Kirjoja tärkeästä takapuolesta

Essi Hietanen, Matilda Lavi & Sini Nykänen: Valo ja uusi pylly, Finnilco 2021

 

Anna Fiske: Kaikilla on takapuoli, suomentanut Elina Jaakola, Otava 2021

Tässä kaksi kirjaa aiheesta, joka taatusti kiinnostaa lapsia.

 

Kummankin lähestymistapa pysyttelee asiallisena, ja toinen on syntynyt jopa suoranaiseen tarpeeseen. 

 

Finnilco on ”avanne- ja vastaavasti leikattujen ja anaali-inkontenssipotilaiden keskusjärjestö”. 

 

Avanneleikkaukseen voidaan päätyä lapsen synnynnäisen tai pitkäaikaisen sairauden hoitona. Joskus siihen päädytään myös vakavan onnettomuuden jälkeen. 

 

Valo on ihan tavallinen poika, jolla on usein vatsa kipeänä.
Matilda Lavin kuvitusta kuvatietokirjaan Valo ja uusi pylly
(Finnilco 2021). 

Valo ja uusi pylly kertoo kuusivuotiaasta Valosta, jonka vatsaan sattuu välillä niin, ”että ei jaksa leikkiä. On parasta vain pötkötellä sohvalla ja tuijotella piirrettyjä”. 

Valo haaveilee usein, että hänellä olisi jokin supervoima.

 

Lääkäri ehdottaa Valolle avanneleikkausta, ja kirjassa kerrotaan lapsentajuisesti leikkauksesta ja sen jälkeen arkeen kuuluvasta avannepussista. 

 

Valon vatsakivut johtuvat kipeästä paksusuolesta.
Matilda Lavin kuvitusta kuvatietokirjaan Valo ja uusi pylly 
(Finnilco 2021).   

Lapsen vakava sairaus koskettaa perheen lisäksi laajasti myös sukulaisia, ystäviä ja muita läheisiä. Siksi tällainen kirja toimii lapselle tärkeänä vertaistukena ja auttaa myös muita paremmin ymmärtämään, mistä on kyse. 

 

”Avanteen saaminen on aikuisellekin iso juttu. Kirjassa pyritään hälventämään lapsen pelkoa ja tukemaan avanteeseen sopeutumista mielikuvituksellisen tarinan keinoin. Olisi ihanaa, jos yksikin lapsi voisi saada kirjasta rohkeutta, voimaa tai tunnetta siitä, etteivät erilaisuus tai avanne ole hävettäviä asioita, ” kertoi Finnilcon viestintäassistentti Essi Hietanen kirjan julkistuksen aikaan.   

Kirjaa jaetaan lastensairaaloiden lisäksi maksutta kohderyhmään kuuluville perheille. 

 

Matilda Lavin kuvitus liikkuu realistisen ja mielikuvituksellisen välimaastossa. Kirjan kuvitus on syntynyt osana kuvataiteen opintoja. 

 

Valon vauhtia ja arkea ei uusi avannepussi juurikaan hidasta. Paras kaveri Noel  oivaltaa, että Valolla on supervoima, Aimo Avannepussi, jonka ansiosta moni asia on paljon vaivattomampaa kuin aiemmin. 

 

Norjalaisen Anna Fisken tietokuvakirja Kaikilla on takapuoli kiinnostaa varmasti jo taaperoikäisiä, ja siinä on potentiaalia vielä yläkoululaisiinkin asti. 

Kirja soveltuu esimerkiksi kouluun terveystiedon tunneille kehopositiivisen viestinsäkin ansiosta. 

 

Mihin osiin kropasta saa koskea kysymättä lupaa ja mihin ei?
Anna Fisken kuvitusta kuvatietokirjaan
Kaikilla on takapuoli (Otava 2021). 

Hieman oudoksuttaa suomentaja Elina Jaakolan taajaan käyttämä ”kroppa”-sana, joka ei taida enää olla lapsille mitenkään tuttu ja juontaa sitä paitsi ruotsista.

 

Kropan sijasta olisi mielestäni ollut luontevampaa käyttää keho-sanaa.

 

 

 

 

 

 

Kaikkea ei pidä ennalta määritellä

Kuura Autere & Tina Sarajärvi: Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat, 20 sivua, Pieni Karhu 2019.

Kehoon ja sukupuoleen liittyvät pohdiskelut, osana nuoren ihmisen identiteettiä,  ovat vuosituhannen taitteen jälkeen vakiintuneet nuortenromaanien aiheisiin.

Nyt samoista teemoista ilmestyy kirjoja jo leikki-ikäisillekin. 

Intersukupuolisuudesta kertova kuvakirja Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat,  on tyypillinen tilauskirja havaittuun tarpeeseen. 

Kirjan pyrkimyksenä on helpottaa keskustelua sellaisten lasten kanssa, joilla on intersukupuolisuuteen liittyviä kehollisia piirteitä.

Kirja on syntynyt yhteistyössä Seta ry:n Tukea intersukupuolisille, keinoja ammattilaisille TIKA-hankkeen kanssa. Kuura Autere työskentelee SETAssa sosiaalipsykologina.

Intersukupuolisuus on asiaan perehtymättömälle aikuisellekin melko monisyinen termi.   

Kuvakirjassa aihe on loitonnettu satueläinten, lohikäärmeiden, maailmaan.

Ilmitasollaan kirjan voi lukea myös ”tavallisena” meille tulee vauva -teemaisena valmennuskirjana, jonka avulla totutetaan isompaa sisarusta uuden perheenjäsenen syntymään. 

Valkoinen tausta kuvituksessa rauhoittaa lasta 
keskittymään tarinaan. Tina Sarajärven kuvitusta 
Kuura Autereen tekstiin kuvakirjassa Lohikäärme, 
jolla oli keltaiset varpaat (Pieni Karhu 2019). 

