Turvattomuuden ja yhteisöllisyyden ristipaineita maagisella Turmavuorella

Mervi Heikkilä: Turmavuori. 159 sivua. Kuukettu-kustannus 2026. Kansikuva Anne Muhonen. 
 

Kotimaisissa lasten- ja nuortenromaaneissa esiintyy nyt poikkeuksellisen paljon vanhempia, jotka eri syistä eivät pysty toimimaan lapsiensa huoltajina. 
 
Esimerkkejä löytyy lukuisia niin realistisista romaaneista kuin fantasiastakin.
 
Mervi Heikkilän realismia ja fantasiaa sekoittavan lasten- ja varhaisnuorten romaanin nimi itsessään vihjaa uhasta ja vaarasta.  
 
Nilan äiti Ira on käytökseltään arvaamaton ja yhtenä päivänä äiti katoaa kokonaan. 
 

–  – Ira ei ole koskaan paljon kotona. Mutta ei se haittaa, minä osaan kyllä keittää makaronia, kastella kasvit ja ruokkia Gormi-kissan. Ennen Ira on aina tullut takaisin muutaman viikon jälkeen. Nyt se on ollut poissa jo kaksi kuukautta. Olen kyllä etsinyt kaikista paikoista, joissa se voisi olla. Sen kaveri lähibaarissa kertoi, että Ira on löytänyt tien. Että se on lopullisesti lähtenyt eikä tule takaisin. – – 

 
Ennen katoamistaan äiti on vihjannut, että jos Nila haluaisi olla joskus yhteydessä isäänsä, hänen kannattaisi laittaa kirje kaupungin puiston laidalla sijaitsevaan ruostuneeseen postilaatikkoon.
 
Nila on tottunut salaamaan erilaisuutensa: hänellä on viiden sormen sijasta kuusi sormea ja hänen tukkansa on vihreä. 
 
Nila lähtee kaupungista ja päätyy Puolimatkan kestikievariin, missä Risu-Iita pitää hänestä huolta. 

Nila saa matkallaan Turmavuorelle uusia ystäviä, Aran ja Sepin
 
Nilan matkan rinnalla kuvataan Mildan ja Jolkaksen etenemistä. 

Pariskunnan taustat  ja heidän matkansa tarkoitus selviävät lukijalle vähitellen. 
 
Vähitellen Nila saa tietää, että hänellä on paljon sukulaisia, joista hän ei ole aiemmin kuullutkaan. 

Tieto ei kuitenkaan tuo tytölle mielenrauhaa, pikemminkin päinvastoin. 
 
Mervi Heikkilä on rakentanut omalakisen taikamaailman, jossa on esimerkiksi liekolaisia, pulpahtajia, lentoräähkiä ja erilaisia maageja. 

Gormi-kissan neuvokkuus koituu lopuksi Nilan ja muiden hyvän puolella olevien keskushenkilöiden pelastukseksi.
 
Todennäköisesti Nilan seikkailut saavat vielä jatkoa. Siihen vihjaa ainakin kirjan lopussa esittämä Aran viittaus seitsemään erilaiseen taikamaailmaan, joissa kussakin asuu erilaisilla voimilla varustettu maagisuku. 
 
Anne Muhosen taitto on ilmava, mikä tuo kirjaan helppolukuisuutta: samaan aihekokonaisuuteen liittyvät kappaleet on erotettu tyhjällä rivillä, mutta dialogia ei ole sisennetty. 

Tämänkaltainen taitto on yleistynyt monissa lasten- ja nuortenkirjoissa. 
 

Merikäärmeen mahti synnyttää myyttisen seikkailun kahdessa aikatasossa

 
 

Siri Kolu: Alle aallon, Kaksoismaailmat 1, 331 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Iida Kiela.

 
Menen sängylleni ja sammutan valot. Ulkona sataa lunta vitipyrynä, se piiskautuu kadulle ja mereen ja tuo edes vähän lohtua. Jos selviäisin tästä, tämä lumi odottaisi minua täällä.
 
Näen, miten Orex siirtyy huoneeseeni ja asettuu matolle sfinksiasentoon. Se vahtii minua. Vedän verhot ikkunaan. On vain pimeyttä.
 
Pimeässä näen paremmin kaksi yhtäaikaista maailmaa.

 
 
Sitaatti on Siri Kolun Kaksoismaailmat-trilogian avausosasta Alle aallon, aivan teoksen lopusta. 

Mielestäni siihen kiteytyy paljon teoksen tematiikasta ja jännitteestä.
 
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa kolme viikkoa sitten Siri Kolu totesi halunneensa kirjoittaa sarjan, joka johdattaisi nuoret lukijat J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen jälkeen uuteen tarinamaailmaan tarjoamalla sekä ison tarinan että samastumispintaa lapsesta nuoreksi varttuvalle lukijalle.   
 
12-vuotias helsinkiläinen Eli herää öisin todentuntuisiin painajaisiin. Niissä   kehämäiseen muotoon rakennettua muinaista kaupunkia uhkaavat valtavat vesimassat.   

Elin luottoystävä, verkkoihin ja erilaisiin palvelimiin hakkeroituva ja omalaatuinen Maxxam,  on muuttanut vanhempien työn perässä Ateenaan ja ystävyyttä pidetään yllä tietokoneen välityksellä. 

