Entä jos joutuu kesken nuoruuden sivuraiteelle pois elämän sykkeestä?

Mirkka Auvinen: Chibu. Kun silmäripsetkin putosivat. 96 sivua. Käsite-kirjat 2024. Kansikuva Susanna Sinivirta.

 

 
–  – nyt pelkään,
etten ennätä maalata elämää loppuun, oppia soittamaan säveliä, joilla rakastaisin riittävästi.
Mitä jos äiti jää ilman lapsenlapsia,
            ilman arokellukoita ja lakkiaisia?

 
Kirjailijat loikkivat entistä rohkeammin erilaisten genrejen laitojen yli. 

Säeromaani ottaa vasta hapuilevia ensiaskelia aikuistenkirjoissa, mutta nuortenkirjoissa ilmava ja hyvällä tavalla kerrontaan myös aukkoja jättävä lajityyppi on jo tehnyt paljon hyvää.
 
Mirkka Auvisen Chibu. Kun silmäripsetkin putosivat on takakantensa mukaan ”tarinallinen runokokoelma”. 

Perinteisen runon ja proosarunon lisäksi siitä päähenkilön parhaan ystävän lähettämiä lyhyitä kirjeitä.  Erilaisten tekstietyyppien lomittuminen tuo painavasta aiheesta huolimatta käsittelyyn hyvällä tavalla helppolukuista, monille säeromaaneillekin ominaista  keveyttä.
 
Kirja kertoo syöpädiagnoosin saavasta lukion toista luokkaa käyvästä tytöstä,  Chibusta. Hänestä tuntuu, että nuoruus jää elämättä. Sairaus pakottaa Chibun elämään kipujen ehdoilla. 
 
Kun normaalit nuoren elämään kuuluvat aktiviteetit, ystävien kanssa hengailu ja unelmointi,  joutuvat katkolle, on pakko tyytyä tarkkailemaan, aistimaan ja odottamaan. 

 
 
Oman elämänlangan hauraus ja ajan pysähtyminen vertautuvat esimerkiksi kuusen kasvuversoihin  ja uhanalaisiin kasveihin: 
 

Hissi jolkottelee yhdeksänteen kerrokseen.
Korviini kasvavat odottavat kuusenkerkät.
Posteljooni juoksee alas tupla-askelin,
                portaisiin jää välilyöntejä.
Ennen lauseen loppua
                ojennettuihin käsiini tipahtaa neidonkenkä,
                                 uhanalainen laji. 

 
 
Välähdyksiä oikeasta elämästä Chibu saa ystävänsä Sofian lähettämien kirjeiden kautta. Portaikossa kulkevan postinkantajan askeleet voivat olla äidin lisäksi päivän ainoa konkreettinen elämän ääni.
 
Chibulle rakas soittoharrastus tulee monin tavoin esille. Muisto musiikkikoulun soittonäytöksestä toimii myös vertauskuvana sopeutumiselle uuteen elämänvaiheeseen.
 

Ikää kahdeksan vuotta, hörsömekko ja rusetti. On minulla kiharatkin. Kävelen aroin askelin
flyygelin ääreen. Menuetti on lyhyt kuin harakan lento,
                unohdan viimeisen rivin. Tyhjyys on hiljaisuus ja äidin yskäisy. Soitan loppuun riitasoinnun,
                kumpi on helpompaa luovuttaa vai improvisoida? 

 
Väljän, kronologisen juonen voi ajatella madaltavan myös nuoren kynnystä tarttua runokirjaan.

Ankarasta aiheestaan huolimatta kirja kurkottaa kohti toivoa: Chibu joutuu luopumaan vanhojenpäivien tansseista, mutta ensirakkaus, sellisti, vie hänet tyhjään jumppasaliin tanssimaan.
 