Pienen lohikäärmeen syntymä herättää kaikissa hellyyttä ja halua pitää huolta uudesta tulokkaasta. Sen (erityis)ominaisuuksia ei kyseenalaisteta millään tavalla.

Koko lohikäärmeiden suku on tohkeissaan uudesta tulokkaasta:

– Entä onko se tyttö vai poika vain nompi? Kyseli pikkulohikäärmeen pieni serkku Ruuteli innostuneena. Se oli itsekin oppinut vasta hiljattain puhumaan.  

Isälohikäärmettä nauratti. 

– Ruuteli on keksinyt aivan oman sanan. Tarkoitat nompilla varmaan muunsukupuolista eli sellaista lohikäärmettä, joka on vähän sekä tyttö että poika, tai sitten ihan omanlaistaan sukupuolta. Me emme voi vielä tietää, mitä sukupuolta lapsi on. Se selviää ajan myötä, kunhan pikkulohikäärme kasvaa niin isoksi, että se osaa itse kertoa sen. 

Tarina pysyy tiukasti lapsen tasalla: se ei sorru aikavaan sanastoon tai lapsen pään yli kurottavaan filosofointiin. 

Rakkaus, hellyys ja perheyhteys on korostuu seesteisissä 
kuvituskuvissa. Tina Sarajärven kuvitusta 
Kuura Autereen tekstiin kuvakirjassa Lohikäärme, 
jolla oli keltaiset varpaat (Pieni Karhu 2019)

Kuvakirja on herättänyt kiinnostusta jo ulkomailla: se on kääntymässä jo englanniksi, ranskaksi, puolaksi ja islanniksi.

Myös viron- ja venäjänkielisistä käännöksistä ollaan neuvottelemassa.

Tina Sarajärven kuvitus tallentaa vanhempien huolenpidon, rakkauden ja ylpeyden uuden pienokaisen syntyessä.   

Tunnekylläisen tarinan kuvitus jää paperin pinnalle.  Toisaalta vaikean aiheen käsittelyssä tällainen vaatimattomampi visuaalinen ilme voi jopa helpottaa pientä lasta keskittymään olennaiseen eli tarinan sanomaan.

Lisää lastenkirjoja, joissa lapset pohtivat sukupuoleen liittyviä asioita:

Camilla Gisslow & Klaudia Darbikowska: Jag är Tintin och Elsa. Både en pojke, en flicka eller mittemellan, Talbergs Förlag 2018 

Jessica Waltonin & Doucal MacPherson: Olen ystäväsi aina, suom. Emma Alftan,  Otava 2016  

Anneli Kanto & Noora Katto: Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat, Karisto 2011

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni, Pieni Karhu 2014

Tuula Korolainen & Taru Castrén:  Minä olen perhonen, Tammi 2010

Pija Lindebaum: Kenta ja barbiet, suom. Päivö Taubert, WSOY 2008

Christian Bruel, Anne Bozellec ja Annie Galland:  Juttu Juuliasta, jolla oli pojan varjo, suom. Irma Suksi, Nordan 1981 

Tunne itsesi ja tunteesi

Mervi Juusola & Jonna Koski: Ystävyyden pelisäännöt, 37 sivua, Metsäkylän kaverukset 1, Voimakirja Oy 2014.

Päiväkodeista, kouluista ja harrasteryhmien ohjaajilta kantautuu yhä enemmän viestiä siitä, kuinka lasten sosiaaliset taidot ovat entistä enemmän hakusessa. Arkisissa tilanteissa syntyy jatkuvasti konflikteja, kun lapset eivät enää tunnista luontaisesti omia taajaan vaihtuvia tunnetilojaan, puhumattakaan siitä, että osaisivat aina samastua toisten tunteisiin.

Vuosituhannen taitteessa yleistyivät kuvakirjat, joissa vaikeat tunneselkkaukset etäännytetään eläinten maailmaan. Näissä kirjoissa eläinemot vakuuttavat poikasilleen rakkauttaan, vaikka poikaset koettelevat ehtimiseen emonsa kärsivällisyyttä ja sietokyvyn rajoja. Lastenkirjallisuuteen erikoistuneista kustantamoista näitä tunnekasvatuskirjoja ovat kustantaneet eniten Kustannus-Mäkelä ja Lasten Keskus.

Tunnekasvatuskirjojen aatelia ovat myös Sam McBratneyn & Anita Jeramin Arvaa kuinka paljon sinua rakastan (WSOY 1997, up. 2003) ja Debi Gliorin Kulta pieni (WSOY 2009).

Suomessa tunnekasvatus näkyy myös kasvatusalan asiantuntijoiden tekemissä kirjoissa. Ratkaisukeskeiseen terapiaan erikoistunut Ben Furman on lanseerannut Muksuoppinsa teesejä kolmessa lastenkirjassaan Ollin painajainen, Elina kesyttää tiikerin ja Veikka teki väärin (Lyhytterapiainstituutti 2000–2002, ks. Lastenkirjahylly.

Jonna Kosken kuvituksessa on yllättävän paljon seesteisiä kuvituskuvia siihen nähden, että tunteet ovat kirjassa keskiössä. Tässä kuvassa Roope Rämänen kuitenkin ärisee ja elämöi jopa siinä määrin, että hänen kantapäänsäkin salamoivat! Jonna Kosken kuvitusta Mervi Juusolan lastenkirjaan Ystävyyden pelisäännöt (Voimakirja 2014).

Kuvataideterapeutti, sosiaalisten taitojen ohjaaja ja neuropsykiatrinen valmentaja Mervi Juusola on kirjoittanut aiemmin aikuisille erilaisia opaskirjoja mm. vanhemmuudesta ja lasten kasvatuksesta (Äidin voimakirja ja Vahvaksi rakastetut lapset, Otava 2010 ja 2011).

