Yhdessä olemme enemmän

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Tervetuloa! Soo dhawoow! Benvenuti! Bi xêr bi! !خوش آمدی. Käännökset Ayan Rage (somali), Sanna Pelliccioni (italia), Jalal Hajali (kurdi, kurmandži) ja Rahim Alizada (farsi), 32 sivua, Karisto 2021. 

Inger & Lasse Sandberg: Hej, välkommen till mej! Rabén & Sjögren 1974. 

 

Tässä kaksi samankokoista ja melkein samannimistäkin kuvakirjaa, toinen on aivan uusi ja toinen on ilmestynyt jo 47 vuotta sitten. 

Ne todistavat jälleen konkreettisesti,  kuinka osa lastenkirjallisuuden aiheista kertautuu vuosikymmenestä toiseen, kuitenkin joka kerta hieman uusin ja oivaltavin painotuksin.

 

Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Tervetuloa! Soo dhawoow! Benvenuti! Bi xêr bi! !خوش آمدی -kuvakirja on viisikielinen: sama lyhyt teksti on kirjoitettu sivuille suomeksi, italiaksi, somaliksi, kurdiksi ja farsiksi. 

Toivottavasti tällaiset (lasten)kulttuuriteot yleistyvät vähitellen Suomessa. 

Kuvakirjan tavoitteena on tuoda lastenkirjallisuus tasapuolisesti kaikkien lasten ulottuville.

IBBY:n lastenkirjaston sininen talo teki Katri Tapolaan
Lampedusassa suuren vaikutuksen jo värillään. Sanna
Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa
Tervetuloa! Soo dhawoow! Benvenuti!
Bi xêr bi! !خوش آمدی (Karisto 2021).  

Se tekee kunniaa kansainvälisen lastenkirjajärjestön IBBY:n Italian Lampedusaan perustamalle IBBY-lastenkirjastolle, johon kerätään lastenkirjoja ympäri maailmaa. 

Kirjaston erikoisuus on sanattomien lastenkirjojen erikoiskokoelma. 

Katri Tapola vieraili Lampedusassa ja IBBY:n kirjastossa marraskuussa 2019.

Kirjasto on rauhoittumisen ja kohtaamisen paikka. Sanna
Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa
Tervetuloa! Soo dhawoow! Benvenuti! 
Bi xêr bi! !خوش آمدی (Karisto 2021).

Italian eteläkärjessä sijaitseva Lampedusan saari on Välimeren ylittävien pakolaisten ensimmäinen määränpää ja siitä on tullut 2010-luvulta lähtien myös symboli pakolaisten hädälle.

Tervetuloa-kirja on selvästi Sanna Pelliccionin sanattoman Meidän piti lähteä -kuvakirjan (S&S 2018) sisarteos. 

Aiemman kirjan ensisijaiseksi kohderyhmäksi Pelliccioni ajatteli suomalaisia lapsia, jotka tarvitsevat tietoa pakolaisperheiden vaiherikkaasta matkasta uuteen kotimaahansa. 

 

Tervetuloa-kirja on kohdennettu kantasuomalaisten lasten lisäksi Suomeen muualta tuleville lapsille. 

Katri Tapolan lyhyet virkkeet ja Pelliccionin vahvasti tyylitellyt liitupiirrokset värillisille paperlle ovat tyynnyttäviä mielenmaisemia, jotka houkuttavat eri taustoista tulevia lapsia kertomaan kokemuksistaan ja tunnoistaan. 

Kirja toimii myös kimmokkeena sepittää kuvien perusteella tarinaa sanattoman kuvakirjan tapaan. 

 

Rouhea vahaliitu ja pelkistetyt ihmishahmot sopivat
kirjan rauhoittavaan tunnelmaan. Auringonvalon ja lämmön voi aistia
useammasta kuvasta. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassaTervetuloa! Soo dhawoow! Benvenuti! 
Bi xêr bi! !خوش آمدی (Karisto 2021).

Juonellisen tarinan sijasta kuvakirja keskittyy korostamaan tarinoiden ja yhteisöllisyyden voimaa. 

Kuvakirja on hyvä esimerkki nykyisestä kielitietoisesta pedagogiikasta. 

Monikielisiä lapsia on Suomessakin jo paljon. Heidän itsetuntonsa kannalta on tärkeää, että heillä on mahdollisuus saada luettavakseen lastenkirjoja omalla kotikielellään myös uudessa kotimaassaan. 

Toivottavasti Tervetuloa-kirja saa siivet ja leviää myös maailmalle. 

 

                                                                * * * * * * * *

Ruotsalaisten Inger ja Lasse Sandbergin kuvakirja on hurmaava ajankuva, jonka konstailematon esitystapa puhuttelee edelleen.

Ilmestyessään vuonna 1974 sen tavoitteena oli  havahduttaa ruotsalaisia lapsia samastumaan työn perässä tai kotimaan epävakaisten olojen takia Ruotsiin erityisesti 1970-luvulla tulleiden siirtolaisten tuntoihin. 

Kirjan ensimmäisillä aukeamilla herätellään pohtimaan sitä, kuinka erilaisuus on rikkaus.   

 

Yhteisen kielen puuttuminen havainnollistuu tässä
kuvituskuvassa. Lasse Sandbergin kuvitusta vaimonsa Inger
Sandbergin tekstiin kuvakirjassa Hej, välkommen till mej! 
(Rabén & Sjögren 1974). 

Sitten esitetään ajatusleikki siitä, että ruotsalaisen lapsen perhe muuttaisi työn perässä vieraaseen maahan, josta on aiemmin nähnyt vain vilauksia televisiosta.

Alkuviehätyksen jälkeen asiat mutkistuvat:

 

Främmande människor säger saker som du inte kan svara på. Du förstår inte alls vad de säger. De pratar ju inte svenska. Men de ser snälla ut och klappar dig, på huvudet och skrattar.

 

“Tänk om de tycker jag är lite dum som inte förstår”. (Men inte är du dum bara för att du är född i ett annat land och talar ett annat språk.) 

   

Kulttuuri-identiteettiin liittyviä asioita havainnollistetaan selkeästi konkreettisten tilanteiden kautta ja riittävän lapsentajuisesti. 

Inger ja Lasse Sandbergin tyyli niin tekstissä kuin kuvituksessakin on naiivia ja siksi niin mutkatonta.     

            

Suomalainen Sirkka ja turkkilainen Memed ovat esimerkkejä
Ruotsiin 1970-luvulla muuttaneista siirtolaisista.
Lasse Sandbergin kuvitusta vaimonsa Inger Sandbergin
tekstiin kuvakirjassa Hej, välkommen till mej! 
(Rabén & Sjögren 1974).

Kirjan lopussa ajatusleikki päättyy, kun muistutetaan, että myös Ruotsiin muista maista tulevilla lapsilla voi olla aluksi vaikeaa, esimerkiksi suomalaisella Sirkalla ja turkkilaisella Memedillä.  

 

De har nyss kommit hit och kan inte prata svenska så bra ännu. Ibland längtar de hem. Men om du pratar med dem och hjälper dem lär de sig svenska fortare. Och då kan de lära dig mycket som inte du kan, nya sånger och nya lekar. 

 

Lisää kuvakirjoja, joissa muutetaan pois kotimaasta, opitaan uutta kieltä tai vertaillaan kulttuurien eroja  tai samankaltaisuuksia:

 

Katri Tapola, Muhaned Durubi: Siinä sinä olet, arabiankielinen käännös Aya Chalabee, Teos 2020 

/ kaksikielinen kuvakirja tytöstä, jonka isä on töissä toisessa maassa ja yhteyttä voidaan pitää vain puhelimella.

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Karisto 2018

 / uuden kielen oppiminen ja kotimaan ikävä.

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä, S&S 2018

/ pakolaisten matka Suomeen, sanaton kuvakirja

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan talviseikkailu, Minerva 2018 

/ inarinsaamelaisuus 

Pia Pesonen & Petri Makkonen: Villojen kukat, Teos 2018 

/ peräpohjan murre ja stadin slangi

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki, Myllylahti 2016 

/ arabikulttuuri ja suomalainen kulttuuri

Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin, Tammi 2017 

/ Suomeen muualta muuttaneiden lapsiperheiden tarinoita

 

Jukka Laajarinne & Pekka Rahkonen: Elina vieraalla maalla, WSOY 2008 

/ vanhempien työn takia perhe muuttaa arabimaahan ja tyttö sopeutuu vähitellen  aivan toisenlaiseen kulttuuriin.   

 

Camilla Mikcwitz: Jason muuttaa maasta, Weilin+Göös 1978 

/ Jason ja äiti muuttavat työn perässä Ruotsiin

 

Pieniä, mutta mullistavia askeleita ja tekoja

Jenni Pääskysaari: Hetki ennen kuin maailma muuttui. Kuvittanut Matti Pikkujämsä, 88 sivua. Otava 2019. 






Suomalainen lasten ja nuorten tietokirjallisuus on hyvässä nosteessa. 

Toimittaja, juontaja Jenni Pääskysaaren Hetki ennen kuin maailma muuttui hämää kannellaan, mikä on oikeastaan hyvä asia. 

Kyseessä ei nimittäin todellakaan – ja onneksi – ole jälleen uusi lapsille ja nuorille suunnattu sankaritarinakokoelma. 