Myös nämä nuortenkirjat kertovat nuoren päähenkilön vakavasta sairaudesta:  
 

Lilja Kangas: Tahdon elää, Kustannus Z 2022

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta, Karisto 2017

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu, suom. Kaisa Kattelus, Tammi 2017 
 
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013 
 
Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, suom. Sami Rouhento, WSOY 2012
 
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010
 
Jordan Sonnenblick: Kuumetta, kipinää ja rumpusooloja, suom. Peikko Pitkänen, Otava 2006
 
Mari Miettinen: Suudelma taivaassa, Lasten Keskus 2005
 
Jacqueline Wilson: Lola Rose, suom. Terhi Leskinen, Otava 2005
 
Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas, suom. Nora Schuurman, Otava 2004
 
Jostein Gaarder: Enkelimysteerio, suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000  
 
  

Täyden kympin selkokirja nuorille

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 64 sivua, Pieni Karhu 2016. 

Nyttemmin jo lakkautettu lastenkirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo Saarni kustannus järjesti vuonna 2012 yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia selkotekstejä nimenomaan nuorille lukijoille.

Erinäisten mutkien kautta voittajateksti, Mimmu Tihisen Kello tuhat, ilmestyi vasta viime vuonna.

Kilpailun kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi ja Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jotka ilmestyivät Avain-kustantamon kautta vuonna 2014.  

Selkokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut muutaman viime vuoden aikana. Tarjonnan lisääntyessä olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että laadukkaat lasten ja nuorten selkokirjat esiteltäisiin muun lasten- ja nuortenkirjallisuuden rinnalla. 

Kaikki selkona markkinoitava lasten- ja nuortenkirjallisuus ei välttämättä aina osu maaliinsa: karikkoina voi olla pitkäpiimäisen tai hajanaisen tekstin lisäksi myös ulkokirjalliset seikat (esim. typografia, kuvitus tai kansikuva).

Mimmu Tihisen Kello tuhat on hyvällä tavalla pelkistetty selkokielinen romaani nuorille. Siinä ei ulkoisesti tapahdu kovinkaan paljon, mutta jännitteen tihentymisen aistii silti rivien väleistäkin. 

Arvonta heittää kahdeksatta luokkaa käyvät Jessen ja Ninnin tekemään parityönä kirjallisuusesitelmää. Jesseä ei voisi lukeminen vähempää kiinnostaa, mutta onneksi Ninni  on valinnut esitelmän kohteeksi ohuen runokirjan, jolla on hassu nimi – Kello tuhat. 

Ninnin valinta oli loistava. 

Meidän ei tarvinnut pitää esitelmää kirjasta. 

Me saimme pitää esitelmän vihkosta.  

Se olisi helppo homma! Ninni oli nero!  

Otin kirjastokortin kassista 

ja menin iloisena kirjan kanssa lainaustiskille. 

Lainaamisen jälkeen soitin isälle  

ja sanoin,  että olen kirjastossa. 

Isä oli yllättynyt. 

Hän oli luullut, etten käynyt koskaan kirjastossa. 

”Onpa outo luulo”, minä vastasin. 

Jalkapalloa harrastava Jesse ei ole lukumiehiä ja kirjoittaessakin hänelle tulee paljon virheitä. Ninniä jännittää luokan edessä puhuminen. Jesselle ja Ninnillä on kummallakin myös omat vahvuutensa, jotka pääsevät esitelmää tehdessäkin edukseen, kun nuoret ensin uskaltavat luottaa toisiinsa. 

Näin pienistä aineksista Tihinen sommittelee jäntevän ja humaanin kasvutarinan. Esitelmän teon etenemisen rinnalla sivujuonteena kulkee Jessen ja kotoa pois muuttaneen isän lähentyminen avioeron jälkeen.  Ilman turhaa tehostusta Tihinen osoittaa, että sekä lukeminen että liikkuminen vaativat treenausta, joka tuottaa ajan kanssa tulosta.

