään sellaisia sanoja kuin hiljainen, marginaalissa oleminen, vähempiarvoinen ja sivutoiminen.

Ja saman tien myös kultuuritoimittajia tulisi harjaannuttaa lähestymään lastenkirjallisuutta myös ilman ennalta-arvattavia kliseitä – ennakkoluulottomasti ja uteliaasti ja ennen muuta käsittelemään kirjaa itseään, eikä niinkään sen liepeille sijoittuvaa mediahärpäkkää.

Leena Parkkisen haastattelun jälkeen Kultakuumeessa siirryttiin ”lastenkirjallisuudesta aivan yhtä tärkeisiin ihmisoikeusasioihin” käsittelemään ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin ensi lauantain 50-vuotisjuhlan kunniaksi koottua eturivien artistien juhlalevyä ja juhlakirjaa.

Tänään vietetään kansainvälistä kirjan ja ruusun päivää. Hyviä lukuhetkiä hyvien kirjojen parissa kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Possun kaukokaipuu tempaa mukaansa


Mari Mörö, Virpi Talvitie ja Pentti Rasinkangas: Markan possu. 40 sivua. Vaikka & Kansi 2011. Graafinen suunnittelu Virpi Talvitie.














Tässä taas yksi esimerkki siitä, kuinka kustantamot keksivät kuvakirjallisuudelle yhä uusia sarjoittumisen muotoja.

Pentti Rasinkankaan säveltämä ja sanoittama lastenlaulu Markan possu on ottanut loikan lastenmusiikista kuvakirjaksi, kun Mari Mörö on tehnyt laulun aihion ympärille suorasanaisen kuvakirjatekstin, jolle Virpi Talvitie on luonut visuaalisen ilmeen. Tarinan lopussa on Rasinkankaan Markan possu –laulu nuotteineen.

Laulu laajenee -nimisessä sarjassa ilmestyy myöhemmin myös muihin tunnettuja lastenlauluihin pohjaavia kuvakirjoja.




Anarkistinen laulu perheestä, joka ostaa markalla lemmikkieläimekseen possun on eittämättä hauska ja riittävän yllätyksellinen. Moneen muuhun lastenlauluun verrattuna siinä on myös selkeä juonellinen tarina.

Nelihenkinen perhe haluaisi lemmikin, mutta se ei pääse yksimielisyyteen perinteisistä koirista ja kissoista, jyrsijöistä, hevosista – eikä liioin visertävistä kotsirkoista, maaoravista, torakoista tai edes laamoista... kunnes isä lukee sanomalehdestä pienen ilmoituksen markalla myytävästä possusta. Tämä possu ei olekaan mikään pahnassa röhnöttävä vetelys: se osaa lukea, osaa siansaksan lisäksi muitakin kieliä ja rakastaa yli kaiken matkustamista.





Tarinan kertojana toimii perheen poika.

Tuosta päivästä alkoi jännittävä elämä posssun kanssa.
Mooseksesta tuli suorastaan perheenjäsen. Sika leikki kanssani ja osasi lukea hyvin. Aamuisin possu lukaisi sohvalla päivän lehdet, silmäili päivän valuuttakurssit ja säätiedot ja jutteli mukavia. Mutta matkaoppaat, ne olivat sille jotenkin välttämättömiä. Isä haki niitä kirjastosta säkkitolkulla.

Muutama naapuri ja pari kaveriani kävivät possua katsomassa. Ne ihailivat, miten sika osasikin istua siististi sohvalla ja saattoi juoda kahvikupista läikäyttämällä päälleen vain puolet kupin sisällöstä. Ja kun Mooses käytti lusikkaa, se onnistui tähtäämään lusikan suuhunsa useita kertoja. Haarukasta saati veitsestä se ei oikein piitannut. Sillä jos on kärsä, voi tehdä monenlaisia asioita. Kärsä olisi mukava ihmiselläkin, niin säästyisi paljon aikaa eikä tarvitsisi tiskata juuri koskaan.


Mooses pitää ensin kohteliaasti isäntäperheelleen seuraa, mutta pian sen sorkkia alkaa polttelemaan matkakuume. Ja yhtenä päivänä se on lähtenyt omille teilleen. Perhe saa siltä postikortteja eri puolilta maailmaa. Pienen ensipettymyksen jälkeen poika ymmärtää, että possun ”kaukokaipausta” vastaan on turha protestoida.




Virpi Talvitien kuvitus ankkuroituu monin kohdin perheen vanhaan perintösohvaan, jonka äärelle perhe kokoontuu. Kirjan nurinkuriseen ja absurdiin tunnelmaan sopivat myös aukeaman ylälaidassa toisinaan ylösalaisin kääntyneet maisemat, jotka antavat tekstille hauskan kehyksen. Talvitie käyttää tuttua raapetekniikkaa, ja sen höysteenä ovat kuvakollaasit possun lähettämistä postikorteista.

Talvitie vastaa itse kirjan graafisesta suunnittelusta, ja tämä näkyy monia kekseliäinä ratkaisuina, joissa teksti löytää luontevan sijansa vaikkapa säkin sisälle kehystettynä tai liikenneympyrän sisältä ja antaa taitolle näin ryhdikästä ilmettä. Myös yksityiskohdissa on hauskoja oivalluksia: vauvaikäisellä pikkusiskollakin näyttää olevan aivan kärsän näköinen tutti suussaan!




Markan possu on ilmestynyt Saarijärvellä toimivan, viime vuonna perustetun pienkustantamo Vakka & Kannen kautta. Minerva kustannus siirtyi viime elokuussa tämän saarijärveläisen mediakonsernin omistukseen.

Nähtäväksi jää, mikä laulu on sarjan seuraavassa osassa vuorossa.

Jos Rouva Huu saisi toivoa, niin lastenmusiikkiyhtye Tohtori Orffin ja herra Dalcrozen monestakin laulusta löytyisi ytyä myös kuvakirjaksi asti.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Leikin ja rakkauden voima selättää pahuuden


Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa. Kuvittanut Oona Liukkonen. 137 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Tuija Kuusela.


















