perjantai 30. huhtikuuta 2010

Vinskiä naurattaa!

Lasten Kirjallisuuslehti Vinski 2/2010. Päätoimittaja Tittamari Marttinen ja vastaava toimitussihteeri Pertti Terho. 24 sivua. Julkaisija Lukukeskus. Kustantaja Stellatum. Kansikuva: Jii Roikonen.









Juuri parahiksi vapuksi kopsahti eilen postilaatikkoon lasten kirjallisuuslehti Vinskin huumoripainotteinen kakkosnumero.

Jii Roikosen vappua ja lasten rakastamaa pieruhuumoria yhdistävä kansikuva johdattaa hyvin lehden teemaan.

Konalan ala-asteen 6 A -luokan oppilaat ovat kirjoittaneet jämäkän pääkirjoituksen huumorin merkityksestä:

Luokkamme mielestä hyvän kirjan resepti on yksinkertainen: hyvä juoni ja paljon huumoria. Kun kirja ei ole tylsä, tekee mieli lukea se uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Useakaan lukukerta ei laimenna hyvästä kirjasta saatavaa naurua.


Vantaan sanataidekoululaiset ovat olleet tapaamassa kirjailija Eppu Nuotiota, joka antaa syvähaastattelussa kirjoitusharrastusta harkitsevalle hyvän kirjoitusvinkin: "Jos kirjoitat joka päivä yhden lauseen, on sinulla vuoden päästä koossa jo 365 lausetta!"

Suurin osa Vinskin kirja-arvioista on lasten itse laatimia. Heidän tarkkanäköisyyttään, rehellisyyttään ja suvereenia ilmaisuaan ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi 10-vuotias Rilla Saukkonen Oulusta arvioi Jaakko Heinimäen ja Christel Rönssin Suomen lasten Raamatun (Otava 2009). Rilla arvostaa Rönnsin humoristista kuvitusta ja tekee muun muassa hienon havainnon Elämän puun toistumisesta vielä kirjan viimeisessä kuvassa, jossa tyttö keinuu!

Suomalaisen lasten vitsikirjallisuuden äiti, Pirkko-Liisa Perttula, esittelee uuden Kummitusperhe Kammoset -sarjansa ja kertoo sen syntyhistoriasta.

Markku Karpion uusi, aiemmin julkaisematon tarina Kapteeni Koukun käsi on riemastuttava, mutta myös kantaa ottava muistelu sotasankareiden saunareissusta yhden lapsenlapsen näkökulmasta kerrottuna.

Tampereen Karosen koulun lukudiplomia esitellään Pertti Terhon jutussa Karosen koulu haastaa etsimään lukukokemuksia. Jyväskylän sanataidekoululaiset ovat myös käyneet katsomassa uuden Liisa ihmemaassa -elokuvan 3D-versiona.

Ja sokerina... tai kikkareena... lehden lopussa on vielä katsaus saatavilla olevaan lasten pieru- ja kakkahuumorin kyllästämään tieto- ja kuvakirjallisuuteen. Esittelyä ei suositella heikkohermoisille tai -vatsaisille!

Vinski on tiettävästi koko Euroopankin mittakaavassa ainutlaatuinen alakouluikäisille suunnattu kirjallisuuslehti. Se on ilmestynyt vuodesta 2003 lähtien. Rouva Huulla on ollut ilo kuulua lehden toimituskuntaan alusta lähtien.

Lehden nimi tulee tietysti Aapelin eli Simo Puupposen rakastetuista Vinski-kirjoista, joissa kerrotaan Hömpstadin pikkukaupungista pisamanaamaisen Vinski-pojan ja puhuvan harakan näkökulmasta.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Murheen alhosta Ilon kukkulalle: masennuksesta kertovia lastenkirjoja


Raili Mikkanen: Histamiini ja Koni alakulo. Kuvittanut Jukka Lemmetty. 85 sivua. Tammi 2010.

Raili Mikkasen Histamiini-marionettihevonen koki ensitulemansa television Joulukalenteri-ohjelmassa vuonna 1980. Näyttelijä Matti Ranin antoi sille äänensä ja hyväntuulisesti rallattelevasta hevosesta tuli heti kaikkien suosikki. Ensimmäinen Histamiini-kirja ilmestyi Otavan kautta vasta pari vuotta myöhemmin ja nyttemmin Histamiinin seikkailut jatkuvat Tammen helppolukuisessa Keltanokka-sarjassa.

Marionettihevoset Histamiini ja Titiina kohtaavat Koni Alakulon, jonka alavireinen ja toivoton olemus ei jätä vastuuntuntoista parivaljakkoa rauhaan. Ne haluavat tehdä voitavansa Alakulon auttamiseksi.

Koni Alakulo syö pelkkää murheheinää ja asuu Alakulon alhossa. Uudet ystävykset lähtevät ylittämään reippaasti Murheen ja surun suota, kunnes Histamiinin kaviot lipeävät pitkospuilta ja se joutuu hetteikköön. Koni Alakulo pelastaa Histamiinin pinteestä ja saa näin kadotetun itseluottamuksensa takaisin. Kolmikko päätyy lopulta Ilokukkulalle ja Tyynen metsään, jossa mieli rauhoittuu ja siellä Koni Alakulo, jonka oikea nimi on Alvari, oivaltaa, että "Suru kuuluu elämään ja joskus se osuu kohdalle. Mutta surun pitää antaa mennä, kun on uuden aika."

Raili Mikkanen kuvaa hyvin viitteellisesti ja silti hienovireisesti masentuneen ihmisen – tai eläimen! – vähittäistä toipumista, jossa läheisten tuella on merkittävä osa.

Kuluvalla viikolla vietetään Mielenterveyden keskusliiton Hyvän mielen viikkoa.

Erilaiset mielenterveysongelmat – pitkään jatkuvat tai ohimenevät – ovat viimeistään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vakiintuneet jo kuvakirjallisuudenkin aiheeksi. Kyse on kuvakirjallisuuden valtavirran rinnalla tietysti erittäin marginaalisesta ilmiöstä. Lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia julkaisevat nykyisin enenevässä määrin erilaiset lastensuojelujärjestöt ja yhdistykset, jotka ovat havainneet tietotyhjiön ja halunneet täyttää sen omilla julkaisuillaan.


Tässä Rouva Huun poimintoja aihealuetta käsittelevistä kuvakirjoista tai tietokuvakirjoista:

Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere ry:n julkaisuja 2002–2006:
Mikon äiti on masentunut
Miian isä on sekaisin.
Millan päiväkirja, näpit irti!
Markuksen äiti saa apua
Matin isä oli vähällä kuolla



Näissä kirjasissa korostetaan painokkaasti, ettei vanhemman sairastuminen masennukseen, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön tai psykoosiin koskaan johdu lapsesta eikä tämä näin ollen myöskään ole vastuussa vanhemman parantumisesta. Tämäntyyppisissä kirjoissa lasten suojaksi tuleekin aina viranomaisten ja muiden lähiomaisten turvaverkko, joka pitää vanhemman sairastumisen ajan huolta lapsen tarpeista. Kirjat antavat luontevasti tietoa sairauden hoidosta, johon kuuluvat oleellisena osana perhetapaamiset, hoitoneuvottelut sekä terapeutin ja sairastuneen vanhemman väliset keskustelut.