Mimmu Tihinen tiivistää oivaltavasti Jessen lukemiseen ja erityisesti runouteen liittyvät ennakkoluulot. Kirja toimiikin äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla hyvänä johdatuksena runouden lukemiseen!

Kello tuhat osoittaa, ettei vetävä tarina aina vaadi mutkikkaita juonenkäänteitä ja tapahtumien tykitystä. Tihisen tavasta tehdä arjesta  dramaturgisesti jäntevää tarinaa soisi monien kirjailijoiden ottavan oppia. 

Ainoa floppi on kirjan kansikuva, jonka tekijästä ei löydy mainintaa. Avonaiset, ilmassa leijuvat kirjat ja jalkapallo markkinoivat aika kömpelösti kirjan sisältöä. 

Selkokirjallisuus ei Suomessa vielä ole saanut ansaitsemaansa statusta ja tukitoimia. Jotta kirjailijat oikeasti pystyisivät paneutumaan ajan kanssa selkotekstien tekemiseen, pitäisi siihen olla myös rahoitusta ja kannustusta paljon nykyistä enemmän. 

Pienen pieniä ja vähän suurempia ihmisiä

Jukka Itkonen: Keinuhevosen kengittäjä. Runoja vauvakotiin. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 48 sivua. Kirjapaja 2013.

Anja Porio: Tule mummi leikkimään. Isoäidin runoja. Kuvittanut Sanna Pellicconi. 64 sivua. Kirjapaja 2013.

Tässä kaksi täsmäkirjaa kaikille hiljattain isovanhemmiksi tulleille, niille, jotka suhtautuvat uuteen elämänvaiheeseen heltymyksellä ja suurella kunnioituksella.

Se, että Kirjapaja on kustantanut samaan aikaan kaksikin kirjaa samasta aihepiiristä, erona vain kirjailijan sukupuoli, kertonee omaa kieltään teosten odotettavissa olevasta menekistä.

Kirjailija-rovasti Anja Poriolla on isoäitiyteen Jukka Itkosta enemmän perspektiiviä. Tämä tulee esille hänen runoissaan esiintyvien lasten ikähaitarista, vauvoista murrosikäisiin.

Porio ei koe isovanhemmuutta enää hullaannuttavana uutena elämänvaiheena: hän ei siekaile tuoda välillä esiin myös hienoista väsymystään:

 --- pienet vintiöt arkisin 

murkut viikonloppuisin 

imaisevat posket lommollaan 

viimeisetkin energian rippeet 

mummiparan voimista.

Isovanhempi saa ensimmäisen lapsenlapsen kehitysvaiheista taajaan tilannetiedotuksia, mutta kun lapsi nousee jaloilleen ja saa oman tahdon, vanhemmilla ei vakaasta halustaan huolimatta ole enää aikaa tilittää lapsen kehitystä.

Lapsenlapsi saa isovanhemmalta
roppakaupalla hellyyttä ja aikaa. Sanna Pelliccionin 
kuvitusta Anja Porion runokirjaan 
Tule mummi leikkimään (Kirjapaja 2013).

Porion runoissa tasapainottelee lapsenlapsista täysin hullaantunut isoäiti ja realistinen, käytännönläheinen, omaakin elämäänsä vielä täysillä elävä virkanainen.

Kiitollisuus uudesta elämänvaiheesta, vastuksineenkin, on silti runojen kantavana sanomana: "Miten niin keskeneräisestä äidistä voi kasvaa näin suurenmoinen mummo?", toteaa minäkertoja kiitollisena lastenlasten tuomasta rikkaudesta.

Kokoelman on kuvittanut Sanna Pelliccioni, jonka kuvituskuvissa leikillä ja yhteisillä elämyksillä on tärkeä rooli.

Jukka Itkonen sen sijaan on tullut ensimmäistä kertaa isoisäksi, ja häneltäkin on, mitä ilmeisimmin, kadonnut tolkku tyystin. 

Itkosen kokoelma on vielä vauvanhuuruinen, vaikka siinäkin kurotetaan jo kauemmas ja tiedostetaan ajan rajallisuus sekä elämään kuuluva ilojen ja surujen vuorovesi.

Keinuhevosen kengittäjän valttina Anja Porion teemakokoelmaan verrattuna on siekailematon miesnäkökulma, joka näkyy myös Matti Pikkujämsän isäkuvavoittoisessa kuvituksessa.

Johtuuko tämä ylivoimaisuus siitä yksinkertaisesta syystä, että miehet ovat vasta hiljattain avautuneet julkisesti isoisyyden iloista? Edesmennyt Lassi Nummi julkaisi myöhäistuotannossaan syvämietteisen kokoelman Isoisän runot ja muita (Otava 1999).

Itkosen kaikelle runoudelle, sekä lapsille että aikuisille suunnatulle, on ominaista arkisten asioiden ihmettely, arjen nostaminen sille kuuluvaan arvoonsa.

Itkosen vauvarunot liikuttavat hiukan äkkiarvaamatta, ahaa-elämys ja jaettu kokemuksen tuntu yllättävät lukijan.

Matti Pikkujämsä on tavoittanut kuvitukseensa intiimin hetken 
isän ja lapsen hiljaisesta yhteydestä. Pikkujämsän kuvitusta Jukka Itkosen 
Keinuhevosen kengittäjään (Kirjapaja 2013). 

Runoon "Hiljaiseloa" kiteytyy pienen lapsen kotiin tuoma uusi rauhan ja kiireettömyyden tuntu:

Isä lukee lehteä, 

äiti keittää teen.

Lapsi jokeltelee 

ja nauraa varpailleen. 

Se katsoo kattolamppua 

ja äidin äänen kuuli. 

Hymyillen se tuhisee 

niin kuin pieni tuuli. 

Soittorasia, 

pieni asia, 

hämärässä soi. 

Ja Nukkumatti 

höyhenillä 

huoneen tapetoi.

... ja hiljaisuuden ja kiireettömyyden voi aistia myös tästä
Matti Pikkujämsän  kuvituskuvasta runoon
"Hiljaiseloa". Pikkujämsän kuvitusta Jukka Itkosen
runokuvakirjaan Keinuhevosen kengittäjä (Kirjapaja 2013). 

"Tule, tule unentuoja" on moderni nukutusruno, jossa unta pyydetään tuomaan kaupungilta puiston poikki suojatien yli pihan läpi kotiportille asti.

Itkosen runoissa korostuu tuoreiden vanhempien ihmetys uuden elämän äärellä.  Mutta sijansa on toki isoisänkin kokemuksilla:

Ei sitä tunnetta voi kuvata, 

ei edes kuvata luvata, 

kun tulee ukiksi. 

Silmät muuttuu valoksi, 

sormet kukiksi – – 

Pikkulapsiperheen elämä ei ole pelkkää auvoa. 
Vauvantuoksuun sekoittuu parkua ja valvottuja öitäkin. 
Matti Pikkujämsän pelkistetty retrohenkinen kuvitus 
pääsee hyvin oikeuksiinsa Jukka Itkosen vauvaruno
kokoelmassa Keinuhevosen kengittäjä (Kirjapaja 2013).

Rouva Huulle erityinen liikutusruno löytyy kokoelman lopusta. 

Runo "Äiti miettii tulevia" osuu ja uppoaa juuri nyt, kun vanhimmat lapset kuopivat jo maata lähteäkseen pian pois kotoa. 

Tämä runo onkin onnen omiaan kotoa muuttaneen lapsen evästysrunoksi:

Sinä kuljet sitä tietä, 

minä kuljen tätä. 

Sinua en koskaan mielestäni jätä.

Minne tiemme johtaa, 

sitä tiedä emme. 