Elin luokalle tulee myös uusi oppilas, Calluna eli Cal, jonka tutkijaisä tuntuu tietävän kaiken Atlantis-tarusta eli myyttisestä mereen uponneesta saaresta. 

Kolmikosta tulee nopeasti Atlantis-troikka, joka täydentyy vielä Elin hankkimalla faaraokoira Xerolla.
 
Ennen pitkää juonilinjastoon liittyy toiseksi näkökulmakertojaksi määrittelemättömässä muinaisessa ajassa elävä, niin ikään aluksi 12-vuotias Elektra. Hän kuuluu Elpidojen mahtisukuun, mutta toisen vanhemman tekemien valintojen vuoksi perhe kuuluu alempaan säätyyn, käsityöläisiin. 

Vähitellen Elektra saa tietää isoäitinsä nonna Elpidan ja satamanoidan ennustusten avulla enemmän hänen varaansa lasketusta tehtävästä ja suvun perinteiden velvoittavuudesta. Klassisen fantasiakirjallisuuden tapaan Eli ja Elektra tulevat kumpikin tietoisiksi omasta erityisyydestään. Elektraa kutsutaan yhteisön sisällä etuliitteellä ”toisenmoinen”, kun taas  viholliset kutsuvat häntä moniväristen hiusten takia haukkumanimellä ”monivärirotta”. Myös Eli erottuu monivärisen hiuspehkonsa takia muista ikätovereistaan.   
 
Tyttöjen unet risteytyvät ja kumpikin saa tietoa toisesta ajasta, sen keksinnöistä ja elämäntavasta. Näiltä osin Kolun kerronta on kiehtovaa ja inspiroivaa. 

Sekä Eli että Elektra saavat kumpikin huomata joutuvansa ratkomaan ikäänsä nähden kohtuuttomankin isoja ja haastavia asioita. 
 
Elin ja Elektran elämät eivät kulje romaanissa aivan samantahtisesti. Elektran  todellisuudessa tulevaa vedenpaisumusta varten rakennettava laite edellyttää nimittäin kahden vuoden työpanoksen hänen isältään ja sedältään.
 

 
Alle aallon tihentyy kliimaksiin. Sen voi lukea itsenäisenä fantasiaa ja seikkailua yhdistävänä romaanina, vaikka Elin seikkailut jatkuvatkin antiikin Troijassa jo ensi keväänä ilmestyvässä kakkososassa Läpi puun.  Jo tässä vaiheessa lukijalle heitetään myös syötti  trilogian päätösosan tarumaailmasta, joka suurella todennäköisyydellä on nimeltään Yli kivisen ansan. 
 
Tarinamaailmojen kulttuurihistorialliset leikkauspisteet ja intertekstuaaliset viittaukset (Platonin Atlantis-tarun lisäksi esim. Jules Vernen sekä Eino Leinon ja Hectorin "Atlantis"- nimisiin runoon ja laulunsanoitukseen) edellyttävät oletetulta noin +10-vuotiailta lukijoilta herpaantumatonta keskittymistä ja toisaalta siekailematonta halua lähteä tarinavirran vietäväksi. 

Seikkailun punainen lanka on kuitenkin lujasti punottu ja tarinan sommittelu viehättää aikuistakin lukijaa.
 
Siri Kolu on selvästi suunnitellut trilogian myös käännösmarkkinoita silmällä pitäen. 

Voisin jopa uskoa, että se löytäisi Suomen piskuisia kirjamarkkinoita laajemman yleisönsä isommilta kielialueilta. Koska kyse on erittäin vahvasti tiettyihin miljöisiin rakennetuista maailmoista, kirjojen sisäkansiin olisi voinut kernaasti liittää kartat Atlantiksen kaupungista ja Helsingin keskeisistä tapahtumapaikoista (Katajanokalta Suomenlinnaan). 

 

 

 

Salamielien ja salaväen yhteistyö syvenee ja jännitys tihentyy Mustan Kuun majatalossa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan kuun salamieli. Puuhkisten laulu. 353 sivua. Lasten Keskus 2025.

 

Tunnetko jonkun, joka laulaa ulvoen täysikuun aikana? Kuuluuko tuttavapiiriisi joku, joka juo vain puolukkamehua? Oletko huomannut, että jotkin tavarat kutistuvat aivan pieniksi ja sitten taas kasvavat kokoa? Älä huoli, kaikki on hyvin. Soita minulle, niin kerron lisää! 

 
Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalo -saturomaanisarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Esilehdellä on merkintä, että Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on kolmannen osan ensimmäinen osa. 
 
 
J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen vanavedessä toivotaan jatkuvasti muita samankaltaisia omalakiseen fantasiamaailmaan sijoittuvia verrokkiteoksia. 

Niemelän loihtima omintakeinen tarinamaailma ja Kirkkopellon kuvituksessaan luoma visuaalisesti yltäkylläinen näyttämö hurmaavine henkilöhahmoineen on onnistunut kokonaisuus, josta myös kustantamo Lasten Keskus ansaitsee erityisen kiitoksen.

Mustan Kuun majatalossa asuu toinen toistaan
karismaattisempia haltioita, maahisia ja menninkäisiä. 
Tässä toisten muistoja haaliva menninkäinen. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu
(Lasten Keskus 2025).

 

Kun sarjan ensimmäinen osa Mustan Kuun majatalo ilmestyi vuonna 2021 povasin sille kansainvälistäkin menestystä. Tähän mennessä käännössopimuksia on tehty ainoastaan Viroon sarjan ensimmäisestä osasta.
 