Minna Hintsala ja Moona Jääskeläinen: Tepa tahtoo tietää. Mannerheimin lastensuojeluliitto 2002.
Tiina Holmberg: Kun maasta sataa vettä. Pesäpuu ry 2002.
Tytti Solantaus & Antonia Ringbom: Mikä meidän vanhempia vaivaa? Käsikirja nuorille, joiden äidillä tai isällä on mielenterveyden ongelmia. Omaiset mielenterveystyön tukena Uudenmaan yhdistys 2005.
Sirkku Niemelä ja Tiuku Pennola: Pienilläkin padoilla on korvat. Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliitto ry 2000.

Muita yleiskustantajien julkaisemia lasten kuvakirjoja:

Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja Äiti Valtava. WSOY 2008.
Salla ja Hannu Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori. WSOY 2007.
Jill Murphy: Paksulan äidin lepopäivä. Kustannus-Mäkelä 2006.
Hiawyn Oram ja Susan Varley: Mikä hätänä, Mäyrä? Lasten Keskus 1997.
Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi. Otava 1990.
Tuulia Hyrske: Ypö yksin. Tammi 1990.
Vladimir Skutina ja Eugen Sopko: Sininen naurulokki. Kustannus-Mäkelä 1989.
Oliver Gary, Norman Wright ja Shardon Dahl: Otso Onninen, hymy hukassa Kirjatoimi 1988.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Maailman parhaat lasten- ja nuortenkirjat?


Ed. Julia Eccleshare: 1001 children´s books you must read before you grow up. Universe 2009. 960 s.











Kirjavinkkariyhdistyksen pirkanmaalaiset aktiivijäsenet ovat käynnistäneet Kirjavinkkariblogissa
kaikille avoimen äänestyksen sellaisista lasten- ja nuortenkirjoista, jotka itse kunkin pitäisi ehdottomasti lukea.

Äänestää voi myös Naamakirjan linkkien kautta.

Äänestyksen järjestämistä on saattanut siivittää myös viime vuonna ilmestynyt Julia Ecclesharen toimittama teos 1001 children´s books you must read before you grow up, jonka arvio julkaistiin Helsingin Sanomissa pääsiäisen jälkeen.

Ecclesharen toimittama teos on monen kompromissin, avoimen tai vähemmän avoimen lobbaamisen ja henkilökohtaistenkin pitämysten sekoitus, jonka valinnoilla ei keskenään välttämättä ole mitään logiikkaa.

Suomalaisten on yhtä kaikki syytä olla tyytyväisiä siitä, että meidän pienen kielialueemme kirjat ja kirjailijat ovat ylimalkaan päässseet opukseen mukaan!

Kirjavinkkariblogin äänestykseen saa osallistua kuka tahansa ja tulosten arvioinnin kannalta on tietysti kiinnostavaa, että jokainen paljastaa toimijataustansa, mistä käsin oman luettelonsa on tehnyt. Tavoitteena on kerätä yhteensä 500 lasten- ja nuortenkirjan kärkilista.

Säännöt ovat seuraavanalaiset:

1. Nimeä viisi lasten- tai nuortenkirjaa, jotka sinun mielestäsi "jokaisen" pitäisi lukea. Kyseessä pitää olla kaunokirjallinen teos eli mukaan kelpaavat romaanien lisäksi vaikkapa kuvakirjat, sarjakuvat ja lyriikka.

2. Valintaperusteena voi käyttää omaa makua, kirjan historiallista, kulttuurillista tai yleissivistävää merkitystä, ihan mitä tahansa. Perustelut ovat kivoja (mutta eivät pakollisia) ja toisten vastauksia saa luonnollisesti kommentoida jos mieli tekee.

3. Teoksen ei ole pakko olla suomennettu, vaan muullakin kielellä kirjoitetut teokset lasketaan mukaan.

4. Levittäkää halutessanne sanaa myös työkavereillenne tai muuten vaan aiheesta kiinnostuneille ja toimittakaa sitten vastauksia eteenpäin!

5. Lopuksi kootaan yhteenveto Kirjavinkkariblogiin tai saatetaan tulokset muulla tavalla kaiken kansan tietoisuuteen.

6. Pääasia, että kirja, jota ehdotat on lasten- tai nuortenkirja. Sillä ei ole väliä pitäisikö se lukea jo lapsena vai onko se sellainen, että kaikkien aikuisten pitäisi ko. kirja lukea.

7. Aikaa äänestykselle on 25. kesäkuuta 2010 asti.

Rouva Huun lista voisi näyttää esimerkiksi tällaiselta. Perusteluina vaikuttavuus minuun eri-ikäisenä lukijana sekä kirjailijan halu luoda jotain uutta ja erilaista. Myös eri-ikäisiä lukijoita olen pyrkinyt pitämään listan laadinnassa mielessä.


Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Michael Ende: Tarina vailla loppua
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Häräntappoasettahan ei alunperin julkaistu nuortenromaanina, mutta se lunasti hyvin nopeasti nuorten lukijoiden jakamattoman hyväksynnän. Ja voidaan myös ajatella, että Härkösen romaani on näyttänyt mallia modernin nuortenromaanin myöhemmälle kehitykselle 1990-luvulla.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Ajaton ja valloittava Matti ja krokotiili


Hannu Taina: Matti ja krokotiili. 3. painos Otava 2010.









Taidegraafikko, akateemikko Outi Heiskanen on tänään Lapsimessuilla julkistanut vuoden 2010 Lastenkirjapöllö-palkinnon saajaksi Hannu Tainan kuvakirjan Matti ja krokotiili (Otava 1992).


Heiskanen perusteli valintaansa mm. tähän tapaan:

Matti ja krokotiili on hauska sekoitus Tainan omia lapsuuden muistoja ja nykylapsen arkea. Kaupungin hälyn ja kiireen keskellä kuvakirja kannustaa lasta tarkkailemaan lähiympäristöään kaikki aistit avoinna.


Matin ja krokotiilin ystävyydestä kertova kirja on Hannu Tainan ensimmäinen oma kuvakirja, johon hän teki myös tekstin itse. Kuvakirja on asetelmiltaan klassinen tarina lapsen ja mielikuvituseläimen ystävyydestä. Tainan taidokas, värien, valon ja varjojen kontrasteja silmiähivelevästi toistava kuvitus on mestarin työtä.



Kuvakirja on kunnianosoitus Helsingin vanhoille jugendkerrostaloille. Todennäköisesti helsinkiläiset tunnistavat kuvista aitoja katunäkymiä.

Matin koti on miellyttävän boheemi: hänen vanhempansa kunnioittavat selvästi kalustevalinnoillaan ja koko elämäntavallaan kaikkea ajan patinoimaa. Matin isän kerrotaan myös rakentavan kotitalon kellarissa barokkikaappia, josta tulee "Kodin Ylpeys".



Matin pikkuvanhassa olemuksessa on jotain hyvin herkkää ja hetkeen virittynyttä. Matti on selvästi itsekseen viihtyvä tutkijaluonne, joka on siirtymässä uuteen ja jännittävään elämänvaiheeseen. Viimeisellä aukeamalla kerrotaan isän ja Matin yhdessä ostamasta tarharepusta.

Kirjakauppasäätiö jakaa vuorovuosin Lasten- tai Nuortenkirjapöllö-palkinnon tunnustuksena yli kymmenen vuotta sitten julkaistusta, mutta edelleenkin merkittävänä pidettävästä lasten- tai nuortenkirjasta.

Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita kirjailijoita ja kuvittajia ja tuoda heidät sekä heidän teoksensa myös uusien lukijapolvien ulottuville. Palkintoon kuuluu 1500 euron rahapalkinto sekä pronssinen kirjapöllöpatsas.

Muut Lastenkirjapöllöehdokkaat olivat Samuli ja Annukka Aikion ja Mika Launiksen Tyttö joka muuttui kultaiseksi koskeloksi, Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi sekä Katriina Viljamaa-Rissasen Jere löytää häntänsä. Viimeksimainittua lukuunottamatta muista ehdokaskirjoista on otettu uusintapainokset.

GRR... eli hyvää kritiikin päivää

Suomen Arvostelijain Liitto eli SARV viettää kuluvana vuonna 60-vuotisen toimintansa juhlavuotta ja tänään liitto järjestää jo perinteeksi tulleen kaikille avoimen Kritiikin päivä -seminaarin Helsingissä Tieteiden talolla klo 14 lähtien. Seminaarin otsikkona on Kulttuurikritiikki – demokraattisen yhteiskunnan kivijalka?

Aiheen tiimoilta alustavat Turun Sanomien päätoimittaja Riitta Monto, säveltäjä ja esseisti Kalevi Aho ja taiteilija, professori Teemu Mäki. Klo 16–17 on paneelikeskustelu, jota luotsaa FT Thomas Wallgren.


Eilen puoli yhdeksän pääuutisissa todettiin taidekritiikin vähentyneen järkiään kaikissa sanomalehdissä. Kulttuurista tulee uutinen entistä enemmän taiteilijan ja hänen mediasäkenöivyytensä kautta. Kaikki taiteilijat – lasten- ja nuortenkirjailijat mukaan lukien – eivät kuitenkaan ole halukkaita esiintymään median parrasvaloissa, vaan antavat kernaammin teostensa puhua puolestaan.

Taidekritiikkiä ja haastatteluita julkaistaan myös entistä enemmän samasanaisina samaan lehtikonserniin kuuluvissa maakuntalehdissä.

Ilmiö ei sinällään ole uusi. Rouva Huu törmäsi tähän jo 1990-luvulla kirjoittaessaan lasten- ja nuortenkirja-arvioita Keskisuomalaiseen. Kun tohdin pyytää palkankorotusta monen vuoden avustussuhteen jälkeen hieman alakanttiin mitoitettuihin kirjoituspalkkioihin, tarjottiin vastineeksi mahdollisuutta julkaista samat kritiikit myös Savon Sanomissa, pientä nimellistä lisäkorvausta vastaan. Hampaat irvessä, puun ja kuoren välissä, jatkoin tätä yhteistyötä erilaisten kompromissisopimusten kautta vähän 2000-luvunkin puolelle.

Lasten- ja nuortenkirjailija Marika Laijärven (aik. Uskali) Maagisesta arkista sain vähän aikaa sitten surukseni lukea, että hän on päättänyt lopettaa lasten- ja nuortenkirjakriitikon pestinsä Keskisuomalaisessa juuri tällaisen konsernikeskeisen ja todennäköisesti myös entistä häikäilemättömämmäksi käyneen riiston vuoksi.

Rouva Huu mekkaloi lastenkirjakritiikin tilasta – lehden niin pyytäessä – uusimmassa Kirjastolehdessä.

Suomen Nuorisokirjailijat ry vetosi myös äskettäin Helsingin Sanomien yleisönosastossa lasten- ja nuortenkirjakritiikin säilymisen puolesta.

Rouva Huu agitoikin nyt kritiikin päivän kunniaksi eri tahoja pitämään entistä enemmän meteliä - ja mieluusti ihan sordiinolla ! - asiantuntevan ja säännöllisen lasten- ja nuortenkirjakritiikin ja tähän kirjallisuuden alueeseen liittyvän uutisoinnin ja muun kirjoittelun puolesta, mahdollisimman monella eri foorumilla.


Lastenkirjahylly on ollut pystyssä reilut puoli vuotta. Hyllyn perustaminen oli henkilökohtainen protesti eri sanoma- ja aikakauslehdissä vähentyneelle, typistyneelle ja pintapuolistuneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille.

Rouva Huu olisi tietysti ylen utelias kuulemaan, kuinka tämä hyllykonsepti on vakiolukijoiden mielestä toiminut: pitäisikö hyllyyn saada jotain erikoistehosteita vai toimiiko se parahultaisesti nykyisellä konseptillaan?

torstai 22. huhtikuuta 2010

Iloa uudesta kirjasta: Luovuuden lähteillä


Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen: Luovuuden lähteillä. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat. BTJ Kustannus 2010. 334 sivua. Kansikuvan suunnittelu Tarja Kettunen.













Rouva Huu julkaisee sen verran harvakseltaan mitään kirjan kokoista, että tällainen päivä, kun postinkantaja tuo painotuoreet tekijänkappaleet, on aina erityinen juhlapäivä.

Luovuuden lähteillä. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat on sisarteos aiemmin toimittamalleni kirjalle Matka mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (SNI:n julkaisuja 27, Tammi 2004).

Teoksen 19 kirjailijapuheenvuoroa on esitetty alunperin Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin 30-vuotista toimintaa juhlistaneessa, kaikille avoimessa luentosarjassa, joka järjestettiin yhteistyössä Tampereen ja Helsingin yliopistojen kanssa syksyllä 2008.

Kirjassa on mukana 19 eturivin lasten- ja nuortenkirjailijaa: Anu Holopainen, Laila Kohonen, Marja-Leena Lempinen, Marja-Leena Mikkola, Sari Peltoniemi, Kari Vaijärvi, Tapani Bagge, Tomi Kontio, Tittamari Marttinen, Vuokko Niskanen, Kaija Pispa (aik. myös nimellä Löytty), Mika Wickström, Yvonne Hoffman, Riitta Jalonen, Leena Krohn, Raili Mikkanen, Eppu Nuotio, Esko-Pekka Tiitinen sekä Taru ja Tarmo Väyrynen.

Kirjailijoiden artikkelit ovat tekijöidensä näköisiä – näkökulmavalinnoissaan innostavia ja toivon mukaan myös keskustelua herättäviä puheenvuoroja siitä, millä ehdoilla ja eväillä lastenkirjallisuutta on Suomessa kirjoitettu 1960-luvulta aina 2000-luvun alkuun ulottuvalla ajanjaksolla.

Luentosarjan esityksiin pohjaavien artikkelien kupeessa on kattavat ja moniportaiset tiedot kirjailijoiden lasten- ja nuortenkirjatuotannosta.

Kirjan lukemalla selviää muun muassa se, kuinka rautatieaseman matkalaukkulokerossa yöpynyt mies on inspiroinut Esko-Pekka Tiitistä ja millä tavalla musta Packard liittyy Tomi Kontion lastenkirjoihin.


Ai niin. Arvatkaapas kuka on teoksen kansikuvapoikana?

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Kirjallakin voi leikkiä!


Lothar Meggendorfer: Nukkekoti. Vanhanaikainen taitettava nukkekoti. Otava 1979.

Lucy Cousins: Maisan talo ja puutarha. Suomentanut Anneli Heimonen. WSOY 2008.

Marion Billet: Kultakutri ja kolme karhua. Suomentanut Mikael Ahlström. Marjatta Kurenniemen suomennosta mukaillen. WSOY 2009.

Saviour Pirotta & Susanna Lockheart: Keijujen talo. Suomentanut Lotta Heikkeri. Nemo 2009.

Jan Pienkowkski: Botticelli´s bed and breakfast. Kingfisher 1996.

Entisenä pikkutyttönä Rouva Huu viehättyy edelleen nukkekotikirjoista.

Mitäs ne oikein ovat?

