Hypnoottista kieliriehaa Hampampam-maassa

 

Ville Hytönen: Maa nimeltä Hampampam. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. 64 sivua. Tammi 2023. Graafinen suunnittelu Lille Santanen. 

 

Oli Hampampamin maassa, jossain kosteiden kaarnojen, sarnaisten vaarnajuurten alla tyyhti, aivan oikea ja ihana Puutyyhti, suu kuin kanalla ja silmät soikeat, hoikat sormet ja oikeat koikeloiskoivet. Ja monella sanalla Puutyyhti kertoi Hampampamin maasta tarinaa.

 

Tyyhtiä ei tuntenut kukaan, mutta jok´ikisen mukaan sen narinaiset tarut olivat iltasaduiksi parhaita. Harmaa Puutyyhti kertoi ne juurille, puiden suurille maanalaisille oksille, jotka poikkesivat ajoittain maan päällä puina sun muina pensaina. Nuo kelmeät ja värittömät loimet, kuin maahisten koivet, kertoivat yht´kaikki tyyhtin satatuhatta tarinaa pitkin Hampampamia.

 

 

Ruotsalaisen Carl-Johan Forssén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava 2015, suom. Ulla Lempinen) oli edelleen syyskuussa Suomen Kirjakauppaliiton ylläpitämän Mitä Suomi lukee -tilaston kärjen tuntumassa.

Nukutussadun suosio selittyy sillä, että tarinaa käytetään ennen kaikkea äänikirjana, ja mahdollisesti jopa päivittäin. Kani-kirjan ideana on, että aikuinen lukee sitä ääneen mahdollisimman hitaalla, monotonisella äänellä ja painottaa valittuja sanoja vaikutelman tehostamiseksi, jotta kuulija nukahtaisi mahdollisimman pian. 

 

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä on syytä iloita siitä, että ruotsalaiselle konseptiltaan laskelmoidulle kirjalle on tullut varteenotettava ja kirjallisilta ja kielellisiltä ansioiltaan paljon korkeatasoisempi kotimainen vastine, joka hypnotisoi myös lukijansa, mutta lopputuloksena on 

 toivoakseni silti nuijanukutuksen sijaan HAVAHTUMINEN rikkaan suomen kielen nyansseihin ja kielen monikäyttöisyyteen. 

 

Ville Hytösen ja virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin Maa nimeltä Hampampam viettelee jo kauniilla ulkoasullaan ja värityksellään. Plats käyttää valkoisen ja mustan rinnalla rohkeasti vastavärejä, sekä sinisestä ja punaisesta murrettuja, sekoitettuja värejä.  

Platsin kuvituksen muotokieli poikkeaa selvästi suomalaisesta. Kuvittajavalintaa voi pitää onnistuneena. Hytönen asuu perheineen pääosin Virossa ja satukirja ilmestyy samaan aikaan myös Koolibri-kustantamon kautta Kadri Jaanitsin käännöksenä.

 

 

Saduissa lähdetään usein matkalle. Aukeamalla oikealla puun
runkoa kiipeävä Puutyyhti lähettää satua kuuntelevan lapsen
 satumaahan. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Ville Hytösellä on laaja tuotanto:  aikuistenkirjojen (mm. romaaneja, runoja, esseitä, matkakirjoja) ohessahänon kirjoittanut myös lapsille. Esimerkiksi Ötökkämaasta kertovissa tarinakokoelmissa (Tammi v:sta 2014, kuv. Virpi Penna) kielen kieputtelu on ollut kohosteisesti esillä. 

 

Maa nimeltä Hampampam harppaa kielen osalta kokeellisen loikan eteenpäin. 

Hytösen rytmi on maagista, liki hypnoottista. 

Hänen kielensä suorastaan HUUTAA päästä ääneen luetuksi. 

 

Suorasanainen kerronta tuntuu riistäytyvän yhtäältä proosarunoksi ja riimitetyksi runoksi: 

 

– – Vaan miksi kertoi tyyhti sadut nuo sadat, kun tarinoiden radat ja evät olivat niin erinevät? – – 

 

Sanataiteellinen huikentelevaisuus on takakannessa luokiteltu nonsenseksi.

 

Puutyyhtin lisäksi satukirjassa tutustutaan moniin Hampampam-maan omalaatuisiin asukkaisiin. 

Koivistolaiset ovat pulkkosientä muistuttavia, aapasuon reunalla asuvia menninkäisiä , jotka käyttävät peltotöissä työvoimanaan pieniä hiiriä ja päästäisiä, tiiroja ja västäisiä. 

Rauskinpoika Kontiaisen ahneus ja häikäilemättömyys selittyy sen traagisella elämänkohtalolla: sen osaksi ei ole koskaan koitunut lämpöä ja rakkautta. 

Rauskinpoika Kontiainen on räyhäkkä ja traaginen hahmo.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen satukokoelmaan
  Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Liepon kerrotaan olevan maailman kaikista eläimistä karmivin. Se kulkee kuihtuneita joenpohjia pitkin, kerää loisia ja polttaa niitä ojissa.

 

Kivettyneen metsän kivikoloissa eli tuo Liepo ja hankasi ikeniään kiviä vasten. Ja ikenistä valui kiviin tahnaa, viheriää niljaketta, joka peitti ajan mittaan mustakivisen metsän. Ja aikojen saatossa tuosta elävästä tahnasta kasvoi sammalta, ja sammaleesta pensaita, ja pensaista puita sun muita risukkoja, ruohotukkoja ja pajukkoja. – – 

Jättiläisnaisista suurin, Suurhaisi.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam 
(Tammi 2023). 

Otusten kohtaloista löytyy traagisuutta Tove Janssonin muumitarinoiden tapaan.  

Usein yhteisöllisyys, rajojen ylittäminen ja rohkeus koituvat lopulta Hytösen tarinoiden sankarien ja antisankarien pelastukseksi.

 

Lyhyistä nonsense-saduistakin löytyy perinteisten satujen piirteitä –  jännitystä ja ristiriitatilanteita.  Muutamassa sadussa tuodaan myös opetus siekailematta esille.

 

 

Puti on pieni ja väheksytty, mutta niin vain sitäkin tarvitaan
Hampampamin yhteisössä. Lille Santasen graafinen suunnittelu
 on viimeisteltyä. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen
satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023).

Satu ”Hurja konna, raakku ja siili” siili kiteyttää Hampampamin maan asukkaiden ja samalla myös Hytösen ja Platsin satukokoelman perimmäisen filosofian:

 

”Nopeasti ei ehdi nähdä maailmaa”, selitti siili. ”Jos vain juoksee ja kiirehtii, hyppelehtii ja vilkkaasti liikehtii, ei näe maailman taikaa. Siihen ei ole aikaa. Sillä kaikki elämisen ihanuus rakentuu pienistä asioista, mustikoista ja soista, joista ei ole kukaan koskaan kuullutkaan.” 

 

Nykyisin puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeää olisi lukea lapsille ääneen vielä pitkään senkin jälkeen, kun lapsi on oppinut itse sujuvasti lukemaan. 

 

Toivon sydämestäni, että tämä kirja löytää tiensä lasten ja nuorten ja aikuisten yhteisiin kiireettömiin ääneenlukuhetkiin.

 

Kirja on onnen omiaan avaamaan lasten ja nuorten oman tarinoinnin hanat, havahduttamaan lukijansa ja kuulijansa suomen kielen rikkaasta rekisteristä, rytmin, kielen soinnin ja helinän koko repertuaarista.

 

Luuliuru pelastaa kaverukset pälkähästä

 

 

Seppo Kangaspunta: Maailman Tappiin asti. Ketsupin ja Pokkuksen meriseikkailu. Kuv. tekijän. 99 sivua. Omakustanne 2023.

 

Omat lapset ja lapsenlapset tai muut lähipiirin lapset ovat usein antaneet sytykkeen lastenkirjan kirjoittamiselle. 

Esimerkiksi Heinrich Hoffmannin Jörö-Jukka  ja A. A. Milnen Nalle Puh saivat alkunsa, kun isät sepittivät tarinoita lapsilleen.  

 

Omakustanteiden julkaisemisen helppous on innostanut monia vanhempia ja isovanhempia tallettamaan tarinoitaan jälkipolville myös kirjan kansien väliin.

Maailman Tappiin asti. Ketsupin ja Pokkuksen meriseikkailu pohjaa nokialaisen

 Seppo Kangaspunnan, 69, yli 30 vuotta sitten lapsilleen sepittämään jatkotarinaan.  

 

Lastenromaanin alussa kaupunkilaiskoira Ketsuppi lähtee maalle. Se kohtaa maitolaiturilla lajitoverinsa Pokkuksen, jolla on luinen taikasauva. Pokkus on varttunut susilauman jäsenenä. 

Vaikka koirien elämänkokemus ja luonne ovat tyyten erilaisia, ne ystävystyvät nopeasti ja luottavat siihen, että yhteistyö ja luottamus kantavat vaikeidenkin haasteiden yli.  

 

Ketsupin emäntä, Emma, on irtisanottu puusepän työstään huonekalutehtaalta. 

 

Siitä lähtien Emma oli muuttunut hyvin surulliseksi. Mikään ei kiinnostanut häntä. Emman katsekin oli jotenkin tyhjä. Ruoka ei maistunut, ei pippurinenkaan. Emma nimittäin rakasti itämaista, mausteista ja pippurista ruokaa. – – 

 

Pokkus taikoo pikaistuksissaan Emman niin kauas kuin pippuri kasvaa.

 

Tästä sukeutuu vaiherikas seikkailu, joka heittää kaksikon Emma-nimisen purjelaivan kyytiin. 

Laivan miehistöön kuuluu mm. Pjotkuri, taolaisuuteen taipuvainen laivan perämies ja kokki, laivan kapteeni Tynnyri sekä käkikellosta häädetty Käkikaija. 

”Luuliuru”-taikasana heittää Emma-laivan miehistöineen Pippurimereen ja sieltä maanaliseen, maailman alakertaan. Siellä mittelöt huipentuvat Maailman Tappia eli maailman tunnekeskusta hallitsevien rosvopäällikkö Zilikondan ja kuningatar Jalopenon yhteenottoon.

 

Kangaspunta leikittelee kielellä ja vakiintuneilla sanonnoilla. 

Yhteistyö, ystävyys ja riittävä määrä magiaa auttavat ystävykset pois pinteestä. Seesteiseksi tyyntyvässä lopussa merimiehet, Emma, Pokkus ja Ketsuppi rakentavat yhteisen kodin.  

 

Aamulehden toimittaja Minna Ohtamaan haastattelussa Kangaspunta puhuu kauniisti lapselle ääneenlukemisen merkityksestä: 

 

”Parasta lasten kanssa touhutessa on läsnäolo. Silloin kaikki muu katoaa ja se hetki on prioriteetti numero yksi”.

 

Houkuttelevasti nimetyt luvut ovat ääneen lukuun sopivan lyhyitä.

Kangaspunnan neliväriset ja mustavalkoiset karikatyyriset kuvitukset esittelevät keskeiset toimijat. 

Vuoropuhelut on hieman konstikkaasti sisennetty ja pitkän repliikkiviivan sijalla on tavuviiva.

7. luukku: Taikapöly tuo joulun

Sirkka Knuuttila: Rosmariini ja kadonnut lumiukko. Kuvittanut Olga Badulina. 103 sivua. Avain 2022.

 

Terhakka tonttu Rosmariini on seikkaillut aiemmin joulukalenterikirjassa Rosmariini ja valkoinen joulu. 

