Pöhinää rippileirllä

 

Heidi Korkeakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa. 203 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi. 

– – Mä oon kuullut, että riparilla saattaa syntyä hyviä mätsejä yllättävienkin tyyppien välille, et siellä vaan jotenkin syntyy sellainen pöhinä.  

”Ihan hyvä pössis”, sanon meidän jengille, kun seuraavasta laulusta käydään hyvähenkistä taistelua.   

”Jep. tää on kato just se ripari-ilmiö, josta mä oon sulle puhunut”, Jonttu sanoo.  

”Maagista! Kohta Jeesus laskeutuu keskuuteemme”, Walle kuulee meidän jutun.  

”Ja Sorsa kävelee vetten päällä”, Jonttu nauraa. 
”Miks koulussa ei lähde tällainen meininki” mietin ääneen. 

YLE uutisoi aiemmin tänä vuonna, kuinka nuorten kiinnostus rippikoululeirejä ja uskonnollisesti tunnuksettomia prometheus-leirejä kohtaan on kasvanut. 

Helsingin seurakunnat kertoo, että rippikouluihin ilmoittautui tänä vuonna peräti  93 prosenttia 15 vuotta täyttävistä kirkkoon kuuluvista. Määrä on noussut Helsingin seurakuntayhtymän mukaan vuoden takaisesta neljällä prosenttiyksiköllä.

Myös yhä useampi kirkkoon kuulumaton nuori haluaa käydä rippileirin.  
Heidi Korkiakankaan nuortenromaani Riparisäätöä, Aatu Sorsa on siis ajan hermolla, vaikka Aatun vaikuttimet päästä rippileirille eivät olekaan järin hengellisiä. 

Aatun vanhemmat eivät kuulu kirkkoon. 

Suuri osa Aatun kavereista lähtee rippileirille ja poika kokee ulkopuolisuuden tunnetta. 
 
Erityisesti Aatun ihastuksen kohteen, varhaisesta lapsuudesta tutun Mintun,  kaverisäädöt rippileirillä askarruttavat Aatua. 
 
Aatulla on siis keskivertokesälomaa enemmän  aikaa miettiä syntyjä syviä. Onneksi Aatulla on aikuinen kaveri, Pena-Pena, joka tarpeen mukaan vähän hillitsee ystävänsä ajatuksenjuoksua tai esiintyy muutoin kokeneemman ja nuoruuden kasvukivuista hengissä selvinneen aikuisen järjen äänenä. 
 
Yläkoulun viimeisen luokan alkaminen kesän jälkeen ei sekään herätä Aatussa yksinomaan riemua. Hänen mielestään pitäisi jo olla selvää, mihin suuntaan lähteä peruskoulun jälkeen: 

 

Se tuntuu pelottavalta, etenkin kun mikään opiskelupaikka ei irtoa helpolla ja kilpailu on kovaa. Jos ei oo suunnitelmat selvillä, muuttuu viimeistään luuseriksi.  

 

Aatu ei kuitenkaan halua samanlaiseksi työnarkomaaniksi kuin vanhempansa. 
 
 
Heidi Korkiakankaan esikoisen Just do nothing, Aatu Sorsa (Myllylahti 2022), tavoin myös tässä jatko-osassa kuvataan vivahteikkaasti murrosikäisen pojan suhdetta vanhempiinsa.

Pena-Penan ja Aatun perheen yhteisessä grillijuhlassa kuunnellaan yhdessä Hassisen koneen Jeesus tulee -kappaletta ja puhutaan luontevasti niin uskosta kuin sen takia käytävistä uskonsodistakin.
 
Paras kaveri Jonttu on onneksi kesätöissä leirikeskuksessa, ja näin Aatulle tulee tilaisuus päästä vakoilemaan rippileirin kulkua. 

Vaiherikkaiden edesottamusten ja asiaankuuluvien väärinkäsitysten  jälkeen käykin niin, että Aatu päätyy muiden mukana konfirmoitavaksi alttarille
 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka. Kuvittanut Tony Ross. Suomentanut Kaisa Kattelus. 456 sivua. Tammi 2024. 
 
 



Brittiläinen David Walliams on vakiinnuttanut paikkansa Roald Dahlin manttelinperijänä helppolukuisten lastenromaanien tekijänä. 

Walliamsin huumori ja kielellinen irrottelu on tosin hieman toisentyyppistä kuin Dahlilla.
 