Nukkekotikirjat kuuluvat näyttämökirjoihin. Ne ovat lelukirjojen kiinnostava alalaji, joissa hyödynnetään kolmiulotteisuutta ja paperileikkauksen läppiä ja luukkuja. Ns. lepotilassa nukkekotikirjat ovat kuin mitä tahansa kirjoja, mutta erikoisen mekanismin ansiosta ne voidaan avata kolmiulotteiseen ja nukkekodin tavoin leikittävään muotoon.

Tällaisiä perinteisen kirjan muotoa kolmiulotteisuuden kautta varioivia näyttämökirjoja voidaan kutsua myös pop up- tai toy books -kirjoiksi: niissä yhdistyy usein lukeminen ja leikkiminen. Ne ovat vuorovaikutteisia leikkikirjoja ja sen takia kattokäsitteenä on mielestäni havainnollista puhua nimenomaan lelukirjoista.

Kolmiulotteisen näyttämökirjan historia juontaa tirkistyskaapista, jonka saksalainen kustantaja Martin Engelbrecht esitteli ensimmäisen kerran 1730-luvulla. Tirkistyskaapissa oli suurennuslasi, jonka läpi katsottiin pitkänomaiseen laatikkoon. Laatikon tausta ja etuala oli leikattu avoimeksi siten, että syntyi kolmiulotteisuuden vaikutelma. 1860-luvulla lontoolainen kustantamo Thomas Dean & Son valmisti sarjavalmistukseen soveltuvan yksinkertaisen tirkistyskaapin, jossa tausta oli kiinnitetty etuosaan taitettavilla paperisaranoilla. Suurennuslasia tai hankalasti käsiteltävää laatikkoa ei näin ollen enää tarvittu. Pienestä narusta vetämällä tasot kohosivat taustastaan kolmiulotteisina esiin!

Saksalaiset kirjapainot olivat kehittäneet väripainotekniikkaa englantilaisia pidemmälle ja tästä syystä Saksa mainitaan useissa katsauksissa kolmiulotteisen kuvakirjan edelläkävijämaana ja kehittelijänä.

Kolmiulotteisista kirjoista tuli 1800-luvun loppua kohden yhä yleisempiä ja suositumpia: niissä oli liikkuvia osia, erilaisten liepeiden alle kätkeytyviä kuvia ja koottavia kuvituksia, jotka pienin muutoksin saattoi tehdä toisenlaisiksi. 1880-luvulla saksalainen pilapiirtäjä ja nukketeatterin asiantuntija, müncheniläinen Lothar Meggendorfer (1847–1925), kehitti kirjan, jolla saattoi myös leikkiä. Hänen kirjansa olivat myyntimenestyksiä: monet ylsivät uusintapainoksiin ja niitä käännettiin muun muassa englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, unkariksi, italiaksi ja venäjäksi.



Meggendorferin kirjojen paperista leikattuja hahmoja pystyi liikuttelemaan ja kirjan sivut avautuivat kolmiulotteisiksi. Kuvia saattoi vaihdella ja joissakin kirjoissa kuva oli pyörylässä, jota pyöritettäessä näkymä muuttui toiseksi. Meggendorfer teki myös opettavia lastenkirjoja ja häntä pidetään yleisesti kolmiulotteisen lastenkirjan uranuurtajana ja kehittäjänä.

Meggendorferin klassikko Das Puppenhaus (1890) eli Nukkekoti on ilmestynyt suomeksi Otavan kustantamana vuonna 1979 . Tässä kirjassa ei vielä ole paljon leikkimiseen houkuttavia ominaisuuksia: sivistyneistökodin asukkaita ja kauppapuodin asiakkaita ei voi liikutella: paikoilleen kiinnitettyjen hahmojen kautta syntyy lähinnä leikin illuusio.



Sen sijaan Lucy Cousinsin Maisa-katselukirjoista tutulle hiirineidille on tehty oma nukkekoti, Maisan talo (WSOY 1995) ja sille sittemmin vielä lisäosa Maisan maatalo (WSOY 2001). Näistä nukkekotikirjoista tuli heti ilmestyessään suosittuja, ja painokset myytiin nopeasti loppuun.



Maisan talosta ja puutarhasta (WSOY 2008) on tiettävästi syksyllä tulossa uusintapainos. Maisan koti on laajennettu kaksikerroksiseksi taloksi olo-, makuu- ja kylpyhuoneineen, keittiöineen ja yläkertaan johdattavine portaineen.

Kirjan mukana on Maisa-pahvinukke sekä pahviarkki, jolla on kolme ystävähahmoa sekä kissa. Arkille on koottu myös kodissa tarvittavia esineitä hammasharjasta haravaan, kaulimesta polkupyörään. Lisäksi nukkekotikirjaan sisältyy pieni Maisan puuhapäivä -kirja, josta voi hakea ideoita leikkeihin.

Kun ensimmäinen Maisan talo -nukkekotikirja ilmestyi vuonna 1995, esikoinen oli vasta kaksivuotias. Maisa ja pandakarhu olivat mieluisia – jopa siinä määrin, että alkuperäisten repaloituneiden pahvihahmojen tilalle piti ennen pitkää tehdä uudet!

Marion Billet´n Kultakutri ja kolme karhua muistuttaa kolmiulotteisessa rakenteessaan vanhoja näyttämökirjoja. Se kertoo neljällä näyttämöaukeamallaan klassisen sadun uteliaasta Kultakutrista, joka lupaa kysymättä vierailee kolmen karhun talossa aiheuttaen ymmärtämättömyydessään monenlaista harmia. Kultakutri ja karhut voi irrottaa taustapahvista ja asettaa seisoville jalustoilleen. Tärkeät puurokupit ovat tietysti myös mukana. Bonusarvona osa kuvapinnasta on sametin-pehmeää.
























Keijujen talo on taatusti kaikkien 4-10-vuotiaiden tyttöjen toivekirja, joka yhdistää paperinukke- ja nukkekotileikkejä. Nidotussa vihkosessa esitellään talon asukkaat. Tietoiskulaatikoissa annetaan yleispätevää keijutietoutta.

Keijujen talo on vähän erilainen, laatikkomainen nukkekotikirja, jossa keijut asuvat onkaloisen puun juurakossa. Pahviarkeilla on irrotettavat keijut, huonekalut ja hieman isokokoisemmat paperinukkekeijut vaatteineen.

Erityiskiitosta Keijujen talo saa kompktista rakenteestaan: talo säilyy eheänä laatikkomaisen ulkoasunsa vuoksi, ja kannet napsahtavat vielä napakasti magneetilla yhteen. Tosin tämä nimenomainen magneettitoiminta aiheuttaa kirjan takakanteen hurjan varoituksen: "ihmiskehossa toisiinsa tarttuvat tai metalliesineeseen tarttuvat magneetit voivat johtaa vakaviin vammoihin tai hengenvaaraan. Hakeudu välittömästi lääkäriin, jos magneetteja on nielty tai niitä on joutunut hengitysteihin." Tällainen ohjeistus lienee nykyisten EU-standardien aikana pakollista, mutta on kaukana keijujen kepeästä maailmasta!

Ja lopuksi vielä yksi kuriositeetti nukkekotikirjojen joukossa. Tämä kirja sopii aikuisempaankin makuun ja vaikkapa varhaisnuorison johdattajaksi taidehistoriaan.

Jan Pienkowskin Botticelli´s bed and breakfast esittelee nimittäin säätyläisperheen talon, johon on piilotettu yhteensä 56 maalaustaiteen historian kannalta keskeistä teosta. Niinpä tarkkasilmäinen voi löytää Michelangelon Davidin kylpyhuoneesta harjaamassa hampaitaan sekä Jan van Eyckin Arnolfinin pariskunnan istumassa pöydän ääressä… Kirja on onnen omiaan vaikkapa illanistujaisten ohjelmanumeroksi.




Vuosaaren kirjastossa Helsingissä (os. Mosaiikkitori 2) on 29. huhtikuuta asti mahdollisuus tutustua lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkijan ja keräilijän Niklas Bengtssonin kokoamaan ja suunnittelemaan Pomppis-kirjanäyttelyyn. Niklas Bengtsson on pyrkinyt lanseeraamaan suomalaiseen kielenkäyttöön uudissanaa pomppiskirja, jolla hän tarkoittaa liikkuvia ja/ tai liikuteltavia osia sisältäviä kirjoja.

Nykyisin kaikki näyttämökirjat tehdään järkiään halpatuontimaissa, koska niiden valmistusvaiheet edellyttävät monia pikkutarkkoja työvaiheita. Raul Roineen tekstiin ja Tauno Nurmelan kuvitukseen perustuva Muurilan mummon kaali on kiinnostava näyttämökirja – tai nousukuvakirja, kuten sitä ilmestyessään vuonna 1946 kutsuttiin. Kirja on nimittäin painettu Kuopion kansallisessa kirjapainossa!

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Vanhan sadun uudet vaatteet


Punahilkka. Kuvitus Ingrid Vang Nyman. Suomentanut Pirkko Biström. 16 sivua. WSOY 2010.









Tässä taas ruotsalaista raikasta laatua lastenkamarien pienimmille:

Pienten lasten kuvakirja Punahilkka on ilmestynyt alunperin vuonna 2005 Sagoskatten-nimisessä kuvakirjasarjassa, ja Rouva Huun ounailun mukaan sitä ennen jo jossakin ruotsalaisessa lastenkirja-antologiassa.

Syntyjään tanskalainen Ingrid Vang Nyman (1916–1959) tunnetaan ennen muuta Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun hovikuvittajana. Hänen naiivin värikylläinen kuvitustyylinsä on ollut ilmestymisaikanaan varsin radikaalia, ja sopi senkin vuoksi mainiosti Astrid Lindgrenin lastenkirjojen maailmaan. Vang Nymanin 1940–50-luvun kuvitukset näyttävät 2000-luvun vinkkelistä raikkaan retrohenkisiltä. Hän elävöitti kuviaan mieluusti hauskoilla kangaskuvioilla ja reippailla vastavärikontrasteilla.

Grimmin veljesten ja Charles Perrault´n muokkaama kansansatu Punahilkasta kuuluu klassikkosatujen aateliin... ja myös siihen vähemmän traumatisoivien satujen kastiin.

Sadun pelottavuutta liennyttää runsas vuoropuhelu ja väri-iloa hehkuvat Vang Nymanin kuvitukset.

Punahilkka on konstailematon varoitustarina siitä, kuinka vanhempien neuvot ovat kultaakin kalliimpia. Punahilkka tosin oppii tämän vasta ikävien vastoinkäymisten jälkeen, mutta onneksi vierailu suden vatsassa ei juurikaan näyt vahingoittaneen:



Tällaisia pieteetillä toimitettuja sekä lukijakunnan tarpeet huomioivia lasten klassikoita pitäisi julkaista paljon nykyistä enemmän.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Hyväntuulinen rosvoseikkailu


Siri Kolu: Me Rosvolat. 223 sivua. Alkuvinjetit ja kansikuva Tuuli Juusela. Otava 2010.












Siri Kolun Me Rosvolat on kutkuttava sekoitus norjalaisen lastenkirjaklassikon Torbjörn Egnerin Kolmea iloista rosvoa ja modernin-karheaa roadmovieta.

Tuikitavallinen kymmenvuotias Vilja Vainisto kaapataan kesken perheen kesäloman vieton suoraan autosta. Resuinen rosvopartio kiilaa pakettiautonsa suoraan Viljan isän auton eteen ja ottaa tavanomaisen ryöstösaaliinsa, irtokarkkien ja muiden päivittäistavaroiden, sijasta mukaansa tytön, joka ei ole kaappauksesta pienen tuumaustauon jälkeen lopulta moksiskaan:

Minut oli heitetty taaimmaiseen penkkiin, ikkunan viereen. Katselin auton ikkunoiden kummallisia koristeita, kokonaista riviä hirtettyjä barbeja, joilla jokaisella oli tupeerattu tukka ja täydelliseksi tuunattu rosvolook. Jokainen yksityiskohta autossa tuntui korostavan sitä, miten tavallinen minä olin, ja miten kummallinen ja vihamielinen tämä maailma oli, johon minut oli vetäisty mukaan. En uskaltanut edes ajatella, miten suuressa vaarassa mahdoin olla.


Tästä alkaa Viljan ja Rosvolan perheen kesän mittainen vaellustarina, josta löytyy huumoria, kiperiä tilanteita ja perhesuhteiden puntarointia jopa siinä määrin että hentomielisiä voi tässä vauhdissa jopa vähän heikottaa.

Siri Kolun lastenromaanin valttina on omintakeisuus ja yllätyksellisyys. Rosvolan perheelle ei juurikaan löydä esikuvia kotimaisesta lastenkirjallisuudesta: sen verran anarkistista väkeä he ovat – eivät todellakaan mitään järjen jättiläisiä, mutta sydän puhdasta kultaa, kuten kunnon rosvoilla pitääkin.

Hurja-Kaarlo on perheen itsevaltias rosvopäällikkö. Hilda-äiti peesaa miestään lähes kaikissa käänteissä yleisen perhesovun nimissä. Yhdeksänvuotias Kalle etsii vielä rosvon identiteettiään, siinä missä murrosikään ehättänyt Hele-tytär haluaisi jo ansaita kannuksensa koko rosvoyhteisön edessä. Lähiperheeseen kuuluvat myös Kulta-Pete ja harvinaisen tervejärkinen Kaija-täti, jonka päiväuniin koukuttavia viihderomaaneita Viljan tyhjäpäinen isosiskokin ahmii.

Rosvolat väijyvät mieluiten PuPo:ja eli puoliporvareita, jotka ovat "omasta mielestään ihan tavallisia, mutta jotka sijoittavat paljon mukavuuteen, kuten autoon, ruokiin ja vaatteisiin". Viljan isä saa Rosvoloilta luokituksen KoPo TT, eli Kokoporvari, toivoton tapaus.

Hätkähdyttävän yksitotisesti Kolu kuvaa Viljan ankeaa ja isän oikkujen sävyttämää perhe-elämää. Vilja on kyllääntynyt isänsä hirmuvaltaan ja isosisko Vanamon ylenkatseeseen. Kiinnostavaa on se, että Viljan äidistä ei sanota halaistua sanaakaan koko romaanissa! Tätä taustaa vasten tuntuukin tietysti uskottavalta, että Vilja ottaa epätavallisesta kesälomastaan kaiken riemun irti. Oman perheen todennäköiset kiputilat ovat tehneet hänestä myös taitavan ihmissuhdeanalyytikon: niinpä Vilja kesän päätteeksi toimertuu myös järjestämään Rosvolan perheen asiat kaikkia perheenjäseniä tyydyttävällä tavalla.

