maanantai 27. syyskuuta 2010

Meidän isä syö ihmisiä


Thórarinn Leifsson: Iskän salaisuus. Kirja lapsille, joilla on ongelmavanhemmat. Suomentanut Päivi Kumpulainen. Idun 2010. 120 sivua.













Islantilaisen Thórarinn Leiffsonin (s. 1966) lastenromaani Iskän salaisuus hätkähdyttää. Ja niin sen on tarkoituskin.

Pieni kustantamo Idun on tehnyt todellisen lastensuojeluteon tämän kirjan suomentamisessa.

Kirjan banaalit juonenkäänteet ellottavat ja samanaikaisesti sen siekailematon tapa paljastaa lasten ja aikuisten yhteiset ongelmat räväkästi julki ihastuttaa ja hämmästyttää. Leiffson ei kumartele mitään lastenkirjallisuuden valtavirtaa, vaan kulkee päättäväisesti ihan omia polkujaan.

Harrilla ja Sirpalla on synkkä perhesalaisuus. Heidän isänsä on nimittäin ihmissyöjä. Verkko kiristyy ja poliisi tekee kotietsinnän. Epäilyt käyvät yhä tunkeilevimmiksi koko perhettä kohtaan. Harri ja Sirpa pohtivat tilannetta kahden kesken:


– Miksi emme yksinkertaisesti kerro totuutta, hän sanoi yllättäen.
– Mitä tarkoitat?
– Sitä että iskä syö ihmisiä. Ettemme voi ikinä kutsua ketään kaveria kylään, koska iskä voi syödä kenet tahansa, jos sattuu olemaan sillä päällä.
- Mutta silloinhan pettäisimme iskän. Sanoin.
- Aivan! Mutta eikö sinusta meitä ole petetty, kun emme voi koskaan olla kuten muut lapset. Että kaiken pitää aina pysyä salassa? Eikö meitä ole petetty?
- Kuule nyt, sanoin, etköhän vähän liioittele. Joidenkin lasten isillä on aina tukka kammattuna ja heillä on kultahampaat. He ovat lääkäreitä ja leipureita ja varmasti paljon tylsempiä kuin meidän iskä, joka on aina kotona ja kertoo hyviä juttuja. Iskä on lystikäs. Hän on kovis.
- Lystikäs kovis, niinkö?
- Aivan, vahvistin.
- Oliko sinusta lystikästä myös silloin, kun piti putsata lihamyllyä kellarissa?


Isä saa lopulta tuomion yhteensä 340 ihmisen syömisestä. Hänelle määrätään ankara rangaistus: hänet tultaisiin pudottamaan pilvenpiirtäjän 55:nnestä kerroksesta alas.

Työlleen omistautunut – tai siihen paennut – äiti on kuolemantuomion kuullessaan lohduton:

– Jos en olisi tehnyt koko ajan niin kovasti työtä, äiti niiskutti. – Silloin olisin voinut vahtia häntä paremmin.



Alun perin Leifssonin oli tarkoitus tehdä vain makaaberi, hulvaton tarina. Kirjaa aloittaessaan hän luki uutisen saksalaisesta kannibalismia harjoittaneesta miehestä, joka tutustui uhreihinsa Internetin kautta.

Viisaasti Leifsson päätti lihottaa tarinaansa ja otti siihen lastensuojelullisen aspektin, joka ei kuitenkaan ole setämäisesti päälle liimattu ja osoitteleva. Tosin Leifsson protestoi ensin kirjaan – todennäköisesti kustantajan toivomuksesta liitettyä – alaotsikkoa "Kirja lapsille, joilla on ongelmavanhemmat". Hän ei nimittäin halua, että kirjaa luetaan minään itsehoito-oppaana. Leifsson on itse ajatellut kirjansa otollisimmaksi kohderyhmäksi 9–14-vuotiaita lapsia ja varhaisnuoria.

Iskän salaisuus kertoo siis oikeasti ja ilmitasollaan sairastuneesta perheestä: perhesalaisuus voi periaatteessa olla mikä tahansa poikkeavuus, – esimerkiksi vanhemman mielisairaus, alkoholismi, huume- tai peliriippuvuus, insesti –, eli jokin asia joka saa aikuisen laiminlyömään kasvatus- ja huolenpitovelvollisuutensa lapsiaan kohtaan.

Lapset pysyvät isälleen lojaaleina myös siinä vaiheessa, kun tämä valtavan kaasupurkauksen voimasta sinkoutuu juuri ennen tuomioon täytäntöön panoa ilmaan ja päätyy lopulta hoitolaitokseen päästäkseen siellä asiantuntijoiden avulla vihdoin eroon huonoista taipumuksistaan.

Iskän salaisuus ilmestyi alun perin Islannissa vuonna 2007 ja se kipusi nopeasti eniten myytyjen kirjojen listalla kahdeksannelle sijalle. Tanskalainen Politiken-lehti on kirjoittanut kirjasta ja sen tekijästä näyttävästi. Iskän salaisuus on käännetty myös saksaksi.



Leiffson on tehnyt aiemmin paljon katutaidetta. Iskän salaisuuden kuvitus on syntynyt tietokoneella Photo-shopin kuvankäsittelyohjelmalla. Lopputulos on yhtä groteski kuin tekstikin.

Leifsson vierailee Turun Kirjamessuilla kuluvan viikon perjantaina klo 13.20 ja lauantaina klo 12. Messuilla on myös nähtävillä kirjan originaalikuvituksia.

Kirjailija on myös vieraana Pohjoismaiden Suomen instituutissa Helsingissä 4. lokakuuta.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Yönkuningattaria…. ja raatokukkia


Maria Vuorio: Annin päivä. Kuvitus Leena Lumme. Lasten oma kirjakerho. Kuukauden kirja 146. Sanomaprint 1987. 39 sivua.














Maria Vuorion ja Leena Lumpeen Annin päivä on yksi Rouva Huun suosikkeja. Se on viehättävä lähihistoriaan sijoittuva kuvakirja, jossa Vuorio arvattavasti kuvaa pitkälti omaa 1950-60-lukujen taitteeseen osunutta lapsuuttaan.

Nykylapsen kannalta menneen ajan lapsuuden patina näkyy tekstissä hauskasti: aamulla herätessä on niin kylmä, että varpaita palelee, äidillä on lukunuttu ja Annin suurin aarre ovat hollantilaiset kukkasipulikuvastot

Annin päivän ilmestymisen aikaan Leena Lumme oli vasta aloittelemassa uraansa lastenkirjakuvittajana. Kuvituksesta tunnistaa jo Lumpeen herkkyyden kuvata lasten ilmeitä, eleitä ja asentoja.

