Perhe on paras

Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba, kuvittanut Marika Maijala, 104 sivua, Otava 2020.

Rose Lagergrantz & Eva Eriksson: Onnekas ken Dunnen saa, suomentanut Raija Rintamäki, 185 sivua, Mäkelä 2019. 

Nämä kaksi kirjaa kertovat kauniisti ja oivaltavasti perheyhteydestä uusperheiden lasten näkökulmasta.  Juonenkäänteissä ja tunnemaailmassa on paljon yhteneväisyyksiä. 

Ala-Harja ja Lagercrantz kuvaavat kumpikin hienosti lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemista. 

Aikuiset ovat nimittäin aivan vilpittömästi kiinnostuneita lasten ajatuksista ja mielipiteistä! 

Ebba on jo päättämässä alakoulua ja Dunne on tokaluokkalainen.

Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjan kolmannessa osassa Ebballa on sulattelemista, kun äiti ilmoittaa uuden miesystävän muuttavan heidän kotiinsa.  

– Mä katsoin äitiä suu auki.

Ilmari muuttaisi meille? 

Se olis aina meillä?  

Että meidän koti olis Ilmarinkin koti? 

Ei todellakaan muuta!  Ihan kauheeta, jos se ei lähtis meiltä kuin töihin ja lenkittämään Miskaa.   

Mutta siis… Ilmarin muuttohan tarkoittais, että Miskakin muuttais meille. 

Miska on Ilmarin bostoninterrieri. 

Tekstissä kuvataan sen olevan silmäpuoli ja esilehdellä kerrotaan koiralla olevan australialainen esikuva. 

Marika Maijalan hyvin viitteellisessä kuvituksessa tätä yksityiskohtaa ei kuitenkaan ole otettu lainkaan varteen.

Ebban luokka on lähdössä leirikouluun Saksaan. Juuri ennen lähtöä idille nousee kova kuume, ja Ebban on pakko sopeutua ajatukseen, että Ilmari tulee äidin sijasta matkaan mukaan. Leirikoulussa Ebba onneksi näkee myös pitkästä aikaa  Berliinissä asuvaa isäänsä. 

Ebban on vaikea kertoa koulukavereille, että Ilmari ei todellakaan ole hänen oikea isänsä. Kaverit arvostavat Ilmaria varauksetta,  sillä hän on todella hyvä ruoanlaittaja – toisin kuin leirin varsinainen muonittaja. 

Leiriviikko koettelee Ebbaa monella tavalla. Hyvän ystävän Saran perhetaustan kautta kuvataan luontevasti perheiden moninaisuutta.

Ebba-sarjan erityisansiona on maltillisuus rajata aihetta ja juonirönsyjä helposti hallittavaan mittaan. Varhaisteini-ikäisen Ebban minäkerronta on luontevaa ja tytön tarkkoihin havaintoihin arjesta on helppo samastua. 

Rose Lagergrantzin & Eva Erikssonin Dunne-sarja kertoo lapsen arjesta luontevasti ja sympaattisesti. 

Sen tyylilaji on moneen kohellukseen ja äkkikäänteiseen kerrontaan keskittyvän helppolukuiseen lastenromaaniin verrattuna huomattavasti verkkaisempi, mikä on yksinomaan hyvä asia. 

Lukemista vasta haltuun ottava lapsi ei uskoakseni niinkään kaipaa tapahtumien tykitystä vaan nauttii rajatusta miljööstä, samastumiseen houkuttelevista tapahtumista ja tutuksi tulevista keskushenkilöistä. 

Dunnella alkaa talviloma. Isä lähtee yllättäen potemaan sydänsurujaan sukunsa luo Italiaan ja Dunne on isovanhempiensa hoteissa. 

Eva Eriksson on mestari kuvaamaan kehon asentojen kautta
tunnetiloja. Mummin hämmennys tiivistyy hyvin tällä koko aukeamalle
levittyvään kuvituskuvaan, jossa kutsuvieraat  ovat jo ovella ja
Dunne kipeänä. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagercrantzin
lastenromaaniin Onnekas ken Dunne saa (Mäkelä 2019). 

yttö saa kuitenkin loistoidean: hän haluaa yllättää parhaan ystävänsä Ella Fridan tämän syntymäpäivänä. Tosin Dunnen on rohjettava matkustaa yksin junalla Nörrköpingiin asti. 

Kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Dunne tulee silti vähän huomaamattaankin edistäneeksi isän ihmissuhdekiemuroita – toivottavasti – pidemmän päälle parhain päin. 

Kirjan hieman runollinen nimikin tulee lopulta hyvin perustelluksi. 

Pienieleisesti isoista tunteista ja tärkeistä käännekohdista

Essi Kummu & Marika Maijala: Häätanssit, 45 sivua, Tammi 2019. Sarja-asu ja tekstaus Réka Kiraly. Taitto Laura Lyytinen. 

Essi Kummun & Marika Maijalan kirjasarja Eliaksen uusperheestä  on viehättävä kummajainen lastenkirjatarjonnassa.

Kirjojen jokaiselta aukeamalta löytyy kuvitusta, joten niitä voisi kutsua kuvakirjoiksi. 

Tarinan nyanssien rikkauden ja kerronnan intensiteetin puolesta on mielestäni oikeutetumpaa kutsua trilogian osia läpikuvitetuiksi miniatyyriromaaneiksi. 

Sarjan osat ovat ilmestyneet melko harvakseltaan: Puhelias Elias vuonna 2012 ja Harjoituspusuja vuonna 2015. 

Essi Kummu on tavoittanut vanhempien avioeron ja uusperheen vähittäisen muotoutumisen lapsen näkökulmaa kunnioittavasti. 

Ensimmäisessä osassa juuri koulunsa aloittaneen Eliaksen vanhemmat eroavat, toisessa osassa äiti tutustuu Inariin ja kolmannessa osassa vietetään Inarin ja äidin häitä.

Elias ei enää koe saavansa riittävästi tilaa
äidin sängyssä eikä osaa edes nauttia Inarin ääneen
lukemasta kirjasta. Marika Maijalan kuvitusta
Essi Kummun tekstiin lastenkirjassa
Häätanssit (Tammi 2019).

Elias on mustasukkainen äidistä. Inari  on muuttanut Helga-tyttönsä kanssa äidin, pikkusiskon Inkerin ja Eliaksen kotiin. Pohtivainen, herkästi tunteva Elias uhmaa ja kapinoi äitiään kohtaan, eikö osaa pikkusiskonsa tavoin ilmaista ajatuksiaan suoraan.

Inari oli tuonut muuttoautolla taloon ison kattokruunun, ja se oli ripustettu keittiön korkeimpaan kohtaan. Uusi keittiö oli iso kuin tanssisali. Koska nyt asuttiin yhdessä, oli kattokruunu  kaikkien yhteinen, vaikka se ei tuntunut yhtään omalta. Eliaksen mielestä kirkkain lasipisaroin koristeltu valaisin oli pelkkää huijausta. 

  

Kummun lempeä kasvatusfilosofia tiivistyy ensin Eliaksen ja isän väliseen keskusteluun, jossa isä antaa äidille luvan olla onnellinen uuden rakkautensa kanssa. 

Vielä sitäkin latautuneempi on Eliaksen ja vaarin välinen keskustelu, missä Elias työstää Inarin ja äidin naimisiinmenoa omasta näkökulmastaan ja vaari omastaan. 

Frakin sovitus miesten kesken ja keskustelu vaarin kanssa on
yksi tärkeistä  kulminaatiokohdista. Marika Maijalan kuvitusta 
Essi Kummun tekstiin lastenkirjassa Häätanssit (Tammi 2019).

Aikuinen lukija oivaltaa, että asia on vaarillekin hieman haastava.

– Ajat muuttuu, Elias. Täytyy vain mennä mukana.  

– Vaikka ei itse haluaisi? 

– Sellaista se on elämässä, aina ei saa itse päättää asioista. Joskus täytyy suostua semmoiseenkin, mitä ei ole itse valinnut. Vaari nosti käsiään ylös peilin edessä. Takin helma nousi mukana. Vaari yskäisi vakavana. – Totta puhuen en minäkään ole tottunut kaikkeen uuteen, hän sanoi. 

– Minä vasta harjoittelen. Joka päivä ajattelen, että jaahas, ehkä minä joskus vielä tuohonkin totun, mutta mistä sitä tietää kuinka siinä käy, että sopeutuuko koskaan, vaikka eläisi kuinka vanhaksi. 