 
Quumestari, Halla Haava ja Albert Valtio aiheuttavat Saimi Salaperille ja hänen luottoystävilleen, salaväkeläisille, paljon harmia. 

Peilitehtaan johtaja Quumestari aikoo imeä salaväen loihtuvoiman ja käyttää sitä röyhkeästi omiin, luonnon tasapainoa horjuttaviin tarkoituksiinsa. Albert Valtio värvää myös Saimin koulutovereita P.Ö.S.I.L.Ö-kerhoon, jonka toimet ja tavoitteet eivät lähemmässä tarkastelussa kestä päivänvaloa. 
 
 
Näiltä osin Niemelä on punonut tarinaan hyvinkin ajankohtaisia säikeitä. 

Albert Valtio on saanut yhteydenottoja muilta vierasolioilta, raakeilta, jotka haluavat poistaa vierasoliot kokonaan. Raakeilla on sitä varten armeija, keihäineen kaikkineen. 
 
 
Saturomaanisarjan jännitteen rakentamisessa Salaväkeä edustavilla erilaisilla maagisilla hahmoilla on olennainen osa. 

Toisaalta jännitys tihentyy, kun Saimin eläinlääkärinä työskentelevä isä on edelleen autuaan tietämätön kotitalonsa salaperäisistä asukkaista ja hänen tyttärensä yhä vaarallisemmaksi yltyvistä  toimista pelastaa Mustan Kuun majatalon ja sen asukkaiden tulevaisuus tilanteessa, jossa ”majatalo suorastaan natisi liitoksistaan erilaisten olentojen paljoudesta”.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon yhdessä luoma fantasiamaailma
sisältää myös hurjuutta ja suoranaista kauhuakin, mutta lapsilukijan kannalta kuitenkin riittäävän turvallisissa kehyksissä. Tässä Raakki ja Kihokita.  Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin 
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu 
(Lasten Keskus 2025).

 

Kolmannessa osassa Saimi saa yhä haastavampia tehtäviä ja joutuu salaväkeläisten kanssa moneen vaaralliseen tilanteeseen. Saimi joutuu kamppailemaan ankarasti salaisuuden säilyttämisen ja sen paljastamisen välillä ja tiedostaa, että yhteistyö salaväkeläisten kanssa voi hankaloittaa hänen tavallisen arjen sosiaalisia suhteitaan:
 

Oli totta, että ihmisiä piti hieman valmistella salaväen kohtaamiseen. Saimin mieleen tuli toinenkin ajatus – sellainen, jonka hän piti visusti piilossa muilta. Nyt kun hän oli jo tottunut olemaan salamieli, se oli alkanut tuntua hänestä aika upealta. Hän yksin näki ihmeellisen luonnonväen. Saimi ei ollut varma, halusiko hän edes jakaa tätä kaikkea muiden ihmisten kanssa. Entä jos salakerhokaverit saisivat paljon uusia ihmisystäviä ja unohtaisivat Saimin? Hänen oli myönnettävä se itselleen: hän oli mustasukkainen ystävistään! – – 

Kolmannessa osassa keskeisessä osassa ovat puupahikset, jotka
nimestään huolimatta ovat olemukseltaan ystävällisiä ja tekevät hyvää kunnostamalla vanhoja haltiapuita. Katri Kirkkopellon 
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin 
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu 
(Lasten Keskus 2025).

Saimi tutustuu paremmin Mattiin, joka kertoo olevansa taikaolentojen tuntijoiden sukua. Matin sukulinjat risteävät nimittäin hauskasti Zacharias Topeliuksen Turunlinnan tonttu-ukosta kertovan sadun nimihenkilöön! 

 

Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. Ihmislapsi Saimi jää kuvituksessa vähemmälle huomiolle. Ratkaisu antaa lukijalle enemmän liikkumavaraa tempautua seikkailun vietäväksi. 

 
 

Toden ja fantasian kutkuttavasssa välimaastossa voi tapahtua kummia

Meri-Maaria Kivekäs: Naapurimme Eskelmus, kuvittanut Leea Simola, 55 sivua, Hertta kustannus 2025. 

 

 

Kaikki alkoi postilaatikosta.
 
Se oli ilmestynyt yön aikana täydellisen sopimattomaan paikkaan, keskelle kävelytietä. Muut postilaatikot seisoivat kiltisti jämpteissä riveissään pihojen reunoilla, mutta tämä karkuri pakotti ihmiset väistämään itseään. Sukunimelle tarkoitetulla liuskalla luki: Yksinäisten kirjeiden hotelli. 

 

Minäkertojana oleva poika innostuu huomatessaan, että tasaisena soljunut tylsä arki on selvästi solahtanut pois jengoiltaan.  

Pian hän tutustuu naapuriin äskettäin muuttaneeseen vanhaan mieheen, jolle rikkaalla mielikuvituksella varustettu pikkuveli antaa heti kutkuttavan nimen Eskelmus Dumbellusdoore Merenvangitsija Kynsiäinen. 

Poika haluaa itsekin vaihtaa tylsän nimensä uudeksi, ja niin hänestä tulee Aalekaappi Huiskinhaiskin Höpsöheinä Ritarikuningas.  

 
Eskelmus tuntuu ymmärtävän puolesta sanasta pojan harmin, kun vanhemmat ovat liian kiireisiä ja hajamielisiä.  
 