Kuva Bonzo-lelukoirasta, ajankohtaa ilmentävä vaatemuoti ja muut yksityiskohdat ovat tarkkaan harkittuja. Lumpeen kuvituksessa on paljon samaa kuin ruotsalaisten kuvakirjojen nostalgisessa tyylissä: kuvista huokuu lämmintä yhdessäoloa, perheyhteyttä ja arkista puuhakkuutta, johon tekee mieli samaistua ja hypätä kuvaan sisälle, leikkimään yhdessä Annin ja hänen ystäviensä kanssa.

Vaivihkaisesti Vuorion tekstissä sivutaan monia tärkeitä aiheita: isossa lapsiperheessä tyypillistä sisarkateutta, mustasukkaisuutta pikkusisaruksesta, ystävien välistä nahistelua ja ajoittaista valtataisteluakin.

Kukkasipulikuvastojen lisäksi Anni arvostaa muutenkin viherkasveja. Paperinukkeleikeissä ikkunalaudan viherkasvit muodostavat nukeille hauskan kukkatarhan:



Anni päättää kutsua parhaan ystävänsä Leenan yökylään, sillä yönkuningatar -kaktuksen, Selenicereus grandifloruksen, kukinto aukeaa todennäköisesti hyvin pian. Sen kukinto kestää vain lyhyen hetken, ja Anni haluaa tulenpalavasti kokea sen ihmeen

– – Juuri kun uni on sakeinta ja makeinta, äiti tulee ja taputtaa Annia olkapäähän. Anni ponnahtaa pökkyräisenä ylös ja kysyy kovalla äänellä, mitä on tapahtunut. Vasta sitten hän muistaa! Hän ravistelee kovakouraisesti Leenankin hereille.

Nuppu on puoliksi auki! Se loistaa ikkunalaudalla kuin soikea lamppu. Anni ja Leena tallustavat vähän viluisina isoon huoneeseen, nuuhkivat kylmää ilmaa. Kaktuksen kukasta lähtee kuulas, ihana tuoksu. Anni on kuvitellut, että kuutamo tuoksuu samalta. Tai keijut!

Kun kukka aukeaa, se aivan kuin kurottaa kaulaansa ja avaa vasta sitten hienon, hohtavan valkoisen teriönsä. Tytöt katsovat kukkaa totisina. Isä haluaa kokeilla uutta kameraansa ja ottaa heistä valokuvan. Anni ja Leena seisovat kumminkin puolin suurta kukkaa; heistä tuntuu vähän samalta kuin prinsessoina satunäytelmässä.





Ja aamulla yönkuningattaren kukka on jo kuihtunut ja pudonnut lattialle. Anni piirtää siitä vielä kuvan ja värittää sen puuväreillä: "Sillä lailla hän saa sen talteen."

Rouva Huu sai pari vuotta sitten yönkuningattaren taimen, ensin väliaikaiseen hoitoon Nekalan kirjaston remontin ajaksi, mutta sittemmin hän sai kukkaan elinikäisen hoito-oikeuden. Kasvi on vielä niin naurettavan honteloinen, että on vaikea uskoa sen joskus kukkivan.

Mutta Rouva Huulla onkin parasta aikaa kukkiva purppuraRAATOkukka ikkunalaudallaan!

Tämä käärmeenpistoyrttikasvien heimoon kuuluva viherkasvi, purppuraraatokukka, Stapelia grandiflora, kukkii nyt toista kertaa. Ei niin mairittelevasta nimestään huolimatta tämä Huun yksilö ei kyllä – onneksi – haise lainkaan pahalta. Viherkasvikirjoissa kyllä väitetään kukan tuoksun muistuttavan mätänevän lihan hajua…

Mahdetaanko kukkaa nykyisin jalostaa hajuttomaksi? Rouva Huun isä muistaa omasta lapsuudestaan tämän viherkasvin valkokukkaisen lajin erittäin kyseenalaisen maineen rouvasväen kukkapöydillä...



Kukinto muistuttaa nuppuvaiheessa ensin täyteen puhallettua ilmapalloa.

Vajaassa viikossa isokokoinen kukka aukeaa valtavaksi kukinnoksi. Tämä kukka on läpimitaltaan 17 senttiä!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kirjavia, rosoisia novelleja nuorille


Rakastaa, ei rakasta. Pohjoismaisia novelleja nuorille. Suomentanut Kaarina Huttunen. Tammi 2010. 247 sivua. Kansikuva Torill Henningsen/ Blæst design.













Tämä on kiinnostava ja kannatettava hanke: pohjoismaisia nuorten novelleja Islannista, Grönlannista, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta, Suomesta, Färsaarilta ja Saamenmaasta. Kaikki mukaan lähteneet kirjoittivat samasta aiheesta, rakkaudesta, ja novelleja hiottiin yhteisessä seminaarissa Färsaarilla.

Kokoelmassa mukana ollut Sari Peltoniemi kirjoittaa projektista Grafomaniassa.


Kokoelma on kirjava ja rosoinen, sekä hyvässä että pahassa. Mukana on kirjoittajia, jotka eivät olleet koskaan aiemmin kirjoittaneet novelleja – saati kohdistaneet tekstejään nuorille. Tämä näkyy hieman vanhanaikaisena holhoamisena ja kliseisen nuoruuskuvaston viljelynä (esimerkiksi grönlantilaisen Erna Lyngen "And I made up my mind" kertoo rakastumisen hekumasta ja petetyksi tulemisesta melko kliseisesti ja tytön kannalta yllättävänkin sovinnaisesti).

Suomesta mukana olevien Peltoniemen ja Kari Levolan lisäksi vain färsaarelaisen Rakel Helmsdalin nimi tuikuttaa vihreää valoa Rouva Huun muistissa: hän on yksi hurmaavan Ei! Sanoi pieni hirviö –kuvakirjan tekijöistä (Pieni Karhu 2010).

Yllättävän harva teksti täyttää novellin lajipiirteet: niistä puuttuu kerronnan imu, jännite ja kantava teema. Monet tekstit ovat aika puolivillaisia nuorisokuvauksia, jotka eivät jätä mitään muistijälkeä lukijaan.

Moni kirjoittajista on halunnut linkittää novellinsa omaan kotimaahansa ja sen ympäristöön ja erityisominaisuuksiin. Hiekkadyyneillä hyppeleminen, islantilaisvillapaidat ja jylhät luontomaisemat luovat panomaaranäkymiä nuorten sieluun. Monessa novellissa luonto myös lauhduttaa tunteita ja auttaa surussa tai ikävässä.