Uusimman osan 24 lukuun jaotellussa tarinassa tonttutyttö lähtee selvittämään, miksi lumiukko ei ole saapunutkaan tuttuun tapaan Talven Ihmemaasta joulukuun alussa hänen kotipihalleen. 

Rosmariini pelkää, että joulukaan ei tule ajallaan.

Lunta on yllin kyllin, mutta lumiukkoa ei näy missään.
Olga Bodulinan kuvitusta Sirkka Knuuttilan tekstiin
joulukalenterikirjassa Rosmariini ja kadonnut lumiukko
(Avain 2022). 

 

Kyse ei ole ilmastonmuutoksesta: lunta on kyllä ylenpalttisesti tonttumaassa.

 

Osansa lumiukon tulon viivästymiseen taitaa olla myös noita Anelma Alviinalla, joka on äkkipikaistuksissaan jähmettänyt noitapoika Peeveli Pahkeisen ja Pyrypojan jääkalikoiksi.

 

Rosmariini saa onneksi apua lumiukkopulmaansa Peeveli Pahkeiselta ja isovanhemmiltaan. 

 

Onnelliseksi kiertyvässä loppuratkaisussa tanssitaan
 tietysti lumiukon paluun kunniaksi. Olga Bodulinan kuvitusta
Sirkka Knuuttilan tekstiin joulukalenterikirjassa 
Rosmariini ja kadonnut lumiukko (Avain 2022)

Sirkka Knuuttila sommittelee  tasamittaisista luvuista vetävän, mutta pienimpienkin kuulijoiden jännityksen sietokyvyn ja muiden mukavuusalueiden rajoissa pysyvän seikkailun.  

Hän on kirjoittanut Avaimen blogissa Rosmariini-kirjojen synnystä ja siitä, kuinka hän on tallettanut niihin myös oman lapsuutensa joulumuistoja. 

 

Jouluisen saturomaanin viehko tunnelma syntyy suurelta osin Olga Bodulinan "postikorttimaisen kauniista" kuvituksesta.

 

 

Huima saturomaani ottaa kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta ja vastustaa kaikkea yksisilmäistä ajattelua

Reetta Niemelä: Mustan Kuun majatalo, kuvitus Katri Kirkkopelto. 317 sivua. Lasten Keskus 2021. 

 

 

Sinimäen pieni rantakaupunki uinuu toukokuisen kuulasta unta. Kaupunkia ei mainita matkaoppaissa, ja sinne ohjaava tienviittakin on melkein kumollaan. Kaupungin kadut ovat autioita. Vain lehtopöllö huhuaa aavemaisesti jonkin vanhan puun latvassa. – – 

 

Reetta Niemelän lasten fantasiatrilogian avaus Mustan Kuun majatalo antaa jo ensimmäisessä kappaleessaan lupauksen omintakeisesta ja lumoavasta lukuelämyksestä.

Saturomaanissa on samaa tenhoa kuin Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuissa  ja sen fantasiamaailma tuo eittämättä mieleen myös J. K. Rowlingin Harry Potterin velhomaailman. 

Silti  Mustan Kuun majatalon perustukset seisovat tukevasti omillaan. 

 

Saimi ja isä saapuvat sumuiseen Sinimäen rantakaupunkiin.  
Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin
Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). 

Saimi Salaper saapuu eläinlääkäri-isänsä kanssa Sinimäen kaupunkiin. Isä on ostanut vanhan tehtaan liiketilakseen, mutta perille päästyä ilmeneekin, että rakennus on jo annettu muuhun käyttöön. Onneksi korvaava tila löytyy nopeasti. 

Saimi ja isä muuttavat vanhaan sokkeloiseen majataloon, jonka uumeniim kätkeytyy yhtä sun toista hämmästyttävää ja kummallista asiaa. 

Saimi löytää pikkuruisia muistilappusia, jtoka herättävät hänen uteliaisuutensa.  Vähitellen hän tulee myös tietoiseksi talossa piileskelevästä salaväestä.

 

Mustan kuun majatalo sekoittaa suvereenisti vanhaa ja uutta: siinä on aineksia   suomalaisesta kansanperinteestä ja maailman mytologioista (esim. hiidet, peikot ja vampyyrit).  Fantasiakirjallisuuden perusrakennuspalikoiden (hyvän ja pahan kamppailun, keskushenkilön taikavoimien löytymisen) päälle Niemelä on punonut tarinaan freesillä tavalla ajankohtaisia luonnon monimuotoisuuden vaalimisen ja yhdenvertaisuuden teemoja.

Olen vakuuttunut siitä, että  Mustan kuun majatalon maaginen tarina tulee vielä sykähdyttämään suomalaisten lisäksi laajempaakin lukijakuntaa maailmalla. 

 

 Merikäärmeen ja Saimin kohtaamisessa uima-altalla
on erityistä latausta.Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän
saturomaaniin Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). 

Lumoukseen kuuluvat olennaisena osana  Katri Kirkkopellon sävykäät neliväriset ja mustavalkoiset kuvitukset, joissa peikot, hiidet ja muut otukset saavat hellyttävän, hurjan kipunoivan ja salaperäisen ilmiasun. 

 

Ihmisten toimet ovat ajaneet luonnonhenget ja haltiat ahtaalle ja ne ovat joutuneet hajaantumaan. Osa niistä on muuttanut luonnonsuojelualueille. 

Myös ihmisen ahneuteen ja luonnonvoimien valjastamiseen viitataan tässä avausosassa kiinnostavasti. 

 

– Jotkut koettavat löytää uusia asuinpaikkoja ihmisten nykyisestä maailmasta, Pikkukorvaksi kutsuttu nörttimaahinen selitti. – Kuten vaikka roskisluirut ja ovikranssipöhöt.

 

– Hankaluus on vain siinä, että nykyihmiset pelkäävät meitä, sillä he eivät ole tottuneet meihin, Tuffe Kloppi jatkoi. – He luulevat meitä kaikkia hirviöiksi.

Niemelä punoo fantasiamysteeriä vähitellen tihentyville kierroksille. 

 

Lukija saa aavistuksen pikkukaupungin kyräilevien aikuisten katalista aikeista jo heidän nimissään: Halla Haavan ja Quumestarin tai kaupunginjohtaja Pia Pahkapään puheisiin kannattaa todellakin suhtautua varauksellisesti!

 

 

Tärkeäksi käännekohdaksi muodostuu Saimin vierailu
Laiskan peikon taikatarvikepuodissa. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin Mustan Kuun majatalo 
(Lasten Keskus 2021). 

Saimin päätyminen Pirkko Kuunsilmä Muurisen Laiskan peikon taikatarvikepuotiin on tärkeä käännekohta.  

Pirkko nimittäin aistii heti Saimin taika-auraväreilyn!  

 

Mustan kuun majatalon erityinen ansio on Niemelän sävykkäässä ja säkenöivässä kielessä.  

 

Saturomaani pääseekin parhaiten oikeuksiinsa ääneen luettuna. 

Saimi ystävystyy vähitellen mm. hiisiprinsessan, Anskariina Myrskylehden, yksivarpaisen Morri Collianderin ja jeti Kallasen kanssa.  

Seikkailun tiimellyksessä vilisee lukuisia valloittavasti nimettyjä otuksia,  

vaikkapa hautausmaakeiju Ikiuningainen, räyhähenki Räävikäs, tomuhiukkasista muodostunut Tomuska, linnun ja ihmisen risteytys Harpuli ja hölyherhiläinen.

 

Rouva Hörölän olo vaikuttaa hieman hämmentyneeltä
jeti Kallasen ja Hilja hahmottoman välissä... 
Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän
saturomaaniin Mustan Kuun majatalo 
(Lasten Keskus 2021).