Lukutaidon alkuvaiheisiin sopivia, sivumäärältään maltillisia ja kotimaisia lasten fantasiaromaaneja ei ilmesty ruuhkaksi asti.

Siksi Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa tulee tarpeeseen.

Kymmenvuotias Miima-tyttö on muuttanut uuteen kotiin viisivuotiaan, mitään puhumattoman pikkuveljensä Mikon ja äitinsä kanssa. Isää perheessä ei ole kai koskaan ollutkaan ja äidin aiempi miesystäväkin on hiljattain vaivihkaa poistunut kuvioista.

Äiti tekee pitkää päivää sairaalassa ja sisarukset joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Pikkuveljen mykkyys vaivaa erityisesti äitiä ja poikaa on kierrätetty erilaisissa terapioissa, tuloksetta. Miima sen sijaan pystyy viestimään veljensä kanssa tämän ajatuksia lukemalla.

Hiukan samanlaisista asetelmista oli kyse myös Kaija Juurikkalan tällä erää ainoaksi jääneessä lastenromaanissa Aada ja pimeyden lapset (WSOY 2007), jonka päähenkilö Aada on traumatisoitunut isosiskonsa kuoleman jälkeen ja lakannut puhumasta.

Miima ja Miko päätyvät kerrostalon pannuhuoneen käyttämättömän lämmitysuunin luukun kautta Kolmen ajan maahan, jossa heille annetaan tehtäväksi pelastaa hukatut lapset ja samassa pihapiirissä asuva Molli-tyttö Malus-noidan vallasta.

Oppaakseen fantasiamaahan Miima saa Tinto-nimisen pojan, joka kertoo että Kolmen ajan maassa on valoisan aika, hämärän aika ja pimeän aika. Maahan joutuneilla lapsillakin on kolme erilaista olemusta: reaalimaailmassa he pysyvät ulkoisesti entisellään, mutta todellisuudessa heidän sisimpänsä on muuttunut. Fantasiamaassa he ovat Maluksen vallassa ja tekevät välillä visiittejä normaalimaailmaan peilikasvoisten ufo-olentojen hahmossa. Maluksen omat voimat ovat vähissä ja hän imee lisäenergiaa lapsista. Molli on jo joutunut Maluksen pauloihin ja sama uhkaa Mikoakin.

Lukkarila nostattaa jännitystä taidokkaasti melko karmiviin tunnelmiin:

Sitten yhtäkkiä tuli aivan hiljaista. Sydämeni löi kiihkeästi ja odotin henkeäni pidätellen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
– Miima?
Ääni oli tuntemattoman aikuisen miehen, mutta oli oudon kireä ja metallinen, ja se kimpoili ja heijastui tilan seinistä niin, ettei voinut varmasti sanoa, mistä päin se kuului. Olin juuri vastaamassa, kun joku tarttui minuun takaapäin ja tukki suuni kädellään. Koetin kaikin voimin riuhtoa itseni irti, mutta minut kiedottiin tiukasti jonkinlaiseen verkkoon tai kankaaseen. En kyennyt liikuttamaan käsiäni tai jalkojani enkä myöskään huutamaan. Menin pelosta melkein järjiltäni, kun tajusin, että monet kädet tarttuivat minuun ja nostivat minut ilmaan. Tärinästä ja pompahtelusta ymmärsin, että minut kannettiin juosten jonnekin, mutta ne, jotka minua kantoivat, kykenivät liikkumaan uskomattoman hiljaa, yhtäkään jalan tömähdystä ei kuulunut.
Oliko Mikollekin käynyt näin? Ja mitä meille tehtäisiin? Lämmitysuunista meitä ei kukaan osaisi etsiä, vaan jäisimme ikuisiksi ajoiksi maanalaiseen maailmaan. Kun ajattelin, ettemme enää koskaan näkisi äitiä, kyyneleet alkoivat valua silmistäni.
Sitten ykskaks pompahtelu loppui ja minut laskettiin jollekin pehmeälle.


Lukkarilan tarinassa olisi aineksia sosiaaliraportiksi ja hienoinen lastenkasvatusagendakin siitä kajastelee paikka-paikoin läpi. Lapsilla, joiden vanhemmat eivät riittävästi paneudu lastensa hyvinvointiin ja arkiseen kanssakäymiseen heidän kanssaan, on nimittäin suurin vaara joutua Kolmen ajan maahan.

– Lapset näyttävät samalta, mutta alkavat vähitellen käyttäytyä toisin. Heistä tulee hiljaisia, välinpitämättömiä ja melkein liian hyvin käyttäytyviä. Ja sitten he menettävät mielenkiintonsa toisiin lapsiin ja seikkailemiseen.




Miiman ja Mikon valttina on, että heitä on rakastettu. Siitä syystä heidän kaltaisensa lapset ovat suojassa Maluksen kaltaisilta tyranneilta. Miima on hämmentynyt, eihän heillä ole kuin äiti, mutta hänelle vakuutetaan: ”Se, että on yksikin ihminen, joka välittää todella paljon, riittää tekemään ihmisestä voimakkaan”.

Uskoisin, että tällainen virke voimauttaa ketä tahansa vanhempien avioeron kokenutta lasta – omassa elämässään tuuliajolle joutuneista aikuisista nyt puhumattakaan…

Lukkarila puhuu kauniisti, mutta ilman paatosta vanhempien rakkauden merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ja tasapainoisen identiteetin syntymiselle. Lapselle on annettava aikaa olla lapsi. Tintokin ymmärtää korvanneensa omat kuvitelmansa liian varhain jonkun toisen kuvittelemilla asioilla.



Merkkejä tiedostavan 1970-80-luvun lastenkirjallisuuden paluusta näkyy jo moniaalla suomalaisissa lastenkirjoissa. Tällainen kiinnostava yksityiskohta Lukkarilan lastenromaanissa on sen ekokriittinen ja luonnon eheyttävää merkitystä lapsen kasvussa korostava ulottuvuus: Malus on luonut Kolmen ajan maahan keinotekoisen maanalaisen kangaspuumetsän, koska ”hän tietää että lapset saavat voimia metsässä oleskelusta”.