Tummansininen Nokian puhelin, vanhat Audit ja Toyotat puhuvat nekin omaa kieltään nuorison merkkitietoisuudesta… tai mukautumisesta vallitseviin oloihin.

Kerronnallisena kokeiluna hauska on norjalaisen Ingelin Røsslandin "Amor takaperin", jossa kariutunut parisuhde kelataan kohtauksittain lopusta alkuun.

Tässä joukossa ei suomalaisten, Sari Peltoniemen ja Kari Levolan, tarvitse häpeillä. Kotiin päin vetämistä tahi ei, mutta Levolan ja Peltoniemen tekstit kyllä jyräävät mennen tulen monet pohjoismaiset kollegat.

Peltoniemen "Arpi ja miekka" on yksi kokoelman omaperäisimmistä annetun aiheen tulkinnoista. Epämääräiseen historialliseen aikaan sijoittuvassa tarinassa tiiviin yhteisön valtarakenteita huojuttaa outo villipoika. Tuuli-tytön ja kertojan, Viljan, lapsuudesta juontuva vankka ystävyys saa pojasta haastajan. Tuuli on valmis tekemään uhrauksia ja hakemaan neuvoja myös alisesta maailmasta, tietäjältä. Vilja ymmärtää, että myös hänen on tehtävä uhrauksia ystävyytensä vuoksi. Peltoniemen novellissa on maagisen vangitseva tunnelma ja lumous.

Levolan "Kuusiaita" on kuulaan-kaunis eheytymistarina parisuhteessa hylätyksi tulleen pojan elämänhalun palautumisesta. Siinä on ns. levolamaista levollisuutta, nuoruuden tuskaa, joka kuitenkin taittuu kipeidenkin tuntojen kautta toivoksi.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kukaan ei saa lukea tätä


Barbro Lindgren: Erittäin salaisia juttuja. Kuvittanut Olof Landström. Suomentanut Kaarina Helakisa. Tammi 1972.



















Rouva Huulla on tainnut naksahtaa nostalgiavaihde päälle.

Tämä ruotsalaisen Barbro Lindgrenin kirja oli Rouva Huulle lapsena mieluinen. Sen rohkean tunnustuksellinen, mutta silti puhekielinen tyyli, epäsovinnaisuus, monien tabujen kumoaminen ilman mitään teatraalisuutta ja ennen muuta lapsen sisimpien tuntojen elämyksellinen kuvaaminen vetosivat siiheen pieneen tyttöön, joka Ullan tavoin halusi useammin tarkkailla muita kuin olla tapahtumien keskipisteessä.

Ulla on ehkä hieman alle 10-vuotias Tukholmassa asuva tyttö, joka kirjoittaa päiväkirjaan erittäin salaisia juttuja itsestään ja lähimmistään. Ulla ei ole ”sellainen tyttö, joka vain juoksentelee ja kikattaa aina, eikä ajattele yhtään mitään”.

Erittäin salaisia juttuja pohjaa Barbro Lindgrenin (s. 1937) omiin lapsuusmuistoihin. Kirjailija paljastaa asian lukijalle jälkisanoissaan.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin jokseenkin ajatonta, sitä ei välttämättä kykene napittamaan tiettyyn vuosikymmeneen – muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta, esimerkiksi kun Ulla sairastuu keltatautiin tai kun Ullan isänisä kuolee ja lapset jäävät hautajaisten ajaksi kotiin.

Lindgrenin kirja tuo myös väistämättä mieleen Mari Kujanpään viime vuonna ilmestyneen Minä ja Muro –kirjan. Sekä Lindgren että Kujanpää kuvaavat lapsuuden tummia tuntoja hyvin eleettömästi. Ullan pitkään jatkuva alakuloisuus, jonka voisi nykypäivän näkökulmasta diagnosoida myös lapsen masennukseksi, kuvataan hyvin konkreettisesti:

Tämä alkoi luultavasti eilen. Istuin luokan perällä ja katselin kun lehtiä lenteli ikkunasta sisään. Ja opettaja puhui kuninkaankukkuloista ja vierinkiviharjuista, ja yhtäkkiä ikkunan ohi lensi isoja naakkaparvia.

Silloin minusta tunti siltä kuin olisin nähnyt luokan ensimmäistä kertaa, sen miten pieni ja toivoton se oli ja miten kaikki istuivat ja raapustelivat kynillään paperiin ja huokailivat. Minä ajattelin: täällä sitä pitää istua koko ikänsä, siihen asti kun täyttää kahdeksantoista, ja päntätä vuosilukuja ja kuunnella naakkojen huutavan – ja silloin minusta tuntui niin kurjalta, etten voinut enää istua paikoillani. Nousin seisomaan ja kävelin ovelle päin.
– Pitääkö sinun mennä ulos? Opettaja kysyi.
Minä nyökkäsin.
– Voitko sinä huonosti?
Nyökkäsin taa ja menin ulos. Sitten juoksin kotiin, meidän talohan on niin lähellä. Tuntui siltä kuin olisin pelastunut jostakin kamalasta. Äidin mielestä oli jotenkin kummallista, mutta minun ei tarvinnut mennä takaisin kouluun sinä päivänä. Pääsin äidin kanssa ostoksille siihen kauppaan, jossa me tavallisesti käydään.


Ulla on pitkään kotona: hän vain makoilee sängyssä ja lueskelee rullaverho alas vedettynä.

– – Minulla on ihan niin kuin pala kurkussa ja minua itkettää. Ihan totta: aina kun joku puhuu minulle, minä alan itkeä.


Mutta Ulla selviytyy. Hänellä on viisaat vanhemmat ja lähistöllä asuu muitakin ymmärtäjiä. Malinin täti kiteyttää olennaisen lausahtaessaan, että ”Ei ole helppoa olla pieni, -- mutta ei se niin helppoa ole isokaan olla".


Pienen aasinsillan kautta Rouva Huu vastaa Valkoisen kirahvin heittämään haasteeseen ja paljastaa itsestään kuusi asiaa.

1. Rouva Huu on heikkona maatuskoihin. Hän on perustanut orpokodin yksinäisille pienille maatuskatytöille. Hän myös bongaa lukemistaan kirjoista maatuskaviittauksia: tähän mennessä niitä on löytynyt Reidar Palmgrenin romaanista Tunneli, Mila Teräksen nuortenromaanista Sininen huone ja Riitta Jalosen romaanista Hyvää yötä, Irma Noora.

