Äiti ylikierroksilla, lapset Tiikerin hoidossa

 

Liisa Louhela: Ronttiäiti ja ahkera tiikeri. Kuvittanut Elina Johanna Ahonen. 108 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Liisa Louhelan ensimmäinen lastenromaani Ronttiäiti ja ahkera tiikeri tarjoaa yhden kiinnostavan kulman suomalaiseen perhe-elämään. 
 
Rosa ja Hiski asuvat äitinsä, Ronttiäidin, kanssa. 

Äidillä on erilaisia elämänhallintaongelmia, jotka heijastuvat myös lasten turvallisuuden tunteeseen.

Mainoksessa kerrotaan Ahkeran Tiikerin olevan joka lapsen ja vanhemman pelastus, joka huolehtii siitä, että lapsella on aina mielekästä tekemistä.
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Lapset kärttävät itselleen verkkomyynnistä tiikerilelua, mutta se paljastuukin oikeaksi tiikeriksi, joka pistää koko perheen arjen uuteen kuosiin.
 
Kustantaja vertaa kirjan takakannessa tiikeriä Pamela L. Traversin omalaatuiseen lastenhoitajaan, Maija Poppaseen. 

Mielestäni lähin vertailukohta löytyy pikemminkin Supernanny-ohjelmaformaatista, jonka kotimaisessa versiossa perhe- ja psykoterapeutti Pia Penttala auttaa lapsiperhearjessa kamppailevia vanhempia rajojen, rakkauden ja tunnesäätelyn kurimuksessa.

Äiti on hyvä lepäilemään. Aina ei lapsen protestikaan
tuota tulosta, jotta äiti saisi katseensa irti puhelimesta. 
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan
lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Äiti on kehittänyt omien sanojensa mukaan ”lepäilytaitojaan jo vuosia”. 

Äidin itsensä mielestä se on tarpeellinen taito, jota monikaan ei enää osaa.
 
Tiikeri palauttaa  nopeasti kakofoniseksi äityneen kotiin järjestyksen. 

Se tarttuu siekailematta imuriin, kokoaa trampoliinin käden käänteessä, maalaa talon julkisivun ja hoitaa puutarhan sekä huolehtii siinä sivussa myös monipuolisesti lasten virikkeistä ja terveestä ruokavaliosta. Tiikeri opettaa lapsille myös samuraitaitoja. 

Tiikerin ystävällinen, letkeä ja leppoisa olemus
tiivistyy hyvin Elina Johanna Ahosen kuvitukseen.
Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin
 Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Äiti tuntee olonsa pian ulkopuoliseksi omassa kodissaan tiikerin ylivoimaisen kaikkivoipuuden takia. 

Tiikerin tavoin äitikin haluaisi olla ”ihan paras”.
 

Tiikerin hääräillessä tontilla lasten kanssa Ronttiäiti oli ehtinyt lukea kaikki suunnittelemansa kesälomakirjat. Hän oli katsonut tv-sarjat, joiden katsomisen lapset yleensä keskeyttivät, ja soitellut läpi kaikki tuttavansa. Hän oli opetellut kirjomaan anarkistisia huoneentauluja. Lopulta hän oli kyllästynyt viettämään aikaa itsekseen ja päättänyt liittyä pihalla touhuilevaan porukkaan, joka oli hänen perheensä.

 

Lapsia äidin yht´äkkinen aktiivisuus tuntuu jopa vähän huolettavan.
 

–  Äiti, pitäiskö sun vähän rauhoittua? kysyi Hiski. 

–   Muista tunnetaidot, äiti. Ota iisisti, sanoi Rosa.
 

Äidin huonommuuden- ja sivullisuudentunne vain pahenee, ja hän hakeutuu hyvän ystävänsä Sanna Salaman terapeuttiseen hemmotteluhoitolaan. 
 
Äiti päättää järjestää naapurustolle isot yllätysjuhlat, pikkaribileet. 

Paikalle tulee lähinnä ikäihmisiä, joilla on päähineenä vaippoja, kun taas äiti on asettanut päähänsä hienoimmat pikkuhousunsa. Originellit pihajuhlat kärjistyvät oikeasti vaaralliseen puukonheittokisaan. 
 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa äiti ottaa lapsensa kainaloon.
Lapset ilmaisevat iloaan, mutta vannottavat, ettei äiti enää koskaan
järjestä yllätysjuhlia. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Ronttiäiti ja ahkera Tiikeri on uuden lastenkirjasarjan avausosa. 

Sen huumori viistää vähän kaltevalla pinnalla: ovatko hupsusti käyttäytyvien aikuisten edesottamukset oikeasti lapsen näkökulmasta hauskoja? 
 
Tamperelaisen Elina Johanna Ahosen kuvitus tavoittaa oivaltavasti teoksen viiston huumorin: hahmojen ilmeissä on vinkeyttä ja rouheutta. Tiikerin olemukseen on ladattu turvaa, lempeyttä ja humaanisuutta, joka taas ulkonäöltään ja luonteeltaan kulmikkaalta äidiltä tuntuu kokonaan puuttuvan.
 
 

Lisää lastenkirjoja, joissa äiti on vähän väsynyt tai muutoin hukassa: 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini, S&S 2017
 
Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suomentanut Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015
 
Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja kadonnut teeastiasto, joka otti jalat alleen, Schildts 2011
 
Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja äiti Valtava, WSOY 2008
 
Salla Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007
 
Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006
 
 

Rajoja ja rakkautta

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 

 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 

Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 

Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

–      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 

 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 

Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 

Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.

Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. 
 
 
 

Vaikka perheen tutut peruspalikat muuttuvat, niin elämä kantaa kuitenkin

  

Tuutikki Tolonen: Marsu ja lumpeena kellumisen taito. Kuvittanut Reetta Niemensivu. 141 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Ensireaktio Tuutikki Tolosen uudesta lastenromanista: onpas konstikas nimi. Mutta kirjan luettunani pidänkin kirjan nimeä vallan onnistuneena.

 

 

Yhdeksänvuotias Marsu on oikealta nimeltään Marigold, mutta kaikki tuntevat hänet Marsuna. 

Marsulla on äiti ja isä ja pikkuveli, joka on usein rasittava ja liian pieni, mutta toisinaan myös isosiskonsa paras tuki ja turva.

 

Ydinperheen tavallinen ja tasainen arki muuttuu, kun isä muuttaa yht äkkiä pois kotoa. 

Äiti on selvästi vähän hukassa. Äidin sisko Raksu käy usein heillä ja yöaikaan Marsu kuulee äidin juttelevan siskonsa kanssa itkuisena puhelimessa. 

Asioiden todellinen laita selviää lapsille vasta vähitellen.
 

Äiti hankkii uuden itsenäisemmän elämän kunniaksi auton, verryttää ruostunutta ajotaitoaan ja päätyy lasten kanssa vahingossa keskelle sateenkaariväen mielenosoitusta. 

Marsu ihmettelee, kun huomaa isän  marssimassa ihan vieraan miehen kanssa ja heillä näyttää silmin nähden olevan hauskaa keskenään. 

 

Marsu tarkkailee ympäristöään ja läheisiään tarkasti ja terävästi. Hän nimittää itsekin tarkkaa katsettaan ”haukankatseeksi”.

 

Perhepalaverissa lapset saavat kuulla, että isä muuttaa pois kotoa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Tuutikki Tolosen lastenromaaniin
Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025). 

 

Kun isä toteaa muuttaneensa pois kotoa pikemminkin itsensä kuin uuden  miesystävänsä Ollin takia, Marsu kilahtaa täysin:

 

 

”Älä tule tänne! Minä haluan olla YKSIN!” Minä huusin vihaisesti. Olin yhtäkkiä aivan täynnä tulista, kipinöivää salamavihaa. Tietääkseni isälle ei ollut ollut mitään hätää meillä kotona. Ei mitään hätää meidän entisessä kodissamme, meidän entisessä perheessämme, meidän entisessä elämässämme. Ei mitään hätää! Mitä muka edes tarkoitti tuollainen hölynpöly, että muutin pois itseni takia? 

 

Kaksi uutta kotia ja tutustuminen Olliin eivät tietenkään suju kokonaan ilman ongelmia ja välikohtauksia. Arkisessa perhekuvauksessa on kuitenkin juuri sopivasti rouheutta. 

Lukija myötäelää uusperheen muuttuneita kuvioita ja iloitsee Marsun tavoin siitä, että  arjesta löytyy uusia, turvallisia rutiineja.  

Tuutikki Tolosen tapa yhdistää minäkertoja-Marsun tilitykseen perheessä tapahtuneista muutoksista sekä koomista että traagista ainesta, muistuttaa monin kohdin brittiläisen Jacqueline Wilsonin varhaisnuortenkirjoja. 

Myös Reetta Niemensivun pelkistetyssä punaisella tehostevärillä höystetyssä mustavalkokuvituksessa on samanlaista keveyttä kuin monia Wilsonin kirjoja kuvittaneen Nick Sharratin piirtimessä.   

 

Isän uuden kumppanin valintaa käsitellään lapsentasoisesti.
Reetta Niemensivun kuvitusta Tuutikki Tolosen lastenromaaniin
Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025).   

Kirjan lopussa on kaunis kohtaus, jossa Marsu ja äiti menevät yhdessä uimahalliin. 

Äiti on opettanut tyttärensä kellumaan, ja opittuun taitoon kiteytyy samalla myös verenperintönä saatu toiveikkuus ja luottamus, joka ei ole perheessä tapahtuneista muutoksista huolimatta järisyttänyt tytön turvallisuudentunnetta.

 

 

 

 

 

 

 

Konstaapeli ja komisario jäljittävät keksi- ja leluankkavarkaita

Tapani Bagge: Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus. Kuvittanut Jusa Hämäläinen. 45 sivua. Kvaliti 2024. 

 

Daniel Kalejaiye: Konstaapeli Gorilla ja kadonnut keksipurkki. Kuvittanut Anni Nykänen. 47 sivua. Otava 2024. 

 

Klassinen salapoliisitarina solahtaa yllättävän vaivattomasti helppolukuisen lastenkirjan formaattiin. 

Tässä kaksi uuden kotimaisen sarjan avausta.

 

Tapani Baggen ja Jusa Hämäläisen Komisario Pulmu -sarjan kerrotaan sijoittuvan fiktiiviseen lintujen asuttamaan kaupunkiin, joka muistuttaa 1950–60-lukujen Helsinkiä. 

Lapsilukijan kannalta tiedolla tuskin on erityisarvoa, vaikka ensimmäiseltä aukeamalta lapsi saattaakin tunnistaa Pulmun etsivätoimiston ikkunasta näkyvän Suurkirkon. 

 

Komisario Pulmu pitää huolta siitä, että alaiset muistavat, kuka on
pomo. Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen helppolukuiseen
lastenkirjaan Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus (Kvaliti 2024). 

Pulmulla on kaksi alaista, Tilhi ja Tiainen. 

Naiskomisariolla on Jusa Hämäläisen kuvituksen perusteella jonkinasteisia ammatti-identiteettiongelmia: Pulmu esitetään nimittäin toistuvasti istumassa korkealla jakkaralla tai työtuolin selkänojalla. (Tosin mieltymys voi johtua myös linnuille lajityypillisestä käyttäytymisestä….)

Henri Harakka päätyy selliin, mutta onko hän sittenkin syytön?
Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen helppolukuiseen
lastenkirjaan Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus (Kvaliti 2024). 

 

Pulmun työnjohto ja hoksottimet ovat priimaa: satamasta varastetaan kumiankkoja ja lelukauppiaalta arvokas kamera. Perinteisen brittiläisen salapoliisigenren mukaan teosta epäillään ”ulkomailta tullutta partakorppikotkaa”, mutta ennen pitkää epäiltyjä kertyy tietysti lisää. Lopuksi kaikki epäillyt kootaan yhteen kuulemaan komisarion paljastus.

Baggen helposti seurattava juoni yhdistyy Hämäläisen selkeään,  ääriviivalliseen kuvitustyyliin. 

Vaikka kuvitus onkin vasta lukemaan opettelevan lapsen kirjassa yhtä tärkeä kuin kiinnostava tarina, niin toisinaan liiankin   tapahtumantäyteinen ja levoton kuvitus voi vaikeuttaa aloittelevan lukijan keskittymistä. 

Perinteisissä salapoliisitarinoissa kaikki epäillyt kootaan
samaan huoneesen kuulemaan salapoliisin paljastus.
Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen helppolukuiseen
lastenkirjaan Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus 
(Kvaliti 2024). 

 

Sosiaalisen median alustoilta tuttu somepoliisi Daniel Kalejaiye on nyt  siirtynyt Konstaapeli Daniel tässä, moro! -tietokirjansa (Lasten Keskus 2022)  jälkeen valistamaan pienempiä lapsia lain noudattamisen tärkeydestä ja rikosoikeudellisesta vastuusta. 

Hyväntuulinen ja ystävällinen konstaapeli Gorilla tekee säännöllisesti kylällä tarkistuskierroksia ja poseeraa mielellään kyläläisten kanssa fanikuvissa.  

Konstaapeli Gorilla poseeraa mieluusti kaupunkilaisten
kanssa fanikuvissa. Anni Nykäsen kuvitusta Daniel 
Kalejaiyen helppolukuiseen lastenkirjaan Konstaapeli 
Gorilla ja kadonnut keksipurkki (Otava 2024). 

 

Konstaapeli Gorilla -sarjan avausosa on tervetullut alueenvaltaus hiljattain lukemaan oppineille lapsille. Poliiisin ammatti kiinnostaa takuuvarmasti monia. Yhteneväisyyksiä on myös Baggen ja Hämäläisen salapoliisitarinaan siinä mielessä, että rikosten selvittämiseen käytettäviä menetelmiä kuvataan molemmissa kirjoissa antaumuksellisesti.

 

Anni Nykänen esittelee havainnollisella aukeamalla konstaapeli Gorillan repun sisältöä. 

Anni Nykänen havainnollistaa poliisin työrepun sisältöä.
Nykäsen kuvitusta Daniel Kalejaiyen helppolukuiseen
 lastenkirjaan Konstaapeli  Gorilla ja kadonnut keksipurkki
 (Otava 2024). 

 

Huolellisen tutkimuksen jälkeen Gorilla jäljittää rouva Ketun herkkupuodin keksivarkaat. Koska varkaat ovat alaikäisiä, rikos sovitellaan työkorvauksena. 

 

Kotimaisten helppolukuisten kirjojen kustantajat voisivat yhdeltä osin ottaa esimerkkiä käännöskirjoista. Kustannus-Mäkelän helppolukuisissa Lukumestari-, Kirjatiikeri- ja Lukupiraatti-sarjoissa on kirjan lopussa lapsille hauskoja luetun ymmärtämistä testaavia tehtäviä. 

 

 

Veikeä ja filosofinen kuvakirja tyhjästä huoneesta

  

 

Isabella Nilsson & Marika Maijala: Ivars tomrum, 32 sivua, Natur & Kultur 2024.

 

Det här är Ivar. Han är sju år gammal, räknat i baklängesår. När mamma och pappa är på jobbet är det Ivar som måste vakta tomrummet.

 

Monet suomalaiset kuvittajat tekevät nykyisin yhteistyötä ruotsalaisten kirjailijoiden kanssa. Esimerkiksi Linda Bondestam on kuvittanut useampia Ulf Starkin kuvakirjoja. 

 

Isabella Nilsson (s. 1989) debytoi vuonna 2011 nuortenromaanilla Verklighetsprojektet. Aikuisten romaani Nonsensprinsessans dagbok (2018) oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2019 kirjallisuuspalkinnon saajaksi kuten myös vuonna 2022 ilmestynyt esseekokoelma En bok för Ingen. Lisäksi hän on ruotsintanut mm.  Dorothy Parkeria, Merwyn Peakea ja Emily Brontëa.

Marika Maijalan ja Nilssonin Ivars tomrum on veikeä kuvakirja lapsen kaikkivoipaisuudesta, unelmista ja mielikuvittelun voimasta. 

Suljetut ovet ovat tuttu aihelma jo vanhoista kansansaduista.
Marika Maijalan kuvitusta Isabella Nilssonin tekstiin
kuvakirjassa Ivars tomrum (Natur & Kultur 2024).

 

Ivar-pojan perheellä on asunnossaan yksi tyhjä ja lukittu huone. 

Pariovien takaa paljastuu todellakin aivan tyhjä huone, jossa olisi tilaa tehdä vaikka mitä. Moni on kiinnostunut tilasta ja Ivar esittelee sitä kaikille halukkaille.

 

Jokaisella on omat visionsa siitä, mihin huonetta voisi käyttää. 

Pinkkiin jakkupukuun sonnustautunut täti haluaisi
perustaa huoneeseen monsterihotellin. Marika Maijalan
kuvitusta Isabella Nilssonin tekstiin kuvakirjassa 
Ivars tomrum (Natur & Kultur 2024).

 

Ivar kuuntelee kaikkien toiveita, mutta tilasta ei synny kauppoja,  sillä Ivarin pitää vielä tuumia asiaa. 

Monen ostajaehdokkaan jälkeen paikalle saapuu vielä kaksi lilliputtikokoista Inga-nimistä tyttöä: 
 

Så en gång kommer två spekulanter som inte riktigt liknar de andra. 
 
–  Vilka är ni, frågar Ivar.
–  Vi är Inga, viskar Inga och Inga. 
 
–  Och vad har ni för planer?
 
–  Inga, viskar Inga.
 
–  Hur mycket pengar har ni att köpa för? frågar Ivar.
 
–  Inga, viskar Inga.

 

Katsoja pääsee ensin tirkistelemään Ingaa ja Ingaa avaimenreiästä.
Marika Maijalan kuvitusta Isabella Nilssonin tekstiin
kuvakirjassa Ivars tomrum (Natur & Kultur 2024). 

Kielileikki toimii ymmärrettävästi naulan kantaan ruotsiksi, mutta silti toivoisin, että tämä kujeileva ja charmantti kuvakirja ilmestyisi myös suomennoksena.

Ivar vaikuttuu kahden pikkiriikkisen Inga-nimisen tytön ympäripyöreistä ja absurdeista vastauksista. 

Vaikka edelliset ostajaehdokkaat olisivat maksaneet Ivarille huoneesta jopa tähtitieteellisiä summia, hän on valmis luovuttamaan tyhjän huoneen tytöille ilman mitään korvausta.

 

Ingat eivät kuitenkaan hypi riemusta, vaan toteavat lakonisesti: 

 

–  Ska fundera på saken, viskar Inga och Inga. 

 

 

 

Ivarin on helppo tehdä päätös luovuttaa avain Ingoille.
Kuvituskuvasta voi kyllä aistia heidän kehon kielestään innostuksen,
vaikka teksti  ei sitä ilmaisekaan. Marika Maijalan kuvitusta
Isabella Nilssonin tekstiin kuvakirjassa Ivars tomrum
 (Natur & Kultur 2024). 

 

Ivars tomrum -kuvakirjan hieman viisto lataus muistuttaa monin kohdin Linda Bondestamin Hopi Hopi  -robottikuvakirjaa.

  

Isabella Nilssonin ja Marika Maijalan näennäisen simppeli kerronta lyö nimittäin lukijansa ällikällä.

Maijala irrottelee kuvituksessa entistä pidäkkeettömämmin väreillä ja pelkistää jos mahdollista vielä aiempaakin rohkeammin  aistikkaasti liikkuvia ja tunnistettavia hahmojaan. 

 

 

Natur & Kultur on yhteiskunnallisesti valveutunut kustantamo, joka julkaisee moniäänistä kirjallisuutta.

Kuvittajat ry on nimennyt Marika Maijalan Vuoden kuvittajaksi ja hänen taidenäyttelynsä on parhaillaan esillä Espoon kulttuurikeskuksen näyttelytila Ahjossa 20. joulukuuta asti.