Lukkarilan luomassa fantasiamaassa on pientä kiehtovaa taikuutta: kalmanlintuja, lasten voimat imevä Maluksen energiamuunnin ja taikahelmi, jota saa käyttää vain äärimmäisessä hädässä. Arvatenkin Lukkarila aikoo jatkaa vielä tarinaa. Miima haluaa tavata uuden ystävänsä Tinton myös reaalimaailmassa ja tästä sukeutuu varmasti uusi seikkailu.

Kirjan mustavalkokuvituksen on tehnyt kirjailijan 12-vuotias tytär Oona Liukkonen. Harmillisesti tarinan huipennukseen liittyvä kaunis lohikäärmekuva on taitettu sivujen 110–111 aukeamalle todella tökerösti siten, että intensiivisen kuvan lataus hukkuu täysin taitekohtaan.



Lukkarilan debyytti, Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007) sijoittui kolmanneksi Kariston Anni Polvan muistoksi järjestetyssä kirjoituskilpailussa vuonna 2006. Kilpailulla etsittiin uusia raikkaita ja moderneja tyttökirjoja. Nannan myöhemmistä vaiheista uudella asuinpaikkakunnalla Pohjanmaalla kertovat myös jatko-osat Tyttöystävätesti ja Talliterapiaa, 2008 ja 2009.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Me ja muut lasten- ja nuortenkirjoissa


Lentävä matto. Kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Näyttely Kansalliskirjaston Agrigola-huoneessa ja kahvilassa 15.5.–10.9.2011, os. Unioninkatu 36, Helsinki.















Kansalliskirjastossa avautui eilen mielenkiintoinen näyttely Lentävä matto, Kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kansalliskirjsto on koonnut näyttelyn yhteistyössä Suomen Nuorisokirjailijat ry:n kanssa.

Rouva Huu tutustui näyttelyyn eilen hieman ennen avajaisia ja kiirehti jääkiekkofanien juhlinnan alta Lukukeskukseen lasten kirjallisuuslehti Vinskin toimituskunnan kokoukseen.

Kirjanäyttely tarjoaa kiinnostavan aikamatkan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden erilaisiin tapoihin kertoa vieraista maista, kansoista ja matkoista vieraaseen kulttuuriin. Oman aikansa monikulttuurisuuskasvatusta annettiin paljon lastenlehdissä, joista näyttelyssä on esillä Pääskysen vuosikertoja 1920-30-luvulta.

Tyttökirjallisuudessa romanttiset sankarittaret ovat matkustaneet uteliaina tutustumaan uuteen ja nauttineet esteettisesti oudoista näkymistä, muistettakoon vaikka Anni Swanin Sara ja Sarri matkustavat, vuodelta 1930. Sitä vastoin poikien seikkailukirjoissa sankarit ovat kohdanneet vaarallisia vihollisia ja todenneet ennakkoluulojensa vieraita kohtaan pitävän paikkaansa.



Jo yli sadan vuoden ajan vieraat kulttuurit ovat tarjonneet suomalaisessa lastenkirjallisuudesa väylän eksotiikkaan, herättäneet uteliaisuutta ja toimineet eräänlaisen fantasiaseikkailunkin näyttämöinä. Seikkailut toisessa kulttuurissa on koettu usein tervetulleena vaihteluna verrattuna pohjoisen usein ankeiksi miellettyihin maisemiin.

Erilaiset matkakertomukset kaukaisista maista olivat lastenlehtien suosittua materiaalia 1900-luvun alusta lähtien. Arvid Lydeckenin lastenlyriikassa Afrikan hottentotit, krokotiilit ja kirahvit muodistivat kiehtova eksoottisen tapahtumamiljöön, jota myöhemmät sukupolvet ovat tulkinneet myös avoimen rasistiseksi (esim. runot Musta Pepe, Lumipyry Afrikassa ja Neekerin lumi).




Aiemmin lasten- ja nuortenkirjallisuus edisti ennakkoluuloja ja epäluuloa vieraita kulttuureja ja kansoja kohtaan äärimmäisen karrikoinnin ja roiman liioittelunkin kautta. Nyttemmin eri kulttuurien välisiä kohtaamisia leimaa myönteinen uteliaisuus ja luontevuus, jossa eksoottisuus on arkipäiväistynyt mutkattomaksi kohtaamiseksi eri kansojen ja erilaisten ihmisten kesken. Valtaosa näyttelyn maahanmuuttajia käsittelevistä kirjoista onkin ilmestynyt 1990-luvulla ja 2000-luvulla.

Näyttelytyöryhmässä ovat olleet Suomen Nuorisokirjailijat ry:stä mukana Taina Haahti, Hannu Hirvonen, Marjut Hjelt, Kirsti Kuronen, Raili Mikkanen, Tuija Lehtinen, Ismo Loivamaa ja Terhi Rannela sekä kansalliskirjastosta kulttuurikoordinaattori Inkeri Pitkäranta, konservaattori Annele Holm-Louhelainen, kirjansitoja Leo Kovin, kulttuurisihteeri Sisko Vuorikari ja digitoija Kari Timonen.

Kansalliskirjaston kupolisalissa on myös näyttely suomalaisen sarjakuvan vaiheista – Rymyä, raikua ja ärräpäitä. Vuosisata suomalaista sarjakuvaa, joka jatkuu 15.10 asti.

torstai 12. toukokuuta 2011

Kiehtova kasvutarina ja luonnontiedon oppitunnit samassa paketissa


Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Karisto 2011. Suomentanut Terhi Kinnarinen. 340 sivua. Kansikuva Beth White.















Kanadalaisen Jacqueline Kellyn esikoisromaanista on moneksi.

Ensinnnäkin se on aikuiseenkin makuun nautittava historiaan sijoittuva lukuromaani, jonka hyveellinen 1800-luvun lopun elämäntapa tuo mieleen Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat.

Toiseksi kirja täyttää myös pesunkestävän tyttökirjan vaatimukset. 11-vuotias Calpurnia etsii identiteettiään kuuden veljen varjossa. Hän on oman aikansa uhmamieli, joka kyseenalaistaa naisen alistetun aseman ja ennen muuta äitinsä itsestään selvänä pitämän ajatuksen siitä, että häntä on syytä koulia seurapiirielämään jo pienestä pitäen.