”Sellaista se on aikuisten elämä", mies huokaisi. ”Aikuisena oppii vahingossa tekemään itsestään kiireisen, kun luulee kasvaneensa moneen suuntaan tärkeäksi.”

Äidin ynseähkö asenne arjen yllätyksiin havainnollistuu hänen
ilmeessään  ja kehonkielessään. Tässä äiti kauhistuu mustaa kissaa,
jonka hän uskoo ennustavan pian jotakin pahaa tapahtuvaksi. Leea Simolan
kuvitusta Meri-Maaria Kivekkään tekstiin lastenkirjassa
Naapurimme Eskelmus (Hertta kustannus 2025).

Kesälomalla mummolassa vanhemmatkin onneksi vähän rentoutuvat, mutta vaikutus on valitettavan lyhytaikainen. 

Ennen pitkää äiti nimittäin aloittaa "lomamurinan", mikä tarkoittaa sitä, että äiti ikävöi jo lomalta takaisin töihin!  
 
Vanhempien kiire ja näkökulmien kapeus esitetään kuitenkin pääosin humoristisessa valossa. 

Meri-Maaria Kivekkään esikoislastenkirjasta löytyy yhtymäkohtia myös takavuosien lastenkirjaklassikkoon eli Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -lastenromaanisarjaan. 

Eskelmuskin nimittäin esiintyy Onnelin ja Annelin uusien ystävien, Tingelstiinan ja Tangelstiinan, tavoin eräänlaisena lasten tukijana tilanteessa, jossa tyttöjen omat vanhemmat eivät heitä arjen paineissa riittävästi huomioi. Eskelmus istuttaa pihalleen vähän omalaatuisempia siemeniä kasvattaakseen lihapullapuita ja nakkipensaita, kun taas Kurenniemen Tingelstiina ja Tangelstiina kylvivät pihalleen joulu- ja vappukoristeita.

Veljekset saavat lopulta salaperäisen postilaatikonkin toimintakuntoon, kun he  hankkivat  tarvittavaa taikapölyä veljesten keksimältä mielikuvitusotukselta Hörmeliiniltä ja Eskelmuksen kissalta Velmuselta. 
 

Eskelmus näyttäytyy yhteisöllisyyden ja moniarvoisuuden
puolestapuhujana. Leea Simolan  kuvitusta Meri-Maaria
Kivekkään tekstiin lastenkirjassa  Naapurimme Eskelmus 
(Hertta kustannus 2025). 

Naapurimme Eskelmus kannustaa veikeästi lukijoitaan tempautumaan mielikuvituksen vietäväksi. Postilaatikosta avautuu nimittäin ovi Yksinäisten kirjeiden hotelliin, missä yksinäiset ja onnettomat ihmiset löytävät ystäviä.  
 
Kivekäs on helsinkiläinen äidinkielen, teatterin ja luokanopettaja sekä laulaja-lauluntekijä.  
 
Monella somealustalla aktiivinen Kivekäs on tehnyt esikoiskirjastaan myös koulukäyttöön suunnatun kirjan eri lukuihin liittyvän tehtäväpaketin, jonka tavoitteena on helpottaa lukutaidon eri vaiheissa olevia lukijoita nauttimaan kirjasta.  

Tehtävät on jaoteltu erilaisten otsikoiden alle:

Sanajahti on tarkoitettu sanaston kartuttamisen ja luetun ymmärtämisen tueksi. 

Juonipuinti helpottaa tarinan hahmottamista ja luetun ymmärtämistä. 

Ajatuksenjuoksu-tehtävät sopivat jo harjaantuneemmille lukijoille, jotka hyötyvät tarinan monitahoisemmasta tulkinnasta. 

Toiminnalliset Kielileikki-tehtävät puolestaan on tarkoitettu kielen tutkiskeluun toiminnallisesti ja kehollisesti.

 
Ansiokkaasti kuvitus ja teksti on materiaalipaketissa nivottu eri tasojen tehtävissä saumattomasti toisiinsa. 

Vivahteikkaan kielen makusteluun liittyvät tehtävät kannustavat sanataidekasvatukseen. 

Koska mielikuvittelu sekä arjen ja fantasian sekoittuminen on Kivekkään tarinassa niin keskeisessä roolissa, kirja ei välttämättä ole kaikkein paras harjoitusalusta luetun ymmärtämiselle sellaisille lukijoille, jotka vasta hiljattain ovat saaneet jujun sujuvasta lukemisesta. Myös minäkerronta saattaa hankaloittaa tarinan hahmottamista ja juoneen samastumista.  

Tällainen luetun ymmärtämistä tukeva oheismateriaali tulee varmasti entisestään lisääntymään alakouluikäisten lasten kirjoissa. Kustannus-Mäkelän helppolukuisista  Lukumestari-, Kirjapiraatti- ja Lukutiikeri- kirjasarjoista löytyy tämänkaltaista, joskin paljon pelkistetympää tukimateriaalia.

Kirjan typografiaa olisi voinut hiljattain lukemaan oppineen lapsen kannalta selkeyttää isommalla kirjasimella, lihavoiduilla sanoilla ja poistamalla kappaleista hahmottamista vaikeuttavaa turhaa tavutusta. 

Tällaisenaan Naapurimme Eskelmus toimii todennäköisesti paremmin aikuisen ääneenlukemana jatkotarinana. 