Metsäkylän kaverukset -sarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan kylässä asuviin lapsiin:

Metsäkylässä asuu paljon lapsia – kaikenlaisia lapsia. Jotkut ovat hiljaisia ja varovaisia, kuten naapurin Kani Ujoliini. Kani on vasta muuttanut meidän pihaan. 

Jotkut taas ovat äänekkäitä ja aina vauhdissa, niin kuin kaverini Roope Rämänen. Hänelle sattuu aina kaikenlaista hullua. Viimeksi eilen Roope jouti koulussa opettajan puhutteluun. Hän oli varastanut välipalalla kolme appelsiinia ja piilottanut ne vaatenaulakon lokeroonsa. Hänen oli tarkoitus syödä ne salaa, kun opettaja ei huomaa. Mutta hän oli unohtanut appelsiinit naulakkoon kahdeksi kuukaudeksi! Appelsiinit olivat mädäntyneet naulakon kätköissä. Yyh mikä lemu! 

Roope haluaisi olla reilu kaveri, mutta aina hän ei osaa. Joskus hän puhuu toisille ilkeästi ja tekee kiusaa. Hän luulee, että se on hauskaa leikkiä. Meidän toisten mielestä se on pelkästään ärsyttävää.

Roope-leijonan ja Kani Ujoliinin lisäksi tutustutaan hirmuisen älykkääseen myyrään, Arttu Eripäähän, joka puhuisi mieluiten historiasta ja Lissu Lieroseen, sisiliskoon, joka tylyttää välillä muita ja tuntuu rakastavan eniten itseään. Kertojana on Pete Jämpti, leppoisa koira, joka haluaa olla kaikkien kaveri. 

Kirjassa vältetään antamasta ns. erityislapsille mitään diagnooseja. Arkiset pienet tarinat pyrkivät lisäämään ymmärrystä erilaisuutta kohtaan ja vahvistamaan kaikkien empatian taitoja. 

Kirjan keskiössä on luonteeltaan syrjäänvetäytyvän ja aran Kani Ujoliinin vähittäinen ryhmäytyminen muuhun lapsijoukkoon yhteenottojen, väärinymmärrysten ja kiusaamisen jälkeen. Jokaisen luvun jälkeen on lapselle osoitettuja kysymyksiä, joissa hän pystyy peilaamaan kirjan herättämiä tuntemuksia omaan tilanteeseensa.

Ylimpänä auktoriteettina toimii opettaja, rouva Napakka, joka opettaa lapsille ystävyyden kultaisen säännön: kohtele toisia niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan.

Aukeamalla havainnollistetaan jokaisen aivoista löytyviä 21 erilaista tunnetta eläinten
ilmeiden avulla. Jonna Kosken kuvitusta Mervi Juusolan lastenkirjaan Ystävyyden
pelisäännöt (Voimakirja 2014).
 

Sukupuoleen sidotut hahmot tuntuvat tässä turhilta: miksi ujo lapsi esitetään tyttönä ja riehakas lapsi poikana? Eläinhahmot voisivat kuitenkin mahdollistaa myös sukupuolineutraalin hahmokavalkadin, joka laajentaisi samastumispintaa.

Juusolan oman Voimakirja-kustantamon kautta ilmestyy tänä vuonna myös Hyvän kaveruuden avaimet: Sosiaalisten taitojen treenikirja, jossa keskiössä on niin ikään  7–11-vuotiaiden lasten tunnekasvatus.

Ystävyyden pelisäännöt soveltuu mainiosti päiväkotien, eskariryhmien ja alakoulun oheismateriaaliksi.

Täsmäkirjoja aikuisten hankaliksi kokemista aiheista

Maaret Kallio & Susanna Ruuhilahti: Onnikujan kaverukset ja suuri Prööt! Kuvittanut Minna Kähkönen. 32 sivua. Väestöliitto 2014.

Maaret Kallio & Susanna Ruuhilahti: Onnikujan kaverukset ja pomppiva massu. Kuvittanut Minna Kähkönen. 32 sivua. Väestöliitto 2014.

Maaret Kallio & Susanna Ruuhilahti: Onnikujan kaverukset ja uusi poika. Kuvittanut Minna Kähkönen. 32 sivua. Väestöliitto 2014.

Väestöliiton uusi leikki-ikäisille suunnattu lastenkirjasarja Onnikujan kaverukset nostaa esiin monta kiinnostavaa ja ajankohtaista aihetta, joihin suuret yleiskustantamot eivät syystä tai toisesta tohdi tai halua tarttua. 

Kolmessa kirjassa käsitellään pienperheen arkea (Eetu asuu isänsä kanssa kaksistaan), kahden äidin vanhemmuutta (Aadalla on kaksi äitiä), lapsen oikeutta määrätä itse omasta kehostaan (Helmi ei haluakaan leikkiä pusuhippaa), kansainväistä adoptiota ja siisteyskasvatusta.

Suomessa koko perheen saunahetket ovat luontevaa yhdessäoloa eikä tässäkään lasten alastomuutta ole nähty aiheelliseksi peitellä. Minna Kähkösen kuvitusta kuvakirjaan Onnikujan kaverukset ja suuri prööt (Väestöliitto 2014). 

Kirjasarjan tavoitteena on takakannen mukaan ”auttaa vanhempia ja varhaiskasvatuksen ammattilaisia pohtimaan yhdessä alle kouluikäisen lapsen kanssa elämän tärkeitä kysymyksiä: ystävyyttä, rakkautta, perheitä ihmissuhteita, kehoa ja kasvamista. Kirjasarjan avulla voidaan sadun keinoin lähestyä ja tavoittaa lapsen kokemusmaailmaa tunteista, turvallisuudesta sekä omista rajoista. Kirjat tukevat asioiden puheeksi ottamista ja niiden avulla on helppo vastata lasten kysymyksiin”.

Maaret Kallio taustoittaa kirjasarjan lähtökohtia myös Väestöliiton blogissa.

Tekstin laadinnassa on satsattu asiantuntemukseen: Maaret Kallio on Väestöliiton erityisasiantuntija, psykoterapeutti ja seksuaaliterapeutti ja Susanna Ruuhilahti perhe- ja lähisuhdeväkivaltatiimin vastaava ohjaaja sekä logoterapeutti. Kirjojen sisältöä ovat suunnitteluvaiheessa kommentoineet myös lastenpsykiatri Raisa Cacciatore, kätilö ja tutkija Susanna Ingman-Friberg ja Väestöliiton psykologi, psykoterapeutti ja opettaja Suvi Laru sekä psykiatrinen sairaanhoitaja Jussi Pekkola.

Harvinainen kuva nykylastenkirjassa: lapset rentoutuvat ja nauttivat 
hetkestä! Minna Kähkösen kuvitusta kuvakirjaan Onnikujan kaverukset
 ja uusi poika (Väestöliitto 2014).  

Aadan äiti odottaa vauvaa. Leolla on vähän alkeelliset käsitykset vauvojen maailmaan tulosta:

Vauvat menevät vatsaan avaruushaikaran avulla. Yöllä haikara lentää postiluukusta sisään ja pudottaa nokastaan minivauvan äidin mahaan. Aamulla äiti syö puuroa ja vauva alkaa kasvaa.

Helmi kertoo muille lapsille kuinka asiat oikeasti menevät.

Päiväkodin musisointihetkessä lapset riehaantuvat vääntelemään tutun laululeikin sanoja mieleisekseen ja innostuvat esittelemään myös pimppejään ja pippeleitään. Itsetyydytyskin mainitaan luontevasti, ja näiltä osin kirjasarja haluaa tietoisesti kaataa pikkulasten kirjallisuuden tabuaiheita Suomessa.

Näiden kirjojen äärellä rouva Huu pohtii taas kertaalleen sitä, miksi erityiskustantamot, joilla on jokin tietty tärkeäksi kokemansa agenda kirjan kanssa, eivät käänny lastenkirjallisuuden kuvituksen ammattilaisten puoleen varmistaakseen, että sanoma oikeasti puhuttelee kohderyhmäänsä. 

Kuvituksella on nykyisin todella suuri merkitys kirjan levikin kannalta: vaatimattomalta näyttävä tai haljuin värein painettu kuvitus jää värikylläisten ja vivahteikkaiden kuvitusten jalkoihin kirjakaupassa. 

Onnikujan kaverukset –sarjan on kuvittanut Minna Kähkönen, jolla ei tiettävästi ole aiempaa kokemusta lastenkirjallisuuden visualisoinnista. 

Kuvitus tuo mieleen 1980-luvun kuvitusperinteen, jossa piirteiltään pyöreän-pehmoisilla lapsilla on kestohymy kasvoilla. Tällainen "kasarityyli" ei silti oikein tunnu perustellulta edes retromuodin nimissä. Kansien pastelli taustaväri on sekin valitettavan pliisu. 

Toivottavasti kirjat kuitenkin päätyvät tärkeiden aiheidensa takia päiväkoteihin ja vielä alakoulujen ensimmäisille luokille. 

Lohtukirja suruista suurimpaan

Martti Lintunen: Älä yritä unohtaa. Prometheus kustannus 2010. 71 sivua. Graafinen suunnittelu ja taitto Inka Happo.








Älä yritä unohtaa on täsmäkirja tärkeästä ja yhä vaietusta aiheesta.

Valokuvaaja-toimittaja Martti Lintunen on tarttunut lähes mahdottomalta tuntuvaan haasteeseen. Oman poikansa itsemurhan jälkeen hän on halunnut tehdä vertaistukea välittävän kirjan lapsille ja nuorille, jotka ovat kokeneet läheisen itsemurhan.

Lintunen on esilehdellä asettanut kirjalleen kolme erilaista kontaktipintaa:

Hän haluaa 1) auttaa aikuisia selittämään itsemurhaa lapselle, 2) helpottaa lasten vaikeuksia puhua itsemurhasta aikuisille ja 3) kannustaa lapsia puhumaan asiasta myös keskenään.

Tekijä muistuttaa myös siitä, että kirjaa on hyvä lukea aikuisen sylissä, joskin vanhemmat lapset ja nuoret voivat lukea sitä myös itsekseen, omaan tahtiinsa.

Kirja on pyritty riisumaan kaikesta paatoksesta ja tulkinnanvaraisesta monisanaisuudesta. Kieli on selkeää, rauhallista ja antaa kriisin keskellä elävän lapsen ja nuoren omalle ajattelulle tilaa.

Martti Lintunen tunnetaan entuudestaan monista luontokuvistaan. Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kaksikin valokuvakuvitettua lasten kuvatietokirjaa: Merikarhun matkassa, lasten veneilykirja yhdessä Kirsi Tuuran kanssa (Otava) sekä Savannin sankarit, alakouluikäisille suunnattu eläinkuvakirja Afrikan eläimistä (Gummerus).



Tässä kuvatietokirjassa kuvat toimivat lähinnä mielenkuvina, symbolikuvina, jotka tukevat tekstiä tunnelmaltaan tai antavat kiinnekohtia vaikean asian ymmärtämiseksi. Kuva-aines on hyvin monikansallista, kulttuurirajat ylittävää.

Kenties kirja voisi kiinnostaa myös käännöksinä muilla kielialueilla?




Älä yritä unohtaa on tyypillinen ns. self help -book, johon on varattu tilaa myös lapsen tai nuoren omille muistiinpanoille, piirroksille tai muille merkinnöille, jotka auttavat ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten työstämisessä.

Kirjan levollinen teksti käsittelee myös yleisellä tasolla kuoleman kohtaamista, surutyön monia muotoja ja ajan parantavaa merkitystä. Kuvatekstit ovat aforismin kaltaisia lohtuvirkkeitä:

Pimeimmässäkin paikassa voi välillä pilkahtaa valo.

Suru ja kaipuu on pyöreä. Et voi välttää palaamasta aina välillä lähtöpaikkaan.

Eilen vietettiin itsemurhan tehneiden muistopäivää. Päivän vieton on vakiinnuttanut Suomessa Surunauha ry. Se on vuonna 1997 perustettu yhdistys, joka antaa vertaistukea itsemurhan tehneiden omaisille ja läheisille.

Ulkomailla itsetuhoisuudesta ja itsemurhasta tai syvästä depressiosta on ilmestynyt Rouva Huun tietojen mukaan muutamia lasten kuvakirjoja:

Tomi Ungerer: Le Nuage Bleu, 2000
Sergei Kozlov & de Vitaly Statzynsky: Petit-Ane, 1995
Gregie de Mayerer & Koen Vanmechelen: Jules, 1996
Quentin Blake: Michael Rosen´s sad book, 2004
Shaun Tan: The Red Tree, 2001.

Suomessa on aiemmin ilmestynyt aiheesta yksi lapsille suunnattu kirjanen, Sanna Lehtiniemen, Kaisa Nybergin ja Maarit Virtasen Matin isä oli vähällä kuolla, jonka on kustantanut Omaiset mielenterveyden tukena Tampere ry 2005.

Kouluikäisen Matin isä on ollut pitkään masentunut ja hän yrittää itsemurhaa alkoholilla ja lääkkeillä. Isä pääsee hoitoon ja kuntoutuu. Matin tunteet isää ja hänen tekoaan kohtaan vaihtelevat surusta raivoon. Matti pelkää myös, että isä yrittää itsemurhaa uudelleen, mutta isä vakuuttaa, että hän osaa nyt hakea apua.


Ruotsissa on ilmestynyt vuonna 1998 Margaretha J. Runvikin kuvakirja Min pappa vill inte leva. Se kertoo viisivuotiaasta Pär-pojasta, joka on hämmentynyt isänsä itsemurhan jälkeen.

Kirja on ajateltu yleispäteväksi kuoleman kuvaukseksi, eikä se näin ollen painotu yksinomaan itsemurhateemaan. Kuvakirjan aikuiselle tarkoitetuissa asiantuntijalääkärin laatimissa jälkisanoissa kerrotaan surutyön eri ilmenemismuodoista.

Muu maa mustikka – vai sittenkin mansikka?

Johanna Arola: Lontoosta Laipanjärvelle. LK-julkaisut 2010. 88 sivua. Kansikuva Henri Haapaniemi.

















Vuosittain noin 2 000 lasta muuttaa vanhempiensa työn perässä tai muiden syiden takia Suomesta muihin maihin, ja lähes saman verran on paluumuuttajia. Tällaisen muuttoliikkeen kipukohtien liennyttäjiksi on viime vuosina ilmestynyt jo muutamia täsmäkirjan luonteisia lastenkirjoja (esim. Jukka Laajarinne & Pekka Rahkonen: Elina vieraalla maalla, WSOY 2008 ja Satu Reinikainen, Ilona Tikka & Minna Innovaara: Veikko-vaarin antiloopit. Kansanvalistusseura 2005).

Johanna Arolan varhaisnuortenkirja Lontoosta Laipanjärvelle kuvaa yhdeksänvuotiaan Vincentin tuntoja. Vanhemmat eroavat yllättäen, kun isä on lähtenyt espanjalaisen flamenco-tanssijan matkaan. Kotona miehensä ulkomaan työkomennuksen aikana ollut äiti jää taloudellisesti täysin tyhjän päälle. Pienperhe joutuukin puun ja kuoren väliin, ja Vincentin on sydän karvastellen hyvästeltävä kaverinsa ja muutettava äidin kanssa takaisin Suomeen, tilapäisesti isovanhempien kesämökille... marraskuisten luminietosten keskelle.

Luonteeltaan sopeutuvaisen pojan kärsivällisyys joutuu koetukselle moneen kertaan: maaseutukoulun yhdysluokan opettajilta ei juurikaan löydy ymmärrystä kulttuurieroille ja kielitaidon nyansseille. Havainnollisesti Arola kiteyttää Suomeen paluumuuttavan lapsen monia ristiriitaisiakin tuntoja ja arkisia tilanteita: suomalaisella maaseudulla saa liikkua paljon vapaammin kuin kiivassykkeisessä suurkaupungissa ja koulupuvun sijasta saa pitää omia vaatteita.

Huolta aiheuttavat Vincentille myös talvivaatteiden vähäisyys ja suksien puute, mutta uusien ystävien, isovanhempien ja luovan kekseliäisyyden ansiosta Vincentin pienet pulmat vähin erin ratkeavat. Arkisia pikkumurheita enemmän poikaa askarruttaa äidin totaalinen toimettomuus ja väsymys, jonka merkit viittaavat masentumiseen ja sen seurauksena jopa uhkaavaan alkoholismiin.

Arola kuvaa melko raadollisestikin Vincentin äidin rappioitumista, mutta varhaisnuortenkirjan lajityypille uskollisesti äiti myös ryhdistäytyy erittäin nopeasti ja hankkii itselleen vähäiseen työkokemukseensa nähden varsin hyvän työpaikan Helsingistä.

Kerronnan pienestä yksitotisuudesta huolimatta Lontoosta Laipanjärvelle on yhtälaisesti sekä paluumuuttajia kuin Suomessa vakituisesti asuvia lapsia ja nuoria kiinnostava kirja; se puhuu kauniisti mutta ilman pönäkkää paatosta isänmaanrakkauden puolesta antaen samalla arvon myös muista kulttuureista saatavalle elämänkokemukselle.