Kolmas, vaan ei vähäisin tarkastelukulma aukeaa tavasta, jolla Kelly lomittaa luonnontieteen historiaa Calpurnian kasvuvuosien lomaan. Vuonna 2009 aluperin ilmestynyt romaani näyttäisi ilmestyneen laskelmoidusti Charles Darwinin Lajien synnyn 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Jokaisen luvun alussa on sitaatti Lajien synnystä.

Calpurnian isä viljelee puuvillaa. Perheen nykyinen vauraus on perittyä: vaari on raivannut pellot ja vetäytynyt viettämään hyvin ansaittuja eläkevuosiaan. Isoisä on kuitenkin jäänyt kahdeksalle lapsenlapselleen etäiseksi ja äreäksi hahmoksi, kunnes Calpurnia tohtii lähestyä häntä. Vaarin ja tytön välille kehittyy hengenheimolaisuus – kiinnostus luontoon ja sen moniin ilmiöihin. Yhdessä he tutkivat kodin lähiluontoa ja löytävät uuden virnalajikkeen, joka nimetään Calpurnian suvun mukaan. Juron vaarin ja sirkeän pikkutytön ystävyyden kuvauksessa on paitsi seesteistä elämänviisautta myös huumoria.

”Mitä sinä tiedät luonnontieteellisestä menetelmästä?” Vaarin äänensävy kertoi, ettei kyse ollut pikkuasiasta.
”Öhh, enpä kauheasti.”
”Mitä teille opetetaan koulussa. Käythän sinä koulua?”
”Totta kai. Meillä on lukemista, tavausoppia, laskentoa ja kaunokirjoitusta. Niin, ja käytösoppia. Sain hyväksytyn ryhtiharjoituksista mutta välttävän nenäliinan ja sormustimen käytöstä. Äiti ei ollut oikein mielissään.”
”Hyvä Luoja”, hän sanoi. ”Sehän on pahempaa kun luulin.”
Kommentti oli mielenkiintoinen, vaikken sitä ymmärtänytkään.
– – – ”Teille luultavasti opetetaan, että maapallo on litteä ja sen laidoilla vaanii lohikäärmeitä, jotka syövät suihinsa kaikki reunoilla eksyvät laivat.” Hän katsoi minua tutkivasti. ”Meillä on paljon puhuttavaa. Toivottavasti ei ole vielä liian myöhäistä. Käydään istumaan.”


Ja vaari kertoo pojantyttärelleen paitsi Charles Darwinista, niin myös Carl von Linnéstä, Aristoteleesta, Ptolemaioksesta, Kopernikuksesta, Johannes Kepleristä, Isaac Newtonista, Francis Baconista, vain muutamia mainitakseni… mutta tietenkin myös Marie Curiesta, jonka tiedeura antaa Calpurnialle uskoa siihen, että hänkin voisi joskus olla oikea tiedenainen.

Kirjassa lukija pääsee myötäelämään Calpurnian rinnalla historiallista käännekohtaa, siirtymistä 1900-luvulle. Puhelin, Coca-cola ja automobiili ovat uusia keksintöjä ja lähestyvään vuosituhannen vaihtumiseen suhtaudutaan pelonsekaisella odotuksella. Uudenvuodenyönä Calpurnia toivoo kokevansa seuraavat asiat ennen kuolemaansa: ”Revontulet. Harry Houdinin. Tyynen valtameren tai Atlantin valtameren. Niagaran putoukset. Coney Islandin huvipuistot. Kengurun. Vesinokkaeläimen. Eiffel-tornin. Grand Canyonin ja lunta.”

Calpurnian emansipatorisuutta peilataan miehensä ikeen alla olevaa äitiä vasten, joka joutuu tämän tästä turvautumaan rohdosuutteisiin päänsärkykohtauksien takia.

Äidin ja tyttären luonteiden erilaisuus tulee hauskasti ilmi kohtauksessa, jossa kerrotaan kauneuden olevan tämän elämän kantava voima. Äiti askartelee kotinsa kaunistukseksi käsityölehdistä löytämiensä ohjeiden mukaan silkkikukkia, kun taas tytär rakastaa enemmän luonnonkukkia.

Äiti kohdistaa perheen ainoaan tyttäreen suuria odotuksia ja ryhtyy valmentamaan häntä kodinhoitoon ja käsitöihin. Kuvaukset Calpurnian vastentahtoisesti, silkasta velvollisuudentunnosta ja säälistä äitiä kohtaan tekemistä käsitöistä ja ruokalajeista saavat kirjassa hartaan käsittelyn.

Isoveljen ensimmäiset seurusteluyritykset, muiden veljien edesottamukset ja Calpurnian toveripiirin selkkaukset saavat tyttökirjallisuudelle tyypillisesti teatraalisen ja maalailevan käsittelyn, mutta lukijan mielenkiinto nauliutuu kuitenkin Calpurnian ja isoisän ailahtelevan, mutta silti syvän toveruuden kuvaukseen.

Jacqueline Kellyn menetelmä yhdistää kaunokirjallisuutta, historiaa ja tietoa ei ole uuden-uusi. Muistetaanpa vaikka norjalaisen Jostein Gaarderin filosofian historiaa esittelevä Sofian maailma (Tammi 1994) sekä norjalaisen Bjørn Sortlandin Silmätyksin-romaani (WSOY 2007) ja ruotsalaisen Finn Zetterholmin Lydian salaisuus (Otava 2007), jotka paneutuvat taidehistoriaan.

Saksalainen Hans Magnus Enzensberger puolestaan on johdattanut nuoria matematiikan kiehtovaan maailmaan romaaneissaan Numeropiru (WSOY 1998). Tämän kirjan kotimaisena rinnakkaisteoksena voidaan pitää Anneli Kannon yhdessä Markku Soinnun ja Antti Kannon kanssa kirjoittamaa matemaattista fantasiakirjaa Tehtävä maassa (2010).