2. Rouva Huu kerää myös kotimaisten lastenkirjakuvittajien originaalikuvituksia, joiden aiheena on lepääminen tai nukkuminen. Kokoelmassa on tällä hetkellä useampikin Virpi Talvitien kuvitus ja yksi Kristiina Louhen kuvitus, Petra Heikkilän grafiikka ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitus Suomen lasten hölmöläissaduista painokuvana. Addiktio liittyy jollain tapaa siihen, että Huu ei osaa niin sanotusti olla vaan ja syljeskellä kattoon. Hän pyrkii näitä kuvituskuvia katsoessaan pääsemään syvään meditatiiviseen tilaan.

3. Rouva Huuta itkettää aina mustikkametsässä. Mustikoita on yleensä yhden rouvan poimittavaksi ihan liikaa ja aina löytyy seuraavalta mättäältä isompia ja parempia mustikoita, jotka olisi ihan pakko poimia. Rouva Huu samaistuukin tästä syystä mieluusti Elsa Beskowin kuvakirjaan Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä.

4. Erilaiset kädentaidot ovat Rouva Huulle elintärkeä vastapaino kirjoittamisen ja lukemisen kyllästämälle työlle. Perhe suhtautuu näihin kädentaitoprojekteihin vaihtelevalla huvittuneisuudella. Mutta rouva kuittaa tällaisen pilkanteon suurpiirteisesti savolaisperäisellä sananlaskulla: ”Kaikkia meitä hassuttaa, kutakin tavallaan.”

5. Rouva Huulla on sokea piste anglosaksiselle tiiliskivifantasialle. Tästä syystä hän ei ole koskaan saanut luettua loppuun J. R. R. Tolkienin Tarua sormusten herrasta.

6. Rouva Huu lukee yleensä montaa kirjaa yhtä aikaa. Vaikka hänellä on monia kauniita kirjanmerkkejä, niin hän usein jättää kirjan auki lattialle selkämys ylöspäin, mikä on omiaan rasittamaan sidosta. Ja hävettävän usein hän myös merkitsee hiiren korvalla sivun, johon lopetti lukemisensa. Asiaa raskauttaa se, että samaan aikaan Rouva Huu marmattaa jälkeläisilleen ja kehottaa kohtelemaan kirjaa kunnioittavasti. Auts.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Uskottava se on: metsässä ON ryöväreitä!


Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Metsässä ei ole ryöväreitä. Suomentanut Laila Järvinen. 49 sivua. WSOY 2010.







Ei tälle nostalgian tunteelle voi mitään. Ilon Wiklandin uusi kuvitus Astrid Lindgrenin alun perin Pekka Peukaloinen -satukokoelmassa (WSOY 1951, 4. painos 2000) ilmestyneeseen satuun osuu taas sellaiseen lapsuuden idyllihermoon, että ei paremmasta väliä.

Astrid Lindgrenillä oli taito puhua saduissaan niin luontevasti lapsen mielikuvittelun tärkeyden ja lapsenuskon puolesta.

Pekka yöpyy isoäitinsä herttaisessa pikku talossa, joka on kuin suora toisinto Lindgrenin Melukylä-kirjoista. Päivän raisut leikit kylän poikien kanssa ovat selvästi saaneet Pekan hieman levottomaksi. Hämärtyvässä illassa hän vakuuttaa itselleen, että ”Metsässä ei ole ryöväreitä…” ja jatkaa voimauttavaa hokuaan vielä sisälle päästyäänkin kun huomaa että isoäiti ei olekaan kotona.



Ja kas kummaa, Pekan äidin vanhan nukketalon kipakka emäntä, Mimmi-nukke, väittääkin äkisti Pekalle vastaan: Kyllä metsässä on ryöväreitä. Sanojensa vakuudeksi Mimmi kutsuu Pekkaa kurkkaamaan nukketalon ikkunasta synkkään metsään, joka Pekan hämmästykseksi tosiaan aivan kuhisee tummahahmoisia ja pahansuopia ryöväreitä.



Ja tästä sukeutuu huima seikkailu, jossa Pekka saa olla kekseliään, juonikkaan ja itsetietoisen Mimmin jallitettavana moneen otteeseen! Sillä tietysti se pahin rosvopäällikkö, Fiolito, murtautuu nukkekotiin pahoin aikein.

Satu on kutkuttavan jännittävä, mutta silti nukkekodin miniatyyrimaailmaan sopivasti suhteutettuna. Ilon Wiklandin sakuraliitukuvitus herkuttelee komeilla värisävyillä, valon ja varjon valööreillä ja lukuisilla kiehtovilla yksityiskohdilla.

Ja loppuratkaisu on kaikessa sovinnaisuudessaankin juuri oikeanlainen:

Joku kulki ovesta. Isoäiti tuli olohuoneeseen. Hän sytytti valon. Nukkekodin edessä Pekka istui katselemassa Mimmiä, pientä sinipukuista nukkea, jolla hänen äitinsä oli leikkinyt pienenä.

maanantai 13. syyskuuta 2010

”Koulukiusaaminen on niin ysäriä ja poissa muodista”


Paula Noronen: Emilian päiväkirja: Supermarsu ja outo toveri. Kuvittanut Pauliina Mäkelä. Gummerus 2010. 201 sivua.










Emilian päiväkirja-sarjan (v:sta 2007) neljäs osa, Supermarsu ja outo toveri, jatkaa radio- ja tv-persoonana tunnetun Paula Norosen hulvatonta, mutta silti päivänpolttaviin kysymyksiin kiperästikin kantaa ottavaa linjaa.

Edellisessä osassa Supermarsu pelastaa silakat (2009) Emilia hoiti neuvokkaasti supermarsuvoimien avulla saastuneen Itämeren asiat suit-sait-sukkelaan paremmalle tolalle.

Norosen radio- ja tv-töistä tuttu siekailematon elämänasenne ja selkeä kieli ovat löytäneet ahmimisikäisistä lapsista kiitollisen kohderyhmän. Tunnustuksellinen ja varhaismurrosiälle tyypillinen yliampuva tyyli juontuu siitä, että Emilia purkautuu arkisista pikkumurheistaan päiväkirjalleen.

Emilian elämä muuttui ratkaisevasti, kun äiti antoi hänelle marsun. Emilia nimeää marsun Haloseksi ja sen taikavoimien avulla Emilia muuntuu tarvittaessa supermarsuksi hoitaakseen hänelle salaisena marsuagenttina annettuja tehtäviä.

Emilia on voimakkaasti oikeudentuntoinen itähelsinkiläinen, joka ajaa tarvittaessa muun muassa vanhusten, maahanmuuttajien ja monikulttuurisuuden asiaa. Emilian koulu on valittu EU:n viralliseksi kansainvälisyyskouluksi, ja joka luokalle tulee maahanmuuttajaoppilaita. Emilian luokalle tulee venäläinen Svetlana, jonka äiti on venäläinen ja isä kiinalainen. Emilia suhtautuu Svetiin aluksi karsaasti, sillä hän luulee tytön haukkuvan kynäkoteloa kuravedeksi.