Leea Simola tunnetaan entuudestaan kuvittajana hänen omasta Siri-kuvakirjasarjastaan (Myllylahti v:sta 2016). Hänen suuripäiset lapsihahmonsa ovat ilmeikkäitä ja eloisia.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa ja uusin osa, Siri ja hienot vieraat, ilmestyy myöhemmin tänä vuonna, kuten myös kuvitus Jaana Parikan tekstiin tunnekasvatusta tukevassa kuvakirjassa Tuulin seikkailut (Lector).

 
 
 

 

Esikoisromaani vetiäisten ja ikiäisten mailta

Selja Kunttu: Ramona ja meren kutsu, 247 sivua, Reuna 2024. Kansikuva Nina Nevalainen.

 

Ramona poikkesi Kuiskevuon lapsista sekä ulkonäkönsä puolesta että suhtautumisessaan mereen. Hän rakasti uimista ja pulahti välillä mereen jopa talvella, aina siihen asti kunnes jääkansi esti sen. Hänen teki mieli ehdottaa, että hän keventäisi kuormaa uimalla hetken veneen vieressä. Hän kuitenkin tiesi, että ukko pöyristyisi ja alkaisi sopottaa vanhan kansan varoituksia ja kamalia tarinoita meren vaaroista. Parempi siis istua aloillaan ja pitää ajatus salaisuutena. – – 

 

Kriitikon työni tärkeitä, joskin yhä harvinaisemmiksi käyneitä ilon hetkiä ovat uudet kiinnostavat esikoistekijät. 

Toisin kuin isot yleiskustantajat, pienet kustantamot eivät juurikaan rummuta löytämiensä uusien kirjailijoiden ja kuvittajien erinomaisuutta, vaan tämä ”löytämisen ilo” jätetään lukijalle. Aikana, jolloin lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä julkaistaan entistä vähemmän, tällainen sattumanvaraisuus voi koitua myös esikoisteoksen kohtaloksi, jos kirja jää ansiottaan katveeseen.

 

Selja Kuntun esikoinen, lasten ja varhaisnuorten fantasiaromaani Ramona ja meren kutsu on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vivahteikas kasvutarina Kuiskevuon rantaan ajautuneesta löytölapsi Ramonasta, joka päätyy parantajantaidoistaan tunnetun Martan ja Kuiskevuon äkeän ruhtinas Moldiakin palveluksessa ratsumestarina työskentelevän Hermanin hoiviin. 

Tyttöä epäillään erilaisen ulkonäkönsä takia jopa vetiäiseksi, jolla on kyky vesielementissä vaadittavaan muodonmuutokseen. Vetiäisiä pidetään merirosvojakin pahempana vitsauksena niiden arvaamattoman käytöksen ja niljaisen olemuksen takia. 

 

Ramona varttuu varhaiseen teini-ikään. Moldiakin poika Mik on Ramonan ikätoveri, mutta Moldiak kieltää ankarasti poikaansa tapaamasta Ramonaa.  Lukija pystyy päättelemään jo ennakolta, että Mikin ja Ramonan sanailun ja keskinäisen kisailun takaa löytyy myös orastavaa ihastumista. 

 

Koska Ramona pelastettiin merestä vain yksivuotiaana, hänellä ei voi olla mitään muistikuvia vanhemmistaan. Ainoa todiste on silkkikangas ja siinä näkyvät ikiäisten sulat, jotka vihjaavat tytön korkea-arvoisesta syntyperästä. 

 

Ramona päättää lähteä yksinään selvittämään sukujuuriaan. Satamassa hän piiloutuu laivaan, joka suuntaa kohti Feenian kuningaskuntaa. Tässä vaiheessa Ramonan havaintoihin keskittyvä kerronta on vaarassa jumiutua, mutta – tietysti – Mik on tahollaan tehnyt yhtä uhkarohkean ratkaisun lähtiessään perheeltään salaa Ramonan perään. Nuoret saavat laivalla yllättävää apua vetiäiseltä, Vitalta. 

 

Vetiäisten ja Feenian valtakunnan väen laivojen välinen taistelu Surmansalmella on ehtaa toimintaseikkailua. Vaikka Mik ja Ramona päätyvätkin ensin jalokivikaivokseen vangeiksi, niin erilaisten sattumien, yllättävien apureiden ja  tahdonvoimansakin ansiosta he sieltä lopulta vapautuvat. 

 

Selja Kunttu on punonut jännittävän kasvutarinan, joka ottaa kiihkottomasti kantaa rauhanomaisen rinnakkainelon puolesta: syntyperästä tai ulkomuodosta johtuva erilaisuus on rikkaus, kunhan  eri tahot uskaltavat päästää irti aiemmista ennakkoluuloistaan.

 

Todenäköisesti Ramonan ja Mikin seikkailut saavat vielä jatkoa. Romaanin lopussa nuoret ovat palaamassa takaisin Kuiskevuohon.

 

 

Selja Kunttu työskentelee Kouvolassa kirjastopalveluiden johtajana. 

Salapollarihommia Kaplamakissa

 

Sanna Sofia Vuori: Kaplamak. Kuvitus Jonna Jylhä. Tammi 2024.