Karnevalistisella ja lapsen oikeudentajua hivelevällä tavalla Kolu kuvaa Rosvolan perheen viattoman tuntuisia ryöstöretkiä vanhentuneita herkkuja myyvään kioskiin ja videovuokraamon irtokarkkiosastolle. Ja Astrid Lindgrenin kaikkivoipaisen Peppi Pitkätossun tavoin ei Rosvolan perheenkään oikeasti olisi tarvis ryövätä ja remeltää, sillä heillä on rahaa (Rosvolan kielellä hiirenpieruja) vaikka muille jakaa. Rosvoilu on heille siis ennen muuta elämäntapa.

Tuuli Juuselan lukujen alkuun sijoitetut vinjetit ovat ronskiin seikkailuhenkeen vähän turhan söpösteleviä. Roisi piirroskuvitus olisi tuonut romaaniin enemmän särmää ja tekstin fonttikoon suurentaminen olisi lisännyt luettavuutta. Romaanin karismaattisten sankarien kuvailun jättäminen pelkän tekstin varaan voi tietysti olla myös markkinointipoliittinen jippo: Siri Kolun käsikirjoitus voitti nimittäin Otavan ja Kinoproduction Oy:n järjestämän kilpailun ja sen pohjalta on suunitteilla myös elokuva.

Siri Kolu (s. 1972) on esitysdramaturgi, ohjaaja ja teatteriopettaja. Hänen esikoisromaaninsa aikuisille, Metsänpimeä, ilmestyi vuonna 2008 Otavan kustantamana.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Auringon reunaa Ursula maistaa…


Johanna Venho: Utare-Ursulan onnenapila. Kuvittanut Annastiina Syväjärvi. 25 sivua. WSOY 2010. Kansikuvan suunnittelu Annastiina Syväjärvi.

Hienoa, että Johanna Venho jatkaa hurmaavan Puolukkavarvas-lastenrunokirjansa (WSOY 2006) jälkeen vielä lastenlyriikan parissa!

Utare-Ursulan onnenapila on pienten lasten kuvarunokirja, joka etsimättä tuo mieleen idyllin tavoittelussaan Laura Latvalan yli 300 000 kappaleen painokseen yltäneen Pikku-Marjan eläinkirjan (WSOY 1947) ja freesissä väri-iloittelussaan Eric Carlen Pikku toukka paksulaisen (suom. Weilin+Göös 1971).



Perinteistä riimirunoa sisältävä, versaalikirjaimin ladottu miniatyyritarina kertoo pienestä Ursula-vasikasta, joka vähitellen suuntaa huomiotaan myös emon turvasta lähiympäristöön:

Voikukka-aurinko niityllä paistaa,
Auringon reunaa Ursula maistaa.
– Kuka näin maukkaat eväät keksi?
Löytö tekee Ursulan iloiseksi.




Tietoisen ohjelmallista tahi ei, maaseutu ja maanviljelys näyttävät tekevän paluutaan lasten kuvakirjallisuuteen pitkän tauon jälkeen. Myös Kristiina Louhen uusimmassa Tomppa-sarjan kirjassa Tomppa ja Taatelin maito (Tammi 2010) kerrotaan modernista maitotilasta lasta kiinnostavasti ja hauskoin detaljein.Ylläoleva kuva on kirjan sisäkannesta: sama kuva löytyy myös sisäsivuilta pimenevän kesäillan tunnelmoivissa väreissä.

Runokuvakirjan on kuvittanut Annastiina Syväjärvi (s. 1982) , joka debytoi kuvittajana Tampereen tuomiokirkon historiasta ja Hugo Simbergin maalauksista ammentavalla kuvakirjalla Siipirikko ei voi lentää (Lasten Keskus 2003). Se oli harvinaisen hiottu ja omintakeinen debyytti.

Maalauksellisen esikoiskuvakirjan jälkeen Syväjärven sekatekniikkatyyli ammentaa – hiukan yllätyksettömästi – edelleen trendikkäästä retrohenkisestä kuvituksesta. Syväjärven värimaailma on tujakka: keltainen, vihreä, punainen, turkoosin sininen ja ruskea tuntuvat suorastaan räjähtävän valkoista taustaa vasten.

Utare-Ursulan tyylitelty hahmo muistuttaa pikemminkin bambia kuin vasikkaa, mutta luonnontieteellinen tunnistettavuus ei ole muutoinkaan tämän kirjan pyrkimyksenä. Syväjärven värikylläisessä kuvakerronnassa on samaa pidäkkeetöntä fabuloinnin riemua kuin Klaus Haapaniemen Iittalalle suunnittelemissa astiastoissa.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Kriitikon karkkipäivä


WSOY:n kirjasanomat 3/2010. Ennakkotietoa syksyn kirjoista. 122 sivua.










Kustantajien uutuusluetteloihin sisältyy aina kihelmöivää jännitystä.

Rouva Huu nuuhkii niitä uteliaana (nykyisenä kierrätyspaperia suosivana aikana ne välillä tuoksuvat aika pahoiltakin, niin ympäristön ystävä kuin Rouva Huu onkin…) ja nauttii niiden ylellisen tuhlailevasta painojäljestä, mutta ennen muuta hän tietysti ahnehtii ennakkotietoja tulevista kirjoista: löytyykö tarjonnasta jotain uutta trendiä, esikoistekijöitä tai täysin uuden alueen valtaajia?

Tuntuu että kustantajien uutuuskirjaluetteloiden julkaisuaikataulu olisi aikaistunut entisestä. Aiemmin muistan selailleeni niitä vasta kesäaikaan. Ensimmäisenä apajalle ehti tänä vuonna WSOY, jonka tuhti Kirjasanomat kolahti postiluukkuun pari päivää sitten.



Suuria odotuksia Rouva Huu kohdistaa Satu Kontisen (aik. Paakkala) pahviseen katselukirjaan Hupskeikkaa, jossa on yksinkertaisia kääntökuvia vauvojen ja isompienkin lasten iloksi.

Toinen pikkuväelle tarkoitettu kirja on vaaleansininen tai –punainen Muumin mainio minikirja, jonka voi kätevällä klipsillä kiinnittää syöttötuoliin tai lastenvaunuihin. Mitäköhän Tove Jansson olisi tuumaillut tästä tuotekonseptista?

Kädentaitoihin vapaa-ajallaan hurahtava Rouva Huu tykästyi oitis myös Anne Vaskon (aik. Peltola) Jellona suuri -nimiseen kuvakirjaan, jossa kuvat on tehty eläväpintaisina tekstiilikollaaseina. Hauskaa, että jo vähän maneerimaiseksi tullut retrokuvitus etsii uusia ilmaisumuotoja!

Tekijäkolmikoko Sinikka Nopola, Tiina Nopola & Linda Bondestam jatkaa yhteistyötään satukuvakirjassa A. Gekko ja Puupponen, joka kertoo kahden eriparisen otuksen ystävyydestä.

Asetelmiltaan kiinnostava on myös Roope Lipastin lastenromaani Terveisin, Robinson Saarinen, jossa lienee ainakin rappioromantiikkaa ja yltäkylläisyydessä elävän lapsen kasvukipuilua. Kahden taitavan tekijän, Timo Parvelan ja Jussi Kaakisen, yhteistyön tulosta Taro maan ytimessä Rouva Huu odottaa niin ikään jo malttamattomana.

Ja nuortenkirjapuoleltakin löytyy ylläreitä: Laura Lähteenmäen Aleksandra Suuri käsittelee harvinaista aihetta, vaihto-oppilasvuotta suomalaisen isäntäperheen tyttären näkökulmasta. Mimmu Tihisen sympaattinen Marjut Virkkunen jatkaa remellystään kirjassa Virkkunen ja sata sydäntä.