Karisto on kunnostautunut aiemmin myös Charles Darwinista tehdyn lasten kuvatietokirjan kustantajana. Peter Sísin Elämänpuu on ilmestynyt vuonna 2005.

tiistai 10. toukokuuta 2011

”Ihan pimeetä” eli löysää huumoria reppanan isän kustannuksella


Teemu Saarinen: Iskä osaa melkein kaiken. Kuvittanut Markus Majaluoma. WSOY 2011. 104 s. Graafinen suunnittelu Matleena Saarninki.










Viimeksi oli puhetta lastenkirjallisuuden äitikuvasta.

Vaan eipä isääkään päästetä helpolla. Itse asiassa on peräti kummallista, että aikuiset eivät pidä suurempaa mekkalaa niistä moninaisista vinksahtaneista roolimalleista, joita lastenkirjallisuus järkiään nousevalle sukupolvelle tarjoilee.

Teemu Saarinen on erikoistunut humoristisiin ja helppolukuisiin lastenromaaneihin, jotka kosiskelevat aiheenvalinnoilltaan usein poikia. Monet Saarisen kirjat ammentavat koululaishuumorin syvistä ja arvaamattomista vesistä.



12-vuotiaan Mane-pojan isästä on moneksi. Isä on huippuaktiivinen FC Hutipotkun joukkueessa lähinnä sen saunailtaperinteen vuoksi. Hutipotkussa isä on ystävystynyt jo roimasti alkoholisoituneen Rempan kanssa.

Rakenteeltaan sirpaleisessa romaanissa isä tekee muun muassa lähituttavuutta karhun kanssa, rakentaa ovettoman eräkämpän, aiheuttaa maanlaajuisen sähkökatkoksen perheen rantalomalla Pohjois-Koreassa ja on näin edesauttamassa diktatuurin vallan vaihtumista.

Tässä vaiheessa lukija ei ihmettelee enää lainkaan, kun Manekin pohdiskelee kuinka

Joskus minusta tuntuu ihan kuin äiskä jotenkin väheksyisi iskää. En tiedä miksi.


Manen isä käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kirjoittaa elämäkerran. Pohjois-Korean selkkaus kiinnostaa myös elokuvantekijöitä, ja Manen rooliin palkataan ihanainen Päivi Somasalo, johon poika ottaa kirjan mittaan hapuilevasti lähituntumaa. Menestys kihahtaa isän päähän, hän ottaa hatkat kotoa ja ryhtyy seurustelemaan naapurin Åliivian kanssa. Samaan aikaan toisaalla Remppa menee katkolle:


- No sanotaan nyt vaikka niin, että Remppa on vaihtanut tilapäisesti seuraa. Nimittäin Jalkapallokerho FC Hutipotkusta AA-kerhoon.

En ihan täysin ymmärtänyt koko siirtokuviota, mutta jotenkin se liittyi siihen, että Remppa oli mennyt ylikuntoon, koska hän oli osallistunut liian innokkaasti saunailtoihin. Nestetankkaus oli mennyt yli, iskä selitti.
– Ahaa, no nyt minä ymmärrän, minä sanoin.
Remppa oli siis liittynyt kerhoon, jossa vierotetaan ihmisiä liiallisesta saunomisesta.
Ja minä kun jo ehdin luulla, että Remppa oli ryypännyt liikaa alkoholia, mikä olisikin ollut hyvin, hyvin, hyvin tuhmaa.


Tarinan yllätyksettömään kaavaan kuuluu tietenkin se, että äiti ottaa raitistuneen Rempan siipiensä huomaan ja toteaa ennen pitkää, kuinka yksinhuoltajan elämä on raskasta: hän joutuu aivan yksinään huoltamaan sekä Manea että Remppaa.

Isä muuttaa Manen suopealla myötävaikutuksella pihan koirankoppiin ja pääsee sieltä vaivihkaa taas äidin suosioon. Ja Remppa ja Åliivia löytävät tietysti toisensa.



Teemu Saarinen ilkamoi paikoin osuvasti suomalaisen miehen kosmisen yksinäisyyden erilaisilla vivahteilla. Kokonaisuus on kuitenkin kuin pitkitetty vitsi vailla huipennusta. Mane jää tyystin aikuisten mielivaltaisten toimien katveeseen.

Markus Majaluoman mustavalkokuvitus on oudon valjua ja tyytyy valtaosin selittämään jo kertaalleen kerrottua.

Teksti on ladottu normaalia väljemmin. On hyvä, että vähän lukevia poikia tullaan vastaan myös kirjan typografian suunnittelussa.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Ihanan hirveitä äitejä löytyy lastenkirjoistakin


Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja hirviö-äiti. 33 sivua. Tammi 2001.













Taidehistorioitsija Suvi Niiinisalon paljon ennakohuomiota saanut kuvatietokirja Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen (Atena 2011) valottaa äidin erilaisia rooleja Suomen ja maailman taide-aarteiden kautta. En ole kirjaa vielä päässyt selailemaan, mutta uskon, että siinä kuvitustaide on kuitenkin sivuosassa.

Niinisalon huomiot kuvataiteen äitikuvassa tapahtuneista radikaaleista muutoksista pätevät kuitenkin eittämättä myös lastenkirjakuvituksiin. Idyllinen äitikuva on saanut viime vuosina monia huojuttajia myös lastenkirjoissa. Yksi aikansa kohauttajista oli Kristiina Louhen Ainon äiti on vihainen (Tammi 1986, 2. painos 1987), jossa päänsärkyä poteva äiti uskallettiin esittää rumana ja lopen uupuneena perheäidin velvollisuuksiin.

Yksi omista suosikeistani on Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea -sarja (v:sta 2001), joka kuvaa äidin ja tyttären tunnerehellisyyttä, rohkeutta näyttää tunteensa ja myös puhua niistä rakentavasti. Se on hyvä esimerkki sarjamuodon eduista kuvakirjakerronnassa. Boheemi uusperhe tulee kirja kirjalta lukijalle tutummaksi. Tekijäkaksikko osoittaa ammattitaitonsa myös siinä, että kumpikin antaa joko tekstille tai kuvalle tarvittaessa etulyöntiaseman juonen ja draaman kuljetuksessa. Asioita ei kerrota kahteen kertaan: Appelgren jättää paljon asioita vain kuvien varaan. Esimerkiksi uusperheen dynamiikasta annetaan vihjeitä sarjan edetessä.