Saimi on seikkailun sankarina valloittavan särmikäs: hän kyseenalaistaa mennen tullen perinteisen kiltin tytön kliseisen roolin. Saimin hahmo onkin tarpeellinen  vastakohta  äkäileville, käytökseltään arvaamattomille ja tulisieluisille otuksille. 

Seikkailu tihentyy juhannuskekkereihin. 

Tapahtumat ovat saamassa kohtalokkaan käänteen, mutta Saimi ja ystävät pelastavat tilanteen. Tyvenen loppuratkaisun jälkeen lukija jääkin malttamattomana odottamaan, mitä kaksi seuraavaa osaa tuovat tullessaan.

Lasten Keskuksen sivuilta löytyy saturomaaniin liittyviä tehtäviä. Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelevät lyhyesti kirjan alkuasetelmaa videolla. 

 

Mustan Kuun majatalo on Niemelältä kiinnostava alueenvaltaus: Milja-kuvakirjasarjan (kuv. Leena Lumme, Otava 2002–2009) ja kokeilevan lastenlyriikan (Makkarapiruetti, Otava 2005 ja Kakaduu, Ntamo 2009) jälkeen hän  on kirjoittanut helppolukuisia lastenkirjoja ja kaupunkiluontoon johdattavaa Nähdään majalla -tietokuvakirjasarjaa yhdessä Sanna Pelliccionin ja Mia Röngän kanssa (Sammakko v:sta 2016).

 

Niemelä on ollut myös Vilske-aapisen ja -lukukirjan (Edukustannus 2016 ja 2017) työryhmässä tarinoiden kirjoittajana. Oppikirjojen hahmot ovat seikkailleet myös Pikkiriin pulmatoimisto -sarjassa (Lasten Keskus v:sta 2017, kuv. Katri Kirkkopelto).

Melkein uskoisin, että kimmoke fantasiatrilogiaan onkin saanut sykäyksensä juuri tästä oppikirjahankkeesta.   

 

Koheltavan korpin matkassa viisastuu

 

Juha Siro: Oiva ja taikasormus, 88 sivua, Avain 2021. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

 

Oiva istahti punaisella plyysillä topattuun nojatuoliin, potkaisi kengät jalastaan ja mutisi:

 

Eipä voisi arvata kukaan 

mitä kaikkea tapahtuu 

kun lähtee koheltavan korpin mukaan.

 

Oiva on pieni poika, joka kokee olevansa isän ja tämän uuden puolison uusperheessä hivenen tuuliajolla. 

Uudet bonussiskot Selma ja Saima vetävät yhtä köyttä ja Oiva tuntee usein olonsa ulkopuoliseksi. 

 

Tamperelaisen Juha Siron juuri ilmestynyt ensimmäinen lastenromaani ammentaa samoista filosofisista vesistä kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Tähän ranskankieliseen klassikkoon myös romaanissa viitataan, kun uusperheen äiti lukee lapsille kirjaa ääneen. 

Siro on kertonut halunneensa kirjoittaa oman vastineensa Pikku prinssille, jonka kliseemäisistä viisauksista hän ei ole itse koskaan pitänyt. 

Siinä missä Pikku prinssi keskusteli viisaita ketun kanssa, niin  Oivan tueksi lennähtää Kalle Kustaa Korppi, joka viestii loppusoinnullisella runokielellä.

 

Korppia on pidetty sekä Suomessa että maailmalla uskomuksissa ja tarinoissa erityisen viisaana lintuna. 

Oiva saa korpilta taikasormuksen, jonka avulla hän pystyy liikkumaan ajassa eteen- tai taaksepäin ja pystyy muuttumaan tarvittaessa jopa näkymättömäksi. 

 

Oiva narraa menevänsä leirille, mutta lähteekin Korpin kanssa maailmalle reissaamaan. 

Kotiin palaa ”melkein vaaksan verran” kasvanut poika.