Ja pitkähkön tauon jälkeen Jukka Parkkinen palaa kirjoittamaan nuorille realistissävytteistä nuortenkirjallisuutta: Lisää kaveriksi kertonee sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista nykyisessä nuorten vaativassa seurustelukulttuurissa. Tässä katkelma syyskuussa ilmestyvästä kirjasta:

Jos tyttö ei halua sinua kaverikseen, niin miten sellaiseksi voisi ujuttaututua? Pitäisi jollakin tavalla naamioitua. Niin minäkin tein – eikä se aluksi ollutkaan vaikeaa. Piti vain luoda erilaisia identiteettejä, siis persoonallisuuksia. Piti perustaa useita sähköpostiosoitteita, kehittää profiileja ja niiden avulla yrittää lyöttäytyä kaveriksi. Vaarana olisi, että mopo lähtisi käsistä. Minäkään en ollut varma, olinko Antti Ollila vai Olli Anttila. ---


Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta ilmestyy uusi painos. Se pohjustaa tyttökirjaklassikon jatko-osaa Pikku prinsessan ystävät, jonka on tehnyt nykykirjailija Hilary McKay. Tällainen klassikkokirjojen jatko-osien suoltaminen – joko tekijänoikeuksista jo vapaisiin teksteihin tai perikunnan luvalla – näyttää yleistyvän ainakin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa melko nopeasti. Mutta miksi ihmeessä on tyydytty Toini Swanin ikivanhaan Pikku prinsessan suomennokseen vuodelta 1912 sen sijaan että olisi teetetty uusi, freesi suomennos?

Kiinnostava klassikkosuomennos (suom. Marja Helanen-Ahtola) on myös aikuisten viihde ja romantiikka –osastoon piilotettu L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset, joka sisältää aiemmin suomentamattomia novelleja ja runoja Blythen perheen myöhemmistä vaiheista. Montgomeryn teos ilmestyi ensi kerran kokonaisuudessaan Kanadassakin vasta viime vuonna.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Pätevä ja kätevä tietokuvakirja veneilystä


Martti Lintunen & Kirsi Tuura: Merikarhun matkassa. Lasten veneilykirja. 40 sivua. Otava 2010.








Merikarhun matkassa. Lasten veneilykirja kolahti Rouva Huun postilaatikkoon eilen, ja harmaan-ankean alkupäivän nyt iltapäivästä vihdoin kirkastava aurinko houkutti lukemaan sen heti tuoreeltaan. Tämä kirja antaa nimittäin lupauksen pian tulevasta kesästä: sen raikkaasta kuvamaailmasta voi haistaa merilevän, tuntea meriveden pirskahdukset kasvoillaan ja auringon häikäisevän valon silmissään ja lämmön ihollaan.

Merikarhun matkassa on hyvä esimerkki tekstiltään tarkkaan punnitusta ja visuaalisesti viimeisen päälle suunitellusta lasten tietokirjasta. Se ei näännytä lukijaa tai nuorta kuulijaa liian täyteen pakatulla tietomäärällä, vaan tarjoilee sitä sopivan kokoisina haukkapaloina viihdyttävän ja samastumista helpottavan tarinan kautta.

Isoisä – Martti Lintunen itse, näin oletan – luotsaa lapsenlapsiaan, noin kymmenvuotiaita Veraa ja Neppua, veneilyn alkeisiin rauhallisin ja huolehtivin äänenpainoin. Lisäväriä antavat pesunkestävät laivakoirat, Arska ja Rolle.

Paljon tietoa on kätketty myös lasten ja isoisän väliseen vuoropuheluun ja tiivistä tietoa tai hauskoja kuriositeetteja (… kuten vaikkapa eläimellistä veneilysanastoa) löytyy vielä pienemmillä kirjasinfonteilla ladotuista osuuksista. Veneilytiedon lisäksi saadaan yleistietoa vaikkapa jokamiehen oikeuksista.



Rouva Huusta on vanhemmiten tullut todellinen maakrapu, vaikka varhaisessa lapsuudessa pääsinkin usein vaarini moottoriveneen kyydissä Paraisten saaristoon pienille venematkoille.

Kirsi Tuuran ja Martti Lintusen valokuvat herättävät minussa outoa, tarkemmin määrittelemätöntä nostalgiaa. Onko kyse 1970-lukulaisesta tavasta tehdä valokuvin kuvitettuja lastenkirjoja, joissa lapset osaavat olla luonnollisesti, ilman turhaa tekotaiteellista pönötystä? Vai syntyykö mielikuva kauniista valosta ja sen leikittelystä veden pinnalla, joka assosioi niihin lapsuuden alati aurinkoisiin kesiin?



Valokuvaaja, kirjailija ja toimittaja Martti Lintunen (s. 1945) tunnetaan monista pikkulapsille suunnatuista eläinaiheisista kuvatietokirjoistaan (esim. Pikku kengurun loikka, Otava 1991 ja Pikku poron syntymäpäivä, Otava 2007). Hänet palkittiin vuonna 2008 Suomen tietokirjailijoiden Tietopöllöpalkinnolla ansioistaan nimenomaan lapsille suunnattujen valokuvakirjojen tekijänä.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Havainnollinen luettelo kuvakirjasarjoista


Anna-Riitta Hyvärinen ja Tuija Mäki (toim.): Babar, Pingu ja Pau-Pau, kuvakirjoja sarjoina. BTJ Kustannus 2009. 200 sivua.










Tämä valikoimaluettelo todentaa hyvin, että kuvakirjallisuuden sarjoittuminen ei ole mikään ihan uusi ilmiö.

Kirjastonhoitajien Anna-Riitta Hyvärisen ja Tuija Mäen toimittama luettelo kattaa samasta henkilöstä/ eläimestä/ satuhahmosta kertovia kuvakirjoja 1950-1960-luvun taitteesta lähtien. Tuolloin ilmestyivät muiden muassa ensimmäiset Richard Scarryn ja Jean de Brunhoffin kuvakirjojen suomennokset. Luettelo on myös hyvä muistutus siitä, että monesta eri mediasta tuttuja kuvakirjasankareita on toki ollut entisaikaankin, joskin ilmiö on 2000-luvulla entisestään yleistynyt.

Luettelosta on taatusti iloa bibliofiileille tai vähemmän kunnianhimoisimmille tietyn kirjasarjan kerääjille, jotka kartuttavat lapsuutensa kirjasarjaa.

Sarjoiksi on laskettu jo kaksikin samasta kuvakirjasankarista kertovaa kirjaa. Valikoimaluettelon nimeketietoihin on hieman takaperoisesti kelpuutettu kahden tekijän kuvakirjoissa vain toinen kirjan tekijöistä, ja useimmiten kirjailija, vaikka kuvakirjoissa kuvittajan panos on vähintään puolet koko lopputulemasta.

Rouva Huu koki lämpimiä läikähdyksiä löytäessään valikoimaluettelosta omia suosikkejaan vuosien varrelta. Rouva Huu muistaa Jean de Brunhoffin isokokoiset Babarit Forssan Finlaysonin lastentarhan kirjahyllystä suloisen 1970-luvun alusta... Kaunokirjoitettu teksti herätti minussa, vielä lukutaidottomassa, kunnioitusta ja teksti vaikutti kumman ryhdikkäältä ja luottamusta herättävältä.

Kiinnostava ilmiö kuvakirjallisuuden sarjoittumisen kannalta on myös japanilainen Chizuko Kuratomin ja Kozo Kakimoton Otso-herra -kuvakirjasarja, jota Lasten Keskus julkaisi suomennoksina vuodesta 1978 lähtien yhden ja parhaimmillaan jopa kahden osan vuosivauhtia.