Valkeakoskella syntynyt Johanna Arola on asunut Iso-Britanniassa vuodesta 1998. Koulutukseltaan hän on sosiaalityöntekijä ja työskentelee nykyisin matkapuhelininsinöörinä.

Arolan ensimmäinen varhaisnuortenkirja on kaikesta päätellen syntynyt hänen omien havaintojensa ja varmasti osittain myös kokemustensa pohjalta; uuden pirkanmaalaisen LK-julkaisut –pienkustantamon sivuilla Arolan esittelytekstissä mainitaan hänen joutuneen Englannissa ja Irlannissa asuessaan joutuneensa sekä työttömäksi että yksinhuoltajaksi.

Pienkustantamo on julkistanut jo keväällä Kasvukipuja-nimisen nuorten kirjoituskilpailun jonka julkistus on mennyt Rouva Huulta valitettavasti kokonaan huomioimatta.

Kirjoituskilpailussa on kaksi sarjaa, 13–15-vuotiaille ja 16–18-vuotiaille. Kilpailun parhaimmistosta on tarkoitus koota kokoelma jouluksi 2010. Lisäksi kilpailussa on erityissarja nuorille, joilla on puheen ja kielen kehitykseen liiittyvä erityisvaikeus, dysfasia. Nämä kirjoitukset arvioi dysfasiaan perehtynyt asiantuntijaryhmä.

Muistamattomat mummot

Laura Langston & Lindsey Gardiner: Mummin mehevä omenapiirakka. Suomentanut Sanna Vehviläinen. 29 sivua. Lasten Keskus 2004.

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Mummun kaikki rahat. Suomentanut Raija Viitanen. 36 sivua. Kustannus-Mäkelä 2007.

Riitta-Liisa Heikkinen & Kati Vuorento: Mummin muisti karkuteillä. 25 sivua. WSOY 2010.

Brittiläinen kuvakirja Mummin omenapiirakka on aiheeltaan todellinen uudenraivaaja. Sukupolvien kohtaamisesta on toki tehty paljonkin kuvakirjoja, mutta tapa, jolla tässä kirjassa havainnollistetaan vanhenevan mielen – esimerkiksi dementiasta tai Altzheimerin taudista johtuvia – muutoksia nimenomaan vanhuksen lähellä varttuvan lapsen näkökulmasta, on täysin uutta.

Laura Langston kuvaa kauniisti mummin ja Reetan tiivistä yhdessäoloa, mutta sallii myös lapsen pettymyksen ja jopa vihan tunteet, kun mummin tila huononee ja hän ei enää tunnistakaan rakasta lapsenlastaan. Itse pidän kuitenkin lapsipsykologian kannalta hivenen arveluttavana sitä auliutta, jolla Reeta lupaa olla mumminsa muistina. Lapsen ei kuitenkaan voi olettaa ottavan vastuuta vanhuksesta.



Lindsey Gardinerin kuvitus antaa tilaa tunteille: mummin hauras, muistoihin kiinnittynyt olemus piirtyy kauniisti jäntevän, elinvoimaisen lapsen rinnalla. Kollaasitekniikka on tehnyt paluuta kuvakirjallisuuteen: tässä hyvin maltillisesti käytettynä se ilmentää hyvin myös mummin muistin pirstaloitumista ja mielen hapertumista. Kirjasinten kokovaihtelut ja aaltomainen rivien ladonta tuntuvat sen sijaan turhalta graafiselta kikkailulta.

Ruotsalaisen laadun takaa jälleen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson kuvakirjassa Mummun kaikki rahat, jonka käsittelytapa on lapsilähtöisyydessään näistä kolmesta samaa aihetta käsittelevästä kirjasta kaikkein selkein.

Kuusivuotias poika viettää paljon aikaa mummunsa luona. Eräänä päivänä mummu on aivan muistamaton: hän ei tunne lapsenlastaan, hukkailee tavaroitaan ja on kaikin tavoin äreä ja epäluuloinen. Mummu päättää nostaa pankista kaikki rahansa ja tallettaa ne kotiinsa toinen toistaan omituisempiin paikkoihin. Poika tuntee joutuvansa liian paljon vartijaksi yrittäessään muistaa kaikki mummunsa rahakätköt:

Mutta minä en jaksanut pitää huolta kaikesta. Vahtia hänen talojaan ja pitää lukua hänen rahoistaan. Koko pitkän päivän. Minä en jaksanut. Hän ei saanut olla enää sekaisin.

Onneksi pankinjohtaja tulee lääkärin kanssa toteamaan, että syynä mummun omituiseen käytökseen onkin harmiton tulehdus, joka paranee antibioottikuurilla. Lieneekö turhaa häveliäisyyttä vai suurpiirteisyyttä, kun jäetään kertomatta, että kyse on nimenomaan virtsaputkentulehduksesta, joka vanhuksilla voi oireilla tilapäisenä muistin menetyksenä?

Eva Erikssonin kuvituksessa on mummolan nostalgiaa parhaimmillaan. Kuvista heijastuu pojan ja mummun voimakas yhteenkuuluvuus. Huolehtiessaan pienen hetken isovanhemmastaan, poika on kuitenkin teoissaan ja puheissaan ikäisensä oloinen. Kuvissa ja tekstissä tulee konkreettisesti esille se, kuinka poika hämmentyy mummunsa töykeydestä ja erilaisesta tavasta liikkua ja puhua.

Mummin muisti karkuteillä on ensimmäinen kotimainen kuvakirja tästä aiheesta. Valitettavasti se jää aiheen työstämisen puolesta myös jumbosijalle. Dosentti Riitta-Liisa Heikkinen on erikoistunut gerontologiaan ja tutkinut muun muassa vanhusten depressiota. Heikkinen muistetaan kahdesta aikaisemmasta Pöökö-kuvakirjastaan, jotka Sari Airola kuvitti (WSOY 2003 ja 2004.

Anni ja Topi ovat tulleet mummin kesäsaareen viettämään lomaa. Mummin muisti näyttää olevan kesäterässä: hän unohtaa tulla lapsia linja-autopysäkille vastaan, hän unohtaa ruokkia koiransa Sydänkäpysen ja on vähällä sytyttää tulipalon unohtaessaan mustikkapiiirakan uuniin. Kuvituksessa jo kouluikäisiltä näyttävät lapset tyytyvät laimeasti ihmettelemään mummin muistamattomuutta ja lähtevät niine hyvineen takaisin kotiin. Tosin lapset miettivät, olisiko isän muistitikusta apua mummin pulmaan:

”Se ei auta mummia”, Topi sanoi isoveljen äänellä. ”Sen tikun paikka on tietokoneessa. Ei meidän mummi sellaista halua.”
”Pitäisikö kertoa isälle ja äidille?” mietti Anni.
”Jospa mummi ei tykkäisi siitä”, vastasi Topi. ”Kun mennään kotiin ehdotetaan äidille, että ostetaan mummille musitikirja”, Topi keksii. ”Jos äiti kysyy miksi, niin kerrotaan.”

Lasten lojaalisuus mummia kohtaan on tässä kohden hiukan yliampuvaa. Lienenkö liiankin konservatiivinen, kun pidän oikeana ratkaisuvaihtoehtona vanhempien päättäväistä puuttumista raiteiltaan luiskahtaneen vanhuksen asioihin?

Heikkisen kieli on välillä turhan aikavaa ja selittelevää. Kati Vuorennon isonenäiset ihmishamot ovat ilmeikkäitä. Pyöreän pilvimäiset kuvarajaukset tuntuvat kuitenkin keinotekoisilta.



Mummin mehevän omenapiirakan ja Mummun kaikki rahat -kuvakirjan arviot on muokattu alunperin Onnimannissa 3/2004 ja 3/2008 julkaistuista arvioista.

Kun mikään ei riitä... eli narsismi lastenkirjoissa

Katinka Tuisku: Elsa ja Narkissos. 35 sivua. Pieni Karhu 2009.

Giuseppe Caliceti & Mara Cerri: Täydellinen tyttö. Suomentanut Erkki Somersalo. 27 sivua. Lasten Keskus 2006.




Enteellistä tälle ajalle lienee se, että nykyisin ilmestyy jo lastenkirjoja myös narsistisista persoonallisuushäiriöistä.

Lapsen kehitykseen kuuluu luontaisesti tietty kaikkivoipuus. Terveen narsismin, (= omaan itseen liitetyt mielikuvat ja käsitykset) perusta syntyy jo varhaislapsuudessa. Syystä tai toisesta käsitys itsestä voi kuitenkin vaihdella ja päätyä äärimmillään narsistiseen persoonalllisuushäiriöön, jolloin ihmisellä on laaja-alaisia suuruuskuvitelmia joko mielikuvien tai käytöksen tasolla. Hän vaatii ympäristöltään jaktuvaa ihailua ja häneltä puuttuu kyky tuntea empatiaa.

Katinka Tuiskun kuvakirja Elsa ja Narkissos viittaa jo nimellään kreikkalaisen mytologian taruun kauniista Narkissos-nuorukaisesta. Tunnetuin versio Narkissos-myytistä kirjautuu Ovidiuksen nimiin merkittyyn Muodonmuutoksia-tarinaan.

Elsa-tyttö on kokenut pettymystä juoksukilpailussa. Vuoden uuraan harjoittelun jälkeen hän jää kompastumisen takia mitaleitta ja sijoittuu kilpailussa viimeisten joukkoon. Elsa työstää pettymystään lammenrantaan kurottuvan narsissin kanssa. Kopea narsissi ei kelpuuta mitään Elsan maljakkoa arvolleen sopivaksi. Narsissi kertoo Elsalle oman tarinansa, jossa on lapsentajuisesti kerrottu ydinkohdat Narkissos-myytistä.

Ja niin Elsa lopulta oppii, että tärkeintä on itsensä voittaminen.

Katinka Tuisku on psykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori ja kuvataideterapeutti. Hänen akvarellikuvituksensa sitoutuu kuvataideterapiaan: taiteellista laatua olennaisempaa on ilmentää tekstin sanomaa väreillä, tunnelmilla ja ns. sisäisellä intensiteetillä. Tuisku on hakenut tyyliinsä vaikutteita intialaisesta naivismista. Kuvitus saattaa parhaimmillaan inspiroida lasta omaan luovaan itseilmaisuun, mikä on usein myös taideterapian yhtenä tavoitteena. Katinka Tuiskun omilta kotisivuilta voi lukea lisää hänen näkemyksiään mm. lapsen kirjallisuus- ja taidekasvatuksesta ja -terapiasta.

Toinen kiinnostava ja käsittelytavaltaan ehkä hieman vähemmän alleviivaava on italialainen kuvakirja Täydellinen tyttö. Se on viisas moraliteetti nykylasten (ja heidän vanhempiensa) täydellisyyden tavoittelusta ja kilpailuyhteiskunnasta, jossa lapset nykyisin joutuvat identiteettiään rakentamaan.

Sofia-tyttö osallistuu yhdessä muiden lasten kanssa leijanlennätyskilpailuun. Voittajaksi valitaan mantelisilmäinen poika, jonka leija lentää korkeimmalle. Sofia kohtaa yhä uusia, ihonväriltään, luonteenpiirteiltään, taidoiltaan, ulkoiselta olemukseltaan tai vaatetukseltaan erilaisia lapsia. Sofia kokee heidät kaikki vääränlaiseksi leikkiseuraksi... kunnes hän päätyy kerhohuoneeseen,

joka on tarkoitettu tytöille, jotka ovat pitkiä ja hoikkia, joilla on lenkkitossut, kello oikeassa ranteessa, silmät pyöreät ja vihreät, joilla on silmälasit, joiden hiukset ovat suorat ja vaaleat, ja joiden kolme vasemman käden kynttä on lakattu vihreäksi.

