Kun halu suojella ympäristöä kiilaa ohi perheen ja sukusiteiden

Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan. 279 sivua. WSOY 2023. Kansikuva Riikka Turkulainen.

Pinnan alla. Nuortennäytelmä. Perustuu Leena Paasion nuortenromaaneihin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Dramatisointi ja ohjaus Elina Izarra. Näyttelijät Teemu Mäkinen, Reetta Hyreen, Oskar Hartman ja Roosa Lehtinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Alisha Davidow. Pukusuunnittelu Jenni Räsänen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski ja valosuunnittelu Antti Kauppi. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 5.2.2024. Kesto 75 minuuttia, ei väliaikaa. Kohderyhmä yläkoululaisista aikuisiin.

 

Leena Paasion Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan muodostavat teosparin, jotka ilmestyivät peräkkäisinä vuosina 2022 ja 2023. 

 

Ensimmäisen osan arviossani Lastenkirjahyllyssä harmittelin vähän sitä, että dekkarin intensiteetti katkaistaan ja jatkoa luvataan vasta seuraavana vuonna. 

 

Jatko-osassa Bengtskär itä kahdeksan keskushenkilönä on edellisestä osasta tuttu Rasmus, rikkaan perheen hemmoteltu ainokainen, joka on samassa purjehdusseurassa ja valmennusryhmässä Eetun kanssa. Eetun meribiologina työskentelevä äiti katosi edellisessä osassa hämärissä olosuhteissa päivittäisellä aamu-uinnillaan. 

 

Luonnontieteisiin painottuvaa lukiota käyvät Eetu, Rasmus, Hene ja Salla ryhtyvät biologiantunnin Itämeri-aiheista ryhmätyötä varten selvittämään purjeveneiden pohjan suojaukseen käytettäviä maaleja ja pääsevät näin Rasmuksen suvun kyseenalaisen yritystoiminnan lisäksi myös Eetun äidin katoamiseen liittyvien yksityiskohtien jäljille.

 

Nuorten välisissä keskustelussa viitataan luontevasti eettiseen, hiilijalanjäljeltään mahdollisimman pieneen ruoantuotantoon. Ja oman seurantani perusteella Paasion romaani saattaa jopa olla ensimmäisiä kotimaisia nuortenromaaneita, jossa ajetaan sähköautolla!  

 

Romaanin alussa kuvataan dekkarijuonen kuljetusta enemmän Rasmuksen kehnoja välejä isänsä kanssa ja Eetun elämänilon vähittäistä palautumista. Rasmuksen tunteet Eetua kohtaan ovat syventymässä pelkkää ystävyyttä isommiksi, vaikka Eetu ei juurikaan tunnu reagoivan Rasmuksen latautuneisiin katseisiin ja äänenpainoihin. 

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on viime aikoina esiintynyt poikkeuksellisen paljon itsekeskeisiä ja jopa tunnekylmiä vanhempia, joilta ei riitä ymmärrystä nuoren kasvukivuille. Rasmuksen isä on tässä lajityypissä siitä kaikkein äärimmäisimmästä päästä.

 

"– – toisinaan minusta tuntui, että vanhempani olivat hankkineet minut pelkästä velvollisuudesta jatkaa Weckmanin sukua”, ajattelee Rasmus, joka näkee itsensä usein isän mielivaltaisesti liikuttelemana marionettinukkena.  Isä on purjehtinut  olympiatasolla ja suhtautuu Rasmuksen kilpailuihinkin hyvin voitontahtoisesti. 

 

Rasmuksen ahdinkoa lisää myös äidin työ Brysselissä. Kun tilanne isän kanssa kriisiytyy, asioista on vaikea puhua äidin kanssa lyhyissä puheluissa. Rasmus analysoi tarkasti myös äitisuhdettaan:

 

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän oli työskennellyt Brysselissä, olin tottunut saamaan hänestä vain palasia silloin tällöin. Kenties juuri sen takia viihdyinkin äidin kanssa niin hyvin. Isompina annoksina hänen määrätietoisuutensa, uteliaisuutensa ja aktiivisuutensa olisivat luultavasti alkaneet käydä hermoilleni.