Pääskysaari venyttää tietokirjansa formaattia ja on näin onnistunut tekemään hyvin monen ikäisille sopivan ja hakuteoksen.

88 sivuun on koottu  tavallisten, mutta poikkeuksellisen rohkeiden ihmisten (ja muutaman eläimen!) tositarinoita sekä eri tieteen tai taiteen alojen uranuurtajien elämän käännekohtia. 

Pääskysaaren tyyli on kiteytettyä ja tiivistä; taito lienee toimittajan työn peruja.

Aikajänteen osalta tietokirja tekee varmasti omanlaisensa ennätyksen, kun lähes kronologisesti edetään 14 miljardin vuoden takaisesta esihistoriasta nykyhetkeen!

Elvis Presleystä tuli rockin kuningas
esiintymisjännityksestä huolimatta.
Matti Pikkujämsän kuvitusta 
Jenni Pääskysaaren tekstiin tietokirjassa 
Hetki ennen kuin maailma muuttui (Otava 2019). 

Pääskysaari on asettanut tarinallisuuden henkilöhistorian, vuosilukuluetteloiden ja muiden detaljien ja historiankirjoituksen edelle.  

Ratkaisu on toimiva: nykylapset ja -nuoret eivät välttämättä tiedä kuka oli Elvis Presley, mutta voivat kiinnostua tämän elämäntarinasta kuultuaan Elviksen poteneen pienenä esiintymisjännitystä.

Aikuinenkin lukija viihtyy kirjan parissa ja lukee kiinnostuneena  esimerkiksi sushin kehittäneestä vihanneskauppiaan pojasta, japanilaisesta Hanaya Yoheista,  Monopoli-lautapelin keksijästä, yhdysvaltalaisesta Elizabeth Magiesta, kahvinhimoisista koodaajista sekä  700-luvulla Lähi-Idässä ja Espanjassa eläneestä yleisnero Ziryabista, joka keksi mm. otsatukan, hyvänmakuisen hammastahnan, shakkipelin ja päivittäisen peseytymisen, monen muun yhä arkisen ja tärkeän innovaation lisäksi.

Kokoelmasta löytyy monia ajankohtaisia teemoja ja painotuksia.  

Rohkeus, omien voimavarojen hyödyntäminen, vahvuuksien tunnistaminen ja omaan asiaan uskominen tulevat eri variantein useasti esille – esimerkiksi tarinassa Herman Melvilleäkin inspiroineesta kalpeasta albiinosta kaskelotista, joka poikkesi lajitovereistaan tai tarinassa änkyttävästä Iso-Britannian kuninkaasta, Yrjö kuudennesta.

Monet tarinat puhuvat humaanisti moniarvoisuuden, seksuaalisen moninaisuuden, kulttuurisen rikkauden, tasa-arvon, luonnonsuojelun ja maailmanrauhan puolesta.  

Oheinen kuvitus liittyy tarinaan, jossa kerrotaan
1970-luvulla sateenkaarilipun suunnitelleesta
Gilbert Bakerista.  Matti Pikkujämsän kuvitusta
Jenni Pääskysaaren tekstiin tietokirjassa
Hetki ennen kuin maailma muuttui (Otava 2019). 

Kuluvan vuoden lasten- ja nuortenkirjoissa on paljon toimeen tarttuvia nuoria päähenkilöitä, jotka ovat valmiita nousemaan barrikadeille tai kyseenalaistamaan vallitsevat käytänteet. 

Pääskysaari on löytänyt rohkeiden tyttöjen tositarinoita eri vuosikymmeniltä:  

Claudette Colvin, rohkea tyttö Alabamasta, kyseenalaisti vuonna 1955 kotikaupunkinsa säännöt, joissa  linja-autossa matkustaville mustille ja valkoisille oli varattu eri istumapaikat.

Nykyajan  rohkea tyttö, 15-vuotias Rayouf Alhumedhi, sisuuntui, kun ei löytänyt älypuhelimestaan itsensä ja ystäviensä näköistä emojia. Tyttö otti yhteyttä emoji-merkkejä kehittävään yritykseen ja näin saatiin emoji hijab-huiviin pukeutuneesta tytöstä! 

Intialaiset tytöt kehittivät pari vuotta sitten yhdessä älypuhelinsovelluksen, jonka avulla  elektroniikkajätettä voi kierrättää helposti ja ympäristöystävällisesti.   

Rayouf Alhumedhin ansiosta muslimitytöillä
on nyttemminmahdollisuus käyttää hijab-emojia
älypuhelimissaan. Matti Pikkujämsän kuvitusta 
Jenni Pääskysaaren tekstiin tietokirjassa 
Hetki ennen kuin maailma muuttui (Otava 2019). 