 

 

Siron lastenromaanissa on miellyttävän lyhyet luvut. Lukemaan hiljattain oppineen lapsen itse lukemana kirja on liian haastava, sillä keskushenkilöiden välistä vuoropuhelua ei ole erotettu muusta kerronnasta lainkaan.  Parhaiten kirja toimiikin aikuisen ääneen lukemana. Näin on myös helppo lähteä jatkamaan yhteisiä keskusteluja kirjan herättämistä ajatuksista. 

 

 

Saagan arjesta löytyy kultareunus

 

Josefine Sundström & Emma Göthner: Saagan seikkailut: Trampoliini, uimakoulu ja kadonnut Tiikeritassu. Suomentanut Katriina Kauppila, 90 sivua, Otava 2021. 

 

Tuiki tavallisia kertomuksia lasten arjesta tarvitaan yhä. 

 

Kaikki lapset, saati ääneen lukevat aikuiset, eivät innostu toiminnantäyteisestä remellyksestä, fantasian tai kauhun kyllästämistä seikkailuista. 

 

Uusi ruotsalainen Saagan seikkailut -sarja tulee siis tarpeeseen. 

Siinä on samaa kotikeskeisyyttä ja leppoista arjen kuvausta kuin Rose Lagercrantzin viime vuonna päätösosaan tulleessa (Hyvä kun on rakkautta, Mäkelä 2020, suom. Raija Rintamäki) Dunne-sarjassa.

Ruotsalaisilla on pitkät, Astrid Lindgrenin ajoista juontuvat perinteet kuvata lasten elämää sillä tavalla, että ihan tavalliset arjen tapahtumatkin tuntuvat saavan kultareunukset. 

 

5,5-vuotias Saaga on vanhempiensa silmäterä. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, kuinka vanhemmat joutuivat odottamaan Saagan syntymää monta, monta vuotta.

 

Kirjassa on viisi erillistä tarinaa. 

Saaga haikailee turhaan koiranpentua, mutta pääsee naapurin tädin kissan ”bonus-emännäksi”. Isä hoputtaa Saagaa uimakouluun, mutta uimahallissa huomataan, että uimapuku on unohtunut repusta kokonaan. Tästäkin pulmasta selvitään, vaikka isä aikookin lepytellä pettynyttä tytärtään leivoksella.  

Trampoliinissa on kiva hyppiä, ja kaverin kanssa vielä lystimpää, mutta sitten meno yltyy liian hurjaksi ja Samir loukkaa kätensä. Yökyläily isoisän luona jännittää äitiä enemmän kuin Saagaa. 

 

Ensilumi on hauska kokea yhdessä äidin kanssa tämän vapaapäivänä. 

 

Emma Göthner tunnetaan entuudestaan Helena Brossin Ekaluokkalaisen kirjan (Readme.fi 2018) kuvittajana. Josefine Sundströmiltä on käännetty aiemmin kuvakirja Tam-Tam menee päiväkotiin (Otava 2020, kuv. Mervi Lindman). 

 

Heti syyskuussa sarja täydentyy toisella osalla Saagan seikkailut: syntymäpäivät, temppurata ja itsepäinen etuhammas. 

Saaga seikkailee myös suoratoistopalvelu Viaplayn alkuperäissarjassa.

Terapiakirja, kiinnostava ilmiö

 

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen, suom. Juhani Lindholm, 123 sivua, Nemo 2020.

 

"Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon."

 

Huomisesta emme tiedä mitään”, sanoi hevonen, ”riittää kun tiedämme että rakastamme toisiamme”.

 

Voisi luulla, että brittiläisen Charlie Mackesyn (s. 1962)  Poika, myyrä, kettu ja hevonen olisi syntynyt tilauksena koronaepidemian aiheuttaman lohduttomuuden, hämmennyksen ja turvattomuuden tunteisiin. 

Kirjan alkuidea juontaa kuitenkin kauemmas, noin vuoteen 2019, jolloin Mackesy julkaisi Instagramissa rohkeutta käsittelevän tekstin tussipiirroksineen. 

