torstai 28. tammikuuta 2016

Rinta rottingilla




















Rouva Huu oli tänään nimipäiväkahveilla.

Paikka oli hulppea, Tampereen raatihuone. 

Yksi päivänsankareista, kauppaneuvos Kalle Kaihari (1899–1989) ei ollut paikalla, mutta häntä on silti kiittäminen siitä, että tuli perustaneeksi  30 vuotta sitten Kalle Kaiharin kulttuurisäätiön, joka jakaa vuosittain Kallen päivänä, 28 tammikuuta Kallen kulttuuripalkintoa edellisen vuoden tamperelaisesta tieteen, taiteen, julkisen sanan tai muun henkisen kulttuurin alalla toimivalle henkilölle. 

Ohessa pääkohdat kiitospuheesta, jonka rouva Huu piti rinta rottingilla palkinnon jakotilaisuudessa. 

Palkinto myönnettiin ennen muuta viime vuonna ilmestyneestä kirjasta Lue lapselle. Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena 2015). 


                                     *******************

Meillä kaikilla on kokemusta lastenkirjallisuudesta: uskon, että meille kaikille on loruteltu ja luettu lastenkirjoja.

Lastenkirjallisuus on juuri tästä syystä poikkeuksellisen intiimi ja tunteisiin vetoava kirjallisuuden alue.

Toisaalta osa ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta heijastaa poikkeuksellisen nopeasti ajan ilmiöitä.

Olen usein sanonut, että mikäli aikuinen haluaa tietää suomalaisen yhteiskunnan tilasta ja tolasta, niin parhaiten se selviää lukemalla uusia kotimaisia lastenkirjoja! Sieltä löytyvät pikapiirrot nykylapsen arjesta ja unelmista, ilonaiheista ja ongelmista jo vähän ennen kuin ne yltävät uutisotsikoihin.  

Pienten lasten vanhemmilla on nykyisin tulenpalava kiire: niin kotona, töissä kuin vapaa-ajallakin. Siinä turbovaihteessa unohtuu yhä useammin, kuinka paljon iloa ja hyötyä lapsen kanssa  jo varhaislapsuudessa aloitetusta lukuharrastuksesta koituu koko perheelle.

On jopa ounailtu, että nykyinen pienten lasten vanhempien sukupolvi olisi ensimmäinen, jolle ei ole enää  hammaspesun jälkeen luettu iltasatua. Näillä vanhemmilla ei siis välttämättä ole myöskään sisäsyntyistä ymmärrystä siitä, kuinka tärkeää on antaa yhteisten lukuhetkien kautta lapselle oma kieli ja mielikuvitus ja eväitä itsetuntemukseen.

Lue lapselle -kirjan syntyidea on itse asiassa lähtöisin täältä Tampereen raatihuoneelta.

Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto vietti 50-vuotisjuhlaa lokakuussa 2011.

Tapasin juhlahumussa kirjailija-akateemikko Kirsi Kunnaksen ja vaihdoimme kuulumisia. Olimme kumpikin huolissamme  lapsille lukemisen vähentymisestä.

Päiväkodeista, kouluista ja kirjastoista kantautui viestejä siitä, että lukeminen ei enää ole koko perheen yhteinen harrastus ja jäljet ovat jo nähtävissä lasten arjessa. 

Raatihuoneelta palattuani ja yön yli nukuttuani oivalsin, että jotain pitää tehdä.

Tutkijana olen usein halunnut tarttua aiheisiin, joita on tutkittu vähän tai ei lainkaan. Ruotsissa lasten ja nuorten lukemiskasvatukseen keskittyviä opaskirjoja julkaistaan lähes vuosittain, mutta Suomessa tarjonta on ollut varsin vähäistä. 

Olen toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikkona 30 vuotta. Vuonna 1986 aloitin Forssan Lehden ja Keskisuomalaisen lastenkirjakriitikkona, sittemmin tein arvioita myös Savon Sanomille, kunnes siirryin Aamulehteen ja sieltä Helsingin Sanomiin. Syksyllä 2009 perustin Lastenkirjahylly-blogin  vastalauseena sille, että lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä vähennettiin monessa mediassa.

Lue lapselle -kirjaan olen pyrkinyt tallettamaan tänä aikana kertyneen asiantuntemukseni:  läpileikkauksen uusimmasta lastenkirjatarjonnasta ja aikaa kestäneistä klassikoista, koulutuksissa kuulemani ruohonjuuritason toimijoiden havainnot, uusimman tutkimustiedon lapsista, lukemisesta ja kirjallisuudesta sekä käytännön vinkit lapsen, kirjan ja aikuisen onnistuneeseen kohtaamiseen.

Kirjan tekeminen otti tietysti aikansa. Vapaan kriitikon ja tutkijan työ on sirpaleista ja ulkopuolisen apurahoituksen varassa. Ilokseni eri tahot näkivät hankkeeni tärkeäksi, ja sain siihen useamman apurahan.

