Lentoon lähtevä poika

Jani Toivola & Saara Obele: Poika ja hame, 39 sivua, Otava 2021. 

 

Koulun pihalla on kahdenlaisia rinkejä, tyttöjen ja poikien. Roni kävelee aina poikien rinkiin, vaikka haluaisi oikeasti leikkiä tyttöjen kanssa. Tytöillä on Ronin mielestä paljon hauskempaa. He nauravat ja hyppäävät ruutua. Pojat ovat Ronista liian rajuja. Ronia kiinnostavat usein asiat, joista muut sanovat, että ne ovat tyttöjen juttuja. Ronin mielestä on ihan hölmöä ajatella, että jotkut asiat ovat poikien ja jotkut tyttöjen. Ei sellaista ole, se on keksittyä. Mummo on sanonut niin. Äiti on eri mieltä eikä tykkää, kun mummo antaa Ronin edelleen leikkiä kotona nukeilla, vaikka Roni on jo iso poika. Äiti pelkää, että Ronia kiusataan siitä. Mummo sanoo, että elämässä ei pitäisi niin paljon pelätä, mitä muut ajattelevat. Jokaisen pitää saada olla sellainen kuin on ja PISTE. 

 

Ronin koulussa välitunnilla tytöt ja pojat ovat
tiukasti omissa ryhmissään. Saara Obelen kuvitusta
Jani Toivolan tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame
(Otava 2021).

 

 

Jani Toivolan ja Saara Obelen ensimmäinen lastenkirja tuo mieleen 1970-80-lukujen arkirealistisen lastenkirjallisuuden. 

 

Kuvituksen väriskaalassa on paljon ruskean sävyjä. 

Myös Obelen tapa kuvata ihmisten piirteitä ja eleitä on tuttu menneiltä vuosikymmeneltä. 

Kuvituksen värimaailma ja tapa kuvata
ihmistä assosioivat 1979–80-luvuilta
tuttuun kuvastoon. Saara Obelen kuvitusta
Jani Toivolan tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame 
(Otava 2021).

Nykyiseen kuvakirjaformaattiin nähden tekstiä on myös poikkeuksellisen paljon ja se on taitettu aukeamille raskaina palkkeina ilman kappalejakoa. 

 

Retrotyyli voi toki olla myös harkittu elementti, mutta toisaalta Jani Toivolan tekstissäkin on jo aikansa elänyttä asenteellisuutta, jollaista ei lastenkirjallisuudessa ole näkynyt enää pitkään aikaan.  

Mummon ja Ronin välit ovat avoimet ja mutkattomat.
Saara Obelen kuvitusta Jani Toivolan tekstiin
kuvakirjassa Poika ja hame (Otava 2021). 

Roni on – maitohampaiden vaihtumisesta päätellen – ekaluokkalainen iloinen pikkupoika.  

Äidin punainen hame kiinnostaa häntä. Äiti on kuitenkin kieltänyt Ronia ottamasta hametta ilman lupaa.

 

Siksi hameesta on tullut entistä kiehtovampi ja poika kokeilee sitä äidin ollessa yövuorossa, kun lapsenvahdiksi tullut mummo kuorsaa toisessa huoneessa. 

Mummo tosin ei ole Ronin kiinnostuksen kohteista lainkaan niin huolissaan kuin äiti. 

 

Ikkunasta tulevassa katulampun valossa hame kiiltää jännittävästi. Kangas tuntuu pehmeältä. Roni pujottaa hameen varovasti päälleen. Käsissä kihelmöi ja sydän hakkaa niin kovaa, että se tuntuu ohimoilla asti. Ronia hymyilyttää. Vaikka huoneessa on hämärää, häntä ei pelota ollenkaan. Ronista tuntuu kuin hän olisi nousemaisillaan lentoon. 

 

 

Ronin rohkaistuminen kuvataan oivaltavasti astumisena
tyylitellyn oven kautta. Saara Obelen kuvitusta 
Jani Toivolan tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame 
(Otava 2021).

 

Roni ottaa hetken mielijohteesta äidin hameen mukaan kouluun ja pukee sen päälleen. 

Rinnakkaisluokan pojat nauravat ja osoittavat häntä sormella. 

Yksi poika kaataa repun tavarat lattialle. Hetken Roni tuntee olonsa uhatuksi, kunnes kaikki häly ja hämminki hiipuvat taustalle: Roni ymmärtää, että hänen ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. 