Makeille kakuille perso myyrä edustaa tarinassa
arkijärkistä, käytännönläheistä ajattelua. Charlie Mackesyn
kuvitusta kirjaan Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020).

 

Sarjakuvapiirtäjänä ja lehtikuvittajana aiemmin tunnettu Mackesy onnistui havainnollistamaan, kuinka tärkeää on ymmärtää osoittaa heikkoutensa ja tulla vähitellen rohkeammaksi. Rohkeus-teemaa hyödynnettiin vakavasti sairastuneiden kuntoutuksessa sairaaloissa, terapiassa ja jopa armeijan koulutuksissa. 

 

Yksittäiset ihmiset ja yhteisöt kannustivat Mackesyä kirjoittamaan laajemman kirjan. Siitä tuli nopeasti kansainvälinen hittiteos. Kirjan viesti puhutteli myös brittiläisiä Brexitiin liittyvän epävarmuuden aikana. 

 

 

Tumma tähtitaivas luo vahvan kontrastin valkoiselle taustalle.
Charlie Mackesyn kuvitusta kirjaan 
Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020).

 

Kirja on hyvä esimerkki uudesta yhteisöllisestä tavasta tehdä taidetta ja julkaista nopeasti kansainväliseksi ilmiöksi ja miljoonapainoksiin nouseva teos.

 

Poika, myyrä, kettu ja hevonen herättää jo selailuvaiheessa ikärajattoman elämänfilosofiansa ja visuaalisuutensa vuoksi voimakkaita assosiaatioita A. A. Milnen Nalle Puhiin ja Antoine de Saint Exupéryn Pikku prinssiin.   

 

Mackesy avaa johdannossa sympaattisesti omaa kuvavetoista ajatteluaan: "minä tosiasiassa tarvitsen kuvia, ne ovat kuin saaria, paikkoja joihin rantautua sanojen merellä".

 

Virtaava vesi toimii myös vertauskuvana
elämänhalulle ja kaiken jatkuvuudelle.
Charlie Mackesyn kuvitusta kirjaan 
Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020).

 

Tarina itsessään on lastenkirjamainen: utelias  pieni poika tapaa ensin myyrän, joka on perso kakuille. Pian joukkoon liittyy ansalankaan joutunut elämän kolhima kettu ja lopuksi viisas ja vakaa hevonen. 

Kohtaamiset ja nelikon fragmentaariset keskustelut tuovat esille elämän suuria ydinkysymyksiä, joihin jokainen tuo oman näkökulmansa.  

Poika, myyrä, kettu ja hevonen on ennen muuta kuvitettu aikuisten kirja, joka näyttää totee sen, että kuvituksella voi olla merkittävä rooli myös   aikuistenkirjallisuudessa.

 

Tussia ja vesiväriä yhdistävät kuvitukset muistuttavat etenkin pojan hahmon ja miljöiden osalta E. E. Shepardin klassisia Nalle Puh -kuvituksia.

Charlie Mackesy on omistanut kirjansa kaikille 8–80-vuotiaille. 

 

Kun kirjaa lähdettiin Iso-Britanniassa markkinoimaan, mietittiin ensin ankarasti, mihin kirjastoluokkaan se pitäisi luokitella: elämänfilosofiaan, etiikkaan vai lastenkirjoihin. 

 

Kirjakaupoissa ja tavarataloissa haaste on ratkaistiin lopulta käytännöllisesti sijoittamalla kirjapinot kassojen läheisyyteen… 

 

Käsivaraista tussitekstausta jäljittelevä kirjasin on lapselle itse luettavaksi haastava ja luonnosmainen tussipiirroskin voi olla monelle lapselle vaikeasti hahmotettava. 

Toisaalta juuri perinteisestä kuvavirrasta poikkeava esitystapa voi parhaimmillaan toimia lapsellekin herätteenä tarttua kirjaan.