 

Sukuyrityksen perustanut Rasmuksen isoisä sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan. Rasmus käy usein tervehtämässä isoisää ja saa kuulla suvun historiasta. Vähän ennen kuolemaansa isoisä haluaa keventää omatuntoaan ja tapahtumavyyhdit ratkeavat lopussa vauhdikkaasti ja Eetun äidin pelastumisen osalta vähän epäuskottavastikin.

 

Itämeren suojeluteeman ja ekokriittisen lähestymisotteen rinnalla Paasio käsittelee ystävyyden ja nuorten välisen lojaaliuden vivahteita kiinnostavasti ja uskottavasti. Teospari ansaitsee huomiota myös esittelemällä kiinnostavasti purjehdusta sekä harrastuksena että kilpaurheiluna. Kirjan lopussa selitetään purjehdukseen liittyvää erikoissanastoa. 

                                                * * * * *

Kotimainen uusi nuortenkirjallisuus päätyy harvoin ammattiteattereiden ohjelmistoon. Onneksi tamperelainen Ahaa Teatteri pitää ohjelmistossaan myös lasten- ja nuortenkirjoihin pohjautuvia esityksiä. Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaaniin pohjautuva Amiraali kantaesitettiin  Ahaassa helmikuussa 2022. Viime syksynä sai ensi-iltansa Katri Kirkkopellon Molli-kuvakirjoihin pohjaava lastennäytelmä Molli ja ystävyyden talo. 

 

Pinnan alla -näytelmän lavastaja Alisha Davidow on päätynyt
toimivaan ratkaisuun, jossa purjeveneet ovat näyttämöllä pääosassa.
Etualalla Oskar Haartman (Rasmus), takana Roosa Lehtinen (Silja)
ja Teemu Mäkinen (Eetu). Valokuva © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri.

Maanantaina sai Ahaa Teatterissa ensi-iltansa nuortennäytelmä Pinnan alla, joka perustuu Leena Paasion nuortenromaaneihin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. 

Dramaturgi-ohjaaja Elina Izarra on koostanut teoksista hyvin koossa pysyvän ja jännitteen säilyttävän esityksen. Näytelmää lähdettiin työstämään jo siinä vaiheessa, kun Paasio oli vasta kirjoittamassa jatko-osaa. 

 

Leena Paasion Itämeri-nuortenkirjojen ensimmäisessä osassa Eetu
ja pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen) saavat pärjätä pitkälti omillaan
isän surressa kadonnutta vaimoaan. Myös näytelmässä
sisarusten side on vahva. Valokuva © Jari Kivelä/ Ahaa Teatteri. 

Ahaa Teatterin esitykset ovat tilattavissa kouluihin, kulttuuritaloihin sekä teattereihin ympäri Suomen ja siksi näyttelijöiden määräkin pidetään produktioissa käytännön syistä suppeana. Jälleen kerran Ahaan näyttelijät taipuvat moniin, keskenään hyvinkin erilaisiin roolisuorituksiin.  

 

Pinnan alla -esitykseen liittyy myös kouluille tarkoitettu ympäristönsuojelua käsittelevä oppimateriaalipaketti.

 

  

  

 

Hauska päivä ei mene harakoille Vesta-Linnean seurassa

© Långfilm productions / Yle 

Vesta-Linnea, 12-osainen draamasarja perustuu Tove Appelgrenin samannimiseen kuvakirjasarjaan. Käsikirjoitus Annina Enckell, ohjaaja Anna Blom. Tuottaja Mats Långbacka. Pääosissa Livia Ahlström (Vesta-Linnea), Sophia Heikkilä (äiti), Anton Reivilä (isoveli Paul-Axel), Mona Nousiainen (pikkusisko Wendla), Enja Heikkilä (Freja), Fredrik Hallgren (opettaja), Ylva Ekblad (isoäiti), Cecilia Paul (kummitäti) ja Peter Kanerva (äidin miesystävä). Långfilm productions 2021. Katsottavissa Yle Areenan kautta.