Atenan kustantamo oli minulle ykkösvaihtoehto, jonne tarjosin käsikirjoitusta reilu vuosi sitten. Atena on ainoa suomalainen kustantamo, jota luotsaavilla Ville Rauvolalla ja Laura Kuitusella on kummallakin kokemusta myös lasten- ja nuortenkirjailijan työstä!  

No, totuuden nimessä painavampi valintaperuste oli Atenan valppaus tarttua nopeasti moniin ajankohtaisiin, myös yhteiskunnallisesti tärkeisiin ilmiöihin.
Kun sain vielä kustannustoimittajaksi Kanerva Eskolan, lastenkirjailija Hannele Huovin esikoistyttären, joka nähdäkseni on saanut itsekin lapsena kahlata kirjoissa, tiesin käsikirjoituksen olevan  poikkeuksellisen hyvissä käsissä.

Lue lapselle ilmestyi viime vuoden elokuussa ja julkaisuajankohta tuntui juuri oikealta. Syksyn aikana lasten ja nuorten lukeminen tai sen vähäisyys oli tavalla tai toisella esillä mediassa lähes viikottain.

Olen varttunut Tamperetta pienemmässä tekstiiliteollisuuskaupungissa Forssassa. Tampereelle minut toivat kotimaisen kirjallisuuden opinnot Tampereen yliopistossa, ja erikoistuin alusta lähtien lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, päätyen vuonna 2000 väitöstutkimukseen suomalaisen 1940–50-lukujen lastenkirjallisuuden suhteesta kirjallisuusinstituutioon ja kaanoniin.

Lastenkirjallisuuden monitoimijana tunnen olevani etuoikeutettu, koska olen saanut tehdä tätä työtä nimenomaan Tampereella. Puutarhakadulla Pantin kiinteistössä toimii valtakunnallinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden edistämiseen ja tiedotukseen erikoistunut Lastenkirjainstituutti, jonka erikoiskirjasto on lastenkirjallisuuden tutkijan paratiisi.

Lastenkirjakriitikkona olen pohtinut viime vuosina useammankin kerran sitä, mahtaako Pirkanmaan vesijohtovesi altistaa joillain erityisillä ainesosillaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. 

Pirkanmaalla on nimittäin  poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita ja -kuvittajia.

Jo edesmenneistä kirjailijoista voi mainita vaikkapa Aili Somersalon, Jalmari Finnen, Anni Polvan, Leena Härmän, Aaro Hongan ja  Asko Martinheimon. Paikallinen kirjailijajärjestö, Pirkkalaiskirjailijat, on aina edistänyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta. 

Kirsi Kunnas, Rauha S. Virtanen, Anneli Toijala ja Uolevi Nojonen ovat jättäneet teoksillaan lähtemättömän jäljen suomalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.  

Aktiivisten tekijöiden listaa voisi jatkaa tovin verran: Tuula Kallioniemi, Sari Peltoniemi, Anneli Kanto, Katariina Romppainen, Terhi Rannela, viime vuonna Kalle Kaihari -kulttuuripalkinnon saanut Salla Simukka, Johanna Hulkko, Vilja-Tuulia Huotarinen, Kirsti Kuronen, Kaija Pispa, Siiri Enoranta, Sami Toivonen ja Aino Havukainen…    

Erilaisilla laskutoimituksilla olen päätynyt siihen, että Pirkanmaa on inspiroinut lähes viittäkymmentä nykyistä lasten- ja nuortenkirjailijaa ja kuvittajaa, jotka joko  asuvat täällä tai ovat lähtöisin Pirkanmaalta.

Niinpä haluan tehdä Tampereen kaupungille aloitteen, että kaupunki hyödyntäisi tämän lasten- ja nuortenkirjallisuudelle otollisen maaperän ja ryhtyisi toimeen hankkiakseen kaupungille valtakunnallisen lastenkirjakaupungin tittelin.

Jo mainitun Lastenkirjainstituutin lisäksi meillä on aktiivinen pääkirjasto Metso ja lukuisat lähikirjastot, joille lapsiasiakas on sydämen asia. Tuore uutinen on se, että viime vuonna Tampereen kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenosastojen kirjalainat nousivat lähes  70 000 nimekkeellä!  Ainakin Tampereella on siis vielä lukevia lapsia ja nuoria! 

TV 2:n  lastenohjelma Pikku Kakkonen on jo itsessään instituutio ja liputtaa sekin monin tavoin lastenkirjallisuuden ja lapsen luovuuden puolesta.
Meillä on Ahaa Teatteri, nukketeatteri Mukamas ja laitosteatterien virkeä  ja monipuolinen lasten- ja nuortennäytelmätarjonta. Meillä on Muumilaakso ja äskettäin Tampere-talossa käynnistynyt Tampereen yliopiston Lasten Akatemia. Meillä on lapsen luovuutta tukevat lastenkulttuurikeskus Rulla ja Lempäälän Pii Poo, on koululaisten Taidekaari-hanke ja virkeä sanataidekasvatus. 

… ja tätä listaa voisi ison pöydän ääressä kartuttaa vielä lisää.



Luetaan lastenkirjoja, yhdessä ja yksin ja  puhutaan niistä.
Lukeminen tekee aina yhtä hyvää.  