Sofia riemastuu ja uskoo kerhohuoneen olevan täynnä hänen kaltaisiaan tyttöjä, mutta huone onkin niin pieni, että vain hän yksinään mahtuu sinne. Seinällä on peili, josta Sofia näkee omat apeat kasvonsa.

Ankaralla moraalisaarnalla on kuitenkin onnellinen loppu. Sofia katsoo ikkunasta ulos ja näkee iloisesti yhdessä leikkivät erilaiset lapset. Ja hän päättää mennä leikkimään heidän kanssaan.

Mara Cerrin värikylläinen kuvitus viestii hienosti lasten välisen lojaalisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Kuvissa ollaan jatkuvassa liikkeessä ja tekemisen ilo syntyy aina yhdessä tekemisestä.

Aasinsillan kautta narsismi-teemaan sopivat myös nämä kaksi silmiä hivelevää satukuvitusta: Rudolf Koivun kuvitus Raul Roineen satuun Uneksija vuodelta 1946



sekä John Bauerin kuvitus Helge Kjellinin satuun Satu Loikka Pitkäsäärestä ja pikku prinsessa Niittyvillasta vuodelta 1913.

Täydellisen tytön arvio on muokattu alunperin Onnimannin numerossa 2/2006 ilmestyneestä arviosta.

Itsetuntotarinoita tavallisesta jokapäivästä

Pertti Luumi: Pöllö sammakko. Tarinoita ja tosijuttuja. Kuvittanut Nina Haiko. 96 sivua. Kirjapaja 2010. Ulkoasu Iiris Kallunki.

Mirjam Pressler & Dagmar Geisler: Kyllä me osaamme! Itsetuntoa vahvistavia tarinoita. Suomentanut Arja Kanerva. Lasten Keskus 93 sivua.

Kertoneeko jotain tärkeää hektisestä nykypäivästä, että tällaisille perusarkeen kiinnittyville lastenkirjoillekin on – tai ainakin oletetaan olevan – jälleen kysyntää?

1970- ja osin vielä 80-luvullakin arkisia lapsen elämästä kertovia pikkutarinoita ilmestyi vielä paljonkin.

Opetusneuvos ja pappi Pertti Luumi on kerronnan asiantuntija, joka on monissa eri yhteyksissä painottanut muun muassa lasten ja eri sukupolvien välisen suullisen kertomaperinteen ylläpitämisen tärkeyttä.

Pöllö sammakko kertoo alle 10-vuotiaasta Sakusta ja tämän päiväkoti-ikäisestä pikkusiskosta Alisasta. Sisarusten leppoisaan arkeen mahtuu pieniä mielenkuohuja, hauskoja sattumuksia ja kohtuuden nimissä myös vähäistä kitkaa ystävien ja sisarusten kesken.

Sakun ja Alisan elämää kannattelevat kuitenkin kiinteät ja avoimet suhteet vanhempiin ja isovanhempiin. Aikuisilla on aina aikaa kuunnella lasten ajatuksia ja murheita ja varsinkin isovanhemmilla on myös laatuaikaa muistella Alisan ja Sakun kanssa omaa lapsuuttaan.

Ilman alleviivausta Luumi käsittelee muun muassa koulukiusaamista, sisarkateutta, haavetta omasta lemmikistä ja vähittäistä valmistautumista uuden perheenjäsenen syntymään.

Kiinnostava ja monelle lapselle nykyisten nettihuutokauppojen aikana eksoottinenkin on tarina, jossa sisarukset pääsevät oikeaan, vanhanaikaiseen huutokauppaan. Saku tekee hyvät kaupat ja huutaa itselleen kolmella eurolla jalkapallon!

Mieleenjäävimpiä tarinoita ovat mökkimaisemaan sijoittuva Tähdet, jossa perhe tekee kuulaana pakkasyönä retken järven jäälle tähtiä ihailemaan ja tarina Oliko se Nalle Puh?, jossa ukki ja Saku kuulevat kesken sieniretken metsästä outoa puuskutusta…

Luumin kerrontaa kannattelevat eettiset elämänohjeet sekä lasten ja aikuisten toisiaan kunnioittava ja avoimen keskusteleva ilmapiiri. Pertti Luumin tarinat pysyttelevät visusti arjessa kiinni, siitä johtunee niiden hieman pönäkkä ja tasapaksu tunnelma.

Nina Haikon tyylitellyt kuvat vetoavat todennäköisesti alle kouluikäisiin kirjan lukijoihin; itse lukeva koululainen olisi varmasti viehättynyt hieman todenmakuisemmasta kuvitustyylistä.

Saksalaista arkirealistista kuvakirjatyyliä ja ns. täsmäkirjan lajityyppiä edustaa havainnollisesti Kyllä me osaamme! –kirja, johon on itse asiassa sidottu yksien kansien sisään neljä kuvakirjatarinaa sisaruksista, Larista ja Leenistä. Niiden teemoina ovat lääkärissä ja kaupassa käynti, lemmikin hankkiminen ja päiväkodin aloittaminen. Tässä kirjassa sisarusten ikäero on Luumin kirjalle päinvastainen: Leeni on jo aikava koululainen ja Lari vasta totuttelemassa kodin ulkopuoliseen päivähoitoon.

Kaikki kuvakirjatarinat kannustavat lasta ikänsä ja kehitysvaiheensa mukaiseen itsenäisyyteen, yritteliäisyyteen ja uusien taitojen omaksumiseen.

Dagmar Geislerin rosoinen ja värikylläinen, monilla yksityiskohdilla herkutteleva kuvitus muistuttaa arkea myötäävässä rentoudessaan paljon kotoista kuvittajaamme Salla Savolaista.