 

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kuvakirjasarja Vesta-Linneasta on ilmestynyt vuodesta 2001 lähtien, ja osat on julkaistu samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi. 

Viimeisin Vesta-Linnea ja kaverit on vuodelta 2019. 

 

Sarja puhui tunnetaidoista ja perheenjäsenten vuorovaikutuksesta jo kauan ennen nykyistä lastenkirjallisuuden tunnekasvatusbuumia.   

 

Kirjasarja ei ole asetelmiltaan ja lapsikuvaukseltaan lainkaan vanhentunut, ja näiltä osin sitä voi jo pitää pikkuklassikkona.

 

Siksi olinkin erityisen utelias katsomaan Yle Areenasta Vesta-Linnea -kirjoihin perustuvan tv-sarjan. 

Kukin osa kestää reilut 10 minuuttia ja sarja toimii vallan hyvin myös elokuvana, jos kaikki osat katsoo peräkkäin.  

 

Hurmaannuin täysin. 

 

Annina Enckellin käsikirjoitus on uskollinen Appelgrenin kuvakirjojen lapsipsykologialle. 

Sophia Heikkilä luotsaa neljän lapsen äitinä suurperhettään lempeästi mutta silti jämäkästi arkisissa pienissä ja ohimenevissä, mutta välillä myös vähän suuremmissakin kriisitilanteissa. 

Livia Ahlström tulkitsee säkenöivästi Vesta-Linnean roolin: hän on tarkka, herkkä ja oikeudentuntoinen ilmapuntari perheenjäsenten mielenliikkeille. 

Muutto Turusta Helsinkiin asettaa tytölle sosiaalisia haasteita, kun paikka uudessa luokassa on lunastettava. 

 

Kuvakirjasarjan pääjuonet ja tapahtumat on nivottu luontevasti osaksi tv-käsikirjoitusta.

 

Lapsinäyttelijöiden luontevuus Anna Blomin ohjauksessa ihastuttaa erityisesti.

Livia Ahlströmin lisäksi Anton Reivilä tekee valloittavan tulkinnan hieman rikkiviisaasta isoveli Paul-Axelista. Mona Nousiainen on hurmaava esikouluikäinen pikkusisko Wendla ja perheen kuopuksen Frejan roolissa spontaani ja valloittava Enja Heikkilä on saanut todennäköisesti olla oma itsensä ja improvisoida omiaan eri kohtauksissa.  

 

”Ei saa antaa hauskan päivän mennä harakoille”, sanoo Paul-Axel.

Tiivistykseen kiteytyy koko sarjan elämänmakuinen ydin, jossa on ripaus Astrid Lindgrenin Melukylä-kirjojen ja niiden pohjalta tehtyjen tv-sarjojen lumoa.

Vesta-Linnea -sarjan maailmankuva on kuitenkin tiukasti kiinni nykyajassa: äiti ei halua älypuhelinta ruokahetkiin ja Paul-Axel käyttää puhelinta arkiseen tiedonhakuun. 

 

Minulla on usein tapana kadehtia ruotsalaisia lapsinäyttelijöitä, mutta Vesta-Linnea -sarjan näyttelijät valavat uskoa myös suomalaiseen lapsinäyttelijöiden luontevaan ohjaukseen. 

Koukkuna Ruotsin levitykseen sarjassa Vesta-Linnean luokan opettajan roolissa näyttelee ruotsalaisesta Bonusperhe-tv-sarjasta tuttu Fredrik Hallgren.

 

Maistiaisen sarjan luontevista lapsinäyttelijöistä voi katsoa trailerista.

