maanantai 29. kesäkuuta 2015

Lastenkirja menossa mukana vauva-ajasta alkaen









Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen menossa, 8 sivua, Otava 2015.





Jatketaan minikirjojen parissa.



Vauvojen elämäkin on nykyisin vauhdikasta ja äkkikäänteistä. Puolivuotiaasta on hauska pudotella tavaroita ja odottaa, että aikuinen ne lauhkeasti nostaa hänelle uudelleen pudotettavaksi.

Vuosituhannen taitteen jälkeen suomalaiset kustantajat ovat ryhtyneet julkaisemaan erityisiä vaunukirjoja, jotka voi klipsillä tai muulla mekanismilla kiinnittää vaunuihin, rattaisiin, syöttötuoliin tai turvaistuimeen.

Keksintö on nerokas ja samalla se muistuttaa aikuiselle, kuinka aina mukana kulkevasta lastenkirjasta on apua, iloa, hyötyä ja helpotusta monessa arkisessa tilanteessa.

Mauri Kunnaksen monista kirjoista tuttu unelias Herra Hakkarainen seikkailee nyt myös vaunukirjassa Herra Hakkarainen menossa.

Unissaan kulkeva Hakkarainen on tosin pienen vauva- ja taaperoikäisen lapsen katselukirjan sankarina hiukan haastava, sillä monien havaintopsykologisten tutkimusten mukaan vauva kiintyy nimenomaan suurisilmäisiin hahmoihin. Kaikissa vaunukirjan kuvissa herra Hakkarainen esiintyy silmät suljettuina!

Turvasäädökset kirjan takakannessa kehottavat irrottamaan hihnan ennen kuin kirjan antaa lapselle. Tämä turvasäädös romuttaa vaunukirjan nerokkaan käyttöidean täysin!

Niin ikään kielletään kiinnittämästä vihreää rinkulaa ranteeseen, mikä tosin tuntuu melko mahdottomalta toimenpiteeltä. 

Hihna suositellaan pestävän käsinpesuna, narukuivatuksena ja ilman silitystä...







tiistai 23. kesäkuuta 2015

Joskus kirjan koollakin on väliä




Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni prinsessasatu, 31 sivua. Mirri creative 2015.

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni prinssisatu, 31 sivua. Mirri creative 2015.








Tanskassa kehitettiin 1970-luvulla rouva Huunkin hyvin omasta lapsuudestaan muistamien Pixi-kirjojen tuotekonsepti. Neliönmuotoiset pienet nidotut kirjaset viehättivät pienen kokonsa ja alhaisen ostohintansa takia. 

Nykyisen retrobuumin vanavedessä näitä minikirjoja on ilmaantunut jälleen kauppojen kassojen tuntumaan. Tammi on julkaissut  Pixi-sarjassa mm.  Tammen kultaisia kirjoja sekä alkuperältään kokonaan kotimaisia Pirkko Koskimiehen Pupu Tupuna- ja Kristiina Louhen Tomppa-kirjoja.

Pixi-sarjan rinnalle on tänä vuonna lanseerattu uuden Mirri Creativen kautta minikirjoina Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Pieni prinsessasatu- ja Pieni prinssisatu -minikirjat. Kuvakirjat ilmestyivät alun perin vuosina 2011 ja 2012 Tammen kautta Tammenterho-sarjassa ja nyt niiden tekijänoikeudet ovat palautuneet tekijöille.

Mirri Creative on kolmen naisen yritys: Laura Rautkallio-Salminen, Viivi Lehto-Peltomäki ja lastenkirjailija-kuvittaja Sanna Pellliccioni tuottavat tapahtumia ja kirjoja mittatilauksesta ja kustantavat kotimaisia kuvitettuja kirjoja. Tässäkin taas yksi todiste siitä, kuinka lastenkirjankustantaminen etsii jatkuvasti uusia uomia!

Pieni prinsessasatu on arvioitu ilmestyessään Lastenkirjahyllyssä. Pieni prinssisatu kertoo samojen lasten arkisista leikeistä. Ovatko lasten vanhemmat oikeasti kuninkaallisia, vai onko kaikki vain lasten mielikuvituksen tuotetta, sen saa jokainen itse päättää.  Prinssi ja prinsessa leikkivät kuitenkin kaikkien lasten  rakastamia leikkejä, niin koti- kuin seikkailuleikkejäkin. 

Sukupuolisidonnaisista kirjan nimistä ja värikoodeista huolimatta molemmat kirjat kiinnostavat sekä tyttöjä että poikia. 

Pienen prinsessadun alkuidea on lähtöisin Emma Väänäseltä, joka sepitti seitsemänvuotiaana satua.

Tällaiset pikkuruiset kirjat ovat onnen omiaan kesälomamatkoilla, kun lapset tarvitsevat viihdykettä auton takapenkille, lentokoneeseen tai pitkälle laivamatkalle. Kevyet pikkiriikkiset kirjat eivät vie matkalaukussa paljon tilaa ja jos kirjojen juoni tulee matkan aikana jo tutuksi, kirjat voi huoletta jättää vaikka hotellin kirjastoon tai lasten leikkipaikkaan muiden matkalaisten iloksi.









keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Lastenkirja on aina aikansa lapsi, mutta silti rakas
















Anna Tarcha: Muru ja Leppis Peppis, 10 sivua, Kirjalito 1981.







Ilman uuden opetus- ja kulttuuriministerin Sanni Grahn-Laasosen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen haastattelua tämäkin kirja olisi varmasti saanut  viettää joutilasta kesää Tampereen pääkirjaston varastossa. 

Grahn-Laasoselta kysyttiin, mitä hän lukee parivuotiaalle tyttärelleen. Anna Tarchan Muru ja Leppis Peppis -kirjan lisäksi ministerin perheessä luetaan myös muumikirjoja.

Tässä jälleen mainio todiste siitä, kuinka kiintymys lapsuuden tärkeään kirjaan kannattelee yli lukijasukupolvien. 

Käytännössä ei sinällään ole mitään tuomittavaa: myös rouva Huu on lukenut omille lapsilleen rakkaita lapsuuden kirjojaan, vaihtelevalla menestyksellä. 

Lapsi kyllä äänestää jaloillaan, jos kirja ei häntä miellytä. Toisaalta usein voi käydä niin, että ääneen lukevan aikuisen haltioitunut, harras tai muutoin poikkeuksellisen virittynyt äänensävy voi nykäistä lapsen kirjan ääreen, vaikka kirjan aihepiiri, kuvitus tai kerrontatapa olisikin jo lapsen näkökulmasta aikansa elänyttä.

Toisaalta aikuisen on hyvä aina täydentää lapsen kirjallista makua myös uusilla lastenkirjoilla.

Anna Tauriala (myös nimellä Tarcha, 1941–2007) valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta sisustusarkkitehdiksi ja graafikoksi. 

Tauriala opiskeli samaan aikaan Mauri Kunnaksen kanssa. Kunnas on kertonut, että tuolloin jo lastenkirjailijan uransa aloittanut Tauriala oli hänelle kannustin tehdä  myöhemmin myös oma  lastenkirja.   

Tauriala muistetaan erityisesti arkirealistista lastenkirjoistaan. Omasta lapsuudestani muistan Leena-kuvakirjat: Leena menee kouluun, Kun Leenan ällästä tuli ärrä ja Leenan sairaalamatka (Gummerus 1971–1975). Koulun aloitusta kuvaavassa kirjassa verrattiin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin koulupolkua kehitysmaiden lasten työntäyteisempään arkeen.

Taurialan kuvitus Vuokko Österlundin kuvatietokirjaan Ihminen, ihmisiä (Gummerus 1974) toi hänelle Rudolf Koivu -palkinnon. 

Kirjaan liittyy myös pieni kohahdus. Se oli nimittäin kouluhallituksen hyväksymänä koulujen oheislukemistona 7–12-vuotiaille koululaisille. Kun kirjasta otettiin toinen painos, se herätti pienen joukon keksuudessa närkästystä   – sananmukaisesti peittelemättömän – rakastelukohtauksen vuoksi. 

