Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana. 

 

 

Nuoruuden myrskyvaroituksia

Erika Vik: Olivia online. 288 sivua. S&S 2023. Kansikuva Erika Vik. 

 

 

– – Nykyisin Olivia menettää hermonsa aika usein. Hän ei voi sille paljon mitään, sillä hänen kehonsa sisäpuolella myrskyää tuoreita voimia, jotka saavat hänet kipunoimaan ja leimahtamaan. Hänellä on helposti syttyvä pää. – – 

 

 

Näin sympaattisesti ja todenmakuisesti lukijalle esitellään 12-vuotias Olivia, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa Hyvinkäällä vanhassa omakotitalossa. 

 

Vanhemmat ovat eronneet ja tyttö tapaa isäänsä säännöllisesti viikonloppuisin Helsingissä.

 

Olivia ei ole omasta mielestään enää lapsi, vaan nuori nainen; onhan hänellä menkat, jotka tosin eivät ole yhtä säännölliset kuin parhaalla kaverilla Venlalla. 

 

Olivia närkästyy äidin uudesta miesystävästä Ilmarista, joka työntyy kolmevuotiaan tyttärensä Senjan kanssa aivan varoittamatta heidän elämäänsä. 

Nuoren murrosikä koettelee aina jollain tavalla perhedynamiikkaa. Olivia on huomionkipeä ja mustasukkainen äidin seurustelusuhteesta, eikä isäkään omien ongelmiensa takia osaa tukea tytärtään oikealla tavalla. 

 

Äiti ei enää tunnu huomaavan lainkaan tyttärensä tarpeita, mutta onneksi salaperäinen Juneboy_07 paikkaa huomiovajetta ja kommentoi vuolaasti Olivian tanssivideoita verkossa. 

 

Olivia online käsittelee luontevasti mutta pysähdyttävästi verkossa tapahtuvaa viettelyä eli groomingia, joka tähtää alaikäisen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. 

 

Olivia chattailee verkossa myös Amiragrrlin kanssa. Maahanmuuttajataustaiseksi paljastuvan Amiran valppaus ja oikeudentunto koituvatkin lopulta Olivian pelastukseksi.

 

Vik nostattaa jännitystä dekkarimaisesti. Vaikka Olivia on toiminut ajattelemattomasti, häntä ei syyllistetä, kun taas rikoksen tekijä saa asiaankuuluvan rangaistuksen. 

 

 

Erika Vik kirjoittaa nykynuorten kielellä, johon englannin kielestä johdetut sanat (esim.ghostaaminen, striikit ja reelsit) ovat kotiutuneet jo pysyvästi. Puhelinta pälytään ”uusien notifikaatioiden toivossa” ja paras ystävä Venla patistaa Oliviaa pyytämään Juneboyn kuvan, sen varalta, että poika ”on joku törkeen ruma, jota sä et lähestyis irlissä missään tilanteessa”. 

 

 

Ekologiset painotukset (kerskakulutuksen kritisointi,  kasvissyönti ja tietoisuus pahenevasta ilmastonmuutoksesta) tuodaan  kotimaisissa nuortenromaaneissa nykyisin esille arkisesti, ilman tarpeetonta alleviivaamista. Olivia on valistanut isäänsäkin ilmastoasioissa ja vannottanut, että tämä hankkii uudeksi autoksi  Teslan heti, kun on ”sopivasti löysää rahaa”.

 

Kun hartaasti odotettu isäviikonloppu ei menekään aivan suunnitelmien mukaan, Olivia päätyy spontaanisti mielenosoitukseen. Nuoren ihmisen vaikuttamisen halu, joukkohurmos ja yksilön keinot muuttaa jumiutuneita käytänteitä tulevat komeasti esiin Olivian tempautuessa ilmaston puolesta marssivien mielenosoittajien riveihin: 

 

Ihmisistä lähtevän äänen voima on mahtava, se värisee hänen ytimissään saakka. Olivia tuntee täyttyvänsä lämpimästä valosta, kun häntä ympäröivien mielenosoittajien määrätietoisuus ja into tarttuvat myös häneen ja saavat hänen poskensa rusottamaan. – – Peli ei ole vielä menetetty. Hän voi tehdä paljonkin, hän pystyy vaikuttamaan valinnoillaan ja vetoamaan päättäjiin.