 
Jos lähestyisit Kaplamakia yläilmoista vaikka lentävälä matolla, kiinnittäisit ensimmäisenä huomiota siihen, miten piilossa se on. Kaplamakissa kasvaa puita, jotka suojaavat taloja ja joitten varjossa on mukava juoda omenamehua tai kirjoittaa kirjeitä. 

Jos et käytä lentävää mattoa vaan linja-autoa, hyppäät vuoroon, joka lähtee Hämeenlinnan linja-autoasemalta klo 9.15, istut siinä noin 35 minuuttia, ja siten olet perillä. Kun astut autosta ulos, olet torilla. Keskellä toria on kaupungin pormestarin Synnöve Korttisen patsas, ja kun seuraat Korttisen katsetta, näet kaupungintalon ja kellon. Kello jättää aina hieman eikä kukaan tiedä täsmälleen, kuinka paljon. 

 

Sanna Sofia Vuoren Kaplamak on aineksiltaan perinteinen, hyväntuulinen ja juonenkäänteiltään jännitystä sopivasti annosteleva lastenromaani. 
 
Elle-tyttö ei ole kesäloman alkamisesta kovin innostunut. Vanhemmilla on työkiireensä ja monet luokkakaverit matkustelevat ympäri maailmaa. 
 
Mutta onneksi Ellellä on sentään mummi. Tosin Elli ei luultavasti ole hetkeen mummista mitään kuullutkaan, sillä äiti ilmoittaa mummin karanneen jo jonkin aikaa sitten sirkuksen matkaan. Ellen vanhemmat ovat myös hieman huolestuneita mummin muistista ja yleiskunnosta. 
 
”Hän tekee siellä kaiken sortin hanttihommia ja sanoo löytäneensä itsensä ja ekstrovertin puolensa”, äiti kertoo. 
 
Mummi asuu nykyisin Kaplamakissa, pienessä kantahämäläisessä kaupungissa. 

Sieltä löytyy Ellelle lisääkin sukulaisia, mm. ynseä Greta-täti, mummin sisko, joka tosin huhupuheiden mukaan katosi Amerikkaan. 

Eri tavoin karismaattisten tai muutoin Ellen mielestä ”hassusti käyttäytyvien” aikuisten lisäksi Elle onneksi tutustuu myös ikäiseensä tyttöön, Blankaan. 

Jonna Jylhän kuvituksen väriskaala vaihtelee hattaran-
vaaleanpunaisesta tummempiin sävyihin. Tässä Ellen ja Blankan
ensikohtaaminen. Jylhän kuvitusta Sanna Sofia Vuoren
lastenromaaniin Kaplamak (Tammi 2024). 

 

Pian Elle saa kuulla, että sirkuksen ohjelmistoon olennaisesti kuuluvat tanssivat ankat, johtotähtenään Isador D´Ankan, ovat kadonneet.  
 
”Ilman ankkoja sirkuksen loppukesästä tulee floppi. Ulkomailta asti on tulossa toimittajia paikalle, ja mainoskoneisto ankkojen ympärillä on ollut valtava”, kertoo mummi.
 
Sirkusmiljöötä hyödynnetään edelleen paljon lastenkirjoissa. Hyviä esimerkkejä ovat Johanna Försterin Unien sirkus (S&S 2024) ja Sofia & Amanda Chanfreaun Kirahvin sydän on tavattoman suuri (S&S 2022, suom. Outi Menna). 
 
Ellen mummi korostaa tytölle, että sirkuksessa 
 

– –  ”kaikki, niin eläimet kuin ihmisetkin, saavat elää lajityypillistä elämää? Tirehtöörimme Kornelis Korppi on oikeudenmukainen johtaja, joka pitää keskusteluyhteyttä pienimpäänkin hiireen”. 

 

Mummi vie Ellen sirkukseen, jonka tähdet, sekä eläimet
että ihmiset, saavat elää lajityypillistä elämää. 
Jonna Jylhän kuvitusta Sanna Sofia Vuoren
lastenromaaniin Kaplamak (Tammi 2024).  

Sanna Sofia Vuori nostattaa vähitellen kesäseikkailun kierteitä tempoltaan leppeäksi salapoliisitarinaksi. 

Mummi ja Elli sonnustautuvat aurinkolaseihin ja huiveihin, sillä mummi fanittaa nuoruusaikojensa näyttelijää, Grace Kellyä. 

Kun Elle ehdottaa, että yhteydenpidossa olisi kätevää käyttää myös puhelimia, mummi tyrmää ehdotuksen oitis:

”Pöh, tyypillinen virhe. Puhelimia voi kuka tahansa perushakkeri kuunnella. Minäkin kuuntelen. Päivittäin. Ei tällaisella pikkupaikka-kunnalla kukaan enää niitä niin sanottuja kännyköitä käytä. Siellä Helsingissä taidatte vielä käyttää ja pulisette mitä lie salaisuuksia keskellä kirkasta päivää. Ja ne tekstiviestit ja sosiaaliset mediat.” Mummi pudistaa päätään. ”Ei kun ihan oikeasti lapsoseni, ei kai sinulla ole kännykkää?”. Elle vilkuilee kenkiään.

 

Epäilykset kohdistuvat tietysti ensin vääriin henkilöihin. Elle huomaa omaavansa myös erikoiskykyjä, joista on hyötyä salapoliisitehtävien lisäksi komeassa loppuhuipennuksessa myös sirkusestradilla. 