Lastenkirjoissakaan kahden isän tai äidin perheet eivät ole enää harvinaisia. Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjan (Karisto v:sta 2013) Raparperilla on kaksi isää, perheiden moninaisuutta käsitellään myös Tittamari Marttisen Ikioma perheeni -kirjassa (Pieni Karhu 2014). 

Kahden äidin perheitä löytyy myös Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus- (WSOY 2017) ja Helmi Kekkosen ja Aino Louhen Nurinkurin Anna -kuvakirjoista (S&S 2019).

Tanssiharjoitus keittiössä keskellä yötä äidin kanssa
unen ja valveen rajalla. Marika Maijala pystyy
tallentamaan kuvituksiinsa isoja, tärkeitä tunnetiloja.
 Maijalan kuvitusta Essi Kummun tekstiin
lastenkirjassa Häätanssit (Tammi 2019).

Häähössötys hermostuttaa Eliasta. 

Hän kapinoi ja äksyilee. Juuri ennen häitä hän löytää yllättävistä paikoista mysteeriviestejä. 

Kuka niitä on kirjoittanut ja miksi?

Kuvitustekniikan rouheudestakin huolimatta Marika Maijala
onnistuu tiivistämään päähenkilöidenkatseisiin voimakkaita
tunnetiloja, kuten tässä Eliaksen huojennusta, hyväksymistä ja
rakkautta uutta perhettä kohtaan. Marika Maijalan kuvitusta 
Essi Kummun tekstiin lastenkirjassa Häätanssit (Tammi 2019).

Loppu kiertyy tietysti kirjan nimenkin perusteella oikeutetusti onnelliseksi. 

Erilaisten tunteiden palaset loksahtelevat kohdalleen kirkossa, kun Elias aivan konkreettisesti aistii rakkaudentäyteisen ilmapiirin. 

Marika Maijalan väriliitukuvitus tallentaa tunnepitoisia kohtaamisia, joissa on poikkeuksellisen intensiivisiä katseita ja läsnäolon tuntua.

Aikuiset ja lapset isojen tunteiden äärellä

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Nähdään kun nähdään, suom. Raija Rintamäki, 152 sivua, Kustannus-Mäkelä 2018. 

Nykyisen nimikemäärältään poikkeuksellisen runsaan lastenkirjatarjonnan kohdalla olen pyrkinyt tavallisesti arvioimaan uuden kirjasarjan ensimmäisen osan ja luottanut siihen, että sarjan myöhemmät osat löytävät kyllä lukijansa ilman uusien osien arvioitakin.

Rose Lagercrantzin & Eva Erikssonin Dunne-kirjojen kohdalla olen tehnyt poikkeuksen. 

Perustelen toimiani sarjan poikkeuksellisuudella.  

Dunne-sarjan osat voi luokitella helppolukuisiksi lastenromaaneiksi. 

Yleensä näihin lukutaidon alkuvaiheeseen suunnattuihin kirjoihin ei ladata valtavasti kaunokirjallisia kunnianhimoja. Aina se ei toki ole tarpeenkaan: pääasia on osata fokusoida kerrontaa aloittelevaa lukijaa kiinnostavasti. 

Dunne-sarjassa keskushenkilöiden luonnekuva syventyy kuitenkin jatkuvasti, kun esille nostetaan elämän isoja perusasioita. Tapa, jolla Lagercrantz näitä työstää, on mestarillinen. Hän ei nimittäin väheksy lapsen ymmärrystä, vivahteiden tajua ja jo kertynyttä elämänviisautta. 

Viidennen suomennetun Dunne-kirjan nimi, Nähdään kun nähdään, ei ehkä ole nimenä järin houkutteleva, mutta se on uskollinen alkuteoksen nimelle Vi ses är vi ses. 

Edellisessä osassa Dunnen isä joutui auto-onnettomuuteen. Toipuminen on ollut hidasta, ja Dunne on ollut pitkään isovanhempiensa hoteissa. 

Kun isä vihdoin kotiutuu sairaalasta ja kuntoutuksesta, Dunne haluaisi tietysti olla isän jakamattoman huomion kohde. Isällä on kuitenkin muita aikeita: hän on kutsunut uuden ystävänsä, sairaanhoitaja Veran, heille syömään. 

Jostain syystä Dunne ei ole isän ilmoitusluontoisesta asiasta lainkaan innoissaan.

Mutta ensin on edessä kakkosluokkalaisten perinteinen syysretki eläintarhaan. Dunne uskaltaa koskea boakäärmettä ja tämä urheus jää jäytämään luokan kiusanhenkiä, Vickania ja Mickania. 

Dunne erkaantuu muusta ryhmästä apeana, mutta onnekseen hän kohtaa sattumalta parhaan ystävänsä, toiselle paikkakunnalle muuttaneen Ella Fridan. 

Ryhmädynamiikka ja koulumaailman arki kiteytyy mainosti
tälle aukeamalle. Dunne ja Ella Frida eivät pysy ruodussa,
vaan lähtevät luvatta omille teilleen, kun opettajan silmä välttää. 
Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagercrantzin lastenromaaniin
 Nähdään kun nähdään (Kustannus-Mäkelä 2018). 
  

Rose Lagercrantz kuvaa sydämeenkäyvästi sekä lasten että aikuisten tunne-elämää. Kaikki ei aina mene ihan putkeen, virheitä ja laiminlyöntejä tekevät myös aikuiset, jopa opettajat. 

Kirjailija antaa eri ikäisille keskushenkilöille laajan tunnerekisterin. Dunne-kirjojen erityinen vahvuus on siinä, että lapset ja aikuiset ovat Dunne-kirjoissa jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään – katseiden, sanojen, kohtaamisten ja tekojen kautta. 

Eva Eriksson silminnähden nauttii sarjan kuvittamisesta. Hän lataa Lagercrantzin tavoin kuviinsa paljon tunteita: ne näkyvät ilmeinä ja kehon asentoina.  

Henkilökemiat todentuvat oivaltavasti tällä aukeamalla.
Dunnen isovanhemmat ovat tulleet yllätysvisiitille ja
 isoäiti ei katso tarpeelliseksi peitellä mielipidettään Verasta.
Svante puolestaan yrittää pitää tunnelmaa yllä Dunnen isä ja Veran
kanssa. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagercrantzin lastenromaaniin
Nähdään kun nähdään (Kustannus-Mäkelä 2018). 

Jokainen kuvituskuva on perusteltu ja kuvat asettuvat myös taitossa harkitusti aukeamille. Kirjasta ei löydy yhtään tilkekuvaa.

Dunne-sarjan suomentaja Raija Rintamäki palkittiin tänä vuonna IBBY Finlandin Aarresaari-palkinnolla ensimmäisen Dunne-sarjan kirjan, Onnentyttö Dunne, käännöksestä. 

Rintamäki on onnistunut tavoittamaan ruotsalaisen alkuteoksen tunnekieleen liittyvät nyanssit ja arkisen ilmaisurekisterin.

”Näkeeköhän kukaan mussa mitään eroa”

Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba, kuvittanut Marika Maijala. Otava 2018, 110 sivua. 

Joskus ei voi kuin ällistellä sitä luontevuutta, jolla jokin aiemmin lähes kokonaan vaiettu aihe kotiutetaan lastenkirjallisuuteen.

Kyse on usein aaltomaisesti etenevästä ilmiöstä, joka heijastuu samaan aikaan moniaalle. 

Viidesluokkalaiseen Ebbaan tutustuttiin vuosi sitten sarjan  ensimmäisesssä osassa  Kahden maan Ebba. 

Avausosan keskeisenä teemana oli  kansallinen identiteetti. Ebballa on suomalainen äiti ja saksalainen isä. Vanhemmat  ovat eronneet ja asuvat eri maissa. Ebba on tottunut sukkuloimaan tottuneesti kahden maan ja perheen välillä, mutta nyt isä ja hänen uusi perheensä, vaimo Jolanka ja tämän tytär Anna, tulevat pääsiäisen aikaan kaupunkilomalle Ebban kotikaupunkiin.

Kakkososassa keskiöön nousee perhedynamiikka. Ebba huomaa, että äitiäkin jännittää isän uuden perheen tapaaminen. 

