Fiksuja nuoria elämänsä taitekohdassa

Laura Suomela: Kiss my juhannus, 149 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Saara Helkala.

 

 

Laura Suomela aloitti lastenkirjailijana kymmenen vuotta sitten lastenromaanisarjalla Lokkisaaren säpinät, Kanarian säpinät ja Ruutiharjun säpinät (WSOY 2012­–2015). 

 

Viime vuosina hän on kirjoittanut enimmäkseen nuortenromaaneja. 

 

Suomela on itse asiassa yksi harvoista aktiivisista kotimaisista nuortenkirjailijoista, joka kirjoittaa itsenäisiä nuortenkirjoja sarjan sijaan. 

 

Näin Suomela pystyy tulkintani mukaan varioimaan nuoruuden kuvausta ja poimimaan teokseensa kulloinkin ajankohtaisia teemoja.

 

Kiss my juhannus ei ole kepeästä nimestään huolimatta ”pelkkä kesäkirja”. 

 

Romaani nostaa kiinnostavasti esille nykynuorten kipuilun nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä. 

 

Suomelan romaani resonoikin selvästi Liisa Huhdan Uupuneet nuoret pärjääjät -kirjan (Bazar 2022) kanssa.  

Jälleen tekee mieli suositella murrosikäisten lasten vanhemmille nuortenromaanin lukemista lisäämään ymmärrystä nykyteinien haasteista!

 

Näkökulmatekniikalla kuvatuissa luvuissa ääneen pääsevät juhannuksen viettoon vuokramökille lähtevät nuoret, Eetu, tämän tyttöystävä Alisa ja niin ikään seurustelevat Lassi ja Suvi. 

Koska heillä ei vielä ole ajokorttia, kuskiksi kelpuutetaan paremman puutteessa maineeltaan ja elintavoiltaan hieman turhankin reteä Banzo. 

 

Täydellisen juhannuksen odotukset rapisevat nopeasti, kun hieno hirsimökki Vehmaslahdella paljastuukin huijaukseksi. 

Tilusten omistava Kalevi ei ole vedätyksestä moksiskaan ja hän yrittää parhaansa mukaan viritellä nuoria nauttimaan aidosta maalaisjuhannuksesta kaikilla perinteisillä mausteilla. 

 

Eetu nousee romaanin keskushenkilöksi, johon lukija samaistuu voimakkaasti. Eetulla on ikäisekseen kypsiä ajatuksia. Kenties junioritasolle jatkunut sitoutunut jääkiekkoharrastus ja päätös lopettaa ura huipulla on koulinut pojasta tarkan havainnoitsijan.

 

Lassi odottaa jo innokkaasti armeijan alkua ja suunnittelee vetävänsä ”intin ihan satasella. Eka aukkiin ja sieltä rukkiin”. 

Lassin ja Eetun urapolkukeskustelu paljastaa nykynuorten tavoitteellisuuden: 

 

– Pitää hommata hyväpalkkainen duuni. Mä haluun just siksi kauppakorkeeseen, et pääsen takoon rahaa, Lassi hieroo käsiään yhteen.

 

Tämä keskustelu on käyty jo tuhat kertaa. Itsekin kyllä mieluusti tienaisin rahaa ihan hitokseen, mutta mikään työnarkomaanin elämä uraputkessa ei houkuta 

 

– Pitäis vaan keksiä, missä pääsis hyvälle liksalle ilman jäätävää stressiä, sanon.

 

Eetun ajatteluun on vaikuttanut myös omien vanhempien esimerkki. Firman osastopäällikkönä työskentelevä isä tilittää kotona työasioitaan. Eetun mielestä vanhempien duunielämän markkinointipuheet voivat pahimmillaan lannistaa kokonaan oman ammattiuran suunnittelun! 

 

 

Eetu ei ole lukiossa stressannut, vaan pitänyt mottonaan hankkia minimivaivalla maksimihyödyn. Rentous on hänen elämänsä valttikortti, kun taas Alisan elämä tuntuu pyörivän jatkuvan suorittamisen ja koulustressin ympärillä. Alisa on halunnut pienestä pitäen lääkäriksi, mutta juhannuksen tapahtumat sysäävät tytön miettimään jatkuvan suorittamisen mielekkyyttä: 

 

En ole enää varma, kauanko mielenterveyteni kestää tätä loputonta suorittamista. Tiedän, että pitäisi osata vähän höllätä, mutta pelkään, että jos alan laskea tavoitteitani, koko hutera korttitalo hajoaa ja minä sen mukana. 

 

Juhannukseen mahtuu toki kohellusta, parisuhdedraamaa ja kännisekoilujakin. Myös Himoksen juhannusfestareilla käydään kääntymässä. 

Laura Suomelan nuortenromaani onnistuu kiteyttämään nuorelle lukijalle, että elämä voi heitellä ja yllätyksiinkin voi suhtautua uteliaasti.  

Suvin ja Alisan kautta Suomela tuo kiinnostavasti esille viime aikoina nuortenkin parissa yleistyneen vapaaehtoisen raittiuden. Tytöt ovat liittyneet instagramissa ryhmään, jossa kyseenalaistetaan yhteiskunnassa vallitsevaa alkoholikuttuuria ja suhtaudutaan uteliaasti raittiuteen. 

Kun eniten vituttaa kaikki

 

Jani Pösö & Teemu Nikki: Sekasin. Vitun hyvin menee, 319 sivua, Otava 2020.

 

Jani Pösö & Teemu Nikki: Sekasin, 238 sivua, Otava 2019.

On tavallinen normiaamu Hynysen perheessä. Riittaa vituttaa, koska krapulaa ei ole vielä selätetty. Sampoa vituttaa, koska vanhemmat ovat kusipäitä. Ja Penttiä vituttaa, koska uusi rakas ei ole kainalossa.

 

Tosiasiassa Sampoa vituttaa se, että vanhemmat eivät omilta ongelmiltaan kiinnitä häneen mitään huomiota. Penttiä vituttaa Riitta, ja Riittaa vituttaa Pentti. Sampo on siinä välissä sijaiskärsijänä. Lisäksi Riittaa vituttavat muun muassa vaihdevuodet, epäonnistuminen, ikääntyminen ja se, että Gloria on nykyään ihan paska lehti. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan maininnut Pentille mistään muusta kuin Gloriasta.

 

Oheinen katkelma kertoo olennaisen.

 

Hynysen perheellä ei mene kovin hyvin. 

 

Perheen esikoinen, Hyde, on kotiutettu nuorisopsykiatrian suljetulta osastolta. Hyde hassaa äidiltään saamansa vuokratakuuseen tarkoitetut rahat kaverien kanssa bilettämiseen ja yöpyy kerrostalojen rappukäytävissä. 

 

Hän asioi pankki-ihmisen, kela-ihmisen ja työkkäri-ihmisen kanssa, mutta ei tule kuulluksi ja nähdyksi. 

 

Hätähuutona hän ottaa yliannostuksen lääkkeitä päästäkseen takaisin suljetulle osastolle ja hengenlähtö on vain hiuskarvan varassa. 

 

Hyvin ei mene Hyden kavereillakaan, Satakielellä ja Papillonilla.

 

Jani Pösön ja Teemu Nikin nuorisopsykiatrisen suljetun osaston arjesta kertovan Sekasin-tv-sarjan ensimmäinen kausi keräsi Yle Areenassa 2016 paljon katsojia ja se palkittiin parhaan lasten ja nuorten tv-sarjan Kultaisella Venlalla. Myös toinen kausi pari vuotta myöhemmin oli katsojalukujen perusteella menestys. 

 

Pösö ja Nikki tekivät yhteistyötä nuorten mielenterveyspotilaiden kanssa työskentelevän Sosped-säätiön kanssa. Fiktiivisten tarinoiden taustalla on nuorten tosikertomuksia mielenterveyden häiriöistä. 

 

Tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden aikana avattiin Suomen Mielenterveysseuran tuella  Sekasin-chat-kanava lasten, nuorten ja heidän vanhempiensa yhteiseksi alustaksi.  

Sekasin-formaattiin kuuluu myös kaksi nuortenkirjaa, joissa on alkuperäiset kahden tuotantokauden tv-sarjojen käsikirjoitukset sellaisenaan. Teoksissa kerrotaan olevan myös uutta materiaalia, mutta tv-sarjan katsoneena extraa ei juurikaan erota.  

 

Dialogin välissä on eräänlaista ”laajennettua parenteesia”.  Parenteesilla tarkoitetaan elokuva- ja näytelmäkäsikirjoitusten dialogin kupeeseen kirjoitettua kuvausta, joka taustoittaa ja täydentää tapahtumia. 

 

Sekasin-kirjoissa parenteeseissa on kaikkitietävän kertojan kuvailevia havaintoja myös  vuoropuhelun ulkopuolisista seikoista. Tämän arvion alussa oleva sitaatti on siitä hyvä esimerkki. 

 

Vuorosanojen lukeminen ei keskittämisen takia ole välttämättä kovin helppolukuista. Sekasin-kirjat ovatkin ensi sijassa  suositun tv-sarjan fanituotteita samaan tapaan kuin norjalaisesta Skam-sarjasta tehdyt kirjat. 

 

TV-sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja ensimmäisessä Sekasin-kirjassa kerrottiin Papillonin, Hyden, Satakielen ja Lumikin elämästä psykiatrisella suljetulla nuoriso-osastolla. 