Huomiota kannattaa kiinnittää myös kattavaan lähdeluetteloon, jossa suurin osa lähteistä on verkko-osoitteita. 

Tietystä henkilöstä, ilmiöstä tai tapahtumasta innostunut nuori lukija voi harjaannuttaa tiedonhakuaan näiden verkkolähteiden avulla. Toivottavasti eri luokka-asteiden opettajat hoksaavat myös käyttää niitä tiedonhaun opetuksen apuna! 

Matti Pikkujämsän tyylin tuntevat nykyisin yhtälailla lapset, nuoret kuin aikuisetkin. Kuvittajat ry nimesi hänet hiljattain Vuoden kuvittajaksi. 

Hän ei tee pönöttäviä potretteja, vaa jatkaa samaa tarinallisuuden ideaa Pääskysaaren tekstien kanssa. 

Haastattelin Jenni Pääskysaarta Tampereen taiteiden yössä Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla 8.8.2019.

  

Lastenkirja rauhan asialla

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu, WickWick 2017.

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä, WickWick 2018.

Suomalainen nykylastenkirjallisuus karttaa poliittista kannanottoa.

Poliittisesti aktiivisella 1960–70-luvullakin lastenkirjojen mielenilmaukset olivat maltillisia verrattuna vaikkapa naapurimaan Ruotsin tilanteeseen. Siellä perustettiin jopa vasemmistolaista kantaa edustaville kirjoille oma kustantamo, joka julkaisi paljon myös lastenkirjoja.

Yhden naisen pienkustantamoa luotsaava Tuula Pere on organisoinut ”pienimmän ja ystävällisimmän mielenosoituksen” Helsingin huippukokouksen alla. 

Hän on lähettänyt huomenna Helsingissä tapaaville suurvaltajohtajille, Vladimir Putinille ja Donald Trumpille,   kirjeen sekä kirjoittamansa ja italialaisen  Andrea Alemannon myös englanniksi ilmestyneet kuvakirjat Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä.

“Jokainen meistä on ollut lapsi, ja lapset ovat lähellä sydäntämme. Uskon, että meillä kaikilla on pohjimmiltaan yhteinen päämäärä. Haluamme tehdä maailmasta paremman ja turvallisemman paikan. Lapset tarvitsevat turvakseen luotettavia aikuisia, jotka huolehtivat heidän hyvinvoinnistaan ja tekevät viisaita ratkaisuja. Ne syntyvät sydämen diplomatiasta. Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Vaikka en olekaan samaa mieltä, niin uskon, että kaikki keinot lastenkirjojen hyvien viestien välittämisessä ovat tarpeen”, toteaa  Tuula Pere tiedotteessaan.

Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä ovat vahvan allegorisia tarinoita, jotka eivät alleviivaa sanomaansa. 

Laakson kehtolaulussa  rauhanrakentajina toimivat isoäidit ja Muurien välisssä –kuvakirjassa aloiteen sovintoon tekevät lapset.

Syrjäisessä vuorenlaaksossa on kaksi kylää, jotka ovat riidoissa keskenään. Kaina-muorin aikuinen poika Karam on sotimassa ikätoveitaan vastaan.

Miesten lähdettyä matkaan äidit ja isovanhemmat yrittivät huolehtia perheistään parhaansa mukaan, mutta mikään ei ollut entisellään.

Isoäitien rakkaus ilmenee lyhdyn valossa ja teekannun lämpönä.
Kaina-muori huokuu sydämen viisautta keskenään sotiviin nuoriin miehiin.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
  Laakson kehtolaulu (WickWick 2017).

Lapset lymyilevät apeina kodeissaan suljettujen ikkunoiden takana.

Kylän asumusten piipuista tupruava savu ja Kaina-muodin teekupin höyry ilmentävät toivoa ja sisukkuutta Alemannon kuvituksessa.

Kaina kiipeää kylän korkeimmalle vuorelle ja ryhtyy laulamaan pojalleen kehtolaulua. Lauluun yhtyy viholliskylän isoäiti ja tämä havahduttaa taistelijat sodan mielettömyydestä.

Kehtolaulun lohdulliset sävelet havahduttavat sotilaat.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Laakson kehtolaulu (WickWick 2017). 

Muurien välissä -kirjan lähtötilanne on hyvin samankaltainen.  

Vastakkaisilla rannoilla lahden pohjukassa elää kaksi kaupunkia, jotka saavat elantonsa kalastuksesta.  Asukkaat ovat riittaantuneet: ahneus, kyräily ja oman edun tavoittelut ovat turmelleet asukkaat. 

Lännen ja idän kaupunkien pormestarit mittelevät, kumpi on isompi.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Riita  johtaa muurin rakentamiseen.

Itäisten ja läntisten kaupunkien pormestarit kisaavat siitä, kumpi onnistuu rakentamaan paksumman ja korkeamman muurin. Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään.

Muurit muuttivat kaupunkien elämää. Entiset ystävät ja tuttavat eivät pässeet enää tapaamaan toisiaan. Vaikka asukkaita oli kielletty nousemasta muureille, he kiipesivät usein iltaisin ylös ja huutelivat toisen muurin takana asuville.

Lauri-poika tuo sananmukaisesti värit kahden toisiaan kyräilevän kaupungin
elämään. Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään. Tälle rantakaistaleelle ilmaantuu muukalainen, pieni Lauri-poika, joka ei ole tietoinen rajanaapureiden vihanpidosta. Lauri saa pitkällisten neuvotteluiden jälkeen luvan rakentaa mökin, puutarhan ja laituripaikan.

Alemannon kuvitukseen tulee Laurin myötä hentoisesti väriä ja sen myötä myös toiveikkuutta. Sinnikkäästä, työtä pelkäämättömästä ja ennakkoluulottomasta lapsesta tulee tarinassa toivon symboli. Laurin aloitteesta kaupunkien väliselle rajalle rakennetaan uusi laituri talkootyönä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pormestarit ymmärtävät yhteisen edun ja
 tekevät sovinnon.Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Muurien välissä (WickWick 2018). 

Ja työn tehtyään Lauri lähtee jonnekin muualle rauhaa sovittelemaan.

Tuula Peren ja Andrea Alemannon kuvakirjat sopivat mainiosti eri ikäisten lasten kanssa yhdessä luettaviksi.  

Ääneen lukevan aikuisen on syytä varata riittävästi aikaa kirjan lukemisen jälkeiseen keskusteluun.  

Muita lastenkirjoja, joissa pohditaan valtaa ja sodankäyntiä:

Leena ja Inari Krohn: Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia, Tammi 1973.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär, suomentanut Tuula Taanila, WSOY 1981.

Janosch: Urhea pikku räätäli, suomentanut Riitta Mäyrälä, WSOY 1988.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suomentanut Sanna Uimonen, Tammi 2006.

Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas, Mirri Creative 2015.

Perheen ainokainen eksyksissä

Guojing: The Only Child, Schwartz & Wade books 2015.

Toimittaja Mari Mannisen Yhden lapsen kansa (Atena 2016)  palkittiin viime vuonna Tieto-Finlandialla.

Kiinalaisen Guojingin tekstitön kuvakirja – tai graafinen romaani – The Only Child avaa myös yhden näkökulman Kiinan yhden lapsen politiikkaan.

Perheen ainokaiset ovat Kiinassa vanhempiensa silmäteriä ja jakamattoman huomion kohteita, mutta tälläkin on varjopuolensa.

Saatesanoissa Guojing  kertoo kirjan synnystä.

Vanhempien piti tehdä pitkää päivää töissä ja isoäiti hoiti tyttöä paljon. Toisinaan Guojing joutui olemaan myös aivan yksin kotona. Käytäntö on tuttu monelle ennen yhden lapsen syntyvyyden säännöstelypolitiikan lakkauttamista syntyneelle lapselle Kiinassa ja Guoging kutsuukin omaa 1980-luvun sukupolveaan hyvin yksinäisten lasten sukupolveksi.

Yksin kotiin jääminen kuvataan hyvin konkreettisesti, kun lapsi jää
suljetun oven taakse yksin. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child
(Schwartz & Wade books 2015).

Kirjan pontimena on yksittäinen lapsuuden väkevä muisto: Isä lähetti vasta kuusivuotiaan tyttärensä bussilla isoäidin luokse. Tyttö nukahtaa kesken bussimatkan ja herää vasta päätepysäkillä hämmentyneenä ja eksyksissä. Neuvokas tyttö seuraa johdinauton sähköjohtoja ja päätyy isoäidin ovelle... kolmen tunnin harhailun jälkeen.

Guojing on halunnut liennyttää kirjan kautta omia yksinäisyyden ja eristyneisyyden tuntojaan, mutta toteutus on silti hyvin universaali ja koskettava.

Tehokas kuvakulman vaihto tuo lapsen hätäännyksen hyvin kouriintuntuvasti esille. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child (Schwartz & Wade books 2015). 

Kuvakirjassa bussiin nukahtanut lapsi saa oppaakseen peuran, joka johdattaa hänet turvallisesti takaisin kotiin vanhempien luokse.

Laajoista maisemapanoraamoista tarkkoihin yksityiskohtiin zuumaava kuvitus tuo mieleen Raymond Briggsin Lumiukon, joka tunnetaan tekstittömän sarjakuvan lisäksi myös animaationa. Guojingin esikoiskirja on rinnastettu myös Shaun Tanin siirtolaisen tuntoja peilaavaan Arrivaliin.