Vesta-Linnea ja hirivö-äiti kertoo lapsen uhmakohtauksesta, joka kehittyy päivän mittaan suhteettomiin mittoihin, osittain myös äidin oman väsymyksen ja tyttären kanssa samanlaiseen äkäilyyn taipuvaisen luonteen vuoksi. Tunnelatautunut päivä päättyy kuitenkin onnellisesti, kun äiti pyytää tyttäreltään omaa käytöstään anteeksi.



Nukuhan jo, Vesta-Linnea (2003) käsittelee lapsen nukahtamisvaikeuksia, yksin jäämisen pelkoa ja painajaisunia. Vesta-Linnea ei saa nukutuksi.

Tekstissä ei mainita äidin olevan viimeisillään raskaana, mutta Salla Savolaisen kuvat selittävät, miksi on niin tärkeää, että äiti saisi riittävästi unta. Kuvittaja on myös visuaalistanut uhmaikäisen tytön raivon antamalla tämän äitiin kohdistamalle aggressiolle kuvallisen ilmiasun. Kirjassa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti tyttö näkee uhmakohtauksen raivostuttaman äidin äkämystyneenä jääkarhuna, toisessa osassa äiti on väsynyt pandakarhu mustine silmänalusineen ja sarjan viimeisimmässä osassa, Vesta-Linnea mieli mustana (2008), tytär näkee äitinsä rantakaislikossa sähisevänä villiminkkinä.




Vesta-Linnea mieli mustana sijoittuu kesäiseen saaristomiljööseen. Äidin kodinhoidolliset kiireet eivät näytä kesälläkään juuri vähentyvän. Vesta-Linnea jallittaa pikkusiskojaan leikeissä mennen tullen ja lopulta hän hiiltyy täysin pienempien osaamattomuuteen. Vesta-Linnea jurottaa kaislikossa ja suree kaltoin kohdeltua osaansa keskimmäisenä lapsena. Kukaan ei huomaa ja arvosta häntä. Tytön itsesääli ja synkät ajatukset yltyvät kirjan kliimaksissa, kun Vesta-Linnea suunnittelee omia hautajaisiaan:

– – Voi miten kaunis hänen valkoinen pikku arkkunsa onkaan hautausmaan suurten, tummien kivien keskellä, rehevien vaahteroiden alla. Hän makaa arkussaan yksin ja kylmänä, kuolleena kuin kuivunut sammakko siinä lammikon luona, jäykkänä kuin auton alle jäänyt ketunpoika maantiellä, ja pian hän on yhtä madonsyömä kuin mätä omena siinä vanhassa satukirjassa, jota hän aina lukee täällä maalla.


Viimein äiti tulee etsimään tytärtään, mutta Vesta-Linneaa ei niin vain maanitella kiltiksi, ja äidin lempeä keskustelun avaus kääntyykin taas ilmiriidaksi. Lopulta Vesta-Linnean biologinen veli Paul-Axel lähestyy sisartaan oikeilla äänenpainoilla ja viha haihtuu vähitellen pois. Mutta kunnon hautajaiset sisarukset saavat Vesta-Linnealle silti järjestää, ja siitä sukeutuukin kaikkien mielestä kohtuullisen hauska leikki. lllalla äiti ja tytär lähtevät muiden jo nukkuessa kahden kesken iltauinnille.

Ohjaajana ja teatterin johtajanakin työskennellyt Tove Appelgren kirjoittaa kuvakirjoihinsa loistavaa draamaa, jota Salla Savolaisen visuaaliset ratkaisut vielä entisestään syventävät. Tunnepitoisen kesäpäivän äänivallattomia tarkkailijoita ovat tässä kuvakirjassa sirkeäsilmäiset lokit, joista suuremman, kuvan etualalla oikealla olevan voi mieltää myös suojelusenkeliksi. Sarjan ensimmäisessä osassa äidin ja tyttären tahtojen taistelua seuraa orava.



Vesta-Linnea -kirjat antavat sekä lapsille että äideille laajan tunnerepertuaarin. Onnellisen perheyhteyden edellytys on se, että jokainen saa näyttää pidäkkeettömästi tunteensa ja tulla kuulluksi.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Männyn oksalta korkealta kuuluu melkoinen säksätys


Maisa Tonteri & Virpi Talvitie: Okko-oravan kaksi pesää. 25 sivua. Lasten Keskus 2011. Taitto Maikki Rantala.












Suomalaisessa lastenlyriikassa orava herättää välittömästi mielleyhtymiä Immi Hellénin sävellettynä lastenlaulunakin tunnettuun runoon ”Oravan pesä”, joka alkaa säkeillä "Kas kuusen latvassa korkealla / on pesä pienoinen oravalla”.

Aleksis Kiven ”Timon laulussa” oravan pesän tunnelma on jos mahdollista vielä Hellénin runoakin seesteisempi ja rikkumaton Lintukoto, jonne maailman humu ja levottomuus eivät yllä.

Mutta unohdetaan klassiset ja tunnelmoivat oravarunot.

Maisa Tonterin ja Virpi Talvitien oravatarina alkaa oraville ominaisella ääntelyllä – säksätyksellä – ja niiden välisellä vihanpidolla. Okko-oravan vanhemmat riitelevät ja syyttelevät toisiaan ja Okko pitelee hämmentyneenä korviaan.




Kuvakirjan valttina on niukka ja silti ilmeikäs teksti, joka tuo hyvin esiin avioeroon ja vanhempien välienselvittelyyn liittyvät nyanssit. Moniin muihin vastaaviin teemakuvakirjoihin verrattuna tässä kirjassa kuvataan osuvasti sitä, kuinka vanhempien riidat heijastuvat myös perheen ulkopuolelle: metsän eläimet ovat lopen väsyneitä oravaperheestä kantautuvan nahistelun ääniin ja ne kommentoivat sitä myös avoimesti.