Ala-Harja onnistuu tiivistämään Ebban minäkerronnan kupeeseen katseisiin, asentoihin ja pieniin tuokiokuviin laajan tunneskaalan. 

Ebba peilaa jatkuvasti itseään äitiin, jonka kanssa hän asuu Suomessa pidempiä loma-aikoja lukuunottamatta, mutta häpeää silti tämän impulsiivisuutta ja pitää äidin ylihuolehtivaisuutta ja hössöttämistä nolona. 

Ebba on kasvanut pituutta kevään mittaan ja isän Saksasta tuliaisena tuomat tennaritkin osoittautuvat liian pieniksi.

Kesken Korkeasaaren eläintarhan kierroksen Ebba huomaa wc-käynnin yhteydessä pikkuhousuissaan punaista ja hämmentyy täysin. 

Onneksi Jolanka on tilanteen tasalla eikä nolaa Ebbaa.

Apua.

Alkoiko ne nyt. 

Just nyt.  

Täällä. 

Korkesaaressa. 

Mun kuukautiset. 

Kuulen miten Anna vetää vessan. 

Mtä mä teen?  

Äidille mä en ainakaan voi soittaa, ainakaan heti, kun Jolanka kuulee viereisessä kopissa ja ihmettelee, miksi mä soitan vessakopista. 

Mitä mä teen? 

Yksi mun lempitubettaja selitti videollaan, että se laittoi tässä tilanteessa vessapaperia pikkuhousuihn. Kuukatismokat ykkönen ja kakkonen. Mä katselin videot monta kertaa. Niissä annettin tosi hyviä vinkkejä, niinku just tää vessapaperihomma. 

Mä alan kääriä paprua lättänäksi paketiksi pikkareihin. Yritän saada sen samanmuotoiseksi kuin äidin siteet.  

Paperi menee kiemuralle. Mä puran mytyn ja teen uuden. 

 Mä laitan sen pikkareihin ja vedän farkut ylös. 

Tuntuu kummalta. – –  

Lapsuus ei lopu kuukautiisiin, vaikka Ebbasta niin ensin tuntuukin. 

Hän kokee tärkeäksi kertoa asiasta isälleen heti Korkeasaaresta lähdön jälkeen.

Onneksi bussi tulee saman tien eikä jää odottamaan päättärille sadaksi minuutiksi. Mä istuudun ikkunapaikalle isän viereen. 

–   Onko kaikki hyvin? isä kysyy. 

Meidän takana, edessä tai vieressä ei istu ketään. Paitsi Anna ja Jolanka. Anna pölöttää Jolankalle pikkupandoista niin, ettei se millään voi kuulla, kun mä alan kuiskuttaa isälle. On pakko kertoa. 

–   Mulla alko ne. 

Isä katsoo mua vähän ihmeissään. Ihan kuin tieto olisi sille yllätys. 

Ehkä se onkin. Ehkä isä ei ole tajunnut, että mä olen jo näin iso. 

Jotenkin mun on vain vaikea sanoa se sana, varsinkin, kun isä tajusi asian jo. 

–   Mun kuukautiset alko, kuiskaan kuitenkin, mutta tosi hiljaa. 

 Isä katsahtaa mua lempeästi. Se silittää mua tukasta ennen kuin sanoo mitään. Se tuntuu ihanalta. – –
 

Kahden perheen Ebbassa kuukautisten alkaminen on otettu luontevasti yhdeksi sivujuonteeksi. 

Kirjaa lukeva tyttö vakuuttuu, että osaa itsekin toimia – läheistensä avulla – varmasti vähintään yhtä neuvokkaasti kuin Ebba, jos joutuu vastaavankaltaiseen yllättävään tilanteeseen.

Isän perheen majapaikassa Ebba viettää hiljaisen hetken wc:ssä ja tarkastelee itseään peilistä. Peilistä katsoo sama tuttu tyttö, näppylät nenänpielessä, hampaat vinksin vonksin ja kiharat vallattomina. Silti hän miettii: ”Näkeeköhän kukaan muu mussa mitään eroa?”

Anneli Kannon Futistyttö -sarjan ensimmäisessä osassa Tulikärpäset (Karisto 2009) kerrottiin niin ikään päähenkilön kuukautisten alkamisesta. 