 

Toisella tuotantokaudella ja Vitun hyvin menee -jatko-osassa kolme nuorista yrittää totutella suljetun osaston jälkeen tavalliseen arkeen ja näkökulmaa laajenee vielä Hyden pikkuveljen Sampon ja tämän tyttöystävän Sonjan elämään.

 

Nuortenromaaneissa terveydenhuollon henkilökunta esitetään yleensä aina kliseisesti, mutta psykiatrisen osaston lääkäri Siltanen on tupeestaan huolimatta tolkun ammattilainen ja mielisairaanhoitaja Kasper näkee hänkin yleensä nuorten uhman taakse. Myös Hyden pikkuveljen Sampon luisun pelastukseksi koituu ymmärtävä luokanohjaaja Johanna. 

 

Hyden monologiin tiivistyy syrjäytyneiden nuorten aikuisten lohduton tilanne:

 

Mä halusin pois kadulta, pois virastojen jonoista, pois epävarmuudesta, yksinäisyydestä, työttömyydestä, pois surusta, pelosta, pois tilastoista, leipäjonoista, pois siitä tiedosta että musta ei tullut sitä, mitä musta piti tulla.

 

 

Tinderissä miehiä swaippailevan äidin sekoilut ovat tehneet Sonjasta harvinaisen tarkkanäköisen nuoren naisen: 

 

Musta tuntuu, et mitä vanhemmaks ihmiset tulee, sitä enemmän sekasin ne menee. Ne luulee et ne tietää kaiken, kunnes pettyy rakkauteen, työhönsä, lapsiinsa, maailmaan ja lopulta itteensä. Sitten ne etsii toisen pettyneen ja yrittää luoda uskonsa elämään uudestaan, vaikka tietää että siellä se taas odottaa. Vuosisadan pettymys. 

 

 

Mielenterveyden erilaisia häiriöitä on kuvattu nuortenkirjallisuudessa jo pitkään, ja terapiassa käynti on varsinkin käännösromaaneissa jo nuorten keskushenkilöiden arkea. 

 

Sekasin-kirjojen eittämätön ansio on luontevassa dialogissa ja siekailemattoman realistisessa nuoruuden kuvauksessa.

 

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää. 

 

 

 

 

 

”Vapaa olemaan mitä tahansa”

Emma Sofianna Söderholm: Edes hetken elossa, Otava 2020. 223 s. Kansikuva Deviney Designs / Päivi Puustinen. 

On kiinnostavaa, että nuorten päihderiippuvuudesta ja erityisesti vahvempien huumeiden käytöstä kirjoitettiin aiemmin jopa enemmän nuortenromaaneja kuin nykyään, vaikka huumeiden säännöllinen käyttö tai satunnaiset kokeilut ovat Suomessa entisestään lisääntyneet, myös alaikäisten ja jopa lasten keskuudessa. 

Vantaan Korsossa asuvan Emma Sofianna Söderholmin (s. 1992) esikoisromaani Edes hetken elossa vertautuu samankaltaisen asetelmansa takia Annamari Marttisen romaaniin Veljeni vartija (Tammi 2007). 

Kummassakin päähenkilö, sisar, yrittää ymmärtää veljensä huumeaddiktiota  ja uskoo voivansa pelastaa tämän.

Lukion kolmatta luokkaa lopetteleva Elsi on huolissaan isoveljestään, jonka huumeiden käyttö on ollut jo pitkään läheisten tiedossa. 

Topias käy harvakseltaan kotona, lähinnä tyhjentämässä jääkaappia. 

Elsi elää jatkuvassa epätietoisuudessa ja pelossa. 

Koko perhe on tuuliajolla.  

Äiti on masentunut jo yli viisi vuotta sitten ja muuttanut uuden paremman elämän toivossa Yhdysvaltoihn. Perhettä pystyssä pitävä isä on lopulta luhistunut itsekin, kun Topiaksen tilanne vain pahenee.  

Arjen rippeitä kannattelee isän ystävä Tette, joka näkee ahdingon yli ja tekee voitavansa, mm. leipomalla pullaa. 

Elsi ei pysty keskittymään lähestyviin ylioppilaskirjoituksiin.

Topiasta ei näy. Pelkään, että on sattunut jotain. Vedetty viimeinen viiva. Ostettu viimeinen gramma. 

Elsi tutustuu Kalleen, jonka nurkissa Topias majailee. Vähitellen Elsi itsekin koukuttuu huumeisiin, ja yhdessä aiemman itsetuhoisuuden kanssa joutuu ennen  pitkää vaarallisiin läheltä-piti-tilanteisiin. 

Pyörähdän ympäri. Pääkin tuntuu kevyeltä. Vapaalta. Vapaalta tekemään, ajattelemaan, olemaan mitä tahansa.  

Nauru kajahtelee korvissani. Hiki nousee pintaan. Hengitän. Mikään paha ei yllä minuun. Kuin pahuutta ei olisi koskaan ollutkaan.  

Syvä rakkaus kaikkia ja kaikkea kohtaan täyttää minut ääriä myöten. Ja niiden ylikin. Rakastan. Rakastan. Rakastan.   

Söderholmin kuvaus päihderiippuvaisen nuoren karusta arjesta on lakonista ja realistista. 

Näiltä osin romaani uudistaa  aiheen aiempaa käsittelyä nuortenkirjallisuudessa. 

Kalle ja Elsi kokevat, että heidän odotetaan tekevän koko loppuelämää koskevat päätökset nopeasti, liukuhihnalta ja yleisten odotusten mukaan.

”Tuntuu, et kaikil on kauhee kiire. Kaikessa,” sanon. ”Ai miten?”
”No tyyliin, ku täyttää kakskytviis, pitäis olla jo omistusasunto ja kolme skidii.” Kalle hymähtää. ”Ei se nyt ihan niin mene.” ”Mut se tuntuu siltä.”

Söderholm vetää työpajoja mielenterveystoipujille, ja todennäköisesti tästä juontaa myös moniongelmaisten nuorten elämän kiihkoton, moralisoimaton kuvaus. 

Romaani ei kurota auvoista loppua kohti, mutta lukijalle jää silti tunne siitä, että Elsi pääsee jaloilleen. 

Sivuhenkilöistä erityisen elävästi on kuvattu  Elsin paras ystävä, Salla, joka tempoilee omissa seurustelusuhteissaan ja hallitsevan äidin puristusotteessa.

Vilkaisen Sallaa. Hänellä on Tinder auki. Hän nyrpistää välillä nenäänsä ja pyyhkäisee sormellaan vasemmalle niin monta kertaa, etten pysy enää laskuissa mukana. 

Elsi selaa Instaa ja näkee bilekuvien, asukuvien, filtteröityjen selfieiden ja jonninjoutavan raportoinnin valheellisuuden. Äitiin Elsi yrittäää pitää yhteyttä   Whatsapp-viestien kautta. 

Elsin pitkä viesti äidille on koskettava ja aito, tunnekuohun aiheuttamine lyöntivirheineen kaikkineen. Lukijalle jää kuitenkin epäselväksi, lähettääkö Elsi viestin eteenpäin. Joka tapauksessa äidin vähäiset reagoinnit perheen kriisin syvenemiseen hämmentävät.

Visuaalinen huomio kannesta : kirjaimilla kikkailevat kansikuvat ovat yleistyneet sekä nuorten- että aikuistenkirjallisuudessa. 

Söderholmin romaanin kannessa on lasinsirpaleita ja hänen nimensä lomittuu kirja nimeen. Lopputulos on sekava, mikä tietysti sopiikin romaanin nuoren ihmisen etsikkoajan kuvaukseen. 

Mielestäni merkittäväksi käänteeksi Elsin omalle parantumiselle muodostuva Teteltä saatu voodoo-tyyppinen terapianukke olisi toiminut jopa parempana signaalina tarttua teokseen. 

Kotimaisia nuortenromaaneja päihteistä:

Jani Pösö & Teemu Nikki: Sekasin, Otava 2019 

Salla Simukka: Punainen kuin veri, Tammi 2013

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Reija Kaskiaho: Tulitikkuihmisiä, WSOY 2001

Hanna-Marjut Marttila: Tulikirja, Otava 1998 

Raili Mikkanen: Koukussa, Otava 1997 

Mika Wickström: Sukupolvi X, WSOY 1995 

Tuula Kallioniemi: Linda K., Otava 1993 

Pirkko Talvio, Pikkusysteri, Tammi 1993 

Teija Niemi: Steissi, Tammi 1991 

Lastenkirjoja päihteistä ja riippuvuudesta:

Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, suom. Katriina Huttunen, S & S 2017

Saara Laiho & Johanna Moisio: Et ole yksin, pikku Kurre, Lasten Keskus 2003

Jacques & Jean Breuil: Tomi ja vaarallinen saari, suom. Anne Kanerva, Kirjatoimi 1998

Inger ja Lasse Sandberg: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin, suom. Ulla Ropponen, Weilin+Göös 1981

Kun Kurrelta katoaa maltti ja tolkku

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, 36 sivua, suomentanut Katriina Huttunen, S & S 2017.

Tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään sitäkin painavampi kuvakirja jäi syksyllä kirjapinon alimmaiseksi, mutta ansaitsee tulla arvioiduksi alkaneen vuoden ensimmäisenä kirjana.

Aina välillä on hyvä ”kuvalukea” lastenkirjallisuutta kulttuurisidonnaisesta vinkkelistä.

Sanna Tahvanaisen & Lena Frölander-Ulfin Kurre Keikari ja popcornit -kuvakirjaa ei ensivilkaisulla edes arvaisi suomalaiseksi. 

Kirjan miljöö on nimittäin lontoolainen Holland Parkin puisto, missä Kurre Keikari -niminen orava asuu. Takorautaiset portit, koristeelliset katuvalaisimet ja tiilimuurit edustavat brittiläistä puistoarkkitehtuuria. 

Lastenkirjallisuuden vaatetettujen, inhimillisesti käyttäytyvien eläinten esittämisen perinne juontaa muun muassa Beatrix Potterin ja Kenneth Grahamen klassista lastenkirjoista.

Kurren olemus on korskea ja itsetietoinen, ja vaikutelmaa vahvistaa
aukeaman oikeassa laidassa kyräilevä pitkänokkainen lintu. Lena Frölander-Ulfin
kuvitusta Ulfin ja Sanna Tahvanaisen yhdessä ideoimaan tarinaan Kurre Keikari
ja popcornit (S & S 2017). 

Kurre on todellinen dandy,  joka kiinnittää paljon huomiota ulkonäköönsä ja vaatetukseen.

Kurre rakastaa olla muiden huomion keskipisteenä.

Jo kaukaa näkee, että Kurre on käynyt räätälillä. Nenäliina on valkoinen kuin marenki. Liivinnapit kiiltävät kilpaa saappaiden kanssa. Entäs housut! Katsopa niitä. Kenelläkään koko kaupungissa ei ole samanlaisia.

Puiston penkin alta löytyy paperipussi, jonka pohjalla on muutama popcorn. 

Kurre ihastuu ikihyviksi popcornin makuun. Se on valmis myymään jopa  kultakellonsa saadakseen lisää himoamaansa herkkua ja se unohtaa konsertin, johon on luvannut mennä ystäviensä kanssa.

Riippuvuuden syntymistä havainnollistetaan tehokkaalla kuvasarjalla, jossa ilmeet
ja asennot näyttävät toteen, kuinka Kurrelta katoaa maltti ja tolkku popcornien
 suhteen. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta Ulfinja Sanna Tahvanaisen yhdessä
ideoimaan tarinaan Kurre Keikari ja popcornit (S & S 2017). 

Onneksi Rotta ymmärtää, kuinka kaltevalla pinnalla Kurre jo kulkee. Se taluttaa Kurren lammen rantaan ja näyttää sille veden heijastuksesta ryvettyneen olemuksen.   

”Vaatteet ovat ehkä hienoimmillaan silloin kun ne ovat uusia”, Rotta sanoo. ”Ystävyyden laita on päinvastoin.”

Kooltaan pienestä, tekstimäärältään niukasta  ja jopa vaatimattoman näköisestä kuvakirjasta kasvaa melkein yllättäen viisas moraliteetti ahneuden, itsekeskeisyyden ja maallisten houkutusten vaaroista. 

Viaton popcorn aiheuttaa Kurrelle riippuvuutta, ja tätä kautta kuvakirjaa voi mainiosti käyttää myös ala- ja yläkoulussa johdatuksena päihteiden käytön vaaroihin. 

Lena Frölander-Ulf on muuntautumiskykyinen kuvittaja, joka tekee eloisaa, raapemaista pintaa. 

Murretut värit mattapaperilla antavat kuvituksellekin vanhaa patinaa.

Huomiota ansaitsee esilehdellä maininta siitä, että kirjan idea ja hahmot ovat syntyneet yhteistyönä.

”Silti on tärkeintä, ettei grammaakaan siitä tavarasta piikitetty nuorisoon”

Pete Suhonen: Koira joka kävi coffee shopissa, 300 sivua,  WSOY 2015. Kansikuva Juha Korhonen. 

Pete Suhosen (s. 1967) Koira joka kävi coffee shopissa osallistui Otavan nuortenromaanikilpailuun, johon lähetettiin määräaikaan mennessä 189 käsikirjoitusta.  Kisan voitti Nadja Sumasen Rambo. 

Suhonen ylsi kunniamaininnalle yhdessä Anne-Maija Aallon kanssa. Aallon Syvään veteen -niminen nuortenromaani julkaistaan Otavan kautta ensi vuonna.  

Kirjoituskilpailuista on usein haettu uutta potkua, kun on haluttu kehittää ja monipuolistaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Realistinen kotimainen nuortenromaani on ollut jo pitkään alakynnessä kansainvälisen fantasia- ja dystopiabuumin jyrän alla, joten Otavan nuortenromaanikilpailu osui oikeaan saumaan haastamaan uusia tekijöitä kiinnostumaan lajityypistä.

Kilpailuun saivat nimittäin osallistua vain uudet tekijät, joilla ei ole aiempaa meriittiä nuortenkirjailijana.  Suhonen on debytoinut aikuistenkirjailijana WSOY:n kautta. Otavan kirjoituskilpailuun osallistunut ja siinä kunniamaininnalle yltänyt käsikirjoitus tuli kuitenkin yllättäen julki WSOY:n kautta.   

Kustantajan käynnistämän kirjoituskilpailun tavoitteiden – eli uusien tekijäreservien löytämisen – kannalta tämän voi ajatella menetyksenä.  

Ilman N-etuliitettä ilmestynyt romaani on saanut takakanteen luonnehdinnan ”Täysi-ikäisten satu nuorista aikuisista, kovista huumeista ja karvaisista ystävistä”.

Romaanin keskushenkilö Jami eli Zei-Zei on 18-vuotias pizzakuski: 

18-vuotias Jami Järvensyrjä ei ollut välkky, mutta ei Linnunradan tyhminkään jätkä. Jos hän jotain oli, niin sellainen lyhytjänteinen putkiaivo, joka halusi kaiken nopeasti. Hän soi hotkimalla, jätti lukion kesken ja laukesi housuihinsa molempina kertoinaan tyttöjen kanssa. Ennen kaikkea hän halusi nopeasti rahaa saadakseen nopean auton ja sen nopeasti täyteen kauniita naisia. Kun ottaa huomioon, että Jami oli ulkonäöltään vaisu painos puberteetti-ikäisestä Kimi Räikkösestä, hänellä oli naisasioissa aika läjä katteetonta itseluottamusta. Ajotaitojensa lisäksi Räikkönen osasi seisoa käsillään, mutta Jamin mielestä jaloillaankin seisominen oli usein väsyttävää. 

Jami keksii käyttää sukulaisyttönsä bokseria heroiinin salakuljetuksessa. 

Kaikki ei – tietenkään – mene ihan suunnitelmien mukaan. Papa-koira päätyy Hietaniemen hautausmaalle suurmiesten haudoille tekemään tarpeitaan, ja niin veijariromaaniin tulee useampiakin odottamattomia käänteitä.

En ole tosikko, mutta Suhosen eläintarinasta eläinsuojeluaktivistitkin voisivat närkästyä. 

Vinhasti etenevän tarinan käänteissä on kosolti toinen toistaan särmikkäämpiä ja karismaattisia kaksi- ja nelijalkaisia sivuhenkilöitä. Räyhäkän tarinan loppukäänteissä merkittävään rooliin nousee sotaveteraani Hubert. 

Romaani kuvaa alamaailman huumediilereitä siekailematta ronskin huumorin höystämänä. Suhonen on lahjakas tarinan iskijä, joka suoltaa äkkiväärää tarinaa sujuvasti ja viihdyttävästi.  Oman hupinsa tarinaan tuovat monet rönsyilevät alaviitteet.

Huumediileri Lemme pohdiskelee alaa ja summaa samalla faktaa suomalaisista huumetilastoista:

Huumetilanne Suomessa 2007 – selonteon havainnot vastasivat kiusallisen hyvin myös hänen käsitystään toimialan tulevaisuudesta. Huumeiden käyttö ja tarjonta lisääntyy, ja useimpien perinteisten huumeiden hinnat laskevat, kun lakka ja muut muuntohuumeet valtaavat markkinoita. Kannabiksen hinta romahtaa, koska pian sadoissa tuhansissa kotitalouksissa olisi kasvimaa kylppärissä tai piimäpurkit ikkunalaudalla. Jos erittäin THC-pitoista kannabista saisi omaa satoaan riipimällä, kuka tarvitsi enää suurella vaivalla maahantuotua? Sitä paitsi viranomaiset käsittelivät kotipuutarhureita lepsusti, sakko pykälään ja se oli siinä. 

– – Lemme olisi halunnut suudella itseään. Strateginen oivallus avaisi kerholle moottoritien mammonaan ja maineeseen. Olihan heroiini ollut jo useita vuosia vaikeasti hankittavaa retrokamaa, jota tihkui maahan silloin tällöin joitakin vaivaisia kymmeniä grammoja, mutta itse tuotteessa ei ollut mitään vikaa. Jos Eppu Normaali kesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, niin miksei heroiinikin. Miksi huumeiden viihdekäytön ja popviihteen suosion lainalaisuudet eroaisivat toisistaan? Jos maahantuontihankkeen tekisi riittävällä voimalla, porttiteoriasta voisi heivata portin saranoineen helvettiin ja taluttaa kansalaiset suoraan heroiinin taikapiiriin.

Toisaalla pizzayrittäjä Ahmed ylistää hampun ominaisuuksia:

 – – joka avasi oven järjen toiselle puolen, missä ei suinkaan majaillut järjettömyys. Oikein nautittuna hasis loihti taivaallisia näkyjä, vaikka piireissä väiteltiinkin aika ajoin siitä, aiheuttaako kannabis aistiharhoja lainkaan. – –
 

Ahmed tuikkaa cannabis indicaa leivonnaisiin ja suklaajuomiinsa: 

Hän oli keittänyt juomaansa puolisen tuntia alhaisella lämmöllä pizzerian liedellä, kunnes hasisnokare oli liuennut nesteeseen. Lopputulos oli oikein maukas ja nyt, varttitunti ensimmäisestä naukusta, Ahmed tunsi jo ensimmäiset pilvenriekaleet päässään. 

      Tuntia myöhemmin pullo oli tyhjä ja Ahmed umpipilvessä.

Sumeilematta Suhonen sekoittaa faktan ja fiktion ja antaa alku- ja jälkisanoissaan ymmärtää, että tarina pohjaisi Helsingin huumepoliisin haastatteluihin. 

Komisario Niko Muinonen Helsingin huumepoliisista lohkaisee lopuksi:

– Silti on tärkeintä ettei grammaakaan siitä tavarasta piikitetty nuorisoon, vai mitä, Muinonen kysyi ja osoitti minua paksulla etusormellaan. 

– Niin, vanhukset ovat toinen juttu, vastasin.

Suhosen romaanin ja Nadja Sumasen Rambon nuoruuden ihanteet ovat valovuosien päässä toisistaan.  

Sisältönsä puolesta Suhosen romaani herättää Otavan nuortenromaanikilpailun kontekstissa syvän hämmennyksen: eikö tälle huumemyönteiselle hupailulle todellakaan ollut liki 200 käsikirjoituksen joukossa haastajia, jotka eivät olisi aiheuttaneet ryiskelyä lukijassa?  

Erilaiset huumekokeilut ovat yleistyneet entistä nuorempien keskuudessa myös Suomessa. Ennaltaehkäisevää päihdetyötä tehdään nykyisin maanlaajuisesti jo yläkouluikäisille, ja syystäkin.  

Olipa kerran tyttö, joka ei ollut koskaan huutanut apua

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi 2013. 265 sivua. Kansikuva Laura Lyytinen.

Salla Simukan trilleritrilogian avausta Punainen kuin veri voi äkkiseltään tulkita tässä koko populaarikulttuurin läpäisseessä klassikkosatujen hypetyksessä hyvinkin laskelmoiduksi kaupalliseksi tärpiksi. 

Simukka itse kertoo saaneensa ahaa-elämyksen saksalaisen kirjakaupan  trilleririvistöjä silmätessään: miksei nuorille aikuisille kirjoiteta Suomessa sopivasti karmivia dekkareita? 

Lumikki-sadusta tuttu hokema "Punainen kuin veri, valkoinen kuin lumi, musta kuin eebenpuu" tuli jostain alitajunnan syövereistä Simukan trilogian eri osien nimiksi. 

Tapani Baggen Korhonen ja kadonnut faija, Korhonen ja kuoleman haju (WSOY 1993, 1995)  sekä Pikkuveli ja Tuhlaajafaija (Tammi 2001 ja 2003) ovat edustaneet tähän mennessä lähes yksinään nuorille suunnatun ns. kovaksikeitetyn dekkarin lajityyppiä Suomessa. 

Punainen kuin veri vastaa haasteeseen vetävästi. Laura Lyytisen suunnittelema sensuelli kansikuva vokottelee lukijoikseen pararomantiikkaan koukuttuneita tyttöjä, mutta uskoakseni romaanin vetävä juoni kiinnostaa myös poikia, jos he pystyvät sivuuttamaan kansikuvan assosiaatiot. Toivoa sopiikin, että romaani herättää teini-ikäisissä lukijoissa suoranaisen lukuhimon. 

Lisäpotkua romaani saa myös Simukan itse suunnittelemasta, esimeriksi trilogian fanisivulta ja youtubesta löytyvästä kirjatrailerista sekä niukkaakin niukemmasta, ja juuri siksi niin koukuttavasta takakansitekstistä.

Simukan trillerissä on kyse väärinkäsityksistä, sattumasta ja huonosta onnesta. Nuoruuden uhmassa ja pilleripöhnässä tehdään jotain, millä on kauaskantoiset seuraukset. 

Simukka kuljettaa juonta taitavasti jännitystä nostattaen. Päähenkilön Lumikin erilaiset pinteeseen joutumisen kuvaukset – ja etenkin niistä selviämiset - ovat kyllä luvalla sanoen epäuskottavia, mutta samanlaisia joustoja trillerin vetävyyden nimissä tehdään toki myös tämän genren aikuisten romaaneissa mennen tullen. 

Varsinaisen pääjuonen sivujuonteena romaani kuvaa nuorten päihdekulttuuria –  nappeja vedetään hyvään ja pahaan oloon ja tarkkaillaan pupillien kokoa. Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja (Otava 2012) keskittyi lähinnä alkoholin käyttöön, koska Rannelan sanojen mukaan huumeiden käyttö ei ole nykynuorison keskuudessa niin suuri ongelma. Simukan romaanissa huumeet sen sijaan näyttävät olevan hyvinkin helposti niitä haluavien alaikäistenkin nuorten ulottuvilla:

Poliisin tyttö. Rehtorin poika. Kuvio oli niin klassinen, että Lumikkia puistatti. Hyvien perheiden lasten kapinaa? Vaarallista leikkiä, kun muista jutuista ei saanut tarpeeksi kiksejä? Vai ihan vain halua saada päänsä kunnolla sekaisin?  

– – 

– Mä halusin niihin bileisiin vähän enemmän menoa. Niinpä mä pyysin Kasperia järjestämään sinne nappeja mulle ja Tuukalle. Me ollaan vedetty niitä joskus ennenkin kolmisin. Niistä saa paljon paremman olon kuin viinasta. Liika viina alkaa aina oksettaa mua.

– –

– Hei, se on vaan satunnaista viihdekäyttöä! hän oli puolustautunut. – Mä en ole todellakaan mikään narkkari. Mä tiedän rajani täysin. Ja mähän sitä paitsi jo sanoin, etten mä aio enää ikinä käyttää mitään. Musta tulee täysi absolutisti.

Tamperelaiselle lukijalle Simukka antaa paljon samastumista lisääviä koordinaatteja. Romaanin neljä taustoiltaan erilaista nuorta käy ilmaisutaidon lukiota. Tampereen Yhteiskoulun lukiota Simukka on käyttänyt aiemmissakin romaaneissaan tunnistettavana miljöönä, ja nyt kuljetaan myös Keskustorin Coffee Housessa, Pyynikillä ja Sara Hildénin taidemuseolla, Kalevankankaan hautausmaalla, Vapriikissa ja Sorsapuistossa:

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä.  Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. – –
 

Aiempien nuortenromaanien tavoin Simukka tekee jälleen tarkkaa ja siksi uskottavaa ihmiskuvausta. Elisan tuuliajolle joutuminen on monen sattuman summa. Äidin matkatyöt ja isän työ huumepoliisina vaatii veronsa ns. normaalilta perhe-elämältä. Elisan isälle ainoa tytär ei ole se "jouluvaloketjun kirkkain lamppu", mutta silti rakas.

Turhan kliseiseltä sen sijaan tuntuu se, että paha ja rikollisuus tulee tässäkin nuortenromaanissa itsestään selvästi idän suunnalta. Ja mikä merkitys lopulta onkaan sillä, että Lumikki on taustaltaan suomenruotsalainen?  

Parastaan Simukka antaa hyvin elämyksellisesti kuvatun Lumikin hahmon rakentamisessa. Lumikin jo lapsuudesta juontuva trauma jää lukijalle tässä avausosassa vielä hajanaisten viitteiden varaan.  Aiemmat kokemukset ovat kasvattaneet Lumikista omiin sisäisiin voimiinsa uskovan teini-ikäisen, josta tulee etsimättä mieleen näyttelijä Leea Klemolan monissa näytelmissä ja elokuvissa esittämät vihaisen nuoren naisen kapinaroolit. 

Pelottavaa Lumikissa on nimenomaan hänen halunsa selviytyä vastuksista ilman ulkopuolisten apua:

Lumikki tunnisti tunteen. Hän muisti, kuinka oli katsonut itseään peilistä joskus ensimmäisen luokan syksyllä, vähän enne joulua, ja nähnyt pienen, pelokkaan ja tyrmistyneen tytön, joka ei llut koskaan voinut uskoa, että hänelle voisi tapahtua sellaista. Että oli olemassa sellaista. Minä en ole enää minä. Niin hän oli ajatellut. Se oli totta. Hänestä oli tullut jotain muuta, muunlainen tyttö.  – –

Romaanin taustatekstinä kulkee Grimmin veljesten versiona parhaiten tunnettu Lumikki-satu. Sadusta tutut veren ja lumen kontrastit tuovat eittämättä kerrontaan latausta. 

Toivoa sopii, että Simukan karmivaan jännitykseen mieltyneet nuoret etsiytyät myös alkuperäisen sadun ääreen: esilehdellä mainitaan sitaattien lähteeksi Anni Swanin suomennos.