Perinteisten eläinsatujen tapaan riidan ratkaisee metsän viisas pöllö:

Näyttää siltä, etteivät isäorava ja äitiorava tule toimeen keskenään. Silloin, kun oravat eivät tappele, ne mököttävät toisilleen. Sekään ei ole mukavaa. Metsän leppeästä hiljaisuudesta tulee ahdistavaa mökötyshiljaisuutta.
Okko Orava ei tiedä, mitä tehdä. Metsän eläimet pyytävät viisaan pöllön apuun. Pöllö tuijottaa tiukasti isäoravaa ja äitioravaa.
– Jos ette osaa asua sovussa, muuttakaa eri pesiin.






Osuvasti, joskin samalla riipaisevasti, Virpi Talvitie kuvaa vanhempien epätoivoista konsensus-ratkaisua. Koska Okko ei halua tehdä valintaa siitä, kumman vanhemman luokse se muuttaisi pysyvästi asumaan, vanhemmat päättävät pingottaa riippukeinun pesien väliin.

Okolle tilanne on kuitenkin kestämätön: ”Olen koko ajan tyhjän päällä ja pelkän, että putoan. En halua asua näin!”




Metsän eläimet säälivät Okkoa ja tarjoavat sille majapaikkaa kukin omasta pesästään. Tällä tavalla viestitään lapselle kauniisti, että omien vanhempien hetkellinen taitamattomuus toimia huoltajina ei kuitenkaan jätä lasta täysin yksin ja turvattomaksi.

Valitettavasti tosielämässä tällainen yhteisöllinen lapsesta huolehtiminen ei taida olla yhtä itsestään selvää kuin Okon kotimetsässä.

Okosta kasvaa pärjäävä ja neuvokas pikku orava, joka lopulta löytää myös hyviä puolia siitä, että kotipesiä on nyt kaksi.

Maisa Tonterin (aik. Savolainen) tarinan alkuaihio on julkaistu Lasten lakikirjassa (Lasten Keskus 1987) ja sen uudistetussa laitoksessa Suomen lasten lakikirja (2007).

Tonterin niukka teksti antaa paljon tilaa Virpi Talvitien kuvitukselle, jossa tunteet ovat pääosassa.

Oravien hännät ilmaisevat kiihtyviä tunnetiloja: pahimmassa jurotuksessa riitelevien vanhempien hännät ovat kuin sahanterät ja Okon hämmennys tiivistyy kysymysmerkin muotoiseen häntään. Välillä hännät toimivat myös puhekuplina. Talvitielle ominainen raapetekniikka tuo kuviin syvyyttä ja eloisuutta.

Virpi Talvitie on aina tuntenut suurta vetoa puiden kuvaukseen: niinpä Okko-oravan kotimetsässäkin jylhät männiköt ja kuusikot ovat keskiössä ja antavat tarinalle jykevät kehykset.



Avioerosta on ilmestynyt 2000-luvulla myös muita kuvakirjoja, tässä poimintoja niistä:

Brigitte Endres & Irmgard Paule: Niilon uusi perhe. Suom. Tuula Syvänperä. Kustannus-Mäkelä 2008.

Cécile Eyen: Pikkusuden kaksi kotia. Suom. Terhi Leskinen. Kustannus-Mäkelä 2005.

Outi Huuskonen: Piksu pikkusimpukan elämänmuutos. MinunKirjani.com 2007.

Elisa Jyllikoski & Mari Hukkanen: Ihanuusperhe. Suomen uusperheellisten liitto ry 2007.

Anneli Kanto & Jutta Kivilompolo: Jakke ja Simo. Karisto 2009.

Kari Kiianmaa: Huomenna on paremmin. Selviytymisopas kun vanhemmat eroavat. Kehityksen avaimet ky 2005.

Tony Ross & Jeanne Willis: Älä päästä irti! Suom. Raija Viitanen. Kustannus-Mäkelä 2003.

Sinimarja Saarenvirta & Petteri Ponsimaa: Älkää huutako!” Satu perheen ero- ja muutostilanteisiin. Kirjalito 2004.

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset. Pieni karhu 2008.

Birgitte Weninger & Alan Marks: Nähdään taas, isä! Suom. Maisa Savolainen. Lasten Keskus 1995. Uusi painos Christian Mauclerin kuvituksella Lasten Keskus 2008.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Terveisiä Lastenkirjatalon pilottitapahtuman avajaisista


Pro Lastenkirjallisuustalo- yhdistyksen Lastenkirjatalon pilottitapahtuma
Helsingissä Ebeneser-talossa,
os. Helsinginkatu 3-5
15.5 2011 asti.










Jos Rouva Huulta kysytään, olisi suoranaista haaskausta Helsingin kaupungilta ja muilta potentiaalisilta rahoittavilta tahoilta olla hyödyntämättä tällaista tilaisuutta.

Kun Helsinginkatu 3–5:ssä sijaitsevan Ebeneser-säätiön talon seinään on KIVEEN HAKATTU yksituumaiset sanat Lasten hyväksi, niin jo pari vuotta tyhjillään olevat alakerran tilathan suorastaan huutavat sisäänsä juuri Pro Lastenkirjallisuus -yhdistyksen kaavailemaa toimintaa lapsille ja lapsiperheille.




Talon historia sinälläänkin siihen velvoittaa.

Ebeneser-talossa on toiminut vuodesta 1908 lähtien lastenseimi, lastentarha, koululaisten päiväkoti ja Lastentarhaseminaari Ebeneser.

Jykevän jugendtyylisen kivitalon on suunnitellut arkkitehti Wivi Lönn 1908.

Lastentarhat siirtyivät kaupungin omistukseen ja opettajien koulutus valtiollistettiin vuonna 1977. Nyttemmin talossa toimivat muiden muassa Keski-Helsingin musiikkiopisto ja Lastentarhamuseo.

Valoisat kadunpuoleiset tilat ovat onnen omiaan esimerkiksi kuvitusnäyttelyille, luennoille ja seminaareille.