  

 

Tyttöjen väliset jännitteiset kaverisuhteet näkyvät tänä syksynä poikkeuksellisen aistivoimaisesti lasten- ja nuortenromaaneissa. 

Olivia riitaantuu Venlan kanssa ja huomaa tulleensa muillekin luokan tytöille näkymättömäksi:

 

Tunnit ja päivät laahautuvat toistensa perässä, eikä Venla vilkaise koulussa kahta kertaa Olivian suuntaan, sillä hänen aurinkonsa loistaa nyt muille. Pyörätelineillä Olivian paikalla istuu nyt aina joko Minttu tai Pihla. Venlan sormet solmiutuvat välitunnilla Pihlan sormien lomaan, joissa on täsmälleen samanväristä kynsilakkaa kuin hänellä, sähkönsiniset hiukset kallistuvat kohti Mintun olkapäätä, kun he nauravat kuplivasti salaisille jutuilleen, joista Olivia ei tiedä mitään. 

 

Nuo kolme eivät enää edes moikkaa hänelle, sillä Oliviasta on Venlan näkemyksen mukana tullut leuhka horo. – – 

 

S&S järjesti ystävyyttä käsittelevän kirjoituskilpailun kaksi vuotta sitten. Kilpailusta seuloutui jatkotyöstöön Olivia onlinen lisäksi kolme muuta käsikirjoitusta, joille kustantamo on tarjonnut kustannussopimusta.  

 

 

Erika Vik on aiemmin kirjoittanut YA-fantasiaa (Kaksoisauringot-trilogia, Gummerus 2017–2018) sekä rockmaailmaan sijoittuvan romaanin aikuisille,  Luonasi ikuisesti (Atena 2023). Vik on myös tuottanut Lanu!-festivaalia.  

 

Lienee melko harvinaista, että kirjailija tekee itse kirjansa kansikuvan. Vikillä on kuitenkin graafisen suunnittelijan ja kuvittajan koulutuksena ansiosta tähänkin rahkeita. 

Kansikuva on graafisen sähäkkä ja siihen tiivistyy onnistuneesti Olivialle tärkeä jazztanssi ja elämänilo. Otollisin lukijakunta ei välttämättä edes "tunnista" kirjaa kotimaiseksi, sillä kansikuva jäljittelee taidokkaasti yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden kansitaidetta.  

Nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve piirtyy upeasti esiin Sanna Iston mysteeriromaanissa

Sanna Isto: Näkymättömät. 293 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

Tiesin olevani erilainen kuin muut. Mutta halusinko tietää kuuluvani johonkin minimaalisen pieneen vähemmistöön maailman ihmisistä, joilla oli taito muuttua näkymättömäksi?  

 

Sanna Iston äskettäin ilmestynyt varhaisnuorten romaani Näkymättömät viittoo veikeästi kahtaalle. 

 

Agatha Christien Herculet Poirot- ja Neiti Marple -dekkarien hyvin tunnettuihin kliseisiin viitataan tarinasssa useampaankin kertaan. 

Romaanin tunnelma, juoneen punotut mysteerit, menneen ja nykypäivän sekä arjen ja fantasian taidokas lomittuminen palauttivat mieleeni oitis ruotsalaisen Maria Gripen 1980-luvulla ilmestyneen neliosaisen Varjo-sarjan, josta parahultaisen sopivasti Tammi on tulevana syksynä julkaisemassa uudet painokset. 

Vaikka Gripen monet lasten- ja nuortenromaanit sijoittuvatkin menneeseen aikaan, Varjo-sarja 1910-luvulle, niin Iston romaanin mysteerien tihentämä tunnelma on hyvin samankaltainen Maria Gripelle tyypillisen kerrontatyylin kanssa.   

 

Piiskun eli Piin äiti on saanut päähänsä, että hän viettää Piin ja tämän sisarpuolen Mimon kanssa kesää  pienessä maaseutukylässä ja asettuen taloksi vanhaan huvilamaiseen taloon. Kesänviettoon otetaan mukaan äidin naisystävä Kettunen ja tämän tytär Iiris.  Talon aiempi omistaja, omissa oloissaan viihtynyt mies, on kuollut puoli vuotta aiemmin epämääräisissä olosuhteissa. 

 

Pii suhtautuu äidin innostukseen viettää kesä vieraalla paikkakunnalla kaukana kaikesta juuri niin nyreästi kuin kuka tahansa murrosikäinen toimisi vastaavankaltaisessa tilanteessa.

Piitä ärsyttää se, kuinka ihmiset ovat tietävinään hänestä erilaisia asioita. 

Hän tiedostaa toki itsekin olevansa kuin ”kiviseinä. Ja sitten joku tunki sormensa laastin alle ja alkoi murentaa”.

 

Tuo häiritsevästi Piin reviirille työntyvä "joku" on salaperäinen pipopäinen poika, jolla ei syystä tai toisesta ole vakituista asuinpaikkaa. Pii tutustuu poikaan ja saa tietää, että heillä on sama erityisominaisuus, näkymättömäksi muuttuminen, jota on vaikea itse hallita.  

Näkymättömyytensä ansiosta Pii pystyy tarkkailemaan perheenjäseniään ja Iiristä. Hän myös salakuuntelee äitinsä ja Kettusen keskusteluja, jotka paljastavat, että äidin on koko kesän ajan pitänyt kertoa Piille jotakin tärkeää... 

 

Tultuaan tiedoksi erikoisesta taidostaan Pii ymmärtää myös monien aiempien hämmentävien tilanteiden johtuneen siitä, että hän on ollut aivan oikeasti muille näkymätön, vaikka ei itse ole sitä edes tiedostanut. 

Koulussa Pii ei ole koskaan halunnut olla huomion keskipisteenä. Opettajat ovat jopa valittaneet, että Pii katoaa luokan takaseinään, mutta pulpetin siirtäminen luokan etuosaan ei ole tuonut opettajien kannalta toimivaa ratkaisua tilanteeseen.

 

Vivahteikkaasti Isto kuvaa murrosikäisen tarvetta ja kaipuuta tulla nähdyksi omana itsenään. Näkymättömyyden taikapiiri murtuu todennäköisimmin, kun näkymätön tulee nimetyksi ja sananmukaisesti nähdyksi tilanteessa, jossa vastapuoli  kohtaa "näkymättömän" avoimesti ja ilman varauksia.

Huvilasta katoaville esineille löytyy lopulta hyvinkin arkinen selitys, mutta Piin herkkävaistoisuuden ansiosta hän selvittää huvilan omistaneen, tapaturmaisesti kuolleen miehen kuoleman todellisen syyn ja pääsee erään paikkakunnalla asuvan vanhemman naisen myötävaikutuksella myös selville omasta menneisyydestään.  

Jännitteiseksi tihentyvän juonensa kupeessa Näkymättömät kertoo myös perhesuhteista ja jokaisen oikeudesta tietää oma perimänsä. 

 

Sanna Isto onnistuu taidokkaasti häivyttämään viittaukset nykynuoruuteen: Piin pienperhe ja äidin ystävä tyttärineen tuntuvat elävän eräänlaisessa aikakuplassa. 

Vaikutelma johtuu pitkälti siitä, että eletään kesäloman välitilassa, kaukana tutustua arjesta.

 

Romaanin loppu tyyntyy seesteiseksi, mutta selvästi Isto jättää  portin raolleen mahdollista jatko-osaa varten. 

Yhteistyöstä on apua pelien lisäksi myös tavallisessa arjessa

Heli Koskinen: Zeta: Uskallatko pelata? 132 sivua. Kuvittanut Mari Luoma. Mäkelä 2022.

 

 

– – Hän kiskaisi vr-lasit päästään, heitti ne seinään ja lopetti striimin. Täyden energian keräämiseen menisi ainakin viikko. Mutta jos hän käyttäisi kaiken aikansa pelaamiseen, MightyMaurin voittaminen olisi aivan varmaa. Ei koulua, vaan pelkkää treeniä, kuten tälläkin viikolla.

 

Vanhemmille oli muutaman päivän mennyt ihan täydestä flunssainen ääni ja nenäliinatollot sängyn vieressä, mutta ei enää. Isä raivosi, ettei Zeta saanut olla neljän seinän sisällä ja hänen olisi mentävä takaisin kouluun. Äiti oli huolissaan hänen jäämisestään ystäväporukan ulkopuolelle ja yritti suostutella, että Zeta kysyisi edes läksyt joltain kaverilta. Mutta koulu oli urpoille. Kukaan siellä ei tajunnut, miten hyvä Zeta oli pelaamaan.

 

 

Tietokonepelaamiseen eri tavoin linkittyvä lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole Suomessa mikään uusi ilmiö, mutta entistä useammin pelaaminen otetaan nyt koukuksi houkuttelemaan erityisesti vähän lukevia lapsia ja nuoria kirjan ääreen.

 

Zeta: Uskallatko pelata? on Heli Koskisen esikoinen. Hän työskentelee lasten ja nuorten kirjastonhoitajana ja opiskelee tietojenkäsittelyä. Kustantajan sivuilla hän kertoo, ettei uskalla itse pelata kuin lautapelejä, koska koukuttuu helposti pelaamiseen. Suosikkeja ovat erilaiset pakopelit ja muut yhteistyöpelit.

 

Zeta pelaa Warriors of Molehill -peliä ja on selvässä johdossa muihin nähden. Haastetta aiheuttaa lähinnä pelaajanimeä MigtyMauri käyttävä pelaaja. 

Aiemmin Zeta on liittoutunut verkkopelissä Frodon kanssa, mutta tämä on jostain syystä kadonnut pelistä kokonaan vähän aikaa sitten ja samoin on käynyt muutamalla muullekin vakituiselle pelaajalle. 

Jäljelle jääneet yrittävät yhdistää voimansa ja pyytävät Zetaa mukaan, mutta hän vakuuttaa pärjäävänsä yksin. 

 

 

Zetan oven taakse ilmaantuu kolme naamioitunutta miestä.
Mari Luoma on onnistunut tekemään Zetasta androgyynin
päähenkilön. Luoman kuvitusta Heli Järvisen
varhaisnuortenromaaniin Zeta: Uskallatko pelata?
 (Mäkelä 2022).

Zetan vanhemmat lähettävät hänet ilman mitään ennakkovaroitusta peliriippuvaisten nuorten parantolaan, Petoon, toiveenaan, että heidän lapsensa vieroitetaan siellä liiasta tietokonepelaamisesta. 

Kolme huppupäistä miestä ilmaantuu Zetan huoneen ovelle. He tainnuttavat hänet ja tokkuraisena Zeta herää Pedosta liikkumista kontrolloiva jalkapanta nilkassaan.

 

Lukijalle annetaan vihjeitä parantolan valheellisista kulisseista vähitellen. Pedon johtaja on esimerkiksi nimetään Irma Ketunhäntä. 

 

Parantolassa on muita samanikäisiä nuoria, joiden kanssa Zetan on ennen pitkää pakko liittoutua päästäkseen pakenemaan. 

Jännitettä nostetaan vähitellen pakosuunnitelmien edistyessä.  Erityisen paljon päänvaivaa ja hämmennystä Zetalle aiheutuu rastatukkaisesta Adasta, joka on muiden kertoman mukaan ollut Pedossa jo kuukauden, vaikka monelle on vakuutettu heidän pääsevän pois jo kahden viikon testi- ja vieroitusjakson jälkeen. 

 

Heli Koskisen varhaisnuortenromaani vetoaa varmasti aikuisten ja lasten valtataisteluasetelmansakin vuoksi alakouluikäisiin lukijoihin. Pelaamisen turmiollisuudesta puhuvat vain aikuiset, ja lapset saavat itse huomata, että välillä on hyvä säästää myös pelimerkkejä tavalliseen arkiseen kanssakäymiseen muiden kanssa. 

 

Luvut ovat sopivan lyhyitä ja Mari Luoman mustavalkokuvitus tekee keskushahmoista herkullisia karikatyyrejä. Koskisen teksti ja Luoman kuvitus eivät määrittele Zetan sukupuolta lainkaan, mikä on mainio ja kirjan lukijakuntaa laventava ratkaisu.

 

Ennakkoluuloja ravistellaan myös sivuhenkilöissä, kun Adan
mummo paljastuu todelliseksi tietokonevelhoksi! Luoman kuvitusta
Heli Järvisen varhaisnuortenromaaniin Zeta: Uskallatko pelata?
 (Mäkelä 2022).

 

Mikä merkitys mahtaa olla romaanin alusta löytyvällä motolla, ”vanhalla kansanrunolla”, joka kertoo viidestä taistelemaan lähtemästä pelaajasta, joista yksi kerrallaan joutuu kukistetuksi, kunnes jäljellä jää vain viimeinen pelaaja, jonka on antauduttava Pedolle? 

 

Zeta-sarja saa jatkoa jo ensi syksynä. 

 

 

 

Heli Koskisen esikoisteos on juuri hetki sitten saanut kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnon jaon yhteydessä.

 

Vuoden 2023 Punni-palkinnon sai Mila Teräksen ja Hannamari Ruohosen kuvakirja Ensilumi (Karisto 2022). 

Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

"Teos on rohkea avaus pienille lapsille transsukupuolisuudesta. Teoksesta välittyy lapsen utelias ja avoin asenne sekä ennakkoluuloton katse. Transsukupuolisuutta käsitellään lapsentasoisesti ja lapsihahmon kysymysten tahdissa edeten. Tarina ja kuvitus kietoutuvat kauniisti isovanhemman taitoluisteluharrastuksen ympärille."

Kunniamaininnan saivat myös Annastiina Stormin lastenromaani

Teräsmiespoika ja muita lentäviä asioita (kuv. Sari Airola, S&S 2022) ja Riikka Smolander-Slotten nuortenromaani Armoton unelma (Otava 2022). 

Kaikki kunniamaininnan saaneet ovat lasten- ja nuortenkirjallisuuden esikoisteoksia.

 

Punni-logo
© Jani Ikonen

Punni-kirjallisuuspalkinto jaetaan kotimaiselle lasten- tai nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 

Palkinto on saaut nimen Kirsi Kunnaksen Punni-jäniksestä, joka löytyy  Tiitiäisen tarinoita -kokoelmasta (WSOY 1957). Punni-jänis on toisenlainen kuin muut, joiden mielestä Punnin kaltaista ei voi ollakaan.  

Tänä vuonna Punni-palkinnosta kilpaili ennätykselliset 70 teosta.

 

Palkintoraadin asiantuntijajäseninä toimivat Lastenkirjainstituutin kannatusyhdistyksen hallituksen jäsen Marketta Könönen ja varhaiskasvatuksen opettaja Kerttu Rahikka. Kannatusyhdistyksen jäsenedustajana raadissa toimi Laura Karilainen ja nuorisojäsenenä lukiolainen Klaara Kurunmäki. Raadin puheenjohtajana toimi Lastenkirjainstituutin hankekoordinaattori Aino-Maria Kangas.

 

Ensilumi on arvioitu Lastenkirjahyllyssä marraskuussa, Teräsmiespoika ja muita lentäviä asioita toukokuussa  ja Armoton unelma lokakuussa.

 

 

Selkäpiitä karmivia nuortenkirjoja kalman rajoilta

 

Magdalena Hai: Sarvijumala, 165 sivua, Otava 2023. Kansikuva Karin Niemi.

 

Harri István Mäki: Kirottu, 142 sivua, Haamu 2023. Kansikuva Iines Partanen.

 

J. S. Meresmaa: Kenties tapamme taas, 144 sivua, Karisto 2023.  Kansikuva Sanna Nyqvist.

 

 

 

Ehta kauhu on tullut rytinällä varhaisnuorten- ja nuortenkirjoihin (esim. Anu Holopaisen Iik-sarja, Myllylahti ja Siri Kolun Hereiset -sarja, Otava) ja hieman softatumpi ”pehmokauhu” on yleistynyt myös lastenromaaneissa ja jopa lukutaidon alkuun tarkoitettuissa helppolukuisissa kirjoissa (esim. Paula Norosen Yökoulu-sarja, Tammi).  

Kauhugenren suosio nuortenkirjoissa on eittämättä saanut ainakin osittain ulkokirjallista vetoapua zombiaiheen ympärille punotuista suoratoistopalveluiden suosituista sarjoista ja elokuvista. 

 

Magdalena Hain, Harri István Mäen ja J. S. Meresmaan uutuuskirjoissa jännitettä nostetaan kauhuelementtien lisäksi myös perhedynamiikan hankauksesta ja häiriötiloista.

 

Sarvijumalan keskushenkilön, 17-vuotiaan Laurin, perhe on ollut auto-onnettomuudessa, jossa perheen äiti kuolee jo turmapaikalla saamiinsa vammoihin.  

Isää on pidetty varmuuden vuoksi pitkään koomassa. Lauri toipuu isäänsä nopeammin fyysisistä vammoistaan ja hänet lähetetään tätinsä perheeseen Varsinais-Suomeen maaseudulle. 

 

Vähitellen Lauri mukautuu uuteen arkeensa ja tutustuu serkkunsa vanavedessä paikallisiin nuoriin. Erityisesti naapurustossa asuva pari vuotta vanhempi Vilja-Maaria herättää pojassa kiinnostusta, mutta tytöllä on omat ongelmansa ja traumansa. 

Hai kuvaa realistisesti pienen maaseutupaikkakunnan arkea, jossa mopoauton omistavasta kaverista on paljon iloa pitkien välimatkojen takia. Hyvin nopeasti maaseudun yllätyksettömään arkeen työntyy uhkaavia särmiä.  

 

Taistelu pahoja henkiä vastaan huipentuu lopulta varsin makaaberiksi action-taisteluksi Vilja-Maarian kotona, kun tytön kuollut äiti osoittaa hieman omintakeisesti äidinrakkauttaan. 

Tihentyvän juonen lomassa Lauri työstää myös vaikeaa äitisuhdettaan ja ennallistaa yhteyttä onnettomuudesta vähitellen toipuvaan isäänsä. 

 

Laurin isä on tummaihoinen, ja  Vilja-Maarian isän kerrotaan olevan asenteiltaan rasistinen. Laurin uuden kaveripiirin keskuudessakin hänen  ruskea ihonvärinsä herättää ensin pientä hämmennystä. Vaikka Lauri saavuttaakin nopeasti uusien kavereidensa luottamuksen, niin moinen lyhytkin maininta ihonvärin nostattamasta epäluulosta tuntuu silti hieman oudolta tehosteelta 2020-luvulla.  

Karin Niemen vangitseva kansikuva heittää lukijan oitis kirjan taikapiiriin.  

 

Harri István Mäen Kirotun kansikuva luottaa tunnelman nostatuksessa tummaan yleisväriin. 

Myös Kirotut sijoittuu maaseudulle. Minäkertoja Viktor kertoo olevansa ”jumissa tässä mätänevässä maalaiskaupungissa”, jossa ei ole ketään, joka voisi häntä auttaa. 

Järven rannalla on nimittäin tapahtunut jotain peruuttamatonta Viktorin ja hänen entisen luottoystävänsä ja hengenheimolaisen, Melissan, välillä, minkä jälkeen Viktor alkaa nähdä kylmääviä näkyjä. 

Melissa ilmiintyy Viktorille vahvojen aistimusten kautta. Poika haistaa järvenpohjan liejuisen tunkkaisuuden ja kosteuden.

 

Viktor on päähenkilönä äärimmäisen ristiriitainen ja epäluotettavakin hahmo, josta lukijan on vaikea saada otetta. 

Jostain syystä Viktor on nimittäin ryhtynyt kiusaamaan, kiristämään ja kohtelemaan Melissaa monin tavoin kaltoin.  

Lopulta pikkusisko havahduttaa Viktorin syyllisyyden kierteestä.

 

Kirottu tuo taas yhden näkökulman koulukiusaamiseen, mutta aiheen käsittely  jää valitettavasti hieman hahmottomaksi.

 

Viktorin minäkerronta on hyvin katkonaista, minkä voi tulkita johtuvan vähäisistä yöunista ja mieltä  jäytävästä syyllisyydestä. 

Lyhyet, eri riveille asettuvat virkkeet muistuttavat välillä säeromaanin latautunutta kerrontaa. 

 

J. S. Meresmaan Kunnes tapamme taas on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle vampyyrijännärille Kenties tapan sinut vielä. 

Edellinen osa keskittyi e-urheilua harrastavan Aleksin ja vampyyrityttö Noran ystävyyteen. 

Kakkososassa keskiössä on Aleksin ystävän Roopen totuttelu uuteen elämään vampyyrinä, yhdessä Noran ja tämän vaivalloisen pikkuveljen Kasparin kanssa homeisessa talonröttelössä. 

 

Roopella on kuitenkin iso ongelma, sillä terveydenhoitajan ottama verinäytekin sormenpäästä on hänen entisessä elämässään aiheuttanut  aina pyörrytystä ja pahoinvointia:  – – ”miten ikinä pystyisin iskemään hampaani jonkun tuntemattoman tyypin kaulaan ja juomaan siitä”, poika pähkäilee ahdistuneena. 

 

Nora yrittää avittaa Roopen verikammoa siedätyshoidolla toimittamalla tälle pussitettua verta, jotta poika säilyisi  tolkuissaan ja toimintakykyisenä.  

 

Vähitellen Roope huomaa viihtyvänsä uudessa olomuodossaan, ”epäelämässään vampyyrinä”, kuten Nora asian muotoilee. Silti Roope kaipaa äitiään ja kaksossiskoaan Iiristä. 

 

Meidän perhe on ollut tiivis yksikkö, joka käy maailman ennakkoluuloja ja -oletuksia vastaan yhtenä rintamana. Niiramot ei salaile asioita, vaan ne puhutaan halki. Äiti haluaa, että me ollaan avoimia toisillemme. Hän teki aikanaan valinnan perustaa perhe itsellisesti, ilman kumppania. Mun ja Iiriksen isä on anonyymi spermanluovuttaja Tanskasta. Me ollaan tiedtty se niin kauan kuin muistan. Ei valehtelua. Ei epärehellisyyttä. Mä olen aina pitänyt Niiramoiden arvoista. Ja nyt mä olen joutunut luopumaan niistä. 

 

Jännitteisen juonen oheen Meresmaa tuo lukijan pohdittavaksi pelon sukupuolittumiseen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviä teemoja. 

Nora kertoo olevansa aseksuaalinen ja sukupuoleton ja selittää ominaispiirteiden johtuvan myös vampyyriydestä itsestään: 

 

”Haluaisin kuulostaa kannustavammalta, mutta totuus on, että aika nakertaa lopulta kaiken puhki. Se on kuin aurinko, jonka suoran paahteen alla värit haalistuvat. Kirkkaimmatkin.”

”Tunteet siis kuolevat?” päättelen.

 ”Kyllä ja ei. Tunteet muuttuvat. Rakkaus, jota tunsi, muuttuu suruntummaksi kun sen kohde kuolee ja itse jatkaa eloaan. Kyky tuntea ei kuole”. 

 

Roope pohtii myös yleisemmällä tasolla normaaliuden kriteereitä uudessa elämässään yhteiskunnan ulkoringillä. 

 

Normaali. Ai että vihaan sitä sanaa. Se on kuristava, puristava kahle ja silti jotain, mitä kohti olen tiedostamattakin pyrkinyt. Mulle on käynyt ihan liian tutuksi, että sitä kohtaan, mitä tunteet suurinta vetoa, tuntee samaan aikaan vastavetoa, jopa inhoa. 

 

Asukasluku Noran, tämän pikkuveljen Kasparin ja Roopen yhteistaloudessa pysyy vakiona, vaikka yksi asukkaista lähtee omille teilleen.  

Lukija jääkin malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa…

 

 

Korjattu klo 13.10 Magdalena Hain ja J. S. Meresmaan kirjojen keskushenkilöissä olleita nimivirheitä.