Kantoa voi pitää edelläkävijänä. Tätä ennen kuukautiset mainittiin kotimaisissa  nuorten-romaaneissakin lähes yksinomaan  silloin, kun ne olivat myöhässä ja oli pelko raskaaksi tulosta.  

Vasta viime vuonna ilmestyi ensimmäinen kotimainen, lähinnä aikuistuville tytöille ja aikuisille suunnattu tietokirja kuukautisista,  Rosa Meriläisen & Sanna Seiko Salon Ne. Kuukautiskirja (Karisto 2017).

Myös Netflixin L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikkoon pohjaavassa tv-sarjassa Anne with E (1. tuotantokausi 2017)  kuvattiin Anna-tytön kuukautisten alkamista. Tällainen siekailemattomuus herätti Montgomeryn tyttökirjaklassikoiden tosifaneissa pahennusta. 

Alkuperäisen kirjasarjan ilmestyessä 1900-luvun alussa moinen avoimuus ei olisi tullut kuuloonkaan. 

Oma perhe on aina paras!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola & Martti Lintunen: Meidän perhe, 52 sivua, Pieni Karhu 2016. Taitto Mainostoimisto Lento Oy.

Kärkölässä toimiva Pieni Karhu -kustantamo ehti viettää jo tovin verran hiljaiseloa, ja sen vuoksi kustantamon kevättalven uutuus Meidän perhe ilahduttaa aidosti ajankohtaisuutensa ja monikäyttöisyytensä takia.

Perhemuotojen moninaisuus on jo parina viime vuotena näkynyt lastenkirjatarjonnassa monin tavoin. Tällaiset kirjat antavat selustatukea lapsille, joiden perhekuviot ovat  kaukana ydinperheestä sekä  apukeinoja päiväkoteihin, kouluihin, koteihin ja lastensuojeluun pohtia erilaisia perhemalleja yleisemmällä tasolla.  

Katri Vuorinen on työskennellyt päiväkodeissa, perhekerhoissa, varhaisnuorten ja nuorten parissa sekä lastensuojelussa päivystyskriisiperheenä.  Kirja on eittämättä syntynyt kentällä havaitusta tarpeesta tuottaa kirja, joka palvelee mahdollisimman suurta käyttäjäryhmää.

Vuorisen ja Tiina Eskolan eräänlaisen ketjuuntuvan jatkotarinan idea on nerokas. Kiinanpystykorva Sulo karkaa sitä taluttaneelta Annilta. Tyttö kiertää kodin ympäristössä ja tutustuu samalla erilaisiin perheisiin ja perhemalleihin.

Kirjan takakannessa on lueteltu kaikki erilaiset perheet, joiden luona Anni vierailee: mukana on vauvaperhe, monilapsinen perhe, kolmosperhe, yhden vanhemman perhe, eroperhe, vammaisperhe, vastaanottoperhe, sijoituslapsiperhe, adoptioperhe, romaniperhe, sateenkaariperhe, maahanmuuttajaperhe, pakolaisperhe ja kahden kulttuurin perhe.

Jokainen perhe esiintyy kirjassa omalla nimellään, joten perheitä on syytä kiittää myös rohkeudesta avata kotinsa ovet ja kertoa arjestaan. 

Martti Lintusella on kirjailijan ja toimittajan työn lisäksi yli 40 vuoden kokemus valokuvaajana. Lintunen muistetaan myös eläinaiheisista lasten kuvakirjoista, joita Otava ja Gummerus ovat julkaisseet. Viime vuosina Lintunen on tehnyt useampiakin dokumentaariseen kuva-aineistoon perustuvia lasten kuvatietokirjoja. 

Lyhyidenkin visiittien aikana käy ilmi, että jokaisella perheellä on omat vahvuutensa. Ja kaikki perheet ovat kehittäneet myös erilaisia selviytymisstrategioita ja rutiineja. Kaikkea kannattelee kuitenkin voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.

Erityisen noston ansaitsee monilapsisen perheen kuvaus. Nissilän perheessä on yhdeksän lasta. Perheen vanhemmille, Reetalle ja Antille, ”oli alusta asti selvää, että he eivät suunnittele perheen kokoa. Jos lahjoja annetaan, ne otetaan iloisesti vastaan”.  Toisaalla kerrotaan, kuinka ”perheessä annetaan ja pyydetään paljon anteeksi” ja että ”vaikka lapsia on paljon, rakkautta riittää jokaiselle”.  Lintusen kuvissa esiintyy moderni lapsiperhe design-kodissa.

Nissilän perheen kuvauksessa käy hyvin ilmi Meidän perhe -kirjan suvereeni, osoittelematon asenne perheiden monipuolisuuteen. Perheen todennäköisestä uskonnollisesta vakaumuksesta ei mainita lainkaan, koska asialla ei ole perhemallien näkökulmasta merkitystä.

Kuriositeettina kiinnostava on myös vierailu Eskola-Delikourasin perheessä. Perheen äiti ja kirjan kolmas tekijä, kustannustoimittaja Tiina Eskola,  on nuortenkirjailijanakin tunnetun Aleksis Delikouraksen äiti. Nörtti-kirjojen fanittajat pääsevät siis kurkistamaan kirjailijan perhe-elämään!

Lisää kirjoja perheen monimuotoisuudesta:

Riina Katajavuori, Riikka Toivanen & Maiju Tokola, kuv. Christel Rönns: Meidän pihan perhesoppa, Tammi 2015

Tittamari Marttinen: Ikioma perheeni, kuv. Aiju Salminen, Pieni Karhu 2014

Mary Hoffman & Ros Asquith: Meidän ja muiden perheet, suom. Maisa Savolainen, Lasten Keskus 2010

Brigitte Endres & Irmgard Paule: Niilon uusi perhe, suomentanut Tuula Syvänperä, Kustannus-Mäkelä 2008

Pirkko Harainen & Leena Lumme: Emma ja erilainen perhe, WSOY 2008

Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin, kuv. Salla Savolainen, Tammi 2007

Elisa Jyllinkoski & Mari Hukkanen: Ihanuusperhe, Suomen Uusperheellisten liitto 2007

Todd Parr: Perhekirja, suom. Riitta Oittinen, Pieni Karhu 2006

4. luukku: Idylliä ja heppastelua uusperheen joulutunnelmissa

Lin Hallberg & Margareta Nordqvist: Eppu ja paras joululahja. Suomentanut Marvi Jalo. 212 sivua. Tammi 2014.

On kiinnostavaa, että kustantajat  panostavat nykyisin helppolukuisten suosittujen kirjasarjojen jouluaiheisiin osiin. Tämä kertoo ennen muuta siitä, että lastenkirjalla uskotaan edelleen olevan joululahjana potentiaalia.

Aiemmin tällä viikolla esiteltiin jo Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimiston joulu-special, ja nyt on vuorossa heppaystävien suosiman Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Eppu-sarjan joulufiilistely Eppu ja paras joululahja.

Näin idyllisen talvisessa maisemassa Elsan perhe hakee joulukuusta.
Margareta Nordqvistin kuvitusta Linn Hallbergin lastenromaaniin
Eppu ja paras joululahja (Tammi 2014). 

Neljännessä Eppu-sarjan osassa 8-vuotiaan Elsan uusperhe valmistelee joulua maalla. Heppastelun lisäksi juoneen mahtuu tyttöjen välisiä kahnauksia, huolta eläimen hyvinvoinnista ja uusperheen ihmissuhteiden dynamiikan muotoutumista. 

Elsan sisarpuolella Minnalla on oma Santos-poni, mutta Eppu on ainakin toistaiseksi pelkästään hoidossa perheen maatilalla. 

Lin Hallbergin tietämys poneista, pikkutyttöjen ratsastusharrastuksesta ja lapsispykologiasta on vankkumaton, ja Eppu-sarjan suomennoksessa laatutakuuta lisää vielä itsekin hevoskirjailijana pitkän uran tehneen Marvi Jalon käännös.

Elsan hartain jouluahjatoive ei edes mahtuisi näin pieniin
paketteihin. Margareta Nordqvistin kuvitusta Linn Hallbergin
 lastenromaaniin Eppu ja paras joululahja (Tammi 2014). 

Elsa on huolissaan, kun kuusen juurella on Minnan nimellä paljon enemmän paketteja. Jouluaattoiltana Elsan hartain toive toteutuu. Mikä kumma se mahtaakaan olla?