Vierailu Svetin kotona avaa luonteeltaan uteliaan Emilian silmät näkemään erilaisuudessa ja kulttuurisessa erilaisuudessa monia uusia hyviä puolia.



Tästä asetelmasta Noronen lähtee kasvattamaan romaanin teemoja eikä juurikaan katso tarpeelliseksi peitellä sen ohjelmallisuutta: Emilia ihmettelee hänelle hieman epäselvien sanojen, kuten ennakkoluulon ja rasismin, sisältöjä yhdessä Jättiläismarsun ja äitinsä kanssa:

– Mitä ennakkoluulo tarkoittaa?
– Sitä, että päättää jonkun olevan erilainen, ja vaikka se paljastuisikin toisenlaiseksi, niin on jo päättänyt sen olevan jonkinlainen ja sitten vain mulkoilee ja antaa ymmärtää, että ”ootpa tollanen” ja sitten saattaa pelätä sitä. Sitä on ennakkoluulo.

– –

– Äiti, mikä on rasisti?
Äiti oli nyt tosi mietteliään näköinen.
– Koska joskus pelottaa se, mikä ei ole tuttua.
– Taitaa olla vain aikuisten ongelmia nuo rasisti-asiat? Ei lapsia mikään erilainen pelota.
Äiti nauroi.
– Siinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt nukkumaan.


Sarjan aiempien osien tapaan Norosella on muitakin täkyjä lukuimun säilyttämiseksi. Rehtorin eläköitymisen kunniaksi koululla järjestetään kykyjenetsintäkilpailu, ja Emilia tekee voitavansa, jotta koulun räppäävä vahtimestari pääsisi esiintymisujoudestaan. Avioeron jälkeen isän ote elämästä on herpaantunut: hän viettää aikaansa lähinnä baarissa ja haikailee kirjoittamattomattoman esikoiskirjansa perään. Isänkin asiat siis pitäisi järjestää parhain päin.

Vanhainkodissa asuva Toini-mummo saa yhä uusia karismaattisia piirteitä tässä uudessa osassa ja jo nimensä puolesta niljakas ökyrikas Rasva-Antero jatkaa raivostuttavan omahyväistä käytöstään ja koko luokkaan kohdistuvaa terroriaan. Pahimman pilkan teon kohteeksi Rasva-Antero on valinnut Emilian parhaan kaverin Simon.

Emilia on jälleen kaikkien sorrettujen sankari ja sellaisena tietysti mitä parhainta terapiakirjallisuutta nykyiseen taloudelliseen laskusuhdanteeseen ja yleiseen asioiden surkutteluun.

Emilia on kaikkivoipa tyttösankari, joka toimertuu moniin urotekoihin, joihin aikuiset eivät lamaannukseltaan kykene. Emilia, äiti ja tämän uusi miesystävä Pertti sekä lähistöllä asuva isä muodostavat ihanteellisen, lähimmäisenrakkautta ja keskinäistä välittämistä tihkuvan uusperheen ideaalin.

Pauliina Mäkelän värikylläinen kuvitus on ronskia ja ammentaa paljon uudesta nuoren polven sarjakuvatyylistä. Emilian elämänilo ja utelaisuus elämän arkisia ihmeitä kohtaan välittyy hauskasti Mäkelän kuvituksesta.

Tässä kuvituskuvassa Simo ja Emilia ovat kysymässä Porvoossa Myrskyganes-yhtyeessä soittaneelta Romulta apua rummunsoiton alkeisiin:

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Luetaan yhdessä

Leena Lumpeen kuvitus Kaarina Helakisan toimittamaan lastenrunoantologiaan Suomen lasten runotar (Otava 1994, 9. p. 2005).


















Lastenkirjahylly täyttää tänään vuoden. Kiitos kaikille hyllyssä säännöllisesti käyville vakilukijoille!

Päivittäin hyllyssä vierailee keskimäärin reilut sata kävijää, joukossa tietysti paljon myös sattumanvaraisesti erilaisten google-hakujen takia hyllyyn päätyviä.

Lastenkirjapalkintojen aikaan – ja erityisesti Finlandia Juniorin ehdokasasettelun julkistuksen yhteydessä viime marraskuussa – hyllyssä oli runsaasti lukijoita. Tässä taas todentuu mainiosti, että palkinnot ja niiden liepeillä laaditut vaihtoehtolistat kutkuttavat monia alan ihmisiä!

Erityisen paljon Rouva Huu iloitsee muutamista ulkomailla Lastenkirjahyllyä aktiivisesti seuraavista lukijoista. Lukijoita on esimerkiksi Iso-Britanniassa, Brysselissä, Japanissa, Ruotsissa ja Virossa. Rouva Huu uumoilee, että he voisivat kenties olla suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneita kääntäjiä tai agentteja, Suomi-koulujen opettajia ja työn takia ulkomailla asuvia vanhempia, jotka ovat kiinnostuneita uusimmasta kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Rouva Huu perusti Lastenkirjahyllyn osin poleemisenakin protestina eri viestimissä vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille sekä lasten- ja nuortenkirjakeskustelun vähäisyydelle.

Yksi rouva ei tietenkään pysty tekemään ihmeitä olojen muuttamiseksi, mutta pidetään vastakin meteliä lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.

Lastenkirjahyllyn käynnistämisen mahdollisti Suomen Kulttuurirahaston apuraha. Syksystä loppuvuoteen 2010 hylly päivittyy Suomen Kirjastosäätiön apurahan turvin. Ensi vuoden rahoitus on parasta aikaa haussa.

Rouva Huu toivoo, että Lastenkirjahyllyä lukevat veisivät kukin omille sidosryhmilleen, ystävilleen ja yhteistyökumppaneilleen tietoa hyllyn olemassaolosta jotta se tavoittaisi mahdollisimman paljon uusia lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneita lukijoita myös tulevaisuudessa.

torstai 9. syyskuuta 2010

Hus-hus, kaikki pihalle leikkimään!


Mika Wickström & Mervi Lindman: Entten, tentten! Rakkaimmat piha- ja sisäleikit. WSOY 2010. 96 sivua. Kansikuvan suunnittelu Kirsi Kujansuu.









Entten, tentten! Rakkaimmat sisä- ja pihaleikit on ulkoasultaan raikas ja sisällöltään antoisa lasten piha- ja sisäleikkien kimara.

