Hypnoottista kieliriehaa Hampampam-maassa

 

Ville Hytönen: Maa nimeltä Hampampam. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. 64 sivua. Tammi 2023. Graafinen suunnittelu Lille Santanen. 

 

Oli Hampampamin maassa, jossain kosteiden kaarnojen, sarnaisten vaarnajuurten alla tyyhti, aivan oikea ja ihana Puutyyhti, suu kuin kanalla ja silmät soikeat, hoikat sormet ja oikeat koikeloiskoivet. Ja monella sanalla Puutyyhti kertoi Hampampamin maasta tarinaa.

 

Tyyhtiä ei tuntenut kukaan, mutta jok´ikisen mukaan sen narinaiset tarut olivat iltasaduiksi parhaita. Harmaa Puutyyhti kertoi ne juurille, puiden suurille maanalaisille oksille, jotka poikkesivat ajoittain maan päällä puina sun muina pensaina. Nuo kelmeät ja värittömät loimet, kuin maahisten koivet, kertoivat yht´kaikki tyyhtin satatuhatta tarinaa pitkin Hampampamia.

 

 

Ruotsalaisen Carl-Johan Forssén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava 2015, suom. Ulla Lempinen) oli edelleen syyskuussa Suomen Kirjakauppaliiton ylläpitämän Mitä Suomi lukee -tilaston kärjen tuntumassa.

Nukutussadun suosio selittyy sillä, että tarinaa käytetään ennen kaikkea äänikirjana, ja mahdollisesti jopa päivittäin. Kani-kirjan ideana on, että aikuinen lukee sitä ääneen mahdollisimman hitaalla, monotonisella äänellä ja painottaa valittuja sanoja vaikutelman tehostamiseksi, jotta kuulija nukahtaisi mahdollisimman pian. 

 

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä on syytä iloita siitä, että ruotsalaiselle konseptiltaan laskelmoidulle kirjalle on tullut varteenotettava ja kirjallisilta ja kielellisiltä ansioiltaan paljon korkeatasoisempi kotimainen vastine, joka hypnotisoi myös lukijansa, mutta lopputuloksena on 

 toivoakseni silti nuijanukutuksen sijaan HAVAHTUMINEN rikkaan suomen kielen nyansseihin ja kielen monikäyttöisyyteen. 

 

Ville Hytösen ja virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin Maa nimeltä Hampampam viettelee jo kauniilla ulkoasullaan ja värityksellään. Plats käyttää valkoisen ja mustan rinnalla rohkeasti vastavärejä, sekä sinisestä ja punaisesta murrettuja, sekoitettuja värejä.  

Platsin kuvituksen muotokieli poikkeaa selvästi suomalaisesta. Kuvittajavalintaa voi pitää onnistuneena. Hytönen asuu perheineen pääosin Virossa ja satukirja ilmestyy samaan aikaan myös Koolibri-kustantamon kautta Kadri Jaanitsin käännöksenä.

 

 

Saduissa lähdetään usein matkalle. Aukeamalla oikealla puun
runkoa kiipeävä Puutyyhti lähettää satua kuuntelevan lapsen
 satumaahan. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Ville Hytösellä on laaja tuotanto:  aikuistenkirjojen (mm. romaaneja, runoja, esseitä, matkakirjoja) ohessahänon kirjoittanut myös lapsille. Esimerkiksi Ötökkämaasta kertovissa tarinakokoelmissa (Tammi v:sta 2014, kuv. Virpi Penna) kielen kieputtelu on ollut kohosteisesti esillä. 

 

Maa nimeltä Hampampam harppaa kielen osalta kokeellisen loikan eteenpäin. 

Hytösen rytmi on maagista, liki hypnoottista. 

Hänen kielensä suorastaan HUUTAA päästä ääneen luetuksi. 

 

Suorasanainen kerronta tuntuu riistäytyvän yhtäältä proosarunoksi ja riimitetyksi runoksi: 

 

– – Vaan miksi kertoi tyyhti sadut nuo sadat, kun tarinoiden radat ja evät olivat niin erinevät? – – 

 

Sanataiteellinen huikentelevaisuus on takakannessa luokiteltu nonsenseksi.

 

Puutyyhtin lisäksi satukirjassa tutustutaan moniin Hampampam-maan omalaatuisiin asukkaisiin. 

Koivistolaiset ovat pulkkosientä muistuttavia, aapasuon reunalla asuvia menninkäisiä , jotka käyttävät peltotöissä työvoimanaan pieniä hiiriä ja päästäisiä, tiiroja ja västäisiä. 

Rauskinpoika Kontiaisen ahneus ja häikäilemättömyys selittyy sen traagisella elämänkohtalolla: sen osaksi ei ole koskaan koitunut lämpöä ja rakkautta. 

Rauskinpoika Kontiainen on räyhäkkä ja traaginen hahmo.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen satukokoelmaan
  Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Liepon kerrotaan olevan maailman kaikista eläimistä karmivin. Se kulkee kuihtuneita joenpohjia pitkin, kerää loisia ja polttaa niitä ojissa.

 

Kivettyneen metsän kivikoloissa eli tuo Liepo ja hankasi ikeniään kiviä vasten. Ja ikenistä valui kiviin tahnaa, viheriää niljaketta, joka peitti ajan mittaan mustakivisen metsän. Ja aikojen saatossa tuosta elävästä tahnasta kasvoi sammalta, ja sammaleesta pensaita, ja pensaista puita sun muita risukkoja, ruohotukkoja ja pajukkoja. – – 

Jättiläisnaisista suurin, Suurhaisi.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam 
(Tammi 2023). 

Otusten kohtaloista löytyy traagisuutta Tove Janssonin muumitarinoiden tapaan.  

Usein yhteisöllisyys, rajojen ylittäminen ja rohkeus koituvat lopulta Hytösen tarinoiden sankarien ja antisankarien pelastukseksi.

 

Lyhyistä nonsense-saduistakin löytyy perinteisten satujen piirteitä –  jännitystä ja ristiriitatilanteita.  Muutamassa sadussa tuodaan myös opetus siekailematta esille.

 

 

Puti on pieni ja väheksytty, mutta niin vain sitäkin tarvitaan
Hampampamin yhteisössä. Lille Santasen graafinen suunnittelu
 on viimeisteltyä. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen
satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023).

Satu ”Hurja konna, raakku ja siili” siili kiteyttää Hampampamin maan asukkaiden ja samalla myös Hytösen ja Platsin satukokoelman perimmäisen filosofian:

 

”Nopeasti ei ehdi nähdä maailmaa”, selitti siili. ”Jos vain juoksee ja kiirehtii, hyppelehtii ja vilkkaasti liikehtii, ei näe maailman taikaa. Siihen ei ole aikaa. Sillä kaikki elämisen ihanuus rakentuu pienistä asioista, mustikoista ja soista, joista ei ole kukaan koskaan kuullutkaan.” 

 

Nykyisin puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeää olisi lukea lapsille ääneen vielä pitkään senkin jälkeen, kun lapsi on oppinut itse sujuvasti lukemaan. 

 

Toivon sydämestäni, että tämä kirja löytää tiensä lasten ja nuorten ja aikuisten yhteisiin kiireettömiin ääneenlukuhetkiin.

 

Kirja on onnen omiaan avaamaan lasten ja nuorten oman tarinoinnin hanat, havahduttamaan lukijansa ja kuulijansa suomen kielen rikkaasta rekisteristä, rytmin, kielen soinnin ja helinän koko repertuaarista.

 

Kuvakirjaenergiaa tömisevistä mummoista

Reetta Niemelä & Anne Vasko: Mummojen kirja! S&S 2022.

 

 

Julkisten ja hyvinvointialojen liiton käynnissä olevat lakot ovat synnyttäneet aivan uuden sanan mummokateus.

 

Kaikilla lapsiperheillä ei ole mahdollisuutta hyödyntää isovanhempia lastenhoitoapuna.

 

Reetta Niemelän ja Anne Vaskon juuri ilmestynyt Mummojen kirja! kertoo kuitenkin hyvin itsenäisistä ja jopa kaikkivoipaisista mummoista. 

 

Kuvakirjassa mummot sananmukaisesti jyräävät: Anne Vaskon kuvitusaukeamilla ei näy mitään muuta kuin mummoja! Todennäköisesti he asuvat hyvin matriarkaalisessa yhteisössä, sillä kaupunginjohtajakin on nainen. 

Mummot ovat selvästi voimaantuneet mummoenergialla ja puuhaavat yhdessä kaikkea mukavaa. 

 

Vaskon mummoilla on eletyn elämän merkkeinä juonteita ja ryppyjä, mutta askel nousee vielä vetreästi. 

 

Kohtuuden ja uskottavuuden nimissä välillä mummotkin
hellittävät hetkeksi ja viivähtävät puistossa voimia
keräämässä. Anne Vaskon kuvitusta Reetta Niemelän
tekstiin kuvakirjassa Mummojen kirja! (S&S 2022). 

Kuvakirjan värimaailma on dynaaminen, anarkia syntyy myös värien kontrasteista.

 

Mummoilla on myös etuoikeuksia: he pääsevät maailmanpyörään ilmaiseksi. 

Mummot tykkäävät istua kahvilassa ja pitää rapppukäytäväpiknikkejä  ja he rakastavat kirjoja, ”Kirjat ovat kuin kaupunkeja, joita voi kantaa mukana”, mummo Myyrä sanoi salaperäisesti.

 

Torimummot ovat jo  lähteneet torilta, mutta Yhden Mummon
orkesteri huolehtii tunnelmasta. Anne Vaskon kuvitusta
Reetta Niemelän tekstiin kuvakirjassa 
Mummojen kirja! (S&S 2022).  

Kun mummot kastuvat sateessa, he lähtevät joukolla kirpputorille ostamaan uusia vaatteita. 

Mummoilla tuntuu olevan käytössään kaikki maailman aika ja siksi he käyttäytyvät spontaanisti ja oman päänsä mukaan. 

 

Kuvakirja kertoo kahdesta erikseen nimetyistä mummo Myyrästä ja mummo Metsästä, mutta mummoenergia syntyy nimenomaan joukkovoimasta ja yhteen hiileen puhaltamisesta, jossa ketään ei syrjitä ja suljeta ulkopuolelle. 

 

Yhtenä mummorintamana lähdetään myös mielenosoitukseen:

 

Lisää kukkia! Keinuja! Vapautta! Viulukonsertteja! Rauhaa kaikkialle maailmassa! Pumpulipullaa! Perunamaita! Oikeutta eläinmummoille! 

Mummot vaativat mielenosoituksen banderolleissa pullaa ja
rauhaa. Anne Vaskon kuvitusta Reetta Niemelän tekstiin
kuvakirjassa Mummojen kirja! (S&S 2022). 

 

 

Sekä Niemelän tekstissä että Vaskon kuvituksessa on jatkuva aktiivisen eteenpäin menemisen tuntu. Nämä mummot eivät malta pysyä paikallaan, he 

ovat lähesalituisessa liikkeessä, puuhassa ja toiminnassa:  

– – Joki juoksi innokkaasti merelle. Sillan yli kumpaankin suuntaan kulki virtanaan mummoja. Mutta vain toiseen suuntaan menevien mummojen sylissä oli kukkapaketteja. Se johtui siitä, että Babuskan Ruusukioski sijaitsi joen toisella rannalla. 

Jos näki kalan hyppäävän joessa, piti huutaa: hopea! Ja sylkäistä. Se tiesi onnea. Mummo Myyrä näki kalan, mutta unohti huutaa. Mummo Metsä sen sijaan huusi kuusi kertaa hopea. ”Hopea, hopea, hopea, hopea, hopea, hopea. Pthyi. Pthyi. Pthyi. Pthyi. Pthyi. Pthyi. Ja vielä kerran pthyi.” Ajatella, että mummo Metsän sylki keinuisi aaltojen mukana suuren metsän ulapalle. 

 

Ulapalle! 

 

 

Reetta Niemelä on selvästi tempautunut mummojen vietäväksi. 

Tekstin rönsyissä ja spontaaniudessa on samaa nonsense-henkeä kuin Niemelän varhaisessa proosarunokokoelmassa Makkarapiruetti (Otava 2005, kuv. Matti Pikkujämsä).   

Odotuksen tuskaa ja railakas nonsense-tarina vanhemmaksi tulemisesta

Jani Nieminen & Tuomas Kärkkäinen: Vauvaskainen! 48 sivua, Tammi 2022

 

Klara Persson & Marika Maijala: Kom hit, då! 32 sivua, Rabén & Sjögren 2021.

 

Nämä kaksi kuvakirjaa todistavat jälleen riemastuttavasti, kuinka lastenkirjallisuuden laajentunut tyylirekisteri tuo tuttuihinkin aiheisiin uusia särmikkäitä näkökulmia.  

Uuden perheenjäsenen syntymä on leikki-ikäisten kuvakirjojen  vakioaihe, mutta näissä kuvakirjoissa ei tyydytä toistamaan itsestäänselvyyksiä.  

 

Ruotsalaisen Klara Perssonin ja Marika Maijalan  Rabén & Sjögrenin kustantamon kautta Ruotsissa ilmestynyt kuvakirja kertoo kolmen sisaruksen näkökulmasta piinaavasta odottamisen tuskasta, kun äidin vatsassa kasvava vauva antaa odottaa itseään. 

Maijalan yksi tunnusmerkki kuvittajana liittyy rohkeaan rajaukseen. 

Kuvakirjan kannessa viimeisillään odottavan äidin pää on rajattu kuvasta pois. 

 

Odottavan aika on hyvin konkreettisesti pitkä: 

 

Nej, säger du.

För du har fullt upp med att bli klar.

Med allt du måste bli klar med.

Händer, ben, näsa, ögonbryn.

 

Okejdå, säger vi. Du har en del att göra.

Men vi då? Vi har gjort i ordning nu.

Sängen, vagnen, tröjan och mössan.

Vi star i hallen ocn väntar.

Vi vill gå ut och leka med dig. 

 

Kom hit!

 

Kotijoukot ovat täydessä valmiudessa, mutta
vauva vain viivyttelee. Marika Maijalan kuvitusta
Klara Perssonin tekstiin kuvakirjassa Kom hit, då! 
(Rabén & Sjögren 2021).

Hauskasti Maijala kiteyttää odotuksen tuskan, kun kaikissa koti-interiööriä kuvaavissa aukeamissa näkyy kelloja! 

 

Maijala käyttää pastelliliitua lapsenomaisesti ja suurpiirteisen rouheasti. 

Edellisissä  omissa kuvakirjoissaan Ruusun matka ja Suden hetki (Etana Editions 2018 ja 2020) pääosissa olivat eläimet, mutta nyt hän kuvaa perheen arkea periaatteessa hyvinkin realistisesti, mutta pelkistäminen tuo silti kuviin ripauksen fantastistakin ulottuvuutta.

 

Kuvakirjan värit ovat itsessään terapiaa pitkän talven uuvuttamille silmille.

 

Pitkä odotus palkitaan: vihdoin vauva saapuu kotiin!
Marika Maijalan kuvitusta Klara Perssonin tekstiin
kuvakirjassa Kom hit, då  (Rabén & Sjögren 2021).

Kom hit, då! rikkoo myös kerronnallisten ratkaisujensa puolesta perinteisten vauvanodotukseen liittyvien kuvakirjojen kliseitä: kirja päättyy siihen, kun vauva sitten lopulta päättää tulla ulos äidin vatsasta. 

Perhe jätetään nyt kunnioittavasti rauhassa tutustumaan uuteen tulokkaaseen!

 

 

Jani Niemisen ja Tuomas Kärkkäisen Vauvaskainen-kuvakirjan tekstin ja kuvan nonsense-iloittelu taitaa puhutella eniten aikuisia. 

Kuvakirjan räväkässä kannessa vauva karjuu suu apposen avoinna.  

 

Ensimmäisellä aukeamalla Tulevan äidin suusta singahtaa käkikellon kukkuva käki, ja äiti oivaltaa haluavansa vauvan: 

 

– Haluan vauvan, Tulevan äidin sanat putosivat keittiön pöytään. Lasikannu kili-kili-kiljaisi ja korppulautanen nousi ilmaan sokeri pöllyten.

 

– Mahtavaa, Tuleva isä huudahti. – Se käki…

– Biologinen kelloni.

– Luonnollisesti.

 

 

Tuleva isä lähtee ostamaan vaimolleen jogurttia ja maitoa ja katselee kauppamatkalla ympärilleen aivan uusin silmin. 

 

Ja lopulta koittaa päivä, jolloin 

Vauvaskainen heräsi tunteeseen, että vesimalja alkoi käydä ahtaaksi. Hän paukutti jalkojaan äitinsä vatsaa vasten ja napsautteli pientä sytytintään.  

Synnytyksen käynnistymisen intensiteettiä
voisi tuskin havainnollisemmin kuvata. Tuomas Kärkkäisen 
kuvitusta Jani Niemisen tekstiin kuvakirjassa
Vauvaskainen (Tammi 2022). 

 

Äitiä hermostuttaa ja hänen huumorinsa on koetuksella, kun Tuleva isä ei tunnu olevan ihan kartalla, mitä tuleman pitää.  

Äiti viittaa sarkastisesti Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän  Godotin hahmoon.

 

Vauva tulee maailmaan, kun kätilö ottaa kiinni äidin ulospäin pullahtaneesta navasta ja vetää korkin irti: POKS. 

 

Räväkkä Pesumummo laittaa vastasyntyneet vauvat pesukoneeseen: 

Vauvat pyörivät pesuharjoissa joihin olivat tarttuneet ikenillään. Vettä suihkusi heidän pieniin, kurttuisiin kehoihinsa. Vaahtoa oli siellä ja täällä. 

Myös imetys hoidetaan omintakeisesti: juuri synnyttäneet äidit pyörivät karusellissa rinnat paljaina ja vauvat makaavat karusellin alla suut avoimina maitosuihkuja ahmien!

Suurpiirteisessä imetyskarusellissa vauvat saavat
todennäköisesti maitoa useammankin eri äidin rinnoista! 
Tuomas Kärkkäisen kuvitusta Jani Niemisen tekstiin
kuvakirjassa Vauvaskainen (Tammi 2022). 

 

Jani Niemisen karnevalistinen teksti ja Tuomas Kärkkäisen visuaaliset tieten tahtoen paisuttelevat ylilyönnit ovat totta tosiaan synkassa keskenään.

 

Kaiken kohkaamisen, omintakeisuuden ja absurdiudenkin jälