Lapsi ansaitsee ison näyttämön ja äänen, niin teatterissa kuin tosielämässäkin

Matilda-musikaali. Käsikirjoitus Dennis Kelly, musiikki ja laulujen sanat Tim Minchin. Dialogin suom. Reita Lounatvuori, laulujen suom. Hanna Kaila. Kapellimestari Joonas Mikkilä. Ohjaus Samuel Harjanne. Päärooleissa Alma Järvensivu, Villa Murtagh, Helinä Puusa (Matilda), Jani Karvinen (rehtori Trunchbull), Pihla Pohjolainen (neiti Honey), Jyrki Mänttäri ja Anna-Maija Tuokko (Matildan vanhemmat). Suomen kantaesitys 27.10.2021 Tampereen Työväenteatterin Suurella näyttämöllä. Suositusikäraja 7. Kesto 2 h 40 min. 

Roald Dahl: Matilda. Kuvittanut Quentin Blake. Suom. Eeva Heikkinen. WSOY 1990.

 

Kun kuulin ensimmäisen kerran jo yli vuosi sitten, että Tampereen Työväenteatteri aikoo tuoda Roald Dahlin lastenromaanin Matilda  päänäyttämölleen musikaalina, hihkaisin ääneen ilosta: olin hyvilläni, että kulttuuritoimijat haluavat isosti tuoda lukevan lapsen malleja lasten ja aikuisten tietoisuuteen.

Musikaalin lopussa olevassa kohtauksessa, jossa Matildan isä on pahassa kiipelissä venäläisen mafian vaatiessa isää tilille huijauksistaan, tuodaan ilman turhia huutomerkkejä esille, että laajasta sivistyksestä, uteliaisuudesta ja lukeneisuudesta on hyötyä – sekä lapsille että aikuisille.

Isä on väheksynyt, mitätöinyt ja jopa avoimesti halveksinut tytärtään kaikin tavoin koko tämän eliniän. Silti Matildan rakkaus vanhempaansa kohtaan pelastaa uhkaavan tilanteen. 

Tyttö siirtyy neuvottelemaan mafian kanssa heidän omalla kielellään. Hyvin nopeasti tulee selväksi, että Matilda on halunnut lukea Fjodor Dostojevskia alkukielellä ja on siksi omin päin opetellut kielen. Venäjän kieltä osaavat katsojat saavat tästä kohtauksesta varmasti vielä enemmän irti.   

Matildan yhtenä keskeisenä viestinä on toki musikaalissakin lukemisen, oppimisen ja tiedonjanon merkityksen korostaminen, mutta sitäkin isommaksi teemaksi nousevat kuitenkin lapsen oikeuksien, kasvurauhan ja viisaan vanhemmuuden teemat. 

Aikuisen kannattaa lukea  käsiohjelmasta tarkkaan musikaalin ohjaajan Samuel Harjanteen viisaat saatesanat, jotka nivovat esityksen keskeisen viestin tämän päivän lasten ja aikuisten arkeen. 

Matildan vanhemmat eivät juuri katsojilta säälipisteitä saa.
Anna-Maija Tuokon ja Jyrki Mänttärin roolihahmot
kiteyttävät äärimmäisessä karikatyyrisyydessään
Matildan traagisen elämäntilanteen.
© Valokuva Kari Sunnari / TTT.  

Matildan vanhemmat ovat sekä Dahlin alkuteoksessa että musikaalissa äärimmilleen karrikoituja hahmoja. 

Jyrki Mänttäri ja Anna-Maija Tuokko kiteyttävät rooleissaan nasevasti ja samalla niin traagisesti, kuinka lapsi voi vanhempien oman keskenkasvuisuuden tai tunnekylmyyden vuoksi jäädä perheessä kokonaan näkymättömäksi.

Huumori ja liioittelu toimivat tässä vastakkainasettelussa sekä aikuis- että lapsikatsojan näkökulmasta yhtä hyvin.

Samankaltainen paisuttelun draama vie maaliin Jani Karvisen tymäkässä rehtori Trunchbullin roolityössä. 

Matildan rooleissa vuorottelevat esityksissä Alma Järvensivu, Villa Murtagh ja Helinä Puusa. Varmasti jokainen esitys on tyttöjen erilaisen lavasäteilyn takia erilainen. 

Näkemässäni esityksessä Matildan roolissa näytteli vivahteikkaasti 12-vuotias Helinä Puusa.

Matilda on paitsi lukeva lapsi myös lapsi, joka saa voimaa
itse sepittämistään tarinoista. Matildan roolissa Helinä Puusa.
 © Valokuva Kari Sunnari / TTT.

Muutamia lastenmusikaaleja aiemmin nähneenä en voi kuin ihmetellä nykylasten taiteellisen lahjakkuuden monipuolisuutta – sekä toisaalta sitä luottamusta ja heittäytymistä, mitä eri ikäisten lasten ohjaaminen ja teatterin tavoille valmentaminen vaatii koko työryhmältä. 

Joukkokohtauksissa harmaisiin koulupukuihin pukeutuneet lapset ja ammattinäyttelijät laulavat, tanssivat ja näyttelevät tasaveroisesti.

Musikaalin brittiläiseen käsikirjoitukseen on punottu myös uusia ulokkeita, juoniaihelmia ja sivuhenkilöitä. 

Roald Dahlin alun perin vuonna 1988 ilmestyneen lastenromaanin ydin ja perusjuoni on kuitenkin tunnistettavissa.  

Roald Dahl uudisti lastenkirjallisuutta 1980-luvulta lähtien räiskyvän verbaliikkansa lisäksi myös aivan uudenlaisella anarkistisella kertojan otteellaan. 

Adalmiinan helmi ottaa kantaa nykylasten kasvatukseen ja puhuu sydämen viisaudesta

Adalmiinan helmi, Sakari Topeliuksen sadun pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Anna Krogerus. Ohjaus Anne Rautiainen. Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Juha Haapasalo. Rooleissa Katariina Havukainen, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Verneri Lilja, Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö. Äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.1.2018. Kesto 1 h 50 minuuttia. Ikäsuositus +6.

Tampereen Työväen Teatterissa eilen ensi-iltansa saanut lastennäytelmä Adalmiinan helmi juhlistaa Zacharias Topeliuksen (1818–1889) syntymän 200-vuotisjuhlavuotta.

Topelius oli monin tavoin edistyksellinen ja moderni lastenkirjailija, jota meillä Suomessa ei valitettavasti ole osattu vuosisatojen mittaan brändätä yhtä onnistuneesti kuin mitä tanskalaiset ovat tehneet  H. C. Andersenin suhteen.   

Topelius ymmärsi mielikuvituksen arvon ja asetti sen usein myös opettavaisuuden edelle. Hän laati ohjelistoja lapsille soveliaasta kirjallisuudesta ja sillä tavoin myös korotti lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden statusta.

Nykyhetkeenkin nähden radikaali Topelius oli kehottaessaan vanhempia tutustumaan ensin itse lapselle luettaviin kirjoihin.

Topelius oli myös varhaisia lastennäytelmän pioneereja Suomessa.  

Adalmiinan helmen hän kirjoitti kuitenkin vuonna 1856 perinteisen sadun muotoon. 

Adalmiinan helmi edustaa topeliaanisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Sen kasvattava eetos ja suoranainen paatos on vahva ja väkevä. Adalmiina oppii kantapään kautta, että rikkaus ja kauneus ovat toissijaisia nöyrän ja puhtoisen sydämen rinnalla.

Topeliaanista lastennäytelmätraditiota kunnioittavat kuitenkin lähteen henget (Sonja Halla-aho & Milla Länsiö),  jotka välillä toimivat kertojan roolissa ja sitovat satua alkuperäiseen kehykseensä, vaikka Adalmiina (Katariina Havukainen) rohkeneekin hieman kyseenalaistaa sadussa hänelle varattua passiivista toimijaroolia.

Katariina Havukainen hemmoteltuna lapsirukkana,
jonka olemukseen sisältyy myös aimo annos traagisuutta.
Valokuva TTT/ Kari Sunnari.

Katariina Havukainen onnistuu Adalmiinana havainnollistamaan ison muodonmuutoksen. Ennen väliaikaa Adalmiina on nokkava, ilkeä ja ylimielinen enfant terrible. Katseen pistävyys ja kehon kieli muuttuvat taianomaisesti, kun prinsessavaatteet vaihtuvat ryysyihin.