Urheiluaiheisista varhaisnuorten- ja nuortenkirjoistaan entuudestaankin tunnettu Mika Wickström on koonnut kierrekansien väliin 40 leikkiä ja peliä.

Suuri osa leikeistä (kirkonrotta, polttopallo, tervapata, maanvalloitus ja tuolileikki) ovat tuttuja jo useammallekin lapsisukupolvelle, mutta joukossa on myös sovelluksia ja aivan uusiakin (ainakin Rouva Huulle…) pelejä ja leikkejä.

Osa kirjan viehätystä on myös pelien hauskat nimeämiset, esimerkiksi perspallo, munitus, kerrosleipä ja läpsy.




Pelit ja leikit on jaoteltu sisä- ja ulkoleikkien lisäksi vielä kolmeen eri vaikeustasoon. Jokaisella aukeamalla esitellään yksi peli. Uusinta uutta ovat myös vaativimmalle kolmostasolle koodatut footbag, parkour ja larppaus! Ja nykyisen retromuodin aikana mukana on ansaitusti myös neppis-autokilparata.

Kirjan käytettävyyttä lisäävät napakka kierreselkä, tanakat kannet ja hyvät hakemistot.

Kokonaisuuden kruunaa Mervi Lindmanin riemukas kuvitus, joka houkuttaa jo itsessään kokeilemaan kaikkia leikkejä.




Isot kuvituskuvat tarttuvat assosiaatioidenkin kautta pelien nimeen tai muuhun kuvallisesti hauskaan yksityiskohtaan, kun taas mustavalkoiset piirroskuvat auttavat hahmottamaan leikin/ pelin kulkua.

Lapsuuden tutkijat ja leikin tutkijat ovat kantaneet viime aikoina huolta lasten pihaleikkiperinteen hiipumisesta. Entten, tentten! tekee ainakin osaltaan parhaansa perinteen elvyttämiseksi.

Leppeät syysillat ovat omiaan näihin pihaleikkeihin, joten joka iikka hus-hus ulos leikkimään siitä tietokoneen ääreltä !

tiistai 7. syyskuuta 2010

Alleviivattua väri-iloa ja tajunnan räjäytystä


Nora Strömman & Kasper Strömman: Tigerkontoret. 29 sivua. Söderströms 2010.

Kasper Strömman & Nora Strömman: Sohvaperuna. 20 sivua. WSOY 2005; Soffpotatisen. Söderströms 2005.











Syksyn kuvakirjatarjonnan tähänastisin väripilkku on Kasper & Nora Strömmanin Tigerkontoret. Strömmannin sisarukset eivät tyydy totuttuun kuvakieleen, väriskaalasta nyt puhumattakaan.

Rouva Huu ehdottaa, että heidän omaperäistä ja selvästi retromuodista inspiraatiota hakevaa väriskaalaansa kutsuttaisin vast´edes yliviivaustussityyliksi.

Sillä nimenomaan näistä yliviivaustussien neon-väreistä, oranssista, aniliininpunaisesta, keltaisesta ja räväkästä sinisestä, heidän kuvakirjansa värienergian ammentavat.

Sisarusten edellinen yhteinen kuvakirja, Soffpotatisen (suom. Sohvaperuna), lunastettiin WSOY:n taannoisesta pohjoismaisesta kuvakirjakilpailusta. Tämä kuvakirja on juuri nyt ajankohtainen myös Urho Kekkosen syntymän 110-vuotisjuhlavuoden kunniaksi!



Kirja käsittelee lapsen itsemääräämisoikeutta ja tarvetta tulla kohdelluksi omana itsenään – eli lapsena. Urho Kekkosen näköinen isä on töiden jälkeen väsynyt eikä jaksa innostua poikansa leikeistä. Pettyneenä poika vetäytyy omiin oloihinsa (suomennoksen mukaan hän leikkii olevansa gorilla, mutta kuvituksessa poika esiintyy kyllä simpanssina).




Sohvaperuna tiivistää paljaasti ja lähes tylysti lapsen ja vanhempien maailman kohtaamattomuutta. Isä lupaa tosin ryhdistäytyä ja opettelee vastaamaan lapsensa pyyntöihin useammin myöntävästi. Aikuisen lukijan mielestä isän lupaukset tähtäävät silti enemmän yksilön mielihyvään kuin todelliseen haluun olla lapsen kanssa.

Sohvaperunan takakanteen laitettiin kirjastoluokaksi 842, ilman nuorempiin lukijoihin viittaavaa L-etuliitettä. Kirja ilmestyi WSOY:n tuolloin perustetun Lista-sarjan pilottiteoksena. Listaa markkinoitiin nuorille, moderneille aikuisille. Lista oli mielenkiintoinen, pienen kielialueen Suomessa jopa uhkarohkea kokeilu, joka lopetettiin kuitenkin vähin äänin.

Sohvaperunan tapaan myös Tigerkontoret luikertelee juonikkaasti kaikenlaista luokitusta ja napitusta karkuun. Se on luettavissa hyvin monesta eri tulkintavinkkelistä, ja sen tietty anarkistinen luonne säilyy eri lukutulkinnoissa mainiosti.



Kuvakirja antaa ensinnäkin piut-paut vanhalle halventavalle käsitteelle konttorirotta. On trendikästä olla konttorissa töissä! Kirjan voi ajatella esittelevän lapsille heidän fantasiamaailmansa kautta aikuisten mystistä työssäoloa; mitä kaikkea isän ja äidin työpäivään hektisessä toimistossa sisältyykään?

Tai toisaalta, aikuisen lukemana, kuvakirjan voi nähdä virkamiesparodiana, joka ilkamoi aikuisten työuupumuksen ja oravanpyörässä juoksemisen kustannuksella. Oikeastihan töissä on TOSI KIVAA yhdessä samanmielisten ja samaan univormuun pukeutuneiden tovereiden kanssa.





Tigerkontoret assosioi ainakin Rouva Huun mielessä myös poliittiseen paperitiikeri-käsitteeseen, jolla tarkoitetaan kuviteltua voimaa, jota ei tosiasiassa ole olemassakaan. Ja tätä kautta kirjasta voi avautua myös laajempia tulkintavaihtoehtoja - ajatellaan vaikka työhyvinvointia, työn ja perheen yhteensovittamista ja yksilön työpanoksen arvostusta.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Poika takapulpetista


Toinen vasemmalta. Nuortennäytelmä.
Käsikirjoitus Heini Junkkaala. Ohjaus Johanna Freundlich. Näyttelijät:
Samu Stenberg, Anita Sundberg, Petri Jäärni ja Sanna-Kaisa Patrikainen.
Esitystekniikka Janne Liukku. Lavastus ja puvustus Nina Mansikka.
Äänisuunnittelu Antti Mäkelä. Valosuunnittelu Antti Kauppi.

Kantaesitys Ahaa Teatterissa 3.9.2010. Kesto 1,20 h. Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille.

Heini Junkkaala: Toinen vasemmalta (näytelmän käsikirjoitus). Kirja kerrallaan 2010.






Nuortennäytelmistä on ollut huutava pula jo pitkään. Tamperelainen Ahaa Teatteri kantaa jälleen kortensa kekoon Heini Junkkaalan nuortennäytelmällä Toinen vasemmalta.

Junkkaala ei ole nuortennäytelmän tekijänä ensikertalainen: Kymmenen tikkua laudalla kantaesitettiin Ahaa Teatterissa pari vuotta sitten ja näytelmä voitti äskettäin Pohjoismaisen näytelmäkäsikirjoituspalkinnon. Myös Junkkaalan Sexton (2006 kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa) käsittelee nuoruuden kipupisteitä.

Toinen vasemmalta ottaa kantaa koulujen hyvinvointi- ja koulukiusaamiskampanjoihin. Kuvitteellisen Laajalan kaupungin yläkoulun opettajat iloitsevat KivaKoulu -kampanjasta, mutta tosielämässä heillä ei ole silmiä, korvia ja ymmärrystä nähdä yhdeksännen luokan oppilaiden roisin tai sulkeutuneen ulkokuoren taakse.

Kuvan copyright: Ahaa Teatteri/ Jari Kivelä

Yläkoulun viimeisen luokan alku herättää nelihenkisessä kaveriporukassa vaihtelevia tuntoja. Krisse (Anita Sundberg) haluaa skarpata numeroitaan, sillä hänellä on haave päästä Sibelius-lukioon. Kaksoset Lenkka (Petri Jäärni) ja Papuri (Sanna-Kaisa Patrikainen) tyytyvät ajelehtimaan ja Lenkan epävarmuus tulevaisuuden suhteen kiteytyy hänen ahkerasti toistamaansa "En mä tiijä" –lauseeseen. Joona (Samu Stenberg) ei näe muuta mahdollisuutta kuin jatkaa isänsä jälkiä armeijassa. Sosiaalisesti estoinen, autistisiakin piirteitä olemuksessaan kantava poika nousee näytelmän keskushenkilöksi, osin tahtomattaan.

Junkkaala ja ohjaaja Johanna Freundlich kuvaavat satuttavasti yläkoululaisten samanaikaista herkkyyttä ja raadollisuutta. Kuka lopulta kiusaa eniten ja ketä, jää näytelmän katsojan päätettäväksi.

Hieman kliseisesti näytelmän aikuiset, rehtori Mäyrä, luokanvalvoja Patrikainen sekä Joonan ja Krissen äidit, osoittavat kyvyttömyytensä ottaa vastuuta paitsi omista teoistaan myös lasten hyvinvoinnista ylisummaan. Ainoastaan Joonan isän työtoveri armeijasta ymmärtää kriisiavun merkityksen täysin hajallaan olevalle pojalle.

Raflaavasta julisteestaan huolimatta Toinen vasemmalta ei – onneksi – pääty traagisesti. Koulukiertueille menevä näytelmä ei voikaan olla juonenkäänteissään liian uskalias. Näytelmän toiveikas loppuratkaisu tulee kuitenkin katsojalle hieman äkkinäisesti töksähtäen.

Näyttelijät tekevät taidokkaita roolisiirtymiä ja karistavat nopeasti eri roolien ikäeroja kasvoiltaan. Puhuttelevimpaan roolityöhön ylsi perjantain ensi-illassa Papurin, keittäjän, luokanvalvoja Puttosen ja Krissen äidin rooleissa näytellyt Sanna-Kaisa Patrikainen.




Rouva Huu on nähnyt viime aikoina monia nuorisoelokuvia, muun muassa Dome Karukosken Kielletyn hedelmän, Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä ja Leena Virtasen ja Pekka Karjalaisen Vähän kunnioitusta.

Itsenäisiä, omavaloisia nuortenromaaneja ilmestyy nykyisin harmillisen vähän. Onkohan niin, että nuoruuden kipupisteisiin menevät hyvät, puhuttelevat nuortennäytelmät ja –elokuvat anastavat pian intensiteettinsä ja elämänmakunsa takia kokonaan nuortenkirjallisuuden lukijoiden huomion?

Pyykön Sisko tahtoisin jäädä –elokuvasta tuli etsimättä mieleen esimerkiksi Sirpa Puskalan Kiti, mun paras kaveri (WSOY 1991). Pitäisikö kenties hyvistä nuortenromaaneista yrittää työstää oikopäätä myös elokuvakäsikirjoituksia?

torstai 2. syyskuuta 2010

"Jossain perähuoneessa vissiin on aikuisuus"


Varpu Vilkuna: Ripa. 166 sivua. Mäntykustannus 2010.















Varpu Vilkuna teki vahvan debyytin vuonna 1991 nuortenromaanillaan Rulla (3. p. Tammi 2009). Vilkuna lunasti neljällä 1990-luvulla ilmestyneellä nuortenromaanillaan nopeasti paikkansa maaseudun nuorten herkkävaistoisena ja ymmärtävänä kuvaajana. Hänen nuortenromaaneissaan on aina ollut, ahdistavista ja rankoistakin aiheista huolimatta, sijaa myös toivolle ja nuoruuden ehdottomuudelle.

Nuortenkirjailijana Vilkuna on ollut vaiti pitkään ja hän on keskittynyt muun muassa asuinpaikkakuntansa Nivalan kulttuurityöhön. Tieto pienen Mäntykustannuksen kautta ilmestyneestä uudesta nuortenromaanista olikin Rouva Huulle miellyttävä ja uteliaisuutta herättävä uutinen.

Äskettäin Lastenkirjahyllyssä käsiteltiin rippi- ja prometheus-leireille sijoittuvia, määrältään vähäisiä yleiskustantajien julkaisemia nuortenromaaneja. Ripa-romaanin keskusaiheena on osallistuminen rippileirille. Vilkuna kuvaa nuoren päähenkilönsä Onnin uskonasioihin ja etiikkaan liittyvää pohdiskelua hyvinkin avoimesti.

Onni on varttunut tasapainoiseksi ja tervejärkiseksi nuorukaiseksi perheessä, jossa uskonto ja jokaisen yksilöllisyyttä kunnioittava juureva kotikasvatus ovat arkipäiväisiä asioita. Onnin hivenen aikavaa pohdiskelua pehmentää orastava ihastuminen Aadaan, hiljattain paikkakunnalle muuttaneeseen tyttöön. Onneksi Aada tulee samalla rippileirille Onnin kanssa.