Rehtori soittaa äidille, joka odottaa poikaansa kyynelsilmin koulun pihalla. 

Äiti pyytää Ronilta anteeksi ja kertoo olevansa ylpeä poikansa rohkeudesta.

Äidin ja mummon lisäksi Ronin tukijoukkoon liittyy myös
luokkatoveri Pinja. Saara Obelen kuvitusta Jani Toivolan
 tekstiin kuvakirjassa Poika ja hame (Otava 2021).

 

 

 

Aiheeltaan Poika ja hame ei siis ole mullistava.

Jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestyi kuvakirjoja, joissa lapset – usein juuri pojat – rikkovat sukupuoleen sidottuja normeja. 

Aiemmin ilmestyneissä kuvakirjoissa aihetta käsitellään Toivolan ja Obelen kuvakirjaan verrattuna huomattavasti vapautuneemmin, ilman outouden leimaa ja lapsen läheisten aluksi tuntemaa häpeää ja asian kieltämistä. 

Brittiläisen David Walliamsin Poika ja mekko  tuo aiheeseen myös ronskin huumorin ilman että lastenromanain keskusteema, päähenkilön identiteetin löytyminen ja halu olla rohkeasti oma itsensä, vesittyy. 

Näyttelijä, ohjaaja Jani Toivola on myös antamissaan haastatteluissa kyseenalaistanut miesten ahdasta pukeutumiskoodia.

 

Lisää lastenkirjoja sukupuolisensitiivisyyden huomioimisesta:

 

Jessica Love: Julius on merenneito, suomentanut Ari Jaatinen, S&S 2019 / kuvakirja

Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Hurja Maija, Karisto 2019 / kuvakirja

David Walliams: Poika ja mekko, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, Tammi 2015 / lastenromaani

Tittamari Marttinen: Ikioma perheeni, kuv. Aiju Salminen, Pieni Karhu 2015 / helppolukuinen lastenkirja

Jessica Waltonin & Doucal MacPherson: Olen ystäväsi aina, suom. Emma Alftan,  Otava 2016 / kuvakirja 

 

Tuula Korolainen & Taru Castrén: Minä olen perhonen, Tammi 2010 / kuvakirja

 

Anneli Kanto & Noora Katto: Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat, Karisto 2011 / kuvakirja

 

Pija Lindenbaum: Kenta ja barbiet, suom. Päivö Taubert, WSOY 2008 / kuvakirja

 

Christian Bruel, Anne Bozellec & Annie Galland: Juttu Juuliasta, jolla oli pojan varjo, suom. Irma Suksi, Nordan 1981 / kuvakirja 

 

 

Kaverikarusellin pyörteissä

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 203 sivua,  Karisto 2018. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Tittamari Marttisen viime vuonna alkanut Linnea-sarja on jälleen hyvä esimerkki nuortenkirjallisuuden uudesta vuorovaikutteisuudesta.

Lukijat voivat nimittäin vaikuttaa kirjojen sisältöön lähettämällä kysymyksiä osoitteeseen linneanlaiskanlinna@gmail.com.

Linnea on siirtymässä kesän jälkeen yläkoulusta lukioon. Hän asuu pohjois-Suomessa pikkukaupungissa ja on päässyt paikallislehteen pitämään nuortenpalstaa, missä vastailee ikätovereitaan askarruttaviin kysymyksiin.

Linnea-kirjat liittyvät vanhaan tyttökirjallisuuden traditioon, mutta henkilögalleria on edeltäjiään ulokkeisempi ja niinpä sarja antaa myös kepeää   chick lit -tyttökirjallisuutta huomattavasti enemmän ajattelun aihetta lukijalleen.   

Linnean paras ystävä Sini on kotiutunut Suomeen Iranista veljensä Bahramin  kanssa. Bahram tykkää pojista, mutta empii kertoa asiasta vanhemmilleen. 

Linnea saa sydämentykytystä tutustuessaan Ruskaan, joka suunnittelee täysi-ikäiseksi tultuaan sukupuolenvaihdosleikkausta. Hyvä ystävä Elsa kärsii bulimiasta. Linnean vanhemmat ovat eroamassa ja äiti on löytänyt uuden rakkauden lentokapteeni Annasta. 

Näistä ja monista muista kaverien pulmista voisi saada angstintäyteisen nuortenkirjakipuilun, mutta Linnean neuvokkuuden ja optimismin ansiosta asiat kääntyvät aina parhain päin.   