Jonna Jylhä luo viehättävää pikkukaupunki-
miljöötä. Tässä näkymä kirjaston portailta. 
Jylhän kuvitusta Sanna Sofia Vuoren
lastenromaaniin Kaplamak (Tammi 2024). 

 

Jonna Jylhän kuvitus karrikoi ja liioittelee: ihmisillä on pitkät raajat ja näyttävät hiuspehkot ja vaatetus. Hahmojen ilmeikkyys perustuu usein eloisiin silmiin. 
 
Jylhä (s. 1984) on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta ja opiskellut myös kasvatustieteteitä Oulun yliopistossa. 
Hän on kuvittanut aiemmin Helsingin kaupunginmuseon työryhmän kirjoittaman lapsille suunnatun tietokuvakirjan Tarinoita ratikoista (Into 2022).

Sanna Sofia Vuori Vuori on tehnyt aiemmin kuvakirjoja taapero- ja leikki-ikäisille. Viime vuonna hän aloitti kaksikin uutta kuvakirjasarjaa: leikki-ikäisen tytön arjen harmituksista kertovan Mai-sarjan yhdessä kuvittaja Nadja Sarellin kanssa  (Tammi) sekä kuvittaja Cara  Nuutisen kanssa sarjan Omppu osaa (Otava), jossa taaperoikäinen lapsi oppii uusia taitoja. 

Sanna Sofia Vuori työskentelee monipuolisesti lastenkulttuurin alueella. 

Yksi hänen meriiteistään liittyy ruotsinkieliseen Estrids bokklubb - ja suomenkieliseen Lukuaika-verkko-ohjelmakonseptiin, jossa lapset haastattelevat pätevästi ja suvereenisti lastenkirjallisuuden tekijöitä. 

Suosittelen lämpimästi etsiytymään Estridin kirjakerhon ääreen juuri nyt, kun eri tahoilla kannetaan huolta lastenkirjallisuuden niukasta mediahuomiosta. 

 

Kaksi lastenkirjaa lapsen lojaalista rakkaudesta isäänsä kohtaan

Lena Frölander-Ulf: Rapsu metsäläinen. Kamppailu kivikosta 2. 179 sivua. Teos 2024. 

 

Elina Komulainen: Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu. Kuvittanut Anu-Riikka Lampinen. 37 sivua. Enostone 2024.

 

Lasten- ja nuortenkirjoissa on työstetty jo useamman vuoden ajan perheenjäsenten välistä dynamiikkaa. 

Uusissa lastenkirjoissa kuvataan nyt myös pettymystä, kun vanhempi ei eri syistä kykene vastaamaan lapsen odotuksiin tai ottamaan huomioon lapsen tarvetta hoivaan ja huolenpitoon. 

 

Lena Frölander-Ulfin Kamppailu kivikosta -murmelitrilogian  toinen osa Rapsu Metsäläinen keskittyy ensimmäistä seikkailupitoista Rapsu Huiskahäntää enemmän murmelityttö Rapsun ja hänen isänsä suhteen kuvaukseen. 

Juoni jatkuu suoraan edellisen osan päätöskohtauksesta, jossa Rapsu jäi piilottelemaan uskollisten ystäviensä, Käpy-murmelin ja kyykäärme Siksakin, kanssa takaa-ajajia.

 

Rapsun isä elää uuden perheensä kanssa kaukana Kivikosta. 

Rapsu luottaa silti sumeilematta ”ison ja hurjan” isänsä rahkeisiin ja haluun pelastaa Kivikon asukkaat hirmuhallinnon ikeestä. 

 

– – Hän muistaa miten tapasi istua isän sylissä siihen aikaan, kun tämä vielä toisinaan käväisi kotona. Silloin isä leikkikin hänen kanssaan. Rapsu muistaa myös suuttuneensa äidille, joka oli aina niin ankara ja ikävä. Äiti kehotti isää hoitamaan pikku askareita, keräämään heiniä vuoteiksi ja muuta, vaikka onhan selvää, että sankarin pitää saada levätä. Jos on kohdannut kaikenlaisia vaaroja, tarvitsee kai vähän omaa aikaa. Ei mikään ihme, ettei isä välittänyt enää tulla käymään, Rapsu ajattelee. Mutta minä noudan hänet kotiin ja kun olemme voittaneet taistelun kivikosta, selitän äidille, miten erikoislaatuinen meidän isämme on, villi ja vapaa, ja hänen on saatava olla sellainen, jotta hän voisi ylipäänsä asua meidän kanssamme. Äidin on pakko kuunnella, koska isästä tulee koko kivikon suurin sankari. – – 

 

Yhdessä Kävyn ja Siksakin kanssa Rapsu  lähtee vaaralliselle matkalle. Kolmikko saa kiperissä käänteissä myös apua Kirikiriltä, palokärjeltä. 

Rapsu-seikkailun uusin tuttavuus on Kirikiri-niminen 
palokärki. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta lastenromaaniin 
Rapsu Metsäläinen (Teos 2024). 

 

Rapsu luottaa järkähtämättä isänsä kykyyn ja haluun pelastaa Kivikon väki. 

 

Käpy ja Siksak ovat kuitenkin realisteja ja yrittävät hillitä Rapsun suuria toiveita. Rapsu haluaa uskoa, että isä voi olla samaan aikaan "sekä kiltti että karski".  