Kirja päätyi kouluhallituksen ylitarkastajan Pirkko Poikosen arvioitavaksi, ja hän luonnehti Taurialan kuvituskuvan pariskunnan "röhnöttävän siinä kuin kurnuttavat sammakot". Hänen mielestään kirjan kuva ei ollut sovelias pienimmille koululaisille ja niin kirja vedettiin pois koulujen oppimateriaaleista.  

Tämä kuva oli joillekin tahoille liikaa ja Ihminen, ihmisiä -vedettiin pois
koulujen oheislukemistosta. Anna Taurialan kuvitusta Vuokko Österlundin kirjaan
 Ihminen, ihmisiä (Gummerus 1974). 

Pirjo Suvilehto on kartoittanut suomalaisen ensikirjan vaiheita Onnimanni-lehden 2/2015 artikkelissa Vauvan tuhat taitoa. Koitimaiset ensikirjat yleistyivät nimenomaan 1980-luvulla. Jo tuolloin ensikirjoissa painotettiin lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta ja luontevaa yhdessäoloa kirjan parissa. 

Muru ja Leppis Peppis -kirjan takakannen vanhempien ohjeistus pätee yhä sellaisenaan:

Tutustu kirjaan lapsen kanssa yhdessä. Varaudu siihen, että lapsi haluaa katsoa kirjan yhä uudestaan. Kirjan teksti on lyhyt ja viitteellinen. Keksikää yhdessä omat selostukset. Kysy lapselta, mitä kuvassa on. Anna lapsen näyttää tutut asiat ihan oikeasti. – Muista, että kun lapsi tulee sinun luoksesi ja pyytää lukemaan juuri silloin kun aika on tiskata, hänellä on hyvin tärkeää asiaa. Likaiset astiat eivät karkaa, mutta lapsuus vilahtaa ohitse niin nopeasti.


Takakannessa kerrotaan niin ikään, että Muru-sarjan kirjat on tehty alan asiantuntijoiden sekä lasten vanhempien kanssa yhteistyössä. Tällainen asiantuntijuuteen vetoaminen oli tuolloin hyvin tavanomaista ja käytäntö toi lisäarvoa ja vakuuttavuutta myös kirjan ostaville aikuisille.

 
Hiekkakakun ääreen kerääntyy paljon pikkuötököitä. Onkohan Mauri Kunnas
saanut idean monissa kirjoissaan esiintyvään Heikki Hämähäkkiin Anna Tarchalta? Oikeanpuoleisessa kuvassa äärivasemmalla on Hämähäkki Huugo.
Anna Tarchan kuvitusta ensikirjaan Muru ja Leppis Peppis (Kirjalito 1981).

Suuret, helposti hahmotettavat yksityiskohdat ovat Muru-kirjoissa keskiössä, mutta lapsen riemuksi on aukeamille sijoitettu myös pienen-pieniä yksityiskohtia löydettäväksi ja nimettäväksi. Kirjassa seurataan leikki-ikäisen Muru-nimisen pikkutytön arkisia puuhia hiekkalaatikolla ja luonnon helmassa.

Muru on vaatetettu 1980-luvun taaperomuodin mukaan rypytettyyn hellehattuun ja raikkaasta pallokuosista tehtyyn vilpoisaan kesähaalariin. Kirjan alussa esiintyvä äiti on pukeutunut samanlaiseen haalariin kuin tyttärensä. 


Ensikirjan kuvituksessa on epätavanomaisempaa, että päähenkilöä kuvataan
sivuprofiilista. Muru-tyttö on sullonut kaikki luontoretken aarteensa haalarinsa taskuun ja ilman profiilikuvaa tämä ei tietenkään välittyisi kuvan katsojalle. 
Anna Tarchan kuvitusta ensikirjaan Muru ja Leppis Peppis (Kirjalito 1981).





keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kesämysteereitä tyttöjen ja poikien makuun











Jaana Lehtiö & Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali, 204 sivua, Myllylahti 2014. 

Marja Aho: Hii-o-hoi! Aarre näkyvissä. Kuvittanut Marja Aho, 109 sivua,  Myllylahti 2014.   




Tänään julkistetaan Luku-Varkaus –palkinnon saaja.  

Aikuisraadin valitsemat seitsemän finalistia edustavat mukavan monipuolisella tavalla nykyistä ns. ahmimisikäisten lasten kirjallisuustarjontaa. 