Jane Carruthin ja Tony Hutchingsin Älä välitä -sarjan kirjoihin (Satukustannus 1982–1985) Rouva Huu lupaa palata kohdakkoin tarkemmin.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Pääsiäisen kunniaksi: Muna


Lennart Hellsing & Fibben Hald: Muna. 28 sivua. Suomentanut Ulla Ropponen. Weilin+Göös 1979.












Rouva Huu pitää parasta aikaa Tampereen yliopistossa Suomen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoille luentosarjaa otsikolla Lastenkirjallisuus ja nonsense.

Yhden luennon aiheena on ruotsalaisen Lennart Hellsingin nonsense-sävytteinen lastenkirjatuotanto. Ja mikäs sopiikaan paremmin pääsiäisen ajan lukemistoksi kuin Lennart Hellsingin ja Fibben Haldin kuvakirja Muna!

Muna on itse asiassa niitä harvoja Lennart Hellsingin tuotannon suomennoksia. Lennart Hellsing (s. 1919) on Ruotsin oma Kirsi Kunnas, jonka kieli-iloittelu on vaikuttanut voimakkkaasti ruotsalaisen modernin lastenkirjallisuuden kehitykseen.

Hellsingiä on suomennettu tuiki vähän: Munan lisäksi satunnaisia runoja erilaisiin lastenkirja-antologioihin sekä Omppu, pomppu, loruja, riimejä ja leikkejä (Weilin+Göös 1984, suom. Kaija Pakkanen) ja Sven Otto S:n kuvittama kuvakirja Lentävä kurpitsa (Weilin+Göös 1976, suom. Kaija Pakkanen).

Muna on proosatarina munasta ja se unelmista tulla joksikin erityiseksi. Se on filosofinen ja kujeileva tarina elämänkierrosta.

Olipa kerran outo lintu. Sen mielestä elämä ei ollut osoittautunut aivan niin hyväksi kuin se oli toivonut. Se levitti siipensä, huokaisi ja muni munan.

Sitten se lensi – herra ties minne!

Siinä muna sitten makasi eikä voinut muutakaan. Toistaiseksi.


Muna ei tyydy vain olla köllöttelemään: se miettii olemassaolon tarkoitustaan: olisiko siitä moderniksi taidemunaksi taidemuseoon? Ei, muna ei tosiaankaan haluaa jäädä niille sijoilleen: se kuvittelee itselleen jalat, siivet ja olemisen tarkoituksen:



Muna näkee painajaisia… pääsiäisestä. Munat eivät nimittäin pidä pääsiäisestä – ymmärrätte varmaan, miksi.

Kun tämä muna heräsi oli pääsiäinen – onneksi – ohi. Oli kevät ja käki kukkui niin kovaa ja niin usein että muna sai hikan ja halkesi! Se mikä oli sisällä ja mistä piti tulla jotain mönki ulos.




Ja kirjan lopussa ollaan taas samassa tilanteessa kuin kirjan alussa: munasta kuoriutunut lintu on varttunut – ja kenties myös viisastunut – ja munii munan, jolle sälyttää kaikki toteutumattomat toiveensa…

Aikuinen lukee tietysti munan elämäntarinaa aivan toisesta vinkkelistä kuin lapsi, joka viehättynee ennen muuta absurdista nonsense-tarinasta, joka ei pääty koskaan.

Muna on myös mainio rakkaudentunnustus nonsense-kirjallisuuden klassikkohahmolle, Hanhiemon runoista tutulle Tyyris Tyllerölle!


Pitkäperjantain lisäksi tänään vietetään myös kansainvälisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järjestön IBBY:n (International board on books for young people) aloitteesta kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää, H. C. Andersenin syntymäpäivän kunniaksi.

torstai 1. huhtikuuta 2010

Yön ritarit suurien tunteiden ja taisteluiden tuoksinassa


Katri Tapola & Virpi Talvitie: Unilintu ja Uljas sankari. 40 sivua. Teos 2010. Graafinen suunnittelu Emilia Ahonen ja Virpi Talvitie.











Satukuvakirja Unilintu ja Uljas sankari on taitavan ja idearikkaan naiskaksikon tiiviin yhteistyön onnistunut tulos.

Kirjailija Katri Tapola ja kuvittaja Virpi Talvitie ovat tehneet yhteistyötä jo aiemmin Lastenkirjahyllyssä mainitussa ns. Pohjanmaa-trilogiassa (Tammi 2002–2005), joka perustuu suurelta osin heidän omiin lapsuuden muistoihinsa sekä kuvakirjassa Satu joka oli totta (Tammi 2004) ja aikuisten tarinasikermässä Ihmetyksiä: tarinoita ja kuvia hämmästyneille (Tammi 2006).

Uuden kuvakirjan filosofisessa, runollisessa ja lasta kunnioittavassa otteessa on myös samansukuisuutta Talvitien kuvittamille Timo Parvelan lastenromaaneille Keinulauta ja Karuselli (Tammi 2006 ja 2008).

Tarinan lähtötilanteessa poika on nurkkaan ajettu ja isompien kiusaama. Poika suggeroi itsensä lohtumatkalle äidin vitivalkoisen pöytäliinan avulla Unilinnun luokse:

Minä saattelen unet kankaalle. Unet ovat vähän kuin ilmaa, ne huokaavat ja kahahtavat, ne tulevat ja menevät siiveniskujen myötä. Unet ovat kevyitä kuvia. Puhallan kuviin hengen ja ne leijuvat höyheninä sisälläni. Höyhenet kutittavat ja minä kuulen oman nauruni.


Yön maassa on hätätilanne: valtakunnansalin avain on pudonnut kuorsaavan kuninkaan taskusta ja uhkana on, että pahanunenlintu saa sen vuoksi vallan ja yön maan asukkaat nousevat toisiaan vastaan. Uljas ja hänen ystävänsä Aatos päättävät pelastaa valtakunnan tuholta, sillä ”rohkein on se joka menee pelko päin!”



Tapolan kieli on lyyrisen helskyvää, mikä on pienessä ristiriidassa rinnastettuna minäkertojapojan elämänkokemukseen ja käytännönläheiseen ajatteluun. Näiltä osin mieleen tulee Kaarina Helakisan rönsyilevät sadut, joissa kielestä tuli välillä itsetarkoituksellista helskyttelyä varsinaisen pääjuonen kustannuksella.

Unimatka on odotuksenmukaisesti pojan identiteettiä eheyttävä: herätessään uuteen päivään, juuri kahdeksan vuotta täyttäneenä, Uljas on selättänyt aiemmat ongelmat ja suuntaa kaiken mielenkiintonsa vastasataneeseen ensilumeen ja naapuriin muuttaneeseen poikaan, joka jo on ulkona rakentamassa lumilinnaa. Unimaan Aatos on siis yön aikana tullut todelliseksi ystäväksi.



Virpi Talvitielle tunnusomainen raapekuvitus diabolololla temppuilevine narreineen, vaakaa kannattelevine marmorinaisineen ja hajamielisine tohtoreineen on surrealistisen unenomainen. Rohkeus ja korskea seikkailu konkretisoituvat Talvitien toiminnallisissa kuvissa, joissa on välillä myös tummia, lähes painajaismaisia juonteita.

Kirja tuntuu – unenomaisesta ja filosofisesta perussäikeestään huolimatta – mittatilauskirjalta ritarileikkeihin ja räväkkään taisteluun mieltyneille pojille!