 

 

 

Lastenkirjahyllyssä olen kirjoittanut useasti Vesta-Linnea-kirjoista: Vesta-Linnea ja kaverit, Vesta-Linnea hirviöäiti,  Vesta-Linnea kuunvalossa

ja  Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Siperian lastennäytelmästä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus. 

 

 

 

 

 

Muista nähdä painajaisia Grimmin saduista!

The Grimm Book of Horrors, Riihimäen Teatterin ja Näyttämö 3T:n yhteistuotanto Tampereen Teatterikesässä, viimeinen esitys 3.8. klo 16.30 TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä. Pohjautuu Jacob ja Wilhelm Grimmin satuihin. Ohjaus Samuli Reunanen, koreografia Liisa Risu ja sävellys Iiro Ollila. Lisätekstit Mikko Koivusalo. Pääosissa Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock. Muusikot Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen. 
Kesto 1,5 tuntia. Ikäsuositus +16. Kantaesitys Riihimäen teatterissa  27.2.2016.

Grimmin satujen koko huikaiseva kauhugalleria oli kouriintuntuvasti aistittavissa Tampereen Teatterikesässä Riihimäen teatterin ja Näyttämö 3T:n yhteistuotannossa, musiikkinäytelmässä The Grimm Book of Horrors. 

Heti esityksen alussa yleisölle annetaan kehotus muistaa nähdä painajaisia.

Grimmien saduista visuaalisesti vahvat tulkintansa saavat ”Punahilkka” sekä ”Tuhkimo”,  ”Lumikki” ja ”Ruusunen” (Prinsessasatujen kimarassa).  ”Satu omenapuusta” on jaettu kahteen laajaan episodiin. ”Kampela” kertoo ihmisen ikiaikaisesta ahneudesta ja kyltymättömyydestä. ”Ikävä lapsi” piirtää uppiniskaisen lapsen tragedian karusti ja hyssyttelemättä. ”Seitsemän korppia” on riipaiseva tulkinta sisarusrakkaudesta, joka kestää kuolemankin yli.

Samuli Reunasen ohjauksessa Grimmin sadut ovat groteskeja ja niiden alkuperäinen opettava ote on näyttelijöiden tulkinnassa viehkosti säilynyt. 

Diana Tenkorang on karismaattinen näyttelijä, jonka olemus
vangitsee myös pyörätuoliin sidottuna. Tässä Tenkorang kuitenkin jalkautuneena
 Tuhkimona. Valokuvan copyright Riihimäen teatteri. 

Erikoinen mutta toimiva ratkaisu on sijoittaa näytttelijä Diana Tenkorang lähes koko esityksen ajaksi pyörätuoliin,  muutamaa hoipertelevaa Tuhkimon pystyyn nousua lukuun ottamatta. Itselleni tämä ratkaisu assosioi jollain alitajuntaisella tavalla lapsen viattomuuteen, haavoittuvuuteen ja puolustuskyvyttömyyteen, mitä tulee satujen vahvaan tunnekieleen ja tunnekokemukseen.

Ninu Lindforsin upeat tanssikohtaukset ja krouvin groteski olemus olivat yhtä Grimmin satujen kanssa!

Grimmin veljesten satujen näyttämötulkinnassa ovat edustettuina vahvat, dynaamiset naiset. Esityksen ainoalle miesnäyttelijälle Mikko Nuopposelle jää melko pieniä rooleja.  

Eilisen The Grimm Book on Horrors -esityksen jälkeen rouva Huu mietti myös sitä, kuinka tärkeä merkitys kuvituksella – tai sen puuttumisella – on satujen elämyksellisessä vastaanotossa.

Ensimmäiset Grimmin veljesten satuelämykseni nautin Björn Landströmin kuvittamasta Olipa kerran: klassillisia satuja -kokoelmasta (Otava 1974). 

Ystävälläni oli hyllyssään Valittujen palojen Suuri satukirja (Valitut palat 1970), jonka värikylläinen Katriina Viljamaa-Rissasen kuvitus oli tyyten toista maata Landströmin tummanpuhuvien ja jylhien kuvitusten kanssa.

  

Viehkoja kuvakirjoja pingviineistä

Claudia Stöckl: Ystäviä aina. Suomentanut Sirkka Kurki-Suonio. 26 sivua. Lasten Keskus 2010.

Oliver Jeffers: Löytöpingviini. 30 sivua. Suomentanut Sanna Vartiainen. Karisto 2010.



Aina toisinaan joku eläin nousee sattumanvaraisesti tai jonkun pinnan alla kytevän trendin ansiosta enemmän esille pienten lasten kuvakirjojen eläingalleriassa. Tässä kaksi kirjaa pingviineistä!

Kirjojen aiheetkin ovat osin yhteneväisiä: ne käsittelevät samastumista toisen tunteisiin, luopumisen vaikeutta (olipä kyseessä ystävä tai oma päähänpinttymä), itsehillintää ja itseymmärrystä.

Kuvakirjassa Ystäviä aina Possu pääsee isäntänsä, valokuvaaja Intomielen, kanssa kuvausmatkoille ympäri maailmaa. Kun Intomieli kuvaa Etelänavalla pingviineitä, possu ystävystyy pikkupingviinin kanssa. Kotiin palatessa Intomieltä odottaa yllätys: possu on salakuljettanut pingviinin mukanaan!

Herttainen ja ensilukemalta vähän naiivikin tarina käsittelee taidokkaasti vapaudenriistoa ja itsemääräämisoikeutta. Ping-pingviini ei viihdy erossa perheestään, se ulvoo ikäväänsä ja mitkään lepytyskeinot eivät sen ahdistukseen näytä tepsivän.

Possu käyttäytyy itsekkään, omaa etuaan ja viihtymistään ajattelevan lapsen tavoin. Onneksi Intomieli tietää, mikä on pingviinin parhaaksi, ja niin Ping palautetaan takaisin emonsa luo. Possun kaipuuta liennyttää Intomielen ottama kuva Pingistä, ja possu tallettaa muiston sydämeensä.

Claudia Stöcklin kuvitus on toisaalta suloisen sadunomaista leppeissä väreissään mutta samaan aikaan pingviiniyhdyskunnan kuvauksessa myös luonnontieteellisen tarkkaa.

Löytöpingviinissä lähtöasetelma on hiukan toisenlainen: pingviini ilmestyy pikkupojan oven taakse. Poika ihmettelee asiaa ja päättää auttaa eläimen takaisin kotiseudulleen. Poika on valmis matkustamaan pingviinin kanssa jopa Etelänavalle pikkuruisella paatilla. Mutta pojan yllätykseksi pingviini ei olekaan ratkaisuun tyytyväinen: se yksinkertaisesti kaipaa ystävää ja haluaa olla nimenomaan pojan kanssa!












Irlantilaisen Oliver Jeffersin kirjalla lienee jonkinasteinen kulttimaine: se on käännetty jo 17 kielelle ja kirjasta on tehty myös animaatioelokuva. Kirjan suuri suosio perustunee hyvin yksinkertaiseen muotokieleen ja niukkaakin-niukempaan tekstiin, joka kuitenkin sulkee sisäänsä ison ja tärkeän tarinan ystävyydestä ja toisen kunnioittamisesta.

Tällaisia ensikatsomalta hyvinkin eleettömiä, mutta silti sanomaltaan isoja kuvakirjoja tarvitaan: tikkujalkainen sympaattinen tyylitelty poika ja pönäkkä pingviini ovat kompakti parivaljakko. Akvarellikuvitus on sävykästä ja pelkistyksessään ihailtavan maltillista.

Mutta miksi ihmeessä kirjaan on valittu kummallinen kirjasinlaji, jonka omituisen tyylitelty g-kirjain aiheuttaa taatusti vasta kirjaimia ja lukemista opettelevalle lapselle erityistä päänvaivaa?

Kajaanin kaupunginteatteri on tehnyt kirjan pohjalta lastennäytelmän Mistä pingviinit tulevat, jonka ensi-ilta oli helmikuussa 2009.