Nuorten aulis uteliaisuus rippileiriä kohtaan on sammua alkuunsa, kun leirin vetäjäksi tulee vastoin ennakko-odotuksia Jäykkikseksi kutsuttu pappi, Jaakkima Murto, jolla on seurakunnassa entuudestaankin määrittelemättömällä tavalla kolkko maine. Nuoret kokeilevat leirillä rajojaan, etenkin Onnin luokkatoveri Veeti, jonka pahaan oloon ja irtiottoihin löytyy myöhemmin selitys. Onni joutuu Jäykkis-Jaakkiman saastaisten tekojen silminnäkijäksi, ja niin rippileiri saa aivan uuden, yllättävän käänteen.

Kustantajan esittelytekstissä kerrotaan romaanin pohjaavan tositapahtumiin etelä-pohjanmaalaisella rippileirillä. Ehkä juuri tästä tapahtumien todenperäisyydestä juontuu teoksen tietty paatoksellisuus ja rankan aiheen käsittelyn osalta hieman pateettinen vanhanaikaisuuskin.

Vilkunan nuortenromaanin erikoinen nimi saa selityksensä Onnin pähkäillessä nuoruuden ankaruutta yhdessä ystäviensä ja vanhempiensa kanssa. Oven rivasta tulee ikään kuin symboli elämänhalulle ja uskallukselle ottaa elämältä vastaan niin tummat virrat kuin kuplivan ilonkin pirskahdukset:

– Mulla on sellanen olo, kuin edessä ois ovi ja siinä ripa. Semmonen kahva, joka kutsuu mua painamaan sen alas ja avaamaan oven, mutta en ole varma pitääks siihen ripaan tarttua nyt vai myöhemmin. Vai ollenkaan. Mahottoman epävarma olo, melkein pelottaa, sanoin, ja hämmennyin, että olin osannut sekasortoisen tunteeni pukea noinkin selkeiksi sanoiksi. Ja vielä äidin ja isän kuullen. Hävettikin. ---
– Mitä ite arvelet sen oven takana olevan? Äiti kysyi ja hyysäsi tavaroitaan kasaan.
– En mä tiijä, no jossain perähuoneessa vissiin on aikuisuus, mutta ennen sitä kai tätä hemmetin nuoruutta on vielä monta vuotta. Sun muuta sekasotkua ja epävarmuutta!
– On sitä, mutta voinet sitä ovea hiukan raottaa, koska kahva tai ripa on jo sun käsies ulottuvilla. Ei aikuistenkaan elämästä epävarmuutta ja sotkua puutu, isä sanoi ---


Vilkuna pohtii Onnin suulla katolisen kirkon piirissä tapahtuneita alaikäisten seksuaalisia hyväksikäyttöskandaaleja: ”Ajatellessani vaikka katolista kirkkoa, tuntuu, että totuus ja oikeudenmukaisuus ovat niiden kynnysmattona – – ". Onni ilmaisee myös painavan mielipiteensä iltapäivälehtien lööppijulkisuuden pintaliitoelämästä ja nykyihmisten tavasta surra näyttävästi mutta falskisti itselleen täysin tuntemattomienkin ihmisten kuolemaa suurten onnettomuuksien yhteydessä.

Onnin ja Aadan kesän mittaan vankentuvan suhteen kuvauksessa on sellaista aitoutta ja kotikutoista rouheutta, jota harvoin nuortenromaaneista enää tapaa. Aikuinen lukee mielikseen näistä rehdeistä, suoraselkäisistä nuorista, jotka suhtautuvat elämään nöyrästi ihmetellen ja kykenevät keskustelemaan rakentavasti myös vanhempiensa kanssa.

Vilkunan kertojan lahjat ovat tallella. Tällaisiakin kirjoja tarvitaaan tässä nykyisessä viihteellisyyttä, helppolukuisuutta ja trendikästä nuorisokulttuuria hypettävässä tingelis-tangelis-maailmassa. Käsikirjoituksesta olisi pienellä toimittamisella, tiivistämisellä ja pahimman paatoksen kuorimisella saanut pätevän ja puhuttelevan nuortenromaanin. Tällaisenaan se jäänee todennäköisesti melko pienen paikallisen lukijakunnan arvostamaksi.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Olipa kerran karhu ja ampiainen...


Markus Majaluoma: Hulda-kulta, luetaan iltasatu! 24 sivua. WSOY 2010.















Markus Majaluoma on railakkaasti uudistanut ydinperheen auvoista idylliä Isä-kuvakirjasarjassa (WSOY, v:sta 2002) sekä Huldan ja Jalmarin, tyttären ja isän pienperheen, arjesta kertovissa kuvakirjoissa (v:sta 2006).

Majaluoman kuvakirjojen isät viis veisaavat perinteisistä kasvatusmetodeista. He antavat arjen soljua pikemminkin omalla boheemilla ja spontaanilla painollaan. Niinpä näistä kuvakirjoista on tullut ainakin lapsiperheiden vanhempien suosikkilukemista. Ja jos aikuinen tarttuu innostuen kuvakirjaan, niin lapsikin terhakoituu vastaanottamaan sen erityisellä hartaudella.

Hulda ja Jalmari –kirjojen sympaattisen pieni koko ja selkeä, niukka teksti ovat onnen-omiaan katselukirjaiästä vähitellen peruskuvakirjoihin siirtyvälle lapselle, vaikka toisinaan Rouva Huusta tuntuu, että Majaluoman yksityskohdilla herkutteleva kuvitustyyli hiukan hidastaa vastaanottoa. Mene ja tiedä.

Uusin Hulda ja Jalmari –sarjan kirja kuvaa hersyvästi lapsiperheiden – toivon mukaan – päivittäistä rituaalia, iltasadun lukemista. Isä ja tytär kinastelevat ensin, mikä kirja valitaan, mutta tietysti Hulda saa lopulta tahtonsa läpi.




Karhusta ja ampiaisesta kertova satu on isälle ja tyttärelle läpeensä tuttu. Ensin nukahtaa tytär ja sitten isä, mutta satu etenee kyllä onnekkaaseen loppuratkaisuunsa saakka – tosin pienten mutkien ja sadun ulkopuolisten tapahtumien höystämänä.

Vähäeleisesti Majaluoma korostaa satuhetkien tärkeyttä niin lapselle kuin aikuisellekin. Isä ja tytär maata retkottavat rennosti sängyssä nauttien toistensa läheisyydestä ja hyvästä tunnelmasta.