Varkautelaisista lapsista koostuva lapsiraati on ollut aiempinakin vuosina hyvin lahjomaton ja tehnyt nasevia valintoja.

Kaksi Myllylahti-pienkustantamon Luku-Varkaus -ehdokaskirjaa on jo pitkään kärttänyt vuoroaan päästä esille Lastenkirjahyllyssä.

Tekijäkaksikko Jaana Lehtiön & Helena Miettisen uuden Taika Valo -sarjan avaus on mukiin menevä sekoitus boheemin perheen kuvausta, fantastista aikamatkailua ja lapsen arkea. 

Taika ja pikkuveli Tobias joutuvat mukautumaan vanhempiensa tahtoon, kun koko perhe muuttaa äidin suvun omistuksessa pitkään olleeseen vanhaan taloon Pelukylään. Taika suhtautuu muuttoon aluksi penseästi, mutta vähitellen talon menneisyys kietoo hänet pauloihinsa. Taika ystävystyy omalaatuisen Saanan kanssa, jolla on lemmikkinään käärme.

Taika haluaa puhdistaa sukunsa maineen ja selvittää kyläläisten mieliä yhä hiertävän kadonneen palkintopokaalin arvoituksen. Siihen vaaditaan Taikalta ja Saanalta erityistä uskallusta ja salapoliisin taitoja.

Lehtiö ja Miettinen kuljettavat juonta sujuvasti. Pikkuveli Tobiaksen rooli jää kirjassa harmillisen ohueksi siihen nähden, kuinka paljon juonessa olisi ollut ainesta myös poikalukijoita silmällä pitäen. Ehkä Tobias pääsee vauhtiin sarjan toisessa, elokuussa ilmestyvässä jatko-osassa Taika Valo ja lentävä Plotina?

Sekä Lehtiö että Miettinen ovat lastenkirjailijoina ensikertalaisia. Lehtiö työskentelee yläkoulun uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettajana. Hän on aiemmin julkaissut oppikirjoja sekä kaksi Porvooseen sijoittuvaa rikosromaania. Helena Miettinen on debytoinut Arthousen kautta Pyhä neitsyys -romaanilla vuonna 1990.

Kirjan kansi, jonka tekijästä ei näy mainintaa,  on väreiltään turhan valju.  


Marja Ahon yksityiskohtia vilisevää  kuvitusta levitetään välillä onnistuneesti
koko aukeamalle. Ahon omaa kuvitusta lastenromaaniin Hii-o-hoi! Aarre näkyvissä!
(Myllylahti 2014).

Merirosvoilulla on pitkät perinteet poikakirjallisuudessa mutta kotimaista tarjontaa on ollut viime aikoina harmillisen vähän. Sitä puutetta paikkaa lahtelaisen Marja Ahon poikahupailu Allun ja Rikun kesäseikkailusta.


Allun isä on spontaani elämäntaiteilija, jonka intohimona on chilien kasvattaminen. Isän edesottamukset ovat ajaneet Allun vanhemmat asumaan erilleen ja poika tapaa isäänsä harvakseltaan. 

Isä tuo Allun syntymäpäivälahjan kuukauden myöhässä, mutta lahja ei olekaan ihan tavanomainen: isä on ostanut huutokaupasta vanhan merikarhun jäämistöä, johon kuului myös nukkavieru ja kapisen näköinen papukaija. Papukaija Pedrosta on ensin huolta ja harmia, sillä äiti ei missään tapauksessa halua lemmikkiä huusholliinsa.

Kapteenin lokikirjan kautta pojat pääsevät aarteen jäljille, ja onneksi isä on yhtä seikkailunhaluinen, ja lähtee poikien kaveriksi. Samalla Myrskylahden rannikkopaikkakunnalla on nimittäin myös hyvät chilifestivaalit.



Taittaja ei ole oikein ollut hereillä tämän aukeaman äärellä. Näyttää ilmeiseltä,
että kuvituskuva isän ja pojan puhelinkeskustelusta on ajateltu taitettavaksi tekstin
kanssa samalle sivulle. Hyvä kuvitusidea tärvääntyy tässä täysin.
Marja Ahon kuvitusta lastenromaaniinsa 
Hii-o-hoi!
Aarre näkyvissä!
 