Aurinkoa, Linnea! puhuu elämänmakuisesti moniarvoisen nuoruuden puolesta.

Linnea on nuoreen ikäänsä nähden varsin pätevä ihmistuntija.  

Jokaisen luvun alussa on Linnealle lähetetty kysymys, joka sidotaan melko saumattomasti Linnean ja hänen ystäviensä edesottamuksia kuvaavaan pääjuoneen.

Linnea on pirskahteleva ja elämäniloinen nuori, joka ei jumita ulkonäkö- tai seurustelupaineissa tai elämän suorittamisessa ylipääätään:

–   Kai me harrastetaan elämästä nauttimista, minä sanoin. 

Hämmästyin vähän itsekin, kun sanoin sen ääneen. Mutta niinhän se oli. Napakymppi. 

– Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin hyviä kavereita ja kivaa tekemistä, Sini pohti, – ja välillä vähän merta ja aurinkoa.
  

Täsmälukemista tähän päivään

Tänään vietetään kansainvälistä naisten päivää.

Sukupuolineutraalin ja sukupuolisensitiivisen kasvatuksen tuulet näkyvät jo suomalaisissakin lastenkirjoissa monin tavoin.

Ideat ovat rantautuneet Suomeen Ruotsin kautta, mutta onneksi meillä ei olla ehkä ihan yhtä ryppyotsaisia kuin naapurissa... ainakaan vielä.

Kotimaisissakin kuvakirjoissa on toki jo lapsia, joiden sukupuolta ei ole tekstissä lapsen nimeämisen kautta tai kuvituksessa avattu lainkaan. 

Hyviä esimerkkejä ovat Hannamari Ruohosen Minun kadonnut äitini (S & S 2017) sekä Satu Kettusen & Inka Nousiaisen Yökirja (Tammi 2015).

Maija Hurme on kuvittanut Ruotsiin Olika-kustantamolle Åsa Mendel-Hartvigin teksteihin perustuvia taaperoiden katselukirjoja Titta-sarjaan. 

Hurme on kertonut, että kuvituksen luonnosvaiheessa kustantamo oli erityisen kiinnostunut siitä, minkä pituiset lapsihahmojen silmäripset ovat. Lopputuloksena oli, että lapsilla ei ole lainkaan silmäripsiä, jotka voisivat vihjata lapsen sukupuoleen.

Olika-kustantamon kustannuspoliittisena mottona on normikriittinen julistus "Ut med stereotyper –in med möjligheter!"   

Perinteisistä sukupuolirooleista vapaita lapsihahmoja on jo esiintynyt tovin verran sekä käännetyissä että kotimaisissa kuvakirjoissa.

Esimerkiksi Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet (WSOY 2008, suom. Päivö Taubert), Tuula Korolaisen & Taru Castrénin Minä olen perhonen (Tammi 2010) ja Anneli Kannon & Noora Katon Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto 2011 ) antavat pojallekin luvan koreilla vaatteilla ja leikkiä ns. tyttöjen leikkejä.

Jo ajat sitten kumoutuneita kliseisiä ammattistereotypioita huojuttaa Antti Nikusen taaperoikäisten katselukirja Onna on poliisi  (WSOY 2017).

Elena Favilin & Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (suom. Maija Kauhanen, S & S 2017) sulkee harmillisesti jo kirjan nimessä ulkopuolelle ison osan potentiaalisesta kohderyhmästä. Historian ja nykyhetken vahvat ja dynaamiset naissankarit kiinnostavat toki nykyisen moniarvoisuuden aikana ihan kaikkia!

Suoranan sukupuoli-identiteettiä työstävät lastenkirjat ovat Suomessa vielä harvinaisia. Yksi alueenvaltaus kuitenkin jo on: Jessica Waltonin & Dougal MacPhersonin kuvakirja Olen ystäväsi aina (Otava 2016, suom. Emma Alftan) kertoo Tuomaksen Erkki-nallesta, joka ilmoittaa arastellen Tuomakselle halunneensa aina olla Elli-niminen tyttö.

Sukupuoleen liittyvät stereotypiat miellyttävät vielä saksalaisia,  mikäli johtopäätöksen uskaltaa vetää Maja von Vogelin & Eva Czerwenkan runsaasti kuvitetun neljän tarinan sikermän nimestä  Kivaa olla tyttö! (suom. Seija Kukkonen, Mäkelä 2016, alkuteos Mädchengeschichten).  