Prinssin hahmo jää väkisinkin Adalmiinan varjoon, mutta varsin mallikkaasti Verneri Lilja  hiukan höpsähtäneenä prinssinä pystyy onneksi säilyttämään todellisuudentajunsa ja kääntää sadun onnelliseen loppuratkaisuun.

Kolmeen vuoteen eivät Adalmiinan vanhemmat
 (Auvo Vihro ja Teija Auvinen tiedä tyttärensä kohtalosta,
ja epätietoisuus näkyy myös heidän kuninkaallisessa
arvokkuudessaan ... ja ruokailutottumuksissan. Valokuva TTT/  Kari Sunnari. 

Anna Krogeruksen modernissa tulkinnassa keskiöön nousevat liian lapsikeskeinen kasvatus ja sen  kauaskantoiset ja koko perhedynamiikkaa turmelevat vaikutukset. Krogerus on ottanut – aivan hyvin perustein – suuria vapauksia alkutekstin suhteen. Hänen tulkintansa Topeliuksen Adalmiinan helmestä ravistelee niin lapsia kuin aikuisiakin. Tunnekasvatus on pop niin päiväkodeissa kuin kouluissakin, ja nykyvanhemmat pähkäilevät nettikeskusteluissa oman lapsensa herkkyyksien kunnioittamisen kanssa.

Nykyisen tyttöenergian aikana Krogerus on halunnut korvata Topeliuksen sadun keskeisen nöyryyden vaatimuksen sydämen voiman käsitteellä.  

Ainokaiseen lapseensa täysin hullaantuneet vanhemmat, kuningas (Auvo Vihro) ja kuningatar (Teija Auvinen), eivät osaa asettaa  Adalmiinalle mitään rajoja ja ajautuvat lopulta kokonaan lapsensa mielivaltaisen pompottelun uhreiksi. Kun koulusta tulee viestiä, että Adalmiina ei sopeudu ikätovereidensa joukkoon ja jopa kiusaa heitä, lapsi määritellään erityisherkäksi, kuningas määrää niin opettajan kuin luokkatoveritkin vaihdettaviksi. 

Vanhempien sokeus oman lapsen suhteen kiteytyy hyvin tässä kohtauksessa: 

– Huh huh, kyllä täytyy sanoa, että jos lapsen kasvattamista valtakunnan hallitsemiseen vertaa, niin kuningaskin lähtee töihin lepäämään. 

– Noo. Meidän Adalmiinalla on tuota temperamenttia. On aina ollut. 

– Ja se on hyvä asia. Yksinomaan hyvä, kyllä tässä maailmassa pitää puolensa osata pitää.

Kuninkaallista loistoa näytelmän loppukohtauksessa. Vasemmalla tanssahtelee
myös sadun onnellisen lopun ansiokkaasti viimeistellyt naapurimaan prinssi
(Verneri Lilja). Valokuva TTT/ Kari Sunnari. 

Sadun miljöö on lavastuksen ja puvustuksen  osalta uskollinen ikiaikaiselle sadulle. Kuninkaalliset ja palvelusväki käyttävät 1700-luvun muodinmukaisia peruukkeja ja koketteja pukuja, mutta älypuhelimiin ja Frozen-animaatioon viitataan silti suvereenisti ja rikotaan näin klassisen sadun illuusiota.

Sadun kliimaksiin kuuluvassa kohtauksessa Adalmiinan kruunua sovitetaan  valtakunnan 18-vuotiaiden neitojen päähän.  Jonoon kiilaavat myös  tuulipukuun sonnustautunut Nekalan mummo (Teija Auvinen), joka kärttää lohdutuspalkinnoksi edes ilmaista ämpäriä,  sekä drag queen (aina yhtä karismaattinen Auvo Vihro), joiden hahmot ovat tyyten  toiselta vuosituhannelta. Ratkaisu tuntuu hieman keinotekoiselta ja irralliselta yleisön kosiskelulta. 

Tampereen Työväenteatterin Adalmiinan helmi on tempoltaan riittävän rauhallinen ja kunnioittaa näin myös Topeliuksen lapsilähtöistä ajattelua.  

Kahdeksanvuotiaan seuralaiseni silmät säkenöivät vielä pitkään esityksen jälkeen.  

Anna Krogerus on käyttänyt näyttämösovituksen pohjana Asko Sahlbergin uudelleen suomentamaa satua, joka on ilmestynyt suomeksi ja ruotsiksi kuvakirjana Adalmiinan helmi (Teos ja Söderströms 2012). 

Kuvakirjaversiossa Lena Frölander-Ulfin kuvitus ammentaa art nouveau -tyylistä ja tekee siten hyvin hillityn, mutta ylevän visuaalisen tulkinnan klassikkosadusta. 

Takkutukkakeiju valaa uskoa muutoin takkuilevaan lastennäytelmätarjontaan

Takkutukkakeiju. Käsikirjoitus, musiikki ja koreografia FAQ. Ohjaus Henry Pöyhiä. Näyttelijät Sonja Halla-aho, Veera Herranen, Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo. Tampereen ylioppilasteatteri. Viimeinen esitys YT:llä 24.7.2015 klo 15. Ikäsuositus +5.

Kaksi näytelmää lapsille. Vappu Kuuluvainen: Käärmeihmiset & Salla Viikka: Taikanaksutin.107 sivua,  TEAK 2013.

Kesä on myös lastenteatterin kiivasta sesonkia. Lastennäytelmissä luotetaan Tampereella – kuten muuallakin – varmoihin kassamagneetteihin. Komediateatterissa pyörii Risto Räppääjä ja Pyynikin kesäteatterissa Maltti ja Valtti, tohelot poliisit.

Rouva Huu kävi eilen viime tipassa katsomassa FAQ-teatteriryhmän Takkutukkakeijun, jota mainostetaan “uuden sukupolven lastensatuna”. Teatteri F.A.Q perustettiin tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua.

Krokantti on keijuperheen ainokainen. Hän ei oikein istu keijujen heimoon: hän on kömpelö ja täysin tanssi- ja laultaidoton. Jokaviikkoiset Hattarakarnevaalit ovat Krokantille piinalliset. Krokantti pitää hattaraa enemmän popcorneista! 

Keijutyttö tuntee vetoa Keijumaan naapurina asuviin peikkoihin. Lojaalius vanhempia kohtaan ajaa Krokantin karkaamaan kotoaan.  Hän tutustuu Ronkelimaan prinsessaan Salliin, joka on mieluummin supersankari kuin prinsessa. 

Krokantti lähtee kuulemaan Vanhan viisaan puun neuvoja, mutta ei malta vielä kuunnella. Kun Krokantti kohtaa peikot, hän vähitellen tiedostaa, että tutkainta vastaan on turha potkia ja niin alkaa keijun eheytyminen peikoksi, häntineen päivineen.

Takkutukkeiju-näytelmä antaa ajattelemisen aihetta yleisellä tasolla: kuinka paljon ulkoa päin asetetut oletukset ja odotukset vaikuttavat meidän kaikkien käyttäytymiseen. Liian tiukkaan napitettuja sukupuolirooleja, erilaisuuden tuntoja ja seksuaalisuutta ja itsensä hyväksymistä työstetään ilman sormen heristystä tai taivastelua.     

Kulttuuricocktail-ohjelman nettisivuilta löytyy Anu Heikkisen artikkeli Näin puhua lapsen kanssa transsukupuolisuudesta. Haastateltavina olivat Takkutukkakeijun näyttelijän ja toisen käsikirjoittajan Sonja Halla-ahon sekä ohjaajan ja näyttelijän Henry Pöyhiän lisäksi myös kirjailija Siri Kolu.

Sonja Halla-ahon mielestä on tärkeämpää kertoa lapsille erilaisuudesta kuin transsukupuolisuus-käsitteestä:

– Näytelmää kirjoittaessa meillä oli ajatus, että tuodaan lavalle mahdollisimman paljon erinäköisiä ja -tapaisia hahmoja, kuten sympaattinen homopariskunta sekä prinsessa Salli, joka haluaa olla supersankari. Halusimme tehdä niistä sellaisia, että ne olisivat helposti lähestyttäviä.

– Transsukupuolisuudessahan on kyse siitä, että ihminen ei koe olevansa jotain, mitä hänelle on sanottu hänen olevan. Ei siinä sen kummemmasta asiasta ole kyse.

Näytelmän ohjaajan ja näyttelijän Henry Pöyhiän mukaan aikuisten luomat käsitteet ovat lapsille usein tuntemattomia:

– Aikuiset synnyttävät lokeroita ja streotypioita. Ei lapsi esimerkiksi näe näytelmän homoparin Ronaldin ja Haroldin seksuaalisuutta, vaan sen, että he ovat tanssijoita ja onnellisia toistensa kanssa.

Teatterikorkeakoulussa järjestettiin viimeksi vuosina 2011-2012 lasten- ja nuortenteatterikurssi, joka toteutettiin yhteistyössä ruotsalaisen Unga Klaran ja ruotsalaisten lastenteatterivirtuoosien Suzanne Ostenin ja Erik Uddenbergin kanssa. 

Teatterikurssi poiki muun muassa kaksi uutta näytelmää, Vappu Kuuluvaisen Käärmeihmiset ja Salla Viikan Taikanaksutin, joista erityisesti Viikan teksti Takkutukkakeijun tavoin työstää tytön ja pojan roolimalleja, paikoin roiman liioittelun ja huumorinkin kautta.

Näytelmäkirjailija ja TEAK:in silloinen dramaturgian professori Laura Ruohonen penää saatesanoissaan muiden Pohjoismaiden malliin Suomeenkin teatterialan opiskelijoille pakollisia lastenteatteriopintoja.

Pat ja Mat, nuo mainiot tohelot!

Mat ja Pat: Jukka Saikkonen (vas.) ja Ilkka A. Jokinen. Kuvan copyright: Teatteri 2000.

Tamperelaisen lastenteatteri Teatteri 2000:n ohjelmistoon on juuri tullut tsekkiläiseen Pat & Mat -nukkeanimaatioon perustuva pienoisnäytelmä. Hupsis-ukot Pat ja Mat ovat armoitettuja toheloita, jotka ratkaisevat vastoinkäymiset ja tekniset ongelmat luovalla ongelmanratkaisulla. Peukalo ei ole näillä hurmaavilla ystävyksillä ole keskellä kämmentä, vaikka vasara toisinaan osuukin juuri siihen peukaloon…

Jukka Saikkosen käsikirjoitus pohjautuu Lubomir Benesin alkuperäisideaan. Ohjaus on Pirkko Uiton, joka tunnetaan myös kuulovammaisille lapsille suunnatuista viittomakielisistä teatteriesityksistä. Uiton ohjaus luottaakin mimiikkaan, kehonkieleen. Vähäiset repliikit ovat lähinnä tsekin kieleen sorahtavia huudahduksia.

Ilkka A. Jokisen (Pat) ja Jukka Saikkosen (Mat) ilmerepertuaari ja ällistyttävät päähänpälkähdykset viihdyttivät ensi-iltayleisöä vallan mallikkaasti.

40 minuutin mittaisen näytelmän tempo pysyi melko verkkaisena ja lopun sateenjälkeinen sisäkohtaus katkaisee kotoisesta tunnelmastaan huolimatta näytelmän vähän alavireiseen lopetukseen. Toisaalta olen itse jo väsynyt lasten teatterin viimeaikaiseen remellykseen ja väkisin-naurattamiseen. Pat & Mat -esityksessä uskalletaan luottaa pieniin tehosteisiin ja annetaan tilaa spontaanille naurulle ja oivalluksille, alkuperäisen nukkeanimaation henkeä näin visusti kunnioittaen.

Kotikutoista actionia ei tähän teatteridramatisointiin mahdu samassa määrin kuin sitä on alkuperäisissä, vuosina 1979–1982 valmistuneissa animaatioissa, joita on esitetty taajaan uusintoina myös Pikku Kakkosen lastenohjelmissa. Meidän perheessä kahta Pat & Mat -videota on vingutettu eestaas lasten ollessa pieniä.

Monitoimipesukone ja hella naurattivat kyllä antaumuksellisesti sekä lapsia että aikuisia. Lavastus on Kari Kokkosen ja rekvisiitta Hanna Mattilan käsialaa. Esitystä suositellaan yli 3-vuotiaille.