Roald Dahl teki yhteistyötä Quentin Blaken kanssa, ja Walliamsin lastenromaaneja on kuvittanut Tony Ross. Blaken ja Rossin rouheat tyylit muistuttavat toisiaan: kumpikin karrikoi meheviä tyyppejä romaanien keskushenkilöistä.
 
Sarjakuvakerronnan tapaan etenevä Rossin kuvitus keventää sivumääräisesti paksun kirjan lukemista. 

Vaihtelevat kirjasinkoot ja sarjakuvakuplamaiset huudahdukset "ilmavoittavat" lukukokemusta. 

Lapsi kokee suurta tyydytystä huomatessaan, että on lukenut kuin huomaamatta liki 500-sivuisen opuksen! 
 
Viime vuoden marraskuussa Lastenkirjahyllyssä todettiin, että karkaavat mummot ovat vallanneet lastenkirjat, mutta eivät isoisätkään ole tyyten paitsiossa.
 
 
Vaarin suuri pakomatka on ilmestynyt Iso-Britanniassa 2015. Kirja sijoittuu kuitenkin vuoteen 1983. Aikaharppaus menneisyyteen selittyy sillä, että vaari on osallistunut aikoinaan toiseen maailmansotaan, missä hän on taistellut ilmavoimissa. 
 
Yli 40 vuotta vanha maailmankuva ei lastenromaanissa juurikaan näy. Jackin luokkatovereiden kerrotaan näpelöivän pulpettiensa suojissa älypuhelinten sijaan oppitunnin aikana Rubikin kuutioita! 
 
 
Jackin vanhemmat ovat huolissaan vaarin muistin hapertumisesta, kun taas pojalle ”vaarin mielenliikkeet olivat kuin taikuutta”. 
 
Walliamsilla on ällistyttävä taito rakentaa hulppeita kohtauksia, yksi huimimmista sijoittuu sotamuseoon, missä vaari aiheuttaa sananmukaisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 
 
Vaari karkailee alituiseen Jackin kotoa ja lopulta hänen vanhempansa päätyvät sijoittamaan vaarin Illankajon linnaan, vanhusten palveluyksikköön, joka avoimesti markkinoi toimintakonseptiaan lupaamalla hoitaa "ei-toivotut vanhukset pois silmistä". 

Hoitolan asukkaat on huumattu säyseiksi ja uneliaiksi. Näiltä osin Williamsin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaus on suorastaan hyytävää! 
 
Williamsin kaikissa lastenromaaneissa esiintyy intialainen sekatavarakauppias, herra Raij, joka vie kauppiaan ammatissaan pihiyden, keplottelun  ja kuluttajia sumuttavat erikoistarjoutensa äärimmilleen.
 
Vaarin viimeinen irtiotto ja pako on tunteikkuudessaan komeaa luettavaa. Lapsenlapsen ja isoisän yhteys säilyy myös vaarin kuoleman jälkeen. 
 
 

 

 

Nasevaa partiokontenttia vessavivahteilla ryyditettynä

 

Katleena Kortesuo: Veevi ja aivopieruverkkarit. Kuvittanut Ossi Pirkonen. 128 sivua. Tammi 2024.

 

 

Partioharrastus on jäänyt lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa ällistyttävän vähälle huomiolle siihen nähden, kuinka kätevästi sen kautta voidaan tuupata lapset luontoon ottamaan mittaa itsestään ja toisistaan.
 
Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokanta antaa hakusanalla ”partio” 2000-luvulta ainoastaan kaksi nuortenkirjaa, Markku Karpion Selviytymispelin (Tammi 2014) ja Laura Lähteenmäen Iskelmiä (WSOY 2013).
 
Siksi onkin syytä kiittää ilmeisen vajeen paikkauksesta tietokirjailijaa ja kriisiviestinnän kouluttajaa Katleena Kortesuota hänen ensimmäisestä lastenkirjastaan. 
 
Juuri ilmestynyt varhaisnuortenkirja Veevi ja aivopieruverkkarit kertoo lukion kakkosluokkaa käyvien ystävien, Veevin ja Aksun, perustamasta Tehopikkarit-vartioryhmästä, johon kuuluu eri tavoin omintakeisia yläkoululaisia. 

Vaelluksen alkaessa askel nousee vielä korkealle. Osmo Pirkosen 
kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024). 

Kirjan otollisin kohderyhmä löytynee alakoululaisista, jotka todennäköisesti ihailevat itseään vanhempien, mutta monessa asiassa tohelompien edesottamuksia. 

Ei oo totta! -blogissa Kortesuo mainitsee kirjansa tavoitteeksi ”saada lapset ja nuoret lukemaan, joten houkuttimena toimivat tietenkin pieruhuumori ja typerät kommellukset”. 

 

Kohelluksen ja Osmo Pirkosen humoristisen kuvituksen ohessa kirjassa päästään myös vähän syvempiin vesiin Vaavin, Veevin pikkusiskon, diabeteksen ansiosta.

Kirja antaakin pätevää tietoa diabeteksesta ja sen hoidosta, joten se sopii diabetesta sairastavalle vertaistueksi. Myös diabetesta sairastavan lapsen tai nuoren läheistä kirja kannustaa suhtautumaan sairauteen luontevasti ja ilman turhaa hössötystä.   

Veevi ei välttämättä luonteeltaan ja erityistaipumuksiltaan ole mikään vastuullisen ja jämptin vartionjohtajan prototyyppi: hänellä on nimittäin tapana käsittää monet ohjeet väärin, törmäillä ja häröillä spontaanisti. 

Kuvituskuva kiehisestä pyrkii jopa kansatieteelliseen tarkkuuteen.
Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja 
varhaisnuortenkirjaan Veevi ja aivopieruverkkarit 
(Tammi 2024).

 

Ensimmäistä vaellusta harjoitellaan ensin Aksun kotona: 

 

– Me kielletään sähkön käyttö kokonaan koko talossa. Ei telkkaria, ei lämmitystä, ei sähköhellaa, ei kattovaloja. Me tehdään takkaan tulet, nukutaan vierekkäin olkkarin lattialla, käytetään otsalamppuja ja kokataan Trangialla. 

– Onneks teillä on puusauna.  

– Mä joustan sen verran, että suihkua ja vessaa saa käyttää valojen kanssa. Mä en halua, että porukka lirauttelee pimeässä pöntön ohi.  

 

Katleena Kortesuon partioharrastus näkyy aika-ajoin: lukija saa esimerkiksi tietää, millainen on paras nukkumajärjestys ahtaassa laavussa.

Seikkaperäisten ennakkojärjestelyjen ja treenausten jälkeen Tehopikkarit-vartio lähtee yön yli kestävälle vaellukselle.

 

Meidän letka näytti aika hauskalta, kun mun takana kulki kahdeksan otsalampun valot. Me oltiin kuin joku jättimäinen kiiltomato Evon metsässä.  

Porukka jutteli, nauroi ja kiljahteli matkalla, ja meidän melunpito kuului varmaan pitkälle molmepien Rautjärvien tyyntä pintaa pitkin. Mä kuitenkin ajattelin, että turha mun on hyssytellä porukkaa. Nyt ei ollut mikään lintujen pesimisaika, ja kyllähän metsään aina meteliä mahtuu. Eipähän tule karhuja vastaan.   

Matka sujui tosi nopeasti, ja pian me oltiin jo Syrjänalusen laavulla. Siellä ei ollut ketään muuta, joten me päästiin kaikki nukkumana vierekkäin laavuun. Tiukkaa teki, mutta Pietu ja Pinja ahtautuivat laavun perälle poikittain muiden jalkoihin. Laavun pohjaa ei jäänyt näkyviin yhtään, kun makuualustat oli levitetty ihan tetriksenä vieri viereen pitkittäin ja poikittain. – – 

 

 

Paluumatkalla vaellus on jo vaatinut veronsa ja kaikkien askel ei ole
yhtä tarmokas kuin menomatkalla. Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena
Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024).

Veevin ja Aksun auktoriteetti pitää uuden vartion porukan koossa ja ensimmäisestä vaelluksesta tulee monin tavoin ikimuistoinen. Yhteishenki on nyt hitsattu yhteen, ja seikkailut jatkuvat tiettävästi sarjan tulevissa osissa.

Veevi ja aivopieruverkkarit mukailee huumorin, tyylitellyn kuvituksen ja väliin hyvinkin absurdin juonen kuljetuksen perusteella  Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarjaa, jolle on saatu viime vuosina kiitettävästi myös kotimaisia vastineita (esim. Ernst Lawsonin Höpersankarit-sarja ja Arttu Unkarin Isämies - sarja). 

Lawsonin ja Unkarin sarjat ottavat paremmin lukutaidoltaan eritasoiset lukijansa huomioon väljemmällä rivityksellä ja hitusen isommalla kirjasinkoolla. 

Osmo Pirkosen kuvitusta olisi voinut olla kirjassa enemmän ja isokokoisempana, jos ajatellaan potentiaalisen kohderyhmän nuorimpia lukijoita.  

Keskushahmojen kuvaamisessa Pirkonen tyypittelee reteästi, mutta retkeilyyn liittyvät yksityiskohdat, kuten kiehinen, asianmukaisesti pakattu vaellusrinkka, trangia ja myrskylyhty, on kuvattu hyvinkin tunnistettavasti. 

 

 

Kortesuon blogista paljastuu kiinnostava seikka: hänen isosetänsä on Eino Arohonka (1913–2001). 

Arohonka kirjoitti vuodesta 1935 partioaiheisia, juoniainekseltaan löyhästi toisiinsa nivoutuvia kertomuksia Virtahepovartiosta Poikalehti Partioon nimimerkillä Ville Virtahepo. 

Lehden lukijat toivoivat saavansa lukea kertomuksia myös kirjan muodossa, ja näin sai alkunsa Aaro Hongan kirjailijanimellä ilmestynyt esikoisteos Juanikkaat virtaheposet (1940). Saman poikajoukon seikkailuista kertovat myös Viakkaat vaeltajat (1942) ja Sisukkaat sarvikuanot (1950), joiden tarinat ilmestyivät alunperin Partio-lehdessä.
 

Arohonka sai kimmokkeen partioaiheisiin nuortenkirjoihinsa havaittuaan, ettei kotimaisia partiohenkisiä kirjoja ollut entuudestaan nuorille tarjolla. Arohonka työskenteli opettajana ja toimi myös itse partiojohtajana. Hänen esikuvanaan olivat partioaatetta nuortenkirjoissaan käsitelleet Ernst Thompson-Seton ja E. Le Breton-Martin. 
 
Hongan kirjojen poikasankarit ovat vilpittömiä ja rehellisiä tunne- ja ulkoilmaihmisiä: he ovat jopa yliluonnollisen reippaita, voimakkaita ja oikeudentuntoisia. Oman kiinnostavan lisänsä Aaro Hongan tuotantoon tuo hämeenlinnalaispoikien murre, johon on sekoitettu myös helsinkiläisten yliopisto-opiskelijoiden käyttämää slangia.

Haastattelin Eino Arohonkaa 1996 tuolloin tekeillä ollutta väitöstutkimustani varten. Hänen partioaiheiset nuortenkirjansa olivat aineistossani esimerkkinä omana aikanaan suosituista, mutta sittemmin unohdetuista lasten- ja nuortenkirjoista. 

Klassinen keppostelu muuttaa lastenkirjoissa muotoaan

Kaisa Paasto: Prankenstein. Kuvitus Mari Ahokoivu. 109 sivua. Tammi 2024. 

 

 

Tuntuu, että kukaan luokassa ei tajua, miten hyvää läppää minä heitän. Mutta sitten Leo tekee noin idioottimaisen prankin – kepposen, niin kuin fossiilit sitä kutsuvat –  ja kaikki nauravat ihan valtoimenaan. Jotenkin tosi epistä.

 

Astrid Lindgrenin klassinen lastenkirjahahmo Vaahteramäen Eemeli täytti viime vuonna 50 vuotta. 

Kepposteleva lastenkirjasankari näyttää nyt inspiroivan myös suomalaisia lastenkirjailijoita, jotka ovat selvästi halunneet päivittää Eemelin katu-uskottavan version uudelle vuosituhannelle. 

 

Erilaisten pränkkien (engl. prank) eli pilojen, jekkujen, jäynien tai kepposten tekeminen on nimittäin lastenkirjoissa nyt aiempaa suositumpaa.  

 

Petra Lillsund Botéuksen esikoislastenkirjassa Mitt idiotiska liv (Schildts & Söderströms 2023) Julia tekee erilaisia pränkkejä pikkusiskonsa Jossanin kanssa. 

 

Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen Listamestari-sarjan uusimmassa osassa Elias kertoo, kuinka hänen ja talonmies-Petterin yhteisellä JeeTuubi-kanavalla erityisen paljon suosiota ovat saaneet erilaiset pränkkivideot.  

 

Mari Ahokoivun kuvitus ei tyydy vain toistamaan
tekstin kertomaa: Ahokoivu kuvaa Elmerin olemusta ja mielialoja sekä
karikatyyrisen kuvituksen että sanallisten luonnehdintojen avulla.
Mari Ahokoivun kuvitusta Kaisa Paaston lastenkirjaan
  Prankenstein (Tammi 2024). 

Kolmen Anni kaverinkesyttäjä -kirjan jälkeen Kaisa Paasto aloittaa Prankenstein-sarjan, jossa päähenkilönä on Elmeri. Myös tätä uutta sarjaa kuvittaa Mari Ahokoivu. 

 

Viidesluokkalaista Elmeriä suivaannuttaa luokkakaveri Leon koulukiusaamisen kriteerit täyttävä käytös. Hän ryhtyy yhdessä serkkunsa Robinin ja siskonsa Idan kanssa kurmuuttamaan huomionhakuista ja itserakasta Leoa lähettämällä hänelle jekkukirjeitä erilaisten viranomaisten nimissä. 

 

Tosin jekuista ensimmäinen on hieman viallisesta kopiokoneesta johtuva onnenkantamoinen, kun tiedotteet 3D-tulostuskurssista muuttavat hieman muotoaan…

 

Robin lupaa kouluttaa Elmerin niin hyväksi jekuttajaksi, että hänestä tulee koulun kovin prankkimestari. 

 

Elmeri on kahden vaiheilla:

 

Minähän olin enemmän verbaalisen komiikan ystävä. Prankkien tekijät ehkä saivat statusta, ihailijoita ja muita etuja, mutta elämäntapaan sisältyi myös riskejä. Pitää haluta elää vaarallisesti.

 

Hermione-koira seuraa herkeämättä presidentilinnan itsenäisyydenpäivän
juhlintaa. Mari Ahokoivun kuvitusta Kaisa Paaston lastenkirjaan
  Prankenstein (Tammi 2024). 

Kirjan tihentyvä juoni rakentuu presidentin ja taikurin lähestyvän kouluvierailun odottamiseen. 

Elmeri kehittelee ystäviensä kanssa tapahtumaan liittyvää jekkua, mutta lopputuloksena onkin kutsu presidentin itsenäisyydenpäivän vastaanotolle! 

 

 Isosisko on sinut jalkaproteesinsa kanssa, vaikka äiti välillä
asiasta hössöttääkin. Mari Ahokoivun kuvitusta Kaisa Paaston
lastenkirjaan  Prankenstein (Tammi 2024). 

Anni kaverinkesyttäjä -sarjan tapaan myös Prankensteinin vahvuutena on tuikitavallisen perheen konstailematon kuvaus. 

Elmerin ja Idan vanhemmat ovat aidosti kiinostuneita lastensa edesottamuksista. Idan vammautuminen auto-onnettomuudessa ja toisen jalan amputointi polven alapuolelta tosin nostaa välillä äidin huolikertoimia. Keskeinen toimija on myös perheen koira Hermione. 

Raffi ja rouhea nuoruus

 

Tapani Bagge: Julma rakkaus. Novelleja nuorille. 118 sivua. Aviador 2024. Kansikuva Jussi Kaakinen. 

 

 

Taivas oli pilvessä, leikkikenttä lumen peitossa, kerrostalot päiväunilla. Aikuiset töissä tai Lehtotuvassa tai töissä Lehtotuvassa. Rane veti röökiä rengaskeinussa, upouuden talvifarkkurotsin valkoinen karvakaulus pystyssä. Niskassa oli peukalonmentävä reikä sillä kohtaa, missä hälytinnappi oli ollut. Siwan kassissa kilisi keppanaa, toistakymmentä Karhua. – – 

 

 

Tapani Baggen tuotteliaisuutta ei voi kuin ällistellä. Hän kirjoittaa jatkuvasti kolmelle eri kohderyhmälle: lapsille, nuorille ja aikuisille. Seurantani mukaan hänen kirjojaan ovat viime aikoina julkaisseet Karisto, Kvaliti, Aviador, Helmivyö, Crime Time, Tammi ja Warelia. Viimeisin aluevaltaus on yhdessä Jari Eklundin kanssa   tehty elämäkerta Teddy, Aikka ja Alpo Teddy and the Tigers -yhtyeen keulahahmosta Alpo Hakalasta.   

 

Kokoelman alaotsikko nimeää tarinat novelleiksi, mikä voi pahimmillaan jopa pelästyttää potentiaaliset lukijat kirjan äärestä. 

 

Ensimmäisessä ”Ei kommentteja”-sikermässä ääneen pääsee nuorisorikollinen, joka yrittää puhelahjoillaan ja kootuilla selityksillään puhua poliisit pyörryksiin ja selvitä ilman rangaistusta näpistyksestä, lähikauppaan tehdystä murrosta ja puukotuksesta. Lakoninen tyyli ja lyhyt mitta muistuttavat Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa -kokoelman viistoa kerrontaa, joskin dramaattinen ote jääkin vaisummaksi.   

 

Räyhäkkä gangsterielämän ihannointi jatkuu tarinassa ”Perjantai”, jossa alaikäinen poika ryöstää Siwan kassan. ”Kännykkä”-tarinassa on Baggen kerronnalle ominaista velmua kierrettä: Jenni löytää kauppakeskuksen edustalta kännykän, ja puheluun vastaaminen johtaa hänet vanhan naisen asunnolle. Reppana vanhus jekuttaa Jennin tekemään kädenkäänteessä mittavan suursiivouksen. 

 

”Tatuointi”-tarinassa Irina jäljittää Tatua, joka on ilmoittanut ottavansa tatuoinnin. Tyttöä kiinnostaa, minkä nimen poika aikoo sydämen muotoiseen tatuointiin ikuistaa. 

 

Baggen tarinoiden sielunmaisema on raffi ja ronski: usein liikutaan rasvankäryisten nakkikioskien liepeillä, epämääräisissä autiotaloissa tai pienteollisuusalueilla, joiden ruosteiset verkkoaidat, piikkilangat ja autonromut toimivat vertauskuvana enemmän tai vähemmän tuuliajolla oleville nuorille keskushenkilöille.  

 

Tarinat ”Polttava rakkaus” ja ”Julma rakkaus” kertovat bändihaaveista ja seurustelun haparoinnista saman päähenkilön, Elviksen, näkökulmasta. Poika teloo jalkansa ja joutuu bändiharkoista sivuun. Viimeisenä niittinä vanhemmat vielä ilmoittavat, että putkiremontin alta muutetaan koko kesäksi äidin lapsuudenkotiin maalle.  Ajankulukseen Elvis sepittää kirjoituskilpailuun tekstin, ja se sijoittuu kakkoseksi. Kirjailijahaaveet kuitenkin loppuvat siihen, että kustantaja edellyttää Elviksen osallistuvan kirjan painokuluihin tuhannella eurolla. 

 

 

Oman älyn käyttö on onneksi yhä sallittua! Lastenkirjoissakin pähkäillään jo tekoälyn kommervenkkejä

Tiina Kristoffersson & Vesa-Matti Toivonen: Kuka lavasti listamestarin? Kuvittaneet Olga Pärn & Märt Rudolf Pärn. 135 sivua. Avain 2024. 

 

Timo Parvela: Ella ja kaverit tekoälyä terävämpinä. Kuvittanut Anni Nykänen. 73 sivua. Tammi 2024.

 

 

 

 

Tekoälyn uhkat ja mahdollisuudet on nostettu jo kahden lastenkirjan aiheiksi. 

 

Sisarusten Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen Listamestari-sarjan neljännessä osassa Elias eli Listamestari joutuu salamyhkäisen nettikiusaajan kiristyksen uhriksi. 

 

Listamestari saa kutsun Tuubigaalan palkinnonjakotilaisuuteen. Hän on ehdokkaana Vuoden tuubitulokkaaksi yhdessä aikuisen ystävänsä Petterin kanssa JeeTuubi-kanavalle syöttämistään videoista. Pian kutsun jälkeen Listamestari saa jälki-istuntoa, joka ajoittuu samaan ajankohtaan Tuubigaalan kanssa. 

 

Listamestarin äiti puolustaa lastaan, kun tämä määrätään syyttömänä jälki-istuntoon ja hän tekee myös ilmoituksen poliisille Listamestarin kiristämisestä, sillä äidin mukaan 

– – yksityisyyttä loukkaavan videomateriaalin levittäminen on rikos. Ja jos tämä räkättirastas, mikä lie, jakaa jonkun räkävideon yhdellekään kaverillesi, niin minä pidän huolen, että se tulee katumaan sitä loppuelämänsä.

  

Salapoliisit Kahlaava kurki, eli Ulpukka, Listamestari ja Elma.
Olga Pärnin kuvitusta Tiina Kristofferssonin ja Veli-Matti
Toivosen lastenkirjaan Kuka lavasti Listamestarin? (Avain 2023).  

 

Listamestari on toki tyytyväinen äitinsä ”toimintamoodista”, mutta pelkää ajan käyvän vähiin ennen Tuubigaalaa. Hän saa vetoapua samassa talossa asuvalta ystävältään, rouva Ulpukalta, joka rakastaa salapoliisitarinoita. 

Listamestarin saamien kiristysviestien kanssa samaan aikaan koulun tietokoneluokan koneisiin tulee virus, joka koodaa haittaohjelmaa. Epäilyt kohdistuvat ensin koulun Kokki-Liisaan, mutta myöhemmin Liisan apu johdattaakin oikeille jäljille. Syyllisen alkuperäiset motiivit liittyvät yksinäisyyden lievittämiseen, kunnes digitaalinen lemmikkieläin pääseekin niskan päälle. 

 Priit Pärnin reteän-ronskissa piirrostyylissä on paljon yhtäläisyyksiä  

Roald Dahlin lastenkirjojen kuvittajana tunnetun Quentin Blaken 

karikatyyrisen kuvituksen kanssa. Priit Pärnin kuvitusta 

Tiina Kristofferssonin ja Veli-Matti Toivosen lastenkirjaan 

Kuka lavasti Listamestarin? (Avain 2023).

 

Kolme aiempaa sarjan kirjaa on kuvittanut virolainen kuvittaja Olga Pärn. Tähän neljänteen osaan hän on saanut apua myös pojaltaan Märt Rudolf Pärniltä, jonka piirrosjälki näkyy Listamestarin ruutupaperipiirroksissa. Olga Pärnin puoliso Priit Pärn on tehnyt yhden kuvituskuvan koulun rehtorista Titta Laine-Behrensistä. Rouhea viiva on selvästi Pärnin perheessä sukuvika, mutta varmaotteisuudessaan ja tunnistettavuudessaan Priit Pärnin tyyli päihittää silti suvereenisti puolison ja pojan viivankäytön.

 

Timo Parvelan Ella-sarja alkoi vuonna 1995 ja nykyisin sarja karttuu nimellä Ella ja kaverit. Sarjaa ovat kuvittaneet aiemmin Markus Majaluoma ja Mervi Lindman. Uusimmissa osissa on Anni Nykäsen usein sarjakuvakerronnan varaan rakennettu kuvitus. 

 

Ella, Pate, Pukari, Tiina, Samppa, Tuukka ja Hanna ovat jo kolmannella luokalla. Koulun rehtori patistaa heidän opettajaansa käyttämään tietokonetta enemmän opetuksen osana. 

– Hän haluaa, että minä rupean nykyaikaiseksi ja lähettelen teille Hilma-viestejä, kuukkeloidun Instamaticiin ja Kotkottiin ja vaikka mihin nykyajan hömpötyksiin.

 

Rehtorin hurmioituminen ja oppilaiden empiminen liittyen tietokoneavusteiseen
opettamiseen kiteytyy oivaltavasti tähän kuvaan. Anni Nykäsen kuvitusta Timo Parvelan lastenromaaniin Ella ja kaverit tekoälyä terävämpinä (Tammi 2024).  

Hannan isän vanha tietokone otetaan käyttöön ja siihen asennetaan tekoälyä hyödyntävä  ohjelma. Katastrofin ainekset ovat siis taatut, kun opettaja pääsee suunnittelemaan koulun liikuntapäivän ohjelmaa. 

Rehtori on haltioitunut tekoälyn tuomista mahdollisuuksista: kun aikaa ja vieviä ja rasittavia tehtäviä annetaan tekoälyn hoidettaviksi, voi keskittyä ”kaikkeen kauniiseen, kuten runouteen, lintujen lauluun ja elämän iloihin”. 

 

Parvela ilkamoi tuttuun tapaan suomalaisen koulujärjestelmän kustannuksella. Onnellisessa lopussa Hannan virittämä tietokone hajoaa ja koulun arki palautuu takaisin ruotuun.

 

 

Norteva seikkailu urmakkaasta peikosta

Mikko Kalajoki: Almus Vinhavuorten vanki. Kuvittanut Jani Ikonen. 157 sivua. WSOY 2023. 

 

 

Mikko Kalajoen lastenromaani Almus Tännetuloa terve hurmasi minut omintakeisen kielileikittelyn lisäksi viehkolla tarinallaan. Sujuvan juonen juoksutuksen ohessa siinä työstettiin myös ajankohtaisia teemoja vieraan kohtaamisesta ja vallankäytöstä.

 

Almus Vinhavuoren vanki jatkaa peikkopoika Almuksen sekä hänen kahden ihmisystävänsä, Inkerin ja herra Mattssonin,  seikkailuja. Nyt tapahtumat keskittyvät   Almuksen peikkomaailmaan Alamaahan ja sen naapuritasavaltaan Kurinaan. 

Kalastusreissullaan (tai viuhtoretkellä) Almus ylittää vahingossa  naapurivaltakunnan rajan ja päätyy Kurinan tasavaltaan ja sen pääkaupunkiin Neikivaan, jossa kaikki on ”kivikkoista, särmikästä, säntillistä ja ankaran pelkistettyä”. 

Kildurjoki halkoo kumpaakin maata, mutta nyt Kurinan hallitsija on rakentanut patoja hidastamaan veden virtaamista.  

 

Kurinassa puhutaan hyvin suoraviivaista kieltä, josta puuttuu ”kaikenlainen rönsyilevä leikkisyys ja hupaileva hassutteu, jotka olivat ominaisia peikkojen puheenparrelle”. 

 

Kurinalaiset rakastavat eriskummallisia nimiä, joiden absurdius ja tyhjäntärkeys tulevat ilmi, kun hoksaa lukea nimet lopusta alkuun. Esimerkiksi Kurinan itsevaltias on Ulev Lapesti, valtakunnan raja-aseman ylipäällikkö on Iskus Isev ja vanginvartijat ovat Enev Amledav ja Ulev Lapesti.

Almus joutuu  vankiselliin, mutta tukala tilanne ei sitä silti lannista. 

Nokkela Almus toivoo nimittäin vankikoppiinsa huikopalaksi safaaninmunia, jotka aiheuttavat erinäisiä hermostollisia sivuvaikutuksia, kuten kikattelua, hölmöilyä, hupakointia...

Vanginvartijoilla on täysi työ pitää Almus
aisoissa. Jani Ikosen kuvitus näyttää safaaninmunia
nauttineen, joka paikkaan ehtivän Almuksen kikattelun, hölmöilyn
 ja hupakoinnin. Jani Ikosen kuvitusta Mikko Kalajoen
lastenromaaniin Almus Vinhavuoren vanki (WSOY 2023). 

 

 

Inkeri ja herra Mattsson saavat peikkoagentilta tiedon, että Almus on kadonnut. He lähtevät Alamaahan peikkoagentin luotsaaman kuumailmapallon kyydissä ja tapaavat Almuksen vanhemmat, Mörserin ja  Esteren, sekä sisarukset Heidenen ja Matilden. 

Lukija saa tietää,  että Almuksen isä on ammatiltaan halintovirkailija, joka pitää ”holhon siitä, että kaikki saavat riittävästi hellyyttä osakseen.” 

Ilman halittelua ja läheisyyttä mukavastakin henkilöstä voi nimittäin tulla pidemmän päälle kiukkuinen ja kurja. 

Peikkoperhe kestitsee Inkeriä ja herra Mattssonia
vieraanvaraisesti. Herra Mattssonin (vas.) on kuitenkin
vaikea rentoutua räyhäkässä seurassa. Jani Ikosen kuvitusta
Mikko Kalajoen lastenromaaniin Almus Vinhavuoren vanki
(WSOY 2023). 

 

Vähä vähältä Inkerille ja peikkopojille valkenee, että kurinalaisilla ei ole "aavistustakaan sellaisista seikoista kuin tasa-arvo, sananvapaus tai demokratia (joka onkin kieltämättä hieman vaikea sana)".

 

Lukijaa lempeästi puhutteleva kertoja selittää varmuuden vuoksi demokratian tarkoittavan ”sitä, että kansalaiset saavat päättää omista asioistaan ja erimielisyyden tullen äänestetään.”

Kurinalaistasavallan ajattelun yksituumaisuus ja 
yhteen muottiin puristamisen vaade havainnollistuu
hyvin tässä kuvituskuvassa. Jani Ikosen kuvitusta Mikko Kalajoen 
lastenromaaniin Almus Vinhavuoren vanki (WSOY 2023). 

 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa Kurinan itsevaltias luopuu itsekkäistä aikeistaan laajentaa uima-allastaan. Uudessa karamellikauppiaan virassaan se saa syödä niin paljon tikkareita kuin haluaa.

 

Ensimmäisen Almus-kirjan muiston varassa pidin yllä aahiaista, että myös jatko-osa olisi  yhtä joudukas  kuin edeltäjänsä. Almus Vinhavuoren vanki onkin edeltäjänsä tavoin jäntikkä ja Kalajoen kerronta edelleen nortevaa. 

Almuksen karriääri on sen verran omintakeinen, että jään odottamaan myös tämän urmakan hahmon myöhempiä seikkailuja.  

Kirjan lopusta löytyy ensimmäisen osan tapaan peikkojen sanastoa.

Almus-kirjat  kuvittanut Jani Ikonen tavoittaa hyvin Kalajoen lastenromaanin räyhäkkyyden. Nelivärikuvitettujen lastenkirjojen valtavirrassa Ikosen mustavalkoinen ja äärimmäisen tarkka piirrosjälki tuntuu freesiltä.