Mutta tiedän kyllä, 

kerran erkanemme. 

Olet pieni, mutta kasvat, 

minä pienenen. 

Niin käy tässä maailmassa, 

ymmärränhän sen. 

Menet sitten sinne 

taikka tulet tuolta, 

toivon että pidät 

itsestäsi huolta. 

Onpa tehtäväsi täällä 

vaikka minkälainen, 

tee se puhtain mielin. 

Ole kokonainen.  

Oma pieni maailma

Jukka Itkonen: Neljän tuulen risteys. Runoja, kertomuksia ja maalauksia. 96 sivua. LampLiteLtd 2011.

Jukka Itkosen maalausten näyttely Painonnostajat 
lennättävät leijoja Galleria Dixin studiossa 30.9.2012 asti. Uudenmaankatu 19, Helsinki. Avoinna ti–pe klo 11-17 ja la–su klo 12–16.

Lastenkirjailijoista löytyy muutamia taiteen moniottelijoita. 

Yksi heistä on Jukka Itkonen, jonka viime vuosina valmistuneita maalauksia on parhaillaan esillä Galleria Dixin studiossa Helsingin Uudenmaankadulla.

Itkonen näyttäytyy  omaperäisenä naivistimaalarina: näyttelyssä on muun muassa maisemalaalauksia,  taiteen innoittajien muotokuvia (Bob Dylan, Jacques Prévert, Hildegard Bingeniläinen), Kalevalan hahmoja sekä Tansaniaan sijoittuvien maalausten sarja.

Yksi Itkosen hengenheimolaisista on selvästi Hugo Simberg, ja muutamista töistä löytyy selvää vaikutevelkaa ja tunnustuksellisuutta Simbergin tuotannolle, selvimmin öljymaalauksessa Haavoittunut kuolema. 

Yksi omista suosikeistani on yksinäistä pirufilosofofia esittävä  Saapasnahkatorni.

Jukka Itkonen: öljymaalaus Haavoittunut kuolema, 2006

Viime vuonna ilmestyneessä 60-vuotisjuhlakirjassa Neljän tuulen risteys. Runoja, kertomuksia ja maalauksia on paljon samoja maalauksia kuin mitä nyt on näytteillä Dixissä. 

Kirjasta löytyy intiimiä lapsuudenmuistelua, aktiivisen ja luomisvoimaisen taiteilijan työpäiväkirjaa ja arkisia havaintoja itkosmaiseen tyyliin – proosarunoja, tajunnanvirtaa, lyhyitä muistelmia – sekä isän ja pojan intiimejä keskusteluja.

Eräänlaisena Itkosen omakuvana voisi pitää tätä Suuri pöllömies -nimistä maalausta. Itkosella tuntuu nimittäin olevan shamaanin tavoin suora yhteys ihmismielen salaisiin kerroksiin:

Jukka Itkonen:  akryylimaalaus Suuri pöllömies, 2008. 

Kirjan mottona on lyhyt runo, joka ilmentää hyvin Itkosen kokeilunhalua. Kuvataiteen ja kirjallisuuden lisäksi Itkonen tunnetaan myös lauluntekijänä:

Vakiintunut tyyli.

Ei kiitos.

Ei kalakaan jää vapaaehtoisesti katiskaan.

Kokoelmassa on hyvin aistimusvoimainen syksyruno, joka sopii kuin nakutettu vaikkapa juuri tähän raikkaaseen syysaamuun. 

Runossa Itkonen tiivistää oman jo lapsena kokemansa sivullisuuden tunteen, kun kirjoittaminen ja itsekseen oleminen tuntui tärkeämmältä kuin koulunkäynti:

Kuulas, aurinkoinen aamu, punaiset

omenat puussa, sellainen syksy

kuin silloin kouluaikoina kun en mennyt

kouluun, jäin kirjoittamaan

ja kävelin rannalla

runojani, silloin opin yksinäisyyden,

en viihtynyt valtateillä, rannalla

kävelin runojani.