(Myllylahti 2014).


Jännitys tiivistyy vanhassa majakassa, kun pojat saavat peräänsä salaperäisen hiipparin.  Kuten vanhoissa poikakirjoissa konsanaan, niin myös tässä Marja Ahon lastenromaanissa ystävyys on ykkösasia, joka menee jopa isojen aarrekätköjen edelle.


Aho on myös itse kuvittanut kirjansa, ja onnistuukin siinä pääosin vallan mainiosti, vaikka pieni tekopirteys välillä vaivaakin lasten ja aikuisten ilmeissä ja asennoissa. Kuvitusta on runsaasti, mutta isoin ongelma piilee kirjan taitossa, joka ei aina anna kuvitukselle tarpeeksi tilaa ”hengittää” tai tuoda tarinaan visuaalista nostetta.


PÄIVITETTY  

PS. Rouva Huu ei tosiaankaan ollut saanut mitään ennakkovihiä etukäteen, mutta niinhän siinä sitten kävi, että Taika Valon ensimmäinen seikkailu oli myös varkautelaisten lasten mieleen.

Raadin jäsenet kehuivat kirjan seikkailuja, juonenkäänteitä ja päähenkilöitä. Kirjaa pidettiin myös erityisen mukavana lukea, ja sitä haluttiin suositella kaikille muille tytöille ja pojille.







maanantai 8. kesäkuuta 2015

Piilosilla










Giuliano Ferri: Kukkuu. Suomeksi riimitellyt Maisa Tonteri. 16 sivua, Lasten Keskus 2015.






Kurkistuskirjat ovat lastenkirjan perusmuodolla leikittelevien ns. lelukirjojen aatelia.

Lapsesta on aina yhtä hupaisaa saada kurkistaa luukun taakse ja riemastua läpän takaa löytyvästä yllätyksestä.

Eric Hillin Puppe-kirjat  ovat parhaiten tunnettuja ja lasten rakastamia kurkistuskirjoja, mutta onneksi tarjolla on nykyisin tyyliltään ja kuva-aiheiltaan myös erilaisia vaihtoehtoja.






Italialaisen Giuliano Ferrin Kukkuu-kirjassa eläimet piiloutuvat siipiensä, sorkkiensa ja tassujensa taakse. Ja viimeisellä aukeamalla saa kirjaa lukeva lapsikin leikkiä itsensä kanssa kurkistusleikkiä heijastavan peilipinnan ansiosta!




Kuvia ryydittävät Maisa Tonterin lyhyet, nasevat riimittelyt.


Lastenkirjan kohdalla pätee usein tämä ikuinen viisaus: pieni on kaunista ja yksinkertainen idea kantaa yllättävän pitkälle.



perjantai 5. kesäkuuta 2015

Julkaisutahti tiuhentuu ja uudetkin tekijät ovat jo entuudestaan tuttuja: Syksyn tulevan lasten- ja nuortenkirjasadon zuumailua, osa 2




Kolmen suurimman, eli Otavan, Tammen ja WSOY:n syksyn uutuusluetteloista on poimittu rouva Huun tärppejä kaikkien lasten- ja nuortenkirjaentusiastien iloksi. 

Samalla luodataan vähän trendejä ja kustannusmaailman liikahduksia. 

Rouva Huu ei ole vielä(kään) päässyt sinuiksi kirja.fi-palvelusta löytyvien Tammen, WSOY:n, Liken, Johny Knigan, Siltalan ja Paasilinnan sähköisten uutuusluetteloiden kanssa. Saattaa olla, että ongelma kilpistyy osittain myös työhuoneen hataraan nettiyhteyteen tai jonkinasteiseen hahmotushäiriööni, mene ja tiedä.


Mutta en taida siltikään olla tämän ongelmani kanssa ihan yksin?

Kuinka moni kiinnostava uutuuskirja jää ansiottaan katveeseen kustantajien lyhytnäköisen markkinointiin kohdistuvan säästön takia? 

Ymmärrän toki joiltain osin kustantajien motiivit. 

Uutuusluetteloista on tullut nykyisin monivärisiä ja liimasidottuja yli satasivuisia paksuja luetteloita, joiden paino- ja postituskustannuksilla ajatellaan varmaan säästettävän rutkasti rahaa. 

Ja kukaties kustantamoilla on myös salainen agenda: totuttaa kirjallisuuden harrastajia sähköiseen kirjaan jo hyvissä ajoin ennen e-kirjan läpimurtoa?

Impulsiivisille kustannuspäätöksille jää enemmän sijaa ja vastavuoroisesti tekijöiden aikataulun tai muiden syiden pettäessä voidaan suurempaa meteliä pitämättä vetää kirja pois ennakkomarkkinoinnista. 

Mutta uusien kirjojen konkreettisuus häviää samalla bittiavaruuteen. Toisaalta sähköinen luettelo antaa mahdollisuuden esitellä monipuolisemmin teosten kuvitusta, ja kuvakirjojen kohdalla tämän voi tietysti laskea eduksi. Suomen Kustannusyhdistys lopetti vuonna 2009 myös Vuoden kirjat -luettelon ilmestymisen. Aiemmin tukeuduin sen otokseen, kun halusin muistuttaa mieleeni jotain takavuosien suurten kustantajien tietyn vuoden linjauksia. Nyt joudun säästämään KAIKKI kustantajien printatut luettelot arkistokappaleina, jos haluan zuumata tarjontaa jälkikäteen. 

Kustantajien uusintapainokset (eli ns. backlist) esimerkiksi rakastetuista lastenkirjaklassikoista jäävät niin ikään kirja.fi -palvelun ulkopuolelle. Jos en olisi huomannut Facebookista kustantajan iloista hihkaisua Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjan uudesta painoksesta Tove Janssonin kuvituksin, en vieläkään olisi tietoinen tämän kultuurityön teosta! 

Kirjailijoiden ja kuvittajien taholta olen kuullut myös nurinaa siitä, että tekijöiden vanhempi tuotanto vaietaan nykyisin kustantamoiden sähköisissä luetteloissa / kustantamoiden kotisivuilla kuoliaaksi. Ja jos tekijä pitää luovan tauon, hänen näkyvyytensä ja aiempi tuotantonsa kustantajan sivuilla katoaa savuna ilmaan.  

Mutta nyt nurinat nurkkaan ja tulevan syksyn uutuuksien pariin.




J. K. Rowlingin Harry Potterin uusia ja vanhoja lukijoita hemmotellaan uudella Jim Kayn nelivärikuvituksella varustetulla Harry Potter ja viisasten kivi -romaanilla. Mielenkiintoista nähdä, kuinka fanit suhtautuvat tähän visuaalistamiseen. Kiinnostavaa on myös se, tukeutuuko   omiin visioihinsa  vai elokuvien rekvisiittaan.   







Tuutikki Tolosen lastenromaani Mörkövahti (kuv. Pasi Pitkänen) osuu sekin varmasti maaliinsa, kuten myös Gummerukselta Tammelle siirtyneen Katja Krekelän Hurjalinna (kuv. Riikka Jäntti). 

Kummassakin kirjassa on selvää vaikutevelkaa goottijännitykseen, jota on jo kotvan aikaa löytynyt käännöksinä sekä nuorten että aikuisten puolelta.  Lastenromaanin  jujuna on, että möröt korvaavat vähin erin perheen äidit kokonaan. Romaanille on tulossa myös jatko-osa. 

Parin päivän takaisessa Tammen ja WSOY:n syysinfossa paljastettiin, että Mörkövahti on herättänyt jo ennen teoksen ilmestymistään kiinnostusta Saksassa. Kustannusjohtaja Saara Tiuraniemi käytti rinnastuksena kahta klassikkoa: Mörkövahdissa Maija Poppanen kohtaa Maurice Sendakin luomat Hassut hurjat hirviöt!

Debyyttinsä lastenkirjailijana tekee Tammen kautta aiemmin ainoastaan kuvittajana tunnettu Anssi Keränen kirjallaan Lossi-Lassi ja merten salaisuudet, joka näyttää aloittavan uuden meren ekosysteemiin keskittyvän sarjan Keräsen lapsuudesta asti fanittaman tutkimusmatkailija-sukeltajan Jack Cousteaun hengessä. 

Inka Nousiainen aloitti kirjailijan uransa 17-vuotiaana nuorille suunnatulla esikoisteoksellaan Kivienkeli (Otava 1993), jonka jälkeen ilmestyi vielä Kiinalaiset kengät (Otava 1996). Sittemmin Nousiainen on kirjoittanut etupäässä aikuisille.

Nyt Nousiainen on tehnyt kuvakirjatekstin Yökirjaan, jonka kuvittaa viime keväänä kuvitusdebyyttinsä tehnyt Satu Kettunen. Luvassa taitaa olla monitasoinen ja filosofinenkin kuvakirja pojasta, joka on allerginen päivänvalolle mutta löytää paikkansa yöstä.

Yksi WSOY:n syksyn satsauksista ainakin ennakkohehkutuksen perusteella on yhteispohjoismainen hanke, norjalaisen Bjørn Sortlandin (s. 1968) ja Timo Parvelan yhdessä kirjoittama ja Pasi Pitkäsen runsaasti kuvittama avaruusseikkailu Kepler62, joka sekin ammentaa kansainvälisistä nuortenkirjatrendeistä kilpailuteemoillaan. Kirjassa on kauttaaltaan nelivärinen, runsas kuvitus, jolla halutaan vedota erityisesti poikiin.

Sortland kirjoittaa Parvelan tavoin lapsille, nuorille ja aikuisille. Suomeksi on ilmestynyt yksi hänen nuortenromaaninsa Silmätyksin (WSOY 2007), jonka lukukokemus kajastelee vielä vahvana mielessäni. 


Silmiinpistävää lasten- ja nuortenkirjallisuuden nykytrendeissä on, että sarjan uusia osia syydetään markkinoille kiivasta tahtia. Kepleristä on tulossa kuusiosainen sarja, joka karttuu jo tänä vuonna heinäkuun puolivälissä lanseerattavan ensimmäisen osan jälkeen heti kahden kuukauden päästä kakkososalla!

Lapset ja nuoret eivät lukijoina ole enää lojaaleja vain tietyille kirjailijoille, joten heidät pitää sitouttaa uusiin sarjoihin erittäin tiiviillä julkaisutahdilla. 

Myös Parvelan 20-vuotisjuhlavuottaan viettävästä Ella-sarjasta julkaistaan tänä vuonna kaksi osaa, jo ilmestynyt Ella ja kaverit lapsenvahteina ja Ella ja kaverit liemessä

Jo viime vuonna kustantamo uudisti sarjaa, ja palautti kuvituksen kirjoihin. Markus Majaluoma aloitti sarjan kuvittajana 1995, mutta luopui sittemmin työstä, ja hänen jälkeensä Mervi Lindman loi vain Ella-kirjojen kansi-ilmeen. Nyt Lindmanin kuvitusta löytyy myös sisäsivuilta.
WSOY:n tarjonnasta kiinnostavat ennakkoon Siiri  Enorannan nuortenromaani Surunhauras, lasinterävä ja Elena Madyn rajoja ja rajallisuutta työstävän sarjan avausteos Vaihdokas, jonka kerrotaan yhdistävän trilleriä ja rakkauskertomusta. 

Enoranta on ällistyttävän tuottelias siihen nähden, että hän suosii sarjojen sijasta itsenäisiä romaaneja, joissa on aina omanlaisensa vangitseva miljöö ja päähenkilöt! Enorannan syksyn uutuudessa on luvassa poikkeuksellisen monipuolista näkökulmatekniikkaa!

Otava on pitkään tehnyt jo pitkään lastenkulttuurityötä erilaisten satukokoelmien julkaisijana.  Suomen lasten iltasadut -antologiassa on Pia Sakin kuvitus ja Kaiken maailman eläinsadut (kuv. Matti Pikkujämsä) ilmestyy uusintapainoksena. 

Otavan syksyssä on varmoja myyntivaltteja Mauri Kunnakselta (= Kesä Koiramäessä, vaunu- ja kartonkikirjoja, puuhakirjoja ja soivia laulukirjoja, Joulupukki ja noitarumpu -kirjan uusintalaitos hyöystettynä samannimisellä dvd-elokuvalla) sekä Eric Hilliltä ja Richard Scarryltä

Jouluaiheisten kirjojen osalta tämänvuotinen Lastenkirjahyllyn joulukirjakalenterikin näyttää jo taatulta: kustantajien ennakkotietojen perusteella uutuuksiakin ilmestyy reilusti yli 10 kappaletta, joukossa myös Otavan toisen myyntitykkikaksikon, Aino Havukaisen & Sami Toivosen,  Tatun ja Patun ihmeellinen joulu.   

Myös Maikki Harjanteelta ilmestyy kerralla peräti kaksi uutta kuvakirjaa: Santtu ja sininen hiippalakki ja Mikä Minttua naurattaa

Lasten tietokirjallisuuden puolelta syksyn tapaus on Linda Liukkaan Helly Ruby, joka perehdyttää koodauksen saloihin. 


Ilmiönä kiinnostava on ns. julkkiskirjailijoiden lisääntyminen lastenkirjallisuuden tontilla. Näyttelijät Pamela Tola & Manuela Bosco debytoivat Otavan kautta Anna Salmisalon kuvittamalla, vast´ikään ilmestyneellä lastenromaanilla Pöytä joka tahtoi kodin

Mediasäteilyyn satsataan myös bloggaajan ja mediapersoonan Ronja Salmen kirjassa Ystäväni hevonen (Otava), jonka syntyyn ovat vaikuttaneet myös Salmen blogin lukijat ja seuraajat Instagramissa.  

Tammelta ilmestyy Ivana Helsinki -vaatemerkin takaa tunnettujen sisarusten, Paola & Pirjo Suhosen,  kuvakirjasarjan avaus Erikoiskoira Affe:  Talviseikkailu Lapissa, jonka kuvituksessakin vilahtavat Suhosen suunnittelevat printtikuviot. 

Lastenkirjallisuus tuntuu kosiskelevan entistä julkeammin nimenomaan aikuista kirjan ostajaa. Affe on Paola Suhosen jo edesmennyt koira, jonka edesottamuksista vakuutetaan riittävän tarinaa useampaankin kuvakirjaan.

Veera Salmi aloittaa Kansallisteatterin näyttämöllekin jo kivunneen Puluboin rinnalla uuden sarjan, Mauri ja vähä-älypuhelin, jonka hän on itse myös kuvittanut. 
Siri Kolun lastenromaani Tervemenoa Taika Taksinen jatkanee Me Rosvoloiden hurttia anarkiaa uuden tyttöpäähenkilön, 10-vuotiaan Roosa Hurmeen, tähdittämänä. 


Realistisista nuortenromaaneista suuria odotuksia kohdistuu Tuija Lehtisen aiheeltaan mainioon ja ihmeen vähän nuortenromaaneissa käsiteltyyn Välivuoteen sekä Otavan nuortenromaanikilpailun voittajan Nadja Sumasen Ramboon. 
Terhi Rannela kirjoitti blogissaan jo alkuvuodesta, että aikoo lopettaa uransa nuortenkirjailijana. Koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, mutta toteutuessaan menetys on iso, vasitenkin, kun uusia potentiaalisia realistisen, vetävästi kirjoitetun nuortenromaanin taitajia ei ole kustantajilla varastossa – tiettävästi – isoksi jonoksi asti.

Tässä muutamia tärppejä kolmen ison kustantamon syksyn valikoimasta. Tarjonta on monipuolista, sitä ei käy kiistäminen, mutta entistä enemmän tehdään myös laskelmointia ostavan yleisön eli aikuisten intressien tai mielenkiinnon ehdoilla. 

Vaan yhtä tärkeää lajityyppiä jään yhä kaipaamaan: helppolukuiset, lukutaidon alkuun suunnatut isotekstiset, typografialtaan väljästi ladotut lastenromaanit näyttävät loistavan poissaolollaan. Lapsi ei tee kuvakirjoista isoa loikkaa paksuihin lastenromaaneihin. Jätetäänkö suomalaiset lapset tyyten käännöstarjonnan varaan, ja mitä siitä sitten seuraa?