                                          ****

Kalle Kaiharin kulttuurisäätiön jakaman kulttuuripalkinnon sai myös tietokirjailija Matti Wacklin Tampere-aiheisista tietokirjoistaan. 



keskiviikko 27. tammikuuta 2016

"Yöllä voi nähdä kaikenlaista hienoa, mikä päivisin on piilossa"














Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015. Kannen suunnittelu Riikka Turkulainen.








Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen Yökirja asettuu hauskaan vuoropuheluun viimeksi Lastenkirjahyllyssä esillä olleen Michel Tournierin & Daniéle Bourin Pierrot ja yön salaisuudet -kuvakirjan kanssa.

Yökirjankin voi nimittäin lukea erilaisten luonteiden, elämäntapojen ja jopa maailmankatsomusten kuvauksena.

Kuu on allerginen päivänvalolle: ”Vain öisin voin kulkea ulkona ilman huolta. ”  



Kuun ulkopuolisuuden ja kohtaloon tyytyminen todentuu hienosti tällä aukeamalla. Satu Kettusen  kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Yökirja (Tammi 2015). 


Päivänvalossa Kuun on pukeuduttava suojaavaan avaruuspukuun.

Kuun uusi ystävä,  Raa, on saanut nimensä egyptiläisen auringon jumalan mukaan. 

Raa ei kavahda päivänvaloa, mutta hänestä on muuten vain hauska kulkea yöaikaan ulkona, sillä ”Yöllä voi nähdä kaikenlaista hienoa, mikä päivisin on piilossa”

Raa itkee usein, mutta ei niinkään surusta, vaan silkasta ilosta.


Äkkiseltään katsottuna näyttää siltä, että Kuu hautoo synkkiä ajatuksia, mutta sitten
kuvasta hahmottuukin lempeä valas! 
Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin
kuvakirjassa 
Yökirja (Tammi 2015). 


Yökirja on kiehtovalla tavalla filosofinen lastenkirja, joka täyttää myös hiljaisuuden lastenkirjan tuntomerkit. 

Se on myös yksi harvoista yleiskustantajien julkaisemista viime vuoden kuvakirjoista, joissa visuaaliselle ja verbaaliselle ilmaisulle on annettu enemmän tilaa – se on kirja, joka ei välttämättä edes avaudu kertalukemalla.

Yökirja ei olemuksensa  ja lastenkirjaksi varsin lakonisen nimensä takia  huuda suuria lukijamassoja puoleensa, mutta sen voi silti tulkita osallistuvan trendikkäästi keskusteluun erityisherkistä lapsista.  

Kuulla on nelivuotias pikkusisko Oo La Laa ja äiti, joka tekee töitä kotona ja ompelee tilauksesta ihmisen kokoisia ystäviä kankaasta ja vanusta.


Ystävyys ja yhteiset salaisuudet saavat öisen puistonäkymänkin näin jännittäväksi. Valokuvakollaasilementtejä löytyy esimerkiksi puista. Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Yökirja (Tammi 2015). 


Nousiaisen paikoin kuulas mutta silti lapsen arkikokemukseen ankkuroituva teksti ilmaisee hienosti hyvän luottoystävän merkityksen lapsen elämässä.
Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.  – – Raan kanssa tuntuu siltä kuin ajatuksemme joka tapauksessa juttelisivat keskenään.


Inka Nousiainen debytoi vuonna 1993 nuorenromaanilla Kivienkeli (Otava) vasta 17-vuotiaana. Muun aiemman tuotantonsa osalta hän on kurotellut kohti aikuisempaa lukijakuntaa. Nousiainen on sanoittanut kappaleita myös mm. Samae Koskiselle, Jenni Vartiaiselle ja Emma Salokoskelle

Satu Kettunen lunastaa häneen kohdistuneet lupaukset Yökirjan kuvituksessa. Hänen debyyttinsä, Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu (Tammi 2014),  sai viime vuonna Rudold Koivun palkinnon. 

Kettunen on hyvä esimerkki nuoren sukupolven kuvittajista, jotka varioivat retromuodin mukana yleistynyttä kollaasikuvitusta nykyisin aiempaa vaivihkaisemmalla ja siksi jopa tehokkaammalla tavalla.


Muokattu 19. helmikuuta 2016. 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kuun ja auringon lapset














Michel Tournier & Daniéle Bour: Pierrot ja yön salaisuudet, suomentanut Annikki Suni, 33 sivua, Otava 1984.








Ranskalainen kirjailija Michel Tournier kuoli 18. tammikuuta 91-vuotiaana. 

Tournierin kirjailijan työn mottona oli: ”Yritän kirjoittaa niin hyvin, että lapsikin pystyy lukemaan kirjojani”.

Tosi asiassa Tournier tuskin ajatteli lapsia kovinkaan potentiaalisina lukijoina monille romaaneilleen.

Mutta yhtä kaikki hän kirjoitti myös kaksi vasiten lapsille kohdennettua teosta. Esikoisromaani Vendredi ou les Limbes du Pacifique (1967, suom. Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli, suom. Eila Kostamo, Tammi 1980) on muunnelma Daniel Defoen Robinson Crusoesta. Siitä muokattu lasten versio ilmestyi vuonna 1971 nimellä Vendredi ou la Vie sauvage (Robinson ja Perjantai, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1982).

Pierrot ja yön salaisuudet on tavattoman kaunis kirja, jonka muistan hyvin pikkusiskoni kirjahyllystä.

Kuvakirja on hyvä esimerkki hiljaisuuden lastenkirjasta. Sen yönsininen yleisväritys itsessään rauhoittaa, vaikka tarinassa onkin kyse on rakastavaisten traagisiakin sävyjä saavasta kolmiodraamasta.

Colombine ja Pierrot ovat saaneet oman tekstittömän aukeaman, jolla heidät
esitellään omimmassa ympäristössään. Daniéle Bourin kuvitusta Michel Tournierin
tekstiin kuvakirjassa Pierrot ja yön salaisuudet (Otava 1984). 


Pierrot on haaveellinen leipuri, joka on ollut lapsesta saakka ihastunut pesulan pesijättäreen, Colombineen.

Pierrot ja Colombine olivat yhdessä kuluttaneet kyläkoulun penkkiä. He olivat pitäneet yhtä niin kauan, että kaikki kuvittelivat heidän myöhemmin menevän keskenään naimisiin. Mutta elämäpä erotti heidät, kun Pierrotista tuli leipurinoppilas ja Colombinesta pyykkäri. Leipurihan ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja kuumia voisarvia. Pyykkäri taas tekee työtä päivällä. Olisivathan he voineet tavata iltahämärissä, kun Colombine oli menossa nukkumaan ja Pierrot heräili, tai aamuisin, kun Colombinen päivä alkoi ja Pierrotin yö päättyi.

Vaalea Colombine rakastaa valoa, tummakulmainen Pierrot yötä. Keskinäsitä kommunikaatiota heikentää myös se, että Pierrotin mielestä tunteista on helpompi kirjoittaa kuin puhua. 

Teksti on runollista ja Pierrotin haaveellinen näkymä suodattuu ääni-, tunto- ja kuva-aistimuksina:

Pierrot tunsi yön. Hän tiesi, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät ole hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Öisin puro laulaa kuuluvasti ja kirkkaasti, se välkehtii tuhansina ja taas tuhansina hopeasuomuina. Tumma taivasta vasten havisevat lehvät tuikahtelevat tähtösiä. Yön tuuloset tuiskusivat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

Paljon intohimoa ja asioita jätetään rivien väleihin.



Kilpakosijat vertautuvat vanhaan Aisopoksen eläinsatuun heinäsirkasta ja muurahaisesta. Talven tullen Colombinen rakkaus Harlekiiniin laantuu ja hän tulee järkiinsä. 

Pierrotin yön värit avautuvat Colombinelle omakohtaisen kärsimyksen kautta:

Yön väri oli sininen, luen väri oli sininen, sehän oli selvää. Mutta se ei ollut myrkyllistä kirkuvaa preussinsinistä, jota Harlekiinilla oli koko purkillinen. Se oli järvien, jäätiköiden ja taivaan valontäyteistä, elävää sineä, ja sitä hyväntuoksuista sineä Colombine hengitti täysin rinnoin.

Loppukohtauksessa annetaan ymmärtää, että Harlekiini jää tässä tunteiden
mittelössä lopulta kakkoseksi. Kuvan etualalla Pierrotin tekemä pulla-Colombine,
jota kaikki tässä onnellisessa päätöksessä syövät sovinnon elein. 
Daniéle Bourin kuvitusta Michel Tournierin tekstiin kuvakirjassa Pierrot ja yön salaisuudet (Otava 1984). 

Tarinan loppu on hieman erikoinen: rakkauden palossaan Pierrot leipoo Colombinesta ”Kultakuorisen, höyrävän ja murean tyttösen”, ja yhdessä kaikki kolme sovinnollisessa loppukohtauksessa syövät pulla-Colombinea:

Pierrot ja Harlekiini katsoivat lumoutuneina tätä suurenmoista kohtausta. Colombine pani Colombinen pöydälle pitkäkseen ja työnsi  kätensä nauttivan lempeästi tämän pullarinnoille. Ahnaasti hän painoi nenäänsä kaula-aukkoon ja maiskutti sen mehevää kultaa. Suu täynnä hän sanoi: 
– Miten makoisa minä olen! Kullanmurut, tulkaa tekin maisamaan ja syömään hyvää Colombinea! Pistäkää poskeenne.

Ja he maistelivat, söivät suussa sulavaa kuumaa Colombinea. He katsoivat toisiaan. He olivat onnellisia. Heidän teki mieli nauraa, mutta miten se olisi käynyt päinsä, kun posket pullottivat pullaa?

Daniéle Bourin kuvitusta ei mainita kirjan kansikuvassa lainkaan. Tyyli on naivistinen, hahmot poseeraavat paikoilleen jähmettyneinä,  usein luonteelleen ominaisen taustan edessä. 


  

perjantai 22. tammikuuta 2016

Veikeää ajankuvaa 1980-luvulta


Lars Wik: Kesäleikit, Kevätleikit, Syysleikit, Talvileikit, Minä syön, Minä leikin, Vaatteeni, Nukkumaan, Kotini, Leikitään sisällä, Leikitään yhdessä,Minä kylven, Tammen Ensi-kirja -sarja: Tammi 1979–1981

Kehittyvä lapsi -katselukirjasarja: Omia esineitäni, [ei vuosilukutietoa] Tammi.  

Osa kirjoista on ilmestynyt myös Tammen Minikirjat-sarjassa. 





  
Perhepiirissä ilmenneen mielenkiinnon takia rouva Huu on viime päivät yrittänyt kartuttaa listaa Suomessa julkaistuista valokuvakuvitetuista lastenkirjoista. 

Ja päivä päivältä Huu on yhä enemmän innostunut pohtimaan myös valokuvan todistusvoimaisuutta lastenkirjan kuvituksessa.  

Valokuvakuvitettujen kirjojen runsaus näkyy erityisesti 1970-80-lukujen tarjonnassa.



Nämä veikeät katselukirjat voi perustellusti nähdä myös lapsen kulttuurihistorian ja perhearjen tallentajina.

Tekstittömät kuvakirjat ovat alkuaan tanskalaista tuotantoa. Sikäläinen sukupuolisensitiivisyys näkyi jo 1980-luvulla: kaikissa kirjoissa esiintyvä ns. mallilapsi, vaaleatukkainen leikki-ikäinen, ei paljasta suoraan sukupuoltaan.


Lapsipäähenkilön sukupuolineuraaliuden lisäksi on tietysti tärkeää, että sekä isä että äiti ottavat osaa lapsen arkeen tasapuolisesti: äiti antaa vauhtia keinuvalle lapselle kirjasssa Kevätleikit (Tammi 1981) ja kirjassa Vaatteeni (Tammi 1978) mennään isän kanssa rattailla kaupungille. Valokuvakuvitus Lars Wik. 


 Nämä kirjat ovat myös mainio todiste siitä, kuinka jokainen kuvakirja on lapselle samalla tietokirja. Vauva- ja taaperoikäisille suunnattujen katselukirjojen  yksi keskeinen anti pienelle lapselle on auttaa häntä sosiaalistumaan ympäröivään maailmaan: kertoa yksittäisen esineiden, päivittäisten rutiinien ja tapahtumien kautta arjesta, mottona: tuttu on turvallista.

Tämäntyyppisille, mutta sisällöltään ehkä hieman monipuolisemmille pikkukirjoille olisi varmasti tilausta myös Suomeen tulevien pakolaisten kotouttamisessa uuteen ympäristöön ja maan tavoille!

1980-luvun valistushengen mukaisesti kirjojen takakannessa kerrotaan:

Kasvatuksellisesti oikein suunnitellut ENSI-katselukirjat sopivat pienokaisille n. 9 kuukauden ikäisistä 3-vuotiaisiin. Hyvä katselukirja auttaa ja edistää lapsen kielellistä ja tunne-elämän kehitystä. Se opettaa lasta ymmärtämään kuvia ja sanoja ja omaksumaan käsitteitä. ENSI-katselukirjoissa käsitellään lapselle läheisiä arkipäivän asioita. Samalla jokainen kirja kertoo pienen ”tarinan” ilman tekstiä.


Lähikuva lapiosta ja ämpäristä, ja seuraavalla sivulla leikki on jo vauhdissa.
Lars Wikin valokuvakuvitusta kirjaan Kesäleikit (Tammi 1981). 



Vuodenaikoihin liittyviä kirjoja lukuun ottamatta kirjoissa on sama rakenne ilman tekstitystä. Vasemman puoleisella aukeamalla esitellään yksittäinen arkinen esine/ lelu tai vaatekappale. Oikeanpuoleisella aukeamalla on lapsi esineen, lelun kanssa tai tähän vaatteeseen pukeutuneena ja aktiivisessa liikkeessä. Aukeamilta voi tunnistaa myös erilaisia tunnetiloja.

Kuvakerronta myös ”kumuloituu”, eli viimeisellä aukeamalla esitetään lapsi eri vaateparsiin pukeutuneena tai kaikkein kirjassa esiteltyjen lelujen keskellä leikkimässä.

Uskoisin, että näillä kirjoilla on oma hohtonsa nykyisten, retromuodin nimeen vannovien hipsterivanhempien keskuudessa: tallentavathan kirjat hyvin 1980-luvun väri- ja esinemaailmaa.


Tahatonta komiikkaa liittyy Omia esineitä -kirjaan (Tammi s.a.).  Siinä esitellään lautasen, tuttipullon, lusikan, banaanin, omenan, syöttötuolin, pinnasängyn, vaipan, potan, tyynyn, pyyheliinan, kylpyammeen, saippua, pallon, kengän, nuken, paidan ja housujen lisäksi myös isä ja äiti! Ehkä tanskalaisen alkuteoksen nimi on ollut materiakeskeisyyttä korostavan suomennetun nimen sijasta vaikkapa Tärkeät asiat? Valokuvakuvitus Lars Wik. 