 

Kansainvälinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järjestö IBBY:n vuonna 2012 koostama Silent Books –näyttely on parhaillaan esillä Irlannissa. Idea tekstittömien kuvakirjojen kokoamisesta sai alkunsa Italian Lampedusassa, jonne monet pakolaiset päätyivät ylitettyään Välimeren vaarallisella pakomatkallaan. 

Näyttelyllä halutaan havainnollistaa, kuinka tekstittömät kirjat voivat ylittää kulttuuri- ja kielirajat ja kannustaa ihmisiä löytämään lohtua kirjoista ja lukemisesta.   

Kuluvalla viikolla vietetään Suomessa 40:ttä kertaa Lukukeskuksen luotsaamaa Lukuviikkoa.  

Koskettava kuvakirja kulttuurit ylittävästä ystävyydestä

Kirste Paltto: Tiuku, suomentanut Irene Piippola, kuvittanut Mika Launis, 32 sivua,  Atrain kustannus 2015.

Saamenkielisen kuvakirjan suomennos on lajissaan tuiki harvinainen, ja tästä kulttuuriteosta on suomentajan ja Atrain kustannuksen lisäksi kiittäminen Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskusta, FILIä, joka on vuodesta 2007 lähtien myöntänyt erityistukea suomalaisille kustantajille saamenkielisen kirjallisuuden suomentamiseen ja julkaisemiseen.  

Kirste Palton Divga on ilmestynyt alun perin pohjoissaameksi jo vuonna 1990 Mika Launiksen kuvituksin. Kuvakirja on ilmestynyt myös inarinsaameksi vuonna 1994 ja unkariksi vuonna 2007.

Muutamia seikkoja lukuun ottamatta teksti on kestänyt aikaansa yllättävänkin hyvin ja teos on jopa tullut uudelleen ajankohtaiseksi nostaessaan yhdeksi   teemakseen pakolaisuuden.

Tekstiä on verraten paljon, ja kahdelle palstalle taittaminen näyttää silmään vähän oudolta. Mutta Palton kahden kulttuurin kohtaamista ja  ennakkoluulojen voittamista korostava tarina on koskettava ja taiten kerrottu.

Hyvän ystävän, Maaretin, muutto kauas Amerikkaan harmittaa Mihkkua.
Launis on arvatenkin käyttänyt pastelliliitutekniikkansa pohjana värilistä, 
rusehtavaa, paperia. Mika Launiksen kuvitusta Kirste Palton kuvakirjaan Tiuku 
(Atrain kustannus 2015). 

Saamelaispoika Mihkkun isä on kalastaja ja kodin läheltä aukeaa aava meri, jossa voi hyvällä onnella nähdä jopa valaita!

Poika haluaisi olla itsekin valas, jotta voisi mennä tapaamaan Amerikkaan muuttanutta hyvää ystäväänsä Maaretia.

Toiveikkaana poika tähyilee merelle, ja sitten käykin niin, että vesirajaan ilmestyy yht´äkkiä iso valas! Se kertoo olevansa Korkea Sininen. Mihkku pääsee valaan selässä merimatkalle:

Hetkessä Mihkku on valaan selässä. Hän ei ymmärrä itsekään miten sinne pääsi. Korkea Sininen kuuluu naurahtavan ja niine hyvineen se ui ulapalle. Mihkku haukkoo henkeään kun valas suihkuttaa vettä hänen päälleen. Hän ei pidä mistään kiinni, tuntuu kun hän olisi liimautunut Sinisen selkään. Eläin ui voimalla eteenpäin. Aallot ryöppyävät sen molemmin puolin kuin iloiset haarasarvet, jotka jatkuvat kauemmas ja kauemmas kunnes häviävät ja sulautuvat mereen. Mutta vähitellen nousee taas uusia aaltoja. 

Korkean sinisen ja Mihkkun kohtaamista ei tarinassa mitenkään kyseenalaisteta,
ja tästä tuleekin kiinnostava fantastinen elementti, jonka toki voi selittää myös
saamelaisen perinteen ihmisen ja luonnon ykseyden kokemuksilla. Mika Launiksen
kuvitusta Kirste Palton kuvakirjaan Tiuku (Atrain kustannus 2015). 

Valaalla on Mihkkulle pyyntö: se haluaisi saada tiukukellon, jolla voisi kosiskella ihailemaansa Valkopyrstöä.  

Kyläkaupassa Mihkku kohtaa Sergion, mutta ensikohtaaminen menee vähän pieleen.

Sergion isä on tullut aikoinaan pohjoiseen pakolaisena Chilestä, mutta on nyt matkustanut kolmeksi kuukaudeksi entiseen kotimaahansa tapaamaan sairasta sukulaistaan.  Isän matkan ajan Sergio asuu kahden juuriltaan saamelaisen äitinsä kanssa.

 Matkalla kaupasta kotiin Mihkku kyselee Sergiosta: Miksi tämä oli niin oudon näköinen, miksi niin arka ja vielä sellainen nimi! 

—    Sergion isä on ulkomaalainen, äiti kertoo. 

— Mitä, mustako? Neekeri? Mihkku ihmettelee. 

— Ei ihan musta, vaan intiaani. 

— Intiaani? Sellainenko, joka ratsastaa hevosilla ja ampuu nuolilla valkoihoisia ja poliiseja? Sellainen kuin sarjakuvissa, niinkö? 

—    Ei, Sergion isä on Etelä-Amerikan intiaani, kotoisin Chile-nimisestä maasta. – –
 

Mihkkulla on valtavasti kysyttävää. Jos kerran Sergion isä on pakolainen, niin pakeneeko hän jotain siksi, että on rosvo.

Äiti selittää jälleen kärsivällisesti:

Monta vuotta sitten siinä maassa oli hyvin turvatonta. Ihmisiä katosi ja jopa tapettiin. Silloin sieltä pakeni paljon ihmisiä etteivät olisi joutuneet vankilaan tai kuolleet.

Nykyisin ilmaisuja ”neekeri” ja ”intiaani” pidetään poliittisesti epäkorrekteina ja arvolatautuneina. Mutta varmasti moni muistaa, että Suomessa näitä ilmaisuja pidettiin jopa 1990-luvulle asti täysin neutraaleina.     

Suomentaja Irene Piippola ei ole lähtenyt alkutekstin ilmaisuja mukauttamaan nykykielen ja poliittisen korrektiuden vaatimusten mukaisiksi. Tavallaan  ratkaisua voi pitää loogisena ja hyväksyttävänä, sillä ilmaisuja käyttää tässä kuusivuotias lapsi, jolla ei välttämättä ole vielä kaikkea ymmärrystä sanojen halventavasta luonteesta.  

Mihkkun äitikin tosin käyttää intiaani-nimitystä keskustellessaan poikansa kanssa, mutta hän torppaa kuitenkin alkuunsa Mihkkun ajatukset siitä, että intiaanit olisivat hurjaan sotamaalaukseen sonnustautuneita taistelijoita.

—  Voi voi, äiti huokaisee. 

— En minä usko että ne olivat intiaaneja. Kun kasvat, ymmärrät kaiken. Mutta Etelä-Amerikan intiaanit eivät maalaa kasvojaan, vain Pohjois-Amerikan intiaanit tekivät niin aikoja siten, eivät nyt enää.

 

Mihku on sinnikäs ja inttää aina vaan:  sarjakuvalehdissä ja television elokuvissa intiaanit ovat sotaisia.

— Kyllä valkoisetkin olivat julmia, äiti sanoo hetken tuumittuaan. 

— Siitä vain ei kerrota niissä sarjakuvissa. Valkoihoiset ovat itse tehneet ne lehdet, eivätkö kerro niissä totuutta itsestään. Älä usko kaikkea mitä luet tai katsot televisiosta. 

—   Ja-haa, Mihkku aprikoi ja raapii päätään. Hänestä on merkillistä, että sarjakuvat ja televisio saavat valehdella, vaikka hänellä ei ole koskaan lupa edes narrata. Vai saavatko vain aikuiset narrata, tai ainakin ne jotka tekevät sarjakuvalehtiä ja rosvoelokuvia?

Tässä ollaankin jo lasten mediakasvatuksen ytimessä!   

Tiuku-kirjaa lukiessa nousee jälleen esiin rouva Huun monessa yhteydessä aiemminkin korostama aikuisen, kirjaa lapselle ääneen lukevan vastuu. 

Aikuinen voi lukemisen kupeessa todeta, että tietyt Mihkkun ja äidin käyttämät sanavalinnat eivät ole nykyisin  suotavia, ja selittää samalla näiden nykykielessä halventavien ilmaisujen historiaa.

Mihkun äiti myös miettii itsekseen, kuinka olisi parasta suhtautua lapsen utelaisuuteen: 

On vaikeaa ja työlästä selittää lapselle tällaisia asioita. Lapsi on utelias ja innokas tietämään, mutta ei kaikkia aikuisten sotia, kapinoita ja sortamisia voinut levittää hänen silmiensä eteen. Ei sopinut suoraan kieltää kysymästäkään…

Tässä kohdin paljastuu tosin jälleen alkuteoksen vanhakantaisuus: nykyisin erilaisia vaikeita tai aikuisen mielestä kiperiä aiheita käsittelevissä lastenkirjoissa suorastaan kannustetaan lapsia esittämään aikuiselle haastavia kysymyksiä!