Rouva Huu ounastelee, että näytelmän valintaan on vaikuttanut osaltaan myös Kajaanin kaupunginteatterin dramaturgina työskentelevä Anna Krogerus, jonka taannoisessa näytelmässä Rakkaudesta minuun pingviineillä oli niin ikään tärkeä rooli.

Tirlittan, Peppi Pitkätossun suomalainen pikkusisko

Tirlittan - orpotyttö ihmisten ihmemaassa. Kuvittanut Rolf Sandqvist. 118 sivua. WSOY 1953. 16. painos 2004.

Rouva Huu hätkähti yht äkkiä huomaamaan, kuinka paljon lastenkirjallisuus on joulun aikaan ollut esillä sähköisissä medioissa lastenkirjoista tehtyjen tv-draamojen, elokuvien, animaatioiden, kuunnelmien tai jatkoluentojen kautta.

Tänään YLE Teemalla on mahdollisuus klo 21.50 nähdä Maija-Liisa Sutisen ohjaama televisionäytelmäsovitus Oiva Paloheimon rakastetusta klassikosta, Tirlittanista, vuodelta 1969.

Tirlittanin roolihahmon näyttelee Jaana Saarinen ja muissa rooleissa nähdään Elsa Turakainen, Yrjö Tähtelä, Kaarlo Juurela ja Keijo Komppa.

Uusintaesitykset tulevat vielä perjantaina, 8. tammikuuta klo 16 ja sunnuntaina 10. tammikuuta klo 13.10.

Tätä tv-draamaa ei pidä sekoittaa Maunu Kurkvaaran Suomi-Filmille ohjaamaan elokuvaan vuodelta 1958, jonka pääosan näytteli enkelinkiharainen Tarja Airaksinen.

Oiva Paloheimon (1910-1973) lastenromaani Tirlittan on luettavissa lapsen oikeuksien julkilausumana. Tirlittanin, pienen orpotytön, kasvukertomus peilautuu jatkosodan rauhantunnusteluiden vaiheessa vuonna 1944 ilmestyneeseen Yrjö Kokon Pessiin ja Illusiaan, satuun sodasta.

Tirlittanin kehyskertomuksessa viitataan sodan pommitusten ja yleisen ahdistuksen repimään perheeseen. Tirlittan vertautuu identiteettinsä ja ihmisarvonsa kadottaneeseen, sodan jaloissa aikuistuneeseen ikäpolveen, joka koki uhranneensa nuoruutensa sodan mielettömyydelle.

Paloheimo hyödyntää Tirlittanissa nonsensen aineksia, esimerkiksi tapahtumien tai asioiden nurinkurisuutta, sanaväännöksiä ja absurdeja juonenkäänteitä.

Tirlittanissa kuuluu myös kirjailijan oma avioero ja elämänpettymys, joiden jälkimainingeissa käsikirjoitus syntyi.

Tirlittanissa on samaa karismaa kuin Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossussa. Tirlittan ei Pepin tavoin juurikaan piittaa aikuisten turhan-tärkeistä sovinnaisuussäännöistä ja toimii usein järjen sijaan sydämen viisauden luotsaamana.

Muisto ei koskaan lopu

Riitta Jalonen: Tyttö ja naakkapuu. Kuvittanut Kristiina Louhi. 45 sivua. Tammi 2004. 4. painos 2005.







Eilen joulupäivänä tuli ensiesityksenä TV 2:n myöhäisiltapäivässä Sami Keski-Vähälän käsikirjoitukseen perustuva, Laura Joutsin ohjaama 25 minuutin miniatyyrielokuva Tyttö ja naakkapuu. Se perustuu Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen vuonna 2004 ilmestyneeseen samannimiseen lastenkirjaan, joka palkittiin Finlandia junior -palkinnolla.