Kirjassa Nukkumaan (Tammi 1978) nähdään myös 1980-luvun kylpyhuoneen sisustusratkaisuja ja aikansa suosittuja väriyhdistelmiä kaakeleissa. Valokuvakuvitus Lars Wik. 

Nukkumaan menoon keskittyvässä kirjassa kylvetään ja harjataan hampaat, mutta ei syystä tai toisesta lueta lapselle lainkaan iltasatua! Sen sijaan Minä leikin -kirjasta (Tammi 1978) löytyy aukeama, jossa luetaan valokuvakuvitettua, maatalon eläimistä krtovaa katselukirjaa. Valokuvakuvitus Lars Wik. 









torstai 21. tammikuuta 2016

Luonto- ja taidekasvatuksen konkarit saivat Lauri Jäntin säätiön Tieto-Lauri -palkinnot



Hetki sitten on julkistettu joka kolmas vuosi Lauri Jäntin säätiön kautta jaettavan lasten ja nuorten tietokirjallisuuspalkinnon, Tieto-Lauri –palkinnon,  saajat. 

Aiemmasta poiketen palkinnon arvoisiksi noteerattiin nyt kaksi teosta: Marjatta Levannon & Julia Vuoren Leonardo oikealta vasemmalle (Teos 2014) sekä Iiris Kalliolan & Lasse J. Laineen Lasten retkeilyopas (Otava 2014).

Kummankin teoksen tekijäparit saavat 15 000 euron rahapalkinnon. 

Perusteluissa teoksia luonnehdittiin seuraavasti:




Leonardo da Vincin ihmeellisestä elämästä, taiteesta ja mietteistä koottu taidekirja Leonardo oikealta vasemmalle (Teos 2014) avaa ovia eurooppalaiseen kulttuurihistoriaamme. Arvostettu tekijäpari, museopedagogi Marjatta Levanto ja graafikko Julia Vuori, esittelee renessanssineron luonnontieteellisesti tarkkana tutkijana, jonka monialaisuus ällisyttää. Nuorta lukijaa voivat kiehtoa silmämunan leikkelytekniikat tai varhaiset helikopteriluonnokset yhtä lailla kuin Mona-Lisan arvoituksellisen hymyn selitys. Kirjan ulkoasu on erityisen kaunis kuultosivuineen ja lukunauhoineen.




















Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyopas (Otava 2014) saa aistit valppaaksi ja vie jo kirjan sivuilla lukijan jännittäville luontoretkille. Ennen muuta se houkuttelee lähtemään metsiin, rannoille ja soille sekä ohjaa löytämään ihmeteltävää niin kallionkoloista, järvivedestä kuin tähtitaivaalta. Kirjassa riittää katseltavaa pienellekin luonnon harrastajalle. Eloisa ja hauska kieli palkitsee lukijan yltäkylläisesti. Suomen lasten retkeilyopas on valloittava teos.





Taidehistorioitsija Marjatta Levanto ja biologi Iiris Kalliola ovat kumpikin lasten ja nuorten tietokirjailijoina todellisia konkareita. Molemmat ovat aloittaneet uransa jo 1980-luvulla. 

Levantoa voidaan pitää perustellusti lasten taidekasvatusta eri tavoin työstävien lastenkirjojen suomalaisena pioneerinä. Hän  on tehnyt useampia kirjoja yhteistyössä Julia Vuoren kanssa. 

Leonardo oikealta vasemmalle oli myös pohjoismaisen lastenkirjapalkinnon Suomen ehdokas viime vuonna. 

Iiris Kalliola on tehnyt lasten tietokirjoja yhdessä biologikollegansa Lasse J. Laineen sekä lukuisten kuvittajien kanssa ja  suomentanut lukuisia lasten, nuorten ja aikuisten tietokirjoja. Iiris Kalliola on ilahduttava poikkeus luonnontieteisiin keskittyneiden lasten tietokirjailijoiden joukossa poikkeuksellisen eloisan ja mukaansa tempaavan kielellisen ilmaisunsa ansiosta. 

Suomen lasten retkeilyopas on jatkoa Kalliolan ja Laineen Suomen lasten luontokirjalle (Otava 2010), joka palkittiin sekin ilmestyessään Vuoden luontokirja -palkinnolla.

Suomen lasten retkeilyopas ja Suomen lasten luontokirja ovat osa Otavan pitkäaikaista sarjaa, jossa on ennakkoluulottomasti ja eri-ikäisiä lukijoita kiinnostavasti otettu haltuun luonnon lisäksi mm. Suomen historiaa ja taidehistoriaa, Raamattua ja Kalevalaa

Tätä sarjaa voikin mielestäni pitää todellisena kustannuspoliittisena (lasten)kulttuuritekona! 

Kotimainen lasten ja nuorten tietokirjallisuus on siis hyvässä nosteessa.


Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi kaikkia Tieto Lauri -palkittuja!


Muokattu 21.1.2016. 


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Ruotsissa herkistyttiin taas lasten- ja nuortenkirjojen herättämille tunteille












Christina Nord Wahldén: Liian lyhyt hame? Suomentanut Nora Schuurman, Otava 1999.