--

Teoksessa on Jukka Itkosen Hannu-veljen jälkisanat, joissa tämä muistelee pikkuveljen näkökulmasta kapeaposkisen ja huonoruokaisen veljensä lapsuutta ja nuoruutta. Toiset jälkisanat on kirjoittanut Seppo Knuuttila,  joka tarkastelee Itkosen juhlakokoelman ”poeettista tilaa kotitalosta, sen huoneista, kerroksista ja ikkunoista lähiympäristöön, leikkipaikoille, kouluun, tehtaan varjoon, luontoon; ihmisten ilmoille, läheisten luo silloin ja edelleen, tärkeille kollegoille ja täytekynälle”--

Itkonen on kuvittanut myös yhden lastenrunokirjansa Rinkeli ronkeli (Otava 2001), jonka tussipiirrokset jäljittelevät taitavasti mutta silti riittävän omaperäisesti Edward Learin limerikkien kuvitusta.  

14. luukku: " Mieti miten kauas pääsee kun malttaa olla aloillaan"

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa. 56 sivua. Kirjapaja 2011. Kansikuva Katja Kuittinen.
















Vaikka lumen määrä – mistään NIETOKSISTA ei todellakaan voi puhua – näyttää taas joulun lähentyessä ainakin täällä Pirkanmaalla uhkaavasti vajentuvan, niin silläkin uhalla nyt on korkea aika esitellä Jukka Itkosen monenikäisille sopiva runokokoelma Lumilyhdyn valossa.

Kokoelman talviaiheiset runot puhuttelevat ensisijaisen aikuiskohderyhmänsä lisäksi myös lapsia. Itkosen runot tiivistyvät toisinaan melkein lakoniseen havaintoon, kuten kokoelman avaavassa runossa ”Marraskuun viimeinen päivä”:

Sorsalla suojana
kaislikko,
lapsella äidin syli.

Talvi on
varttia vaille jo,
syksy on varttia yli.

Itkonen on usein pienten ja vähäväkisten asialla, näin myös runossa ”Lintulauta”, jossa hän miettii millaisia suruja punatulkuilla mahtaa olla:

– – Niiden ääni on hiljainen,
hiljainen ääni,
laulu kuin suruista tehty.

Tietoisuus tien avaajista ja toisaalta Itkosen oma pitkä lyyrikon polku oikeuttavat hänet tekemään myös toisintoja klassikon aseman saavuttaneista runoista.

Immi Hellénin ja Aleksis Kiven hengessä on syntynyt ”Oravaisen laulu”, joka alkaa säkeillä

Kuuraisessa kuusikossa
istuu heiluhäntä
havunoksan rauhanviirin alla miettien: – –

Ja yksi henkilökohtaisista suosikeistani on ilman muuta runo ”Lumenkirkas valo”, jonka päätteeksi Itkonen kehottaa:

Mieti miten kauas pääsee
kun malttaa olla aloillaan.

Tämä jos mikä on totinen tosi. Itse en ole jouluhysteriaan vielä pahasti langennut, mutta aika moni muu on, jos voi jotain kaupungin jouluhumusta päätellä…


Rouva Huu löysi ilokseen kokoelmasta kaksi hyvää runoa tänä iltana urakoitavien joulukorttien kupeeseen (runot ”Joulukalenteri” ja ”Talviuni”).

Itkosen runot ovat selkeitä, seesteisiä ja kaikkea kimuranttia ilmaisua karttavia. Juuri siksi Lumilyhdyn valoon soisi kokoontuvan koko suvun, vauvasta vaariin.

Vanhoille joulusaduille ja -runoille ominainen joulun henki ja vähävaraisten muistaminen todentuu hienosti takakannesta ilmitulevasta asiasta: kirjan tuotolla tuetaan Yhteisvastuukeräystä.