Pienemmät tilat mahdollistavat erilaiset työpajat ja toiminnat lapsille. Alexander Reichsteinin paperimassaveistokset Liisa Ihmemaassa –kirjasta somistivat jo nyt tiloja hauskasti.

Mörköhuoneessa tulijan toivotti tervetulleeksi Katri Kirkkopellon valtaisa pikku hirviö, joka suositteli lempeästi hirviöaiheista lastenkirjallisuutta.





Päiväkoti- ja koululaisryhmille suunnatut työpajat ovat jo nyt loppuunvarattuja. Lisää tällaista ja vakituisesti, toivoo Rouva Huu.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Lastenkirjatalo ottaa askeleen eteenpäin













Huomenna tiistaina Lastenkirjatalo avautuu kahdeksi viikoksi Helsingin Kallioon Ebeneser-taloon (os. Helsinginkatu 3-5) ja on avoinna 15. toukokuuta asti.

Pro Lastenkirjallisuustalo -yhdistyksellä on siis näytön paikka vakuuttaa päättäjät, rahoittajat ja potentiaaliset käyttäjät siitä, että Helsingin keskustassa on talon ja sen monipuolisen toiminnan kokoinen aukko.

Arkiaamupäivät klo 9–11 on suunnattu päiväkoti-ikäisille ja arki-iltapäivät n. klo 12–15 alakoululaisille ja kerhoryhmille. Ryhmiltä toivotaan ennakkoilmoittautumista.

Lisätietoa erilaisista tapahtumista löytyy Lastenkirjallisuustalon sivuilta.

Ohjelmassa on kuvitus-, satu-, sanataide-, kritiikki- ja runotyöpajoja päiväkoti- ja alakouluikäisille sekä iloa ja elämyksiä lastenkirjojen parissa.

Satuhuoneessa luetaan satuja ja tarinoita eri kielillä ja ruohokaton alla tutustutaan Kenia-huoneeseen.

Laajassa kuvitusoriginaalien näyttelyssä on kuvituksia lähes kahdeltakymmeneltä kuvittajalta. Mukana ovat mm. Katri Kirkkopelto, Jukka Lemmetty, Sanna Pelliccioni, Pirkko Vainio, Virpi Talvitie, Kristiina Louhi, Matti Pikkujämsä, Anne Vasko, Liisa Kallio, Salla Savolainen ja Sari Airola.

Työpajoja pitävät kuvittajien lisäksi myös lastenkirjailijat suomeksi ja ruotsiksi.

Ohjelmaa on myös aikuisille, kasvattajille ja vanhemmille.

4. toukokuuta klo 18 Maria Laukka alustaa aiheesta Kuvakirja kokonaistaideteoksena

11. toukokuuta klo 17.30 Maria Laukka alustaa aiheesta Suomalaisen ja ruotsalaisen kuvakirjan kulttuurierot

11. toukokuuta klo 18.30 Marjatta Kalliala alustaa aiheesta (O)saako lapsi leikkiä?

Lastenkirjatalo on pilottitapahtuman ajan avoinna 4.–15.5.2011 
arkisin 9–15
 sekä viikonloppuisin 11–16



Lastenkirjatalon pilottittapahtumat ovat kaikille avoimia ja niihin on vapaa pääsy.

Pilottihanke on saanut tukea Suomen Kulttuurirahastolta.

Rouva Huukin ehättää huomenna Lastenkirjatalon pilottitapahtuman avajaisiin ja raportoi tunnelmista viimeistään torstaina. Keskiviikkona Rouva Huu piipahtaa Lahden kesäyliopistossa alustamassa aiheesta Idylliä ja rankkoja aiheita: kuvakirjallisuuden koko kirjo.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Missä Vallu luuraa?


Martin Handford: Missä Vallu? Suomentanut Sinikka Sajama. 27 sivua. Kustannus-Mäkelä 1996. 4. uudistettu laitos 2011.

Martin Handford Missä Vallu? Mahtava matka. Suomentanut Terhi Leskinen. 27 sivua Kustannus-Mäkelä 2011.










Brittiläisen Martin Handfordin (s. 1956) Vallu-kuvakirjat ovat karnevalistisia siinä missä suomalainen vappukin.

Joka ei vielä tunne Vallua, voi käydä kurkkaamassa Vallun kujeita täältä.


Handfordin ensimmäinen Wally-kirja ilmestyi 1986 ja siitä sukeutui heti hitti. Kirjoja on myyty eri puolilla maailmaa jo 40 miljoonaa kappaletta.

Vallu on utelias reppumatkaaja, joka rakastaa tungosta ja vauhdikkaita tilanteita.

Kuvakirjat koostuvat teema-aukeamista, joiden väentungoksesta pitää etsiä Vallu ja hänen hukkaamiaan pikkutavaroita. Kyse on tavallaan ns. piilokuvista: Vallu maastoutuu aukeamiin taidokkaasti ja kuvan katsoja kokee aina uudelleen suunnatonta tyytyväisyyden tunnetta Vallun löytäessään.




Kustannus-Mäkelä on ottanut uusintapainoksen ensimmäisestä Missä Vallu -kuvakirjasta samaan aikaan kun on tuonut markkinoille uuden suomennoksen Missä Vallu – mahtava matka.

Tämä uusin Vallu-kirja on jos mahdollista vieläkin haasteellisempi. Vallu seikkailee nyt satuolentojen valtakunnissa. Seuranaan hänellä on koira, tyttöystävä Venla, Velho Valkoparta, Vilperi ja kirjakäärö – ja 25 Vallun tarkkailijaa, joista kukin esiintyy vain kerran.




Huipennuksena on kuva-aukeama Vallujen maasta, jossa on satoja Vallu-plagiaatteja ja yksi oikea, alkuperäinen Vallu.

Vastaavanlaisia piilokuvakirjoja ovat myös monet Mauri Kunnaksen kirjat, joista lapset pongaavat Herra Hakkaraisen ja Heikki Hämähäkin sekä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu –kirjat, joissa on usein myös piilotettu erilaisia esineitä tapahtumantäyteisiin kuviin.

Seesteisemmästä piilokuvakikkailusta pitävälle voi suositella Sita Juckerin Kuiskua (Lasten Keskus 1984).