Gunilla Bergström: Tappelupukari Mikko Mallikas, suomentanut Kaija Pakkanen, Tammi 1979.





Rouva Huu miettii toisinaan, pitäisikö Suomessakin kärkkäämmin nostattaa Ruotsin malliin lastenkirjakohua muutaman kuukauden välein.

Näin nimittäin taattaisiin se, että tavallinenkin kadun tallaaja saisi muistutuksia lastenkirjallisuuden voimasta eikä herpaannutaisi mielenkiintoaan tähän tuiki tärkeään kirjallisuuden alueeseen.

Joskin kahden viimeisen mediakohauksen aiheuttajat ovat itsessään oikeasti vallan viattomia tapauksia ja kyse on vain yksittäisten herkkänahkaisten aikuisten reaktioista.

Yhtä kaikki Ruotsissa nekin nousevat vaivatta uutisotsikoihin.

Ensimmäinen kohahdus on viime lokakuulta. Ruotsin Värmlannissa sijaitsevassa Hammarlundenin yläkoulussa on luetettu jo monien vuosien ajan kaikilla kahdeksasluokkalaisilla Christina Nord Wahldénin nuortenromaania Kort kjol?, joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1998.

… kunnes lokakuussa 2015 muutaman koululaisen vanhemmat paheksuivat romaanin aihetta, jossa koulutyttö joutuu raiskatuksi.

Vanhempien närkästyksen vuoksi kirja vedettiin pois opetusmateriaalista. Nord Wahldénin kustantaja Rabén & Sjögren reagoi oitis tähän, ja muutti kirjan sähkökirjaversion latauksen kahden viikon ajaksi maksuttomaksi.

Kustantajan kannanoton mukaan on huolestuttavaa ,että vanhemmat haluavat sanella, mitä nuoret saavat lukea ja mitä eivät.

Kirjailija itse ei liioin ymmärrä teoksesta syntynyttä haloota. Hänen mielestään raiskaukset ovat Ruotsissa yhä suurempi ongelma kuin hänen tästä aiheesta kertova nuortenromaaninsa.  

Nord Wahldén on kirjoittanut romaanista myös päivitetyn nykyversion Villig (Rabén & Sjögren 2014). Siinä on eri päähenkilöt, mutta tilanne on sama: seitsemäsluokkalainen tyttö tulee raiskatuksi, tekijänä on häntä pari vuotta vanhempi poikaystävä. Tässä romaanissa sosiaalinen media on ymmärrettävästi myös merkittävässä roolissa.

Kjort kjol oli  tekijänsä esikoisromaani. Vuonna 1965 syntynyt Nord Wahldén työskenteli tuolloin rikostoimittajana Svenska Dagbladetissa. Raiskausta käsittelevän uutisen kirjoittaminen synnytti hänessä halun työstää aiheesta nuortenromaani, jossa keskushenkilönä on raiskauksen uhri, nuori tyttö.
Romaani on suomennettu nimellä Liian lyhyt hame ja se on ilmestynyt Otavan Signal-sarjassa 1999.

16-vuotias Madeleine eli Myran juhlii lukion ensimmäisen luokan loppumista railakkaasti ystäviensä kanssa.

Ensimmäinen lukiovuosi on ohi. Koko luokka on matkustanut maanalaisella kaupungille, Djurgårdeniin. Ilta on lämmin, ja monilla on kiliseviä kasseja mukana, Myranilla on yllään uusi punainen mekkonsa, se lyhyt, tiukka ja avokaulainen. Hän on iloinen ja tuntee itsensä todella upeaksi mekossaan. Hänellä on pitkät, riippuvat korvakorut, ja Cilla on auttanut häntä sitomaan pitkän vaalean tukan nuttaralle niskaan. Hän on lainannut 70-luvun korkokengät, jotka löytyivät äidin vaatekaapin perältä. Korkeilla, suorilla koroilla on hieman vaikeaa kävellä, mutta Myranista on hauskaa olla yhtäkkiä yhtä pitkä kuin Cilla. Hän on aina tottunut olemaan kaikista lyhyin ja pienin.

Kahdella pojalla, Uffella ja Thorjbjörnillä, menee lopulta överiksi. Alkoholilla ja huumeilla on osuutta tilanteen riistäytymiseen. Suomenruotsalainen Uffe tunnustaa oitis tekonsa poliisikuulustelussa, mutta hänen kaverinsa kiistää kaiken viimeiseen asti.

Romaanin keskiössä on Cillan vähittäinen toipuminen. Hän saa onnekseen heti tuekseen tiiviin naisten turvaverkon: Cillan äiti tulee Myranin kanssa poliisilaitokselle, kun tehdään ilmoitus raiskauksesta ja Myran saa asianajajakseen toimen naisen, Beatrice Milford Havenin. Myös Myranin psykologi on poikkeuksellinen herkkävaistoinen tytön traumojen ratkaisemisessa.