Toisaalta täytyy muistaa, että 1980-luvulla syntynyt Mihkku on elänytkin vielä varsin suojattua lapsuutta, suurelta osin myös saamelaisen tarinaperinteen varassa ja sellaisessa Suomessa, jossa kansainvälistyminen ei vielä ollut tätä päivää.

Nykykäsityksen mukaan epäkorrektit ilmaisut kuvakirjassa saavat oikeastaan sovituksensa tässä katkelmassa, jossa myös toistuu jälleen yksi saamelaisen kirjallisuuden agenda: kannustaa lapsia ja nuoria hankkimaan itselleen koulutus:

Mihkku ei itse osaa kuin saamenkieltä, mutta koulussa hän aikoo opiskella lisää kieliä niin että voi matkustaa Amerikkaan tai mihin vain paikkaan maapallon toiselle puolelle. Hän aikoo matkustaa maailmaa ristiin rastiin että pääsisi kertomaan vanhemmilleen mitä missäkin on nähnyt. Sitten ei enää kukaan sanoisi, että hänen pitäisi vähän kasvaa. Hän tietäisi enemmän kuin isä ja äiti.

Kyläkaupan tiukukellon toimitus kestää ja valas kiirehtii asiaa. Mutta sitten Mihkku uskaltaa lähestyä uudelleen Sergioita. Ja Sergiolla onkin juuri sellainen sopiva tiuku, jonka valas tarvitsee! Ja mika hauskinta, Sergiolle jää vielä kaksi isältään saamaansa kullanväristä tiukua, joita pojat kilisyttelevät iloisesti yhdessä.

Kuvittaja Mika Launis on käyttänyt pastelliliitua kuvituksissaan varsin systemaattisesti. Hänen hahmonsa ja värityksensä on siksi helppo tunnistaa. Syystä tai toisesta Launiksen nimeä ei löydy kuvakirjan etukannesta eikä edes esilehdeltä! Tieto kuvittajasta on piilotettu tarinan päätteeksi painettuihin nimeketietoihin. 

On kiinnostavaa, että Mika Launiksen ensimmäinen kuvitustyö, Annukka & Samuli Aikion saamelaiseen satuun Tyttö joka muuttui kultaiseksi koskeloksi (WSOY 1982, up. 2012) ammensi niin ikään saamelaisesta perinteestä. 

Tiuku-kirjassa saamelainen identiteetti näkyy vaikkapa kuvassa, jossa Mihkkun haavekuvissa rakas ystävä Maaret esitetään Lapin lakkiin pukeutuneena. 

Myös Sergio esiintyy kuvissa yhdessä isänsä kanssa perulaisissa ponchoissa ja päähineissä. 

Launis piirtää rouheita, sympaattisia kasvotutkielmia. Valaat saavat ymmärrettävästi myös paljon tilaa aukeamille levitettyinä uhkeina ilmestyksinä, jotka puhuvat samalla kauniisti villin luonnon puolesta.  

Kirste Paltto (s. 1947) on Utsjoella  asuva, pääasiassa pohjoissaameksi kirjoittava kirjailija. Hän on ammentanut teoksiinsa aineksia saamelaisesta mytologiasta ja kertomaperinteestä. Paltto on työskennellyt peruskoulunopettajana, Lapin läänin ohjaavana läänintaiteilijana, Rávgoš -teatterin johtajana ja ohjaajana sekä lukuisissa luottamustoimissa edistäen saamelaisten ja saamelaisen kulttuurin asemaa. 

Kirjan ensimmäisessä painoksessa on sattunut taitossa kömmähdys, ja osa tekstistä on hävinnyt luvun viisi lopusta. 

Atrain-kustannus on sitoutunut toimittamaan asiasta reklamoiville tahoille uuden kirjan, kun kirjasta otetaan uusi painos.

Tässä puuttuva osa:

Mihkku ei itse osaa kuin saamenkieltä, mutta koulussa hän / –> aikoo opiskella lisää kieliä niin että voi matkustaa Amerikkaan tai mihin vain paikkaan maapallon toiselle puolelle. Hän aikoo matkustaa maailmaa ristiin rastiin että pääsisi kertomaan vanhemmilleen mitä missäkin on nähnyt. 

Sitten ei enää kukaan sanoisi, että hänen pitäisi vähän kasvaa. Hän tietäisi enemmän kuin isä ja äiti.

Mutta ensin hänen pitäisi päästä kalaan. Mutta nyt, nyt saisi Korkea Sininen jo tulla ja viedä hänet taas merelle <– / sukeltelemaan. Hän pyytäisi valasta uimaan syvälle merenpohjaan että hän pääsisi näkemään meren kasveja ja eläimiä. – –