Alkuperäisteoksen herkkyys välittyi hienosti Keski-Vähälän ja Joutsin tulkinnassa. Pääosan esittäjä Ronja Kuoppamäki oli lastenkirjahahmoon verrattuna hivenen särmikkäämpi tyttö, joka oli nimetty Tyttö-trilogian (2004–2006) vastaisesti uudella nimellä Sarista Emiliaksi.

Riitta Jalosen kirjaan verrattuna elokuva keskittyy tytön muistojen lomassa enemmän inhimilliseen kohtaamiseen – äidin (näyttelijä Irina Pulkka) ja tyttären arkiseen surutyöhön isän (takautumajaksoissa isää näyttelee Jarkko Pajunen) äkillisen kuoleman jälkeen.

Jalosen kirja antaa surulle kasvot ja mielenmaiseman. Moniin muihin kuolemaa pääteemanaan käsitteleviin lastenkirjoihin verrattuna Tyttö ja naakkapuu on käsittelytavaltaan poikkeuksellisen intiimi, koska kerronta tapahtuu isättömäksi jääneen tytön minä-kerronnan kautta. Kerronnallinen ratkaisu tuo surun lähemmäksi kirjaa lukevaa tai kuuntelevaa lasta. Kun kaikki turha on karsittu juonesta pois, voi kirjan lukija/ kuulija keskittyä vain olennaiseen ja kuulostella omia tunteitaan.

Tyttö yrittää konkretisoida ikävän ja muiston olemusta:

Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakostakin juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut.

Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. Äidilläkin on sellainen paikka. Äiti on pitänyt sylissä ja kertonut.
Vaikka en ole vastannut, olen minä kuunnellut mitä on sanottu. Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt.

– – Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei koko ajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu. Jos muisto olisi leikki, niin se ei päättyisi ollenkaan, vaikka pitäisi kerätä leikkitavarat pois ja mennä syömään.

Jalosen tekstille on tyypillistä verkkaisuus, paikalleen pysähtyminen ja aistivoimaisuus. Jalonen ei selitä tapahtunutta puhki.

Tyttö kertoo kuolemasta koulutovereilleen ilmoitusluontoisena asiana ja haluaa selvästi ohittaa asian nopeasti, koska kokee sen vaikeaksi.Todennäköisesti tyttö myös jännittää sitä, että hänen asemansa luokkayhteisössä tulisi jotenkin muuttumaan isän kuoleman takia.

Surevan lapsen hivenen flegmaattinen olemus näkyy myös Kristiina Louhen pastelliliitutekniikalla tekemissä kuvissa esiintyy seesteisen oloinen, mutta hyvin totinen tyttö, jonka sisimpiä ajatuksia voi vain arvailla. Louhen kuvitus visuaalistaa tytön kuoleman tuntoja herkin nyanssein.

Louhen kuolemakuvat ovat lohtukuvia ja ne konkretisoivat kuoleman käsitettä osin eri kuvastolla ja symboleilla kuin teksti. Muutamat Kristiina Louhen kuvituskuvat ovat lähes sellaisinaan taltioituneet myös tv-elokuvaan.

Tyttö ja naakkapuu -kirjaa lukeva aikuinen ja lapsi vakuuttuvat siitä, että tyttö selviää surustaan. Hän on saanut kasvaa vanhempiensa ainokaisena ja silmäteränä; perhe on viettänyt paljon aikaa yhdessä, ja näiden onnellisten muistojen varaan tyttö voi ankarimmassa surussaankin heittäytyä. Jalosen teksti valaa alakuloisesta pohjavireestään huolimatta toivoa tulevaisuuteen.

Tytön ja äidin surutyön myöhempiä vaiheita kuvataan Tyttö ja naakkapuu -kirjan itsenäisissä jatko-osissa Minä, äiti ja tunturihärkki ja Revontulilumi (Tammi 2005 ja 2006).

Tyttö ja naakkapuu -elokuva nähdään uusintana uudenvuoden päivänä 1.1.2010 klo 13.

Lastenkirjahylly suosittelee!