Helppolukuisesssa, versaaliaakkosin ja tavuviivoin höystetyssä  Kirjatiikeri-sarjan kirjassa ei siekailla yhtään tuoda eri tavoilla esille sitä, että tytöillä nyt kerta kaikkiaan on omat kivat juttunsa!

Poleemisesta nimestään huolimatta tytöt toki esimerkiksi ratsastuksen lisäksi  leikkivät myös merirosvoa ja kiipelevät puumajassa. Piia pähkäilee valinnaisaineen kanssa, ja ottaa uhmasta kotitalouden sijasta puutyöt, kun Vili häntä kiusaa perinteisestä valinnasta. Kokeilun jälkeen Pia vaihtaa kotitalouteen, sillä ”tyttöjen hommia ei voita mikään”.

Vaaleanpunaista pikkutyttökulttuuria Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen hengessä suositaan monissa kotimaisissa lastenromaaneissa. 

Viime vuoden satoa ovat Heidi Viherjuuren Hilja ja vihreän talon kesä (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2017) ja Taru Viinikaisen Tiltu ja Lettu, Leikkimökin asukas (kuv. Oili Kokkonen, WSOY 2017). 

Anarkismia perinteisiä sukupuolirooleja kohtaan löytyy sitä vastoin jo kirjan nimistä lähtien Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista (kuv. Ninka Reittu, Otava 2016 ja 2017) sekä Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpään talvitaiasta (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2017).

Erilaisuus on rikkaus, myös ystävyydessä

Elena Agnello & Adrie Le Roux: Minä olen Alex, suomentanut Riitta Oittinen, 29 sivua, Pieni Karhu 2016.

Jessica Walton & Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina, tarina rohkeudesta ja rakkaudesta, suomentanut Emma Alftan, 32 sivua, Otava 2016.

Ystävänpäivän kunniaksi Lastenkirjahyllyssä on esillä kaksi vähän erilaista ystävyydestä kertovaa kuvakirjaa.

Eteläafrikkalainen Elena Agnellon  & Adrie Le Rouxin kuvakirja Minä olen Alex ei huuda sanomaansa.

Se piilottaa mottonsa esilehdelle, mistä löytyy Nelson Mandelan viisaus:

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan, vaan se on opeteltava. Jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Alexilla on syntymäpäivä. Hän kutsuu juhliin kaikki ystävänsä.  Ystävät tulevat eri kulttuureista ja uskonnoista, kullakin on omat erityispiirteensä ja perheiden kokoonpanokin vaihtelee. 

Kuvakirja kertoo konstailematta moniarvoisuudesta ja kulttuurien rikkaudesta.  

Kirjan päätteeksi nähdään kaikki Alexin ystävät pitkän juhlapöydän ympärille
kokoontuneina. Adrie Le Rouxin kuvitusta Elena Agnellon tekstiin kuvakirjassa
Minä olen Alex (Pieni Karhu 2016). 

Yhdysvaltalainen kuvakirja Olen ystäväsi aina heijastelee kiinnostavasti muutosta, joka on käynnissä yleisemmälläkin tasolla pikkulastenkirjallisuuden aiheissa.

Sukupuolineutraali kasvatus on hiljalleen Ruotsin kautta leviämässä myös Suomeen ja transsukupuolisuuden tunnot ovat jo ehättäneet kotimaisen nuortenkirjallisuudenkin aiheeksi (Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Otava 2016).

Tuomaksen lelunalle on allapäin. Se pelkää, että Tuomas lakkaisi olemasta sen ystävä, jos kuulisi mitä nalle on ajatellut.

Erkki-nalle huokaisi syvään. ”Minun täytyy olla oma itseni. Sydämessäni olen aina tiennyt, että olen tyttönalle, en poikanalle. Toivoisin, että nimeni olisi Elli, ei Erkki.”

Lastenkirjassa nallen sukupuoli-identiteetin muuttuminen on ilmoitusluontoinen asia, joka ei aiheuta Tuomaksessa tai tämän lähipiirissä mitään hämmennystä.

Jessica Waltonin & Dougal MacPhersonin kuvakirja kertoo transsukupuolisuudesta pienen lapsen ymmärryksen tasalta. Koko moniulokkeista asiaa ei ole tarkoituskaan jysäyttää lapsen tietoisuuteen, vaan tärkeämpää on nostaa tämä aihe esiin ja perusteellisemman keskustelun alle, jos siihen lapsen lähipiirissä on tarvetta.