 

Isän luotsaama murmeliyhdyskunta ”kuuluu niille, jotka haluavat viettää vapaata elämää oman päänsä mukaan. Ei sääntöjä eikä valvontaa, mitään ei ole pakko tehdä”. 

Frölander-Ulfin lastenromaanissa vieraan pelko ja ennakkoluulot saavat painotuksia, jotka ovat hätkähdyttävän tuttuja myös meidän ihmisten maailmasta. 

 

Paju-isän ja tämän klaanin väsähtänyt ja ryvettynyt olemus
puhuu puolestaan. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta lastenromaaniin 
Rapsu Metsäläinen (Teos 2024).   

Isä on erityisen perso tammenterhoille, jotka päihdyttävät ja sumentavat ajatusta.

 

Lena Frölander-Ulfin eläinfantasiassa on edellistä osaa tummempia juonteita, kun Rapsu joutuu karvaasti pettymään isänsä suhteen. Ystävyyden ja yhteistyön avulla vastukset kuitenkin selätetään. 

 

Elina Komulaisen ja Anu-Riikka Lampisen kuvakirja sijoittuu Afrikan savannille. Sarvikuono Jeppe pääsee isänsä kanssa kaksin retkelle kauemmas kotikulmilta:

 

Isän kanssa kulkiessa mikään ei pelota Jeppeä. Ei tippaakaan. Isä on niin suuri ja vahva. 

 

Isä neuvoo välttämään ihmisiä, jotka ovat sarvikuonojen pahimpia vihollisia. Isä tietää, mistä puhuu, sillä sen paksussa nahkassa törröttää kipeää tekevä myrkkynuoli salametsästäjien jäljiltä. 

Jeppe yrittää lohduttaa tuskaista emoaan. Anu-Riikka Lampisen
kuvitusta Elina Komulaisen tekstiin kuvakirjassa 
Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu (Enostone 2024). 

Seuraavana aamuna Jeppe havahtuu pikkuveljensä kanssa kovaan huutoon:

 

Ääni on pelottavin, minkä Jeppe ja Jippu ovat koskaan kuulleet. Se tulee kohti kuin terävin nuoli tai kiitävin luoti. Jeppe nousee nukkumapaikaltaan. Kun hän kurkistaa tutun kotipuun takaa, hän näkee äidin maassa. Jeppe kiiruhtaa äidin luo. Äiti katsahtaa Jeppeen silmät täynnä kipua. Hätääntyneet ajatukset täyttävät Jepen mielen. Mitä ihmettä? Missä isä on? Miksei isä suojellut äitiä? Tekikö tämän ihminen? Onko äitiinkin osunut myrkkypiikki?

 

Äiti kertoo, että isä on suutuspäissään puskenut sitä sarvellaan. 

Jeppe-sarvikuonon hämmennys näkyy aukeaman
vasemmalla puolella, kun sen pää menee aivan pyörälle
erilaisista vaikeista kysymyksistä. Anu-Riikka Lampisen
kuvitusta Elina Komulaisen tekstiin kuvakirjassa
Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu (Enostone 2024). 

 

Jeppe kohtaa Säihky-linnun, joka kertoo, että ”suuren vihanpuuskan vallassa on joskus vaikea hallita itseään”. 

Säihky poistaa isän selästä myrkkynuolen. Kahdella viimeisellä aukeamalla harmaa yleisväritys muuntuu lämpimän punaiseksi. Äiti uskoo, että ”kaikki kääntyy vielä hyväksi”.

 

Toiveikkaaksi kiertyvässä lopussa myös kuvakirjan
värisävyt muuttuvat lämpimiksi. Anu-Riikka Lampisen
kuvitusta Elina Komulaisen tekstiin kuvakirjassa 
Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu (Enostone 2024). 

Sadunomaisen eläintarinan kupeeseen Elina Komulainen on nivonut myös luonnontieteellistä faktaa, sillä sarvikuonot hyötyvät tietystä lintulajista, joka syö niiden paksun nahkan pinnalla eläviä loisia. 

Myrkkynuoli toimii hyvänä vertauskuvana pitkäkestoisille traumoille, jotka saattavat vaikuttaa jopa ylisukupolvisesti perheiden elämään. 

 

Elina Komulainen on koulutukseltaan psykologi  ja hän on tehnyt pitkään töitä Mieli ry:ssä. Kuvakirjan tarina on syntynyt yhteistyössä Kuopion ensikotiyhdistyksen kanssa.

 

 

Lisää lastenkirjoja perhesuhteiden kipupisteistä:

 

Ilja Karsikas: Yksisarvinen, S&S 2022 

Salla Kurkela: Pikkuketun salaisuus, A-klinikkasäätiö 2018 

 

Pirkko Sipilä-Lähdekorpi & Johanna Sipilä: Lassin suuri salaisuus. Lapsi alkoholiperheessä. Mediapinta 2017

 

Lina Stolz: Huomenna ei tarvitse pelätä. Suom. Kirsti Johansson, Överkalix 2016

Azeb Hailu & Anita Polkutie: Punakorvan kaksi kotia, Pesäpuu 2009

Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006

 

Maarit Soilunen, Tanja Risti, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Millan päiväkirja: Näpit irti!Omaiset mielenterveystyön tukena 2005

 

Saara Laiho & Johanna Moisio: Et ole yksin, pikku Kurre, Lasten Keskus 2003

 

Saara Laiho & Johanna Moisio: Urhea Pikku-Nalle, Lasten Keskus 2000