Myran pääsee sijaiskotiin maaaseudulle toipumaan, ja sielläkin hän saa tukijakseen ymmärtävän naisen, Veran, joka työskentelee keraamikkona. Veran poika Svinto havainnoi Myrania, ja vähin erin voittaa myös tytön luottamuksen, mikä antaa näin toivoa Myranin seksuaali-identiteetin eheytymiselle. Myranin äiti puolestaan on kliseinen omissa ongelmissaan piehtaroiva masennuspotilas, joka ei saa arkea pysymään raiteillaan.

Kuulustelupöytäkirjat, asianajajan kanssa käydyt keskustelut ja rikosseuraamukset esitellään kirjassa hyvin tarkasti. 

Kirjan lopussa on vielä Suomen oloihin toimitetut jälkisanat, joissa kerrotaan raiskaustapauksen käsittelystä Suomessa ja kerrotaan, mistä raiskauksen uhri voi hakea apua.

Christina Nord Wahldénin kirjasta noussut kohu tuntuu ylimitoitetulta, sillä samoihin aikoihin uutisoitiin päätöksestä jakaa Ruotsin lukion toisluokkalaisille joululahjaksi nigerialaisen  Chimamanda Ngozi Adichien kirja Alla borde vara feminister. 

Hankkeen taustalla olevan Sveriges Kvinnolobby -järjestön puheenjohtaja korosti, että kirjalahjoituksella toivotaan oppilaiden  kyseenalaistavan yhteiskunnan vaatimuksia ja oletuksia siitä, minkälaisia poikien ja tyttöjen tulisi olla sen sijaan että he kyseenalaistavat itseään.
100 000 kirjan lahjoituksen takana on myös  ammattiliittojen keskusjärjestö LO, Albert Bonniers Förlag -kustantamo ja Ruotsin YK-liitto.





Tuoreempi  ruotsalainen lastenkirjakohu kiertyy puolestaan Gunilla Bergströmin luoman Mikko Mallikas -hahmon ympärille.

Malmössä on nimittäin tehty kantelu koulutarkastajalle Bergströmin Alfons och odjuret -kuvakirjaan pohjautuvasta (suom. Mikko Mallikas ja tappelupukari, Weilin+Göös 1979) animaatiosta, jota oli esitetty 1–5-vuotiaiden lasten päiväkotiryhmässä. Se oli aiheuttanut yksittäiselle lapselle ”karmeita painajaisia”. Parasta aikaa Malmön kunta selvittää, tekikö päiväkoti virheen esittäessään lapsille kyseisen animaatioelokuvan.

Kuvakirjan ja samannimisen, kirjaan pohjaavan animaation aiheena ovat lasten väliset kahnaukset. Jalkapallopelissä pallopojan virkaan on valittu pieni poika. Mikko laukaisee hurjan pitkän potkun, ja pallo vierii kaikkien silmänkantamattomiin. Mikko on harmissaan pallon hukkaan joutumisesta, ja hän rähjää pikkupojalle ja pikaistuksissaan jopa lyö häntä.    

Nukkumaan mennessä Mikon syyllisyys nostaa päätään ja hänen kolkuttava omatuntonsa loihtii sängyn alle hirviön.   

Kun pojat muutaman päivän päästä kohtaavat, Mikko pyytää tekoaan anteeksi ja pojat tekevät sovinnon. Ja sängyn alla oelva  hirviö tietysti katoaa.


Mikon maltin menettäminen kuvataan hieman verhotusti, läiskähtävänä
nyrkkinä. 
Gunilla Bergströmin kuvitusta kirjaan Tappelupukari, Mikko Mallikas (Weilin+Göös 1979). 

Rouva Huusta tuntuu epäreilulta, että tikun nokkaan on nostettu juuri Gunilla Bergströmin ällistyttävän hyvin aikaa kestänyt ja lapsipsykologialtaan pätevä teos ja sen myötä tietysti yleistäen kuvittaja-kirjailijan koko tuotanto. 

Kuten näissä mediakohuissa aina, tässäkin huomio kohdentuu ihan väärään asiaan. On vallan perusteltua ihmetellä sitä, miksi päiväkodin muutoinkin tarkkaan aikataulutettua hoitopäivää kuormitetaan dvd-elokuvan katsomisella... varsinkin, kun monien lapsipsykologien mukaan alle kolmivuotiaiden ei edes ole syytä vielä katsoa televisiota tai tallennettuja ohjelmia! 

Hirviö näyttäytyy sysimustana kiiluvasilmäisenä kissana.
Gunilla Bergströmin kuvitusta kirjaan Tappelupukari, Mikko Mallikas (Weilin+Göös 1979).


Kantelijan mukaan päiväkoti teki virheen, kun se ei ilmoittanut elokuvan näyttämisestä etukäteen lasten vanhemmille. Elokuvan näyttäminen lapsille oli vanhemman mukaan puolestaan virhe siksi, että animaatio ei ollut pikkulapsille sopiva, koska se oli ”väkivaltainen ja aivan liian pelottava”.

Rouva Huun äärimmäisissä kauhuvisioissa päädytään pian päiväkodeissakin siihen, että kaikkiin ääneen luettuihin lastenkirjoihinkin pitää pyytää kaikkien lasten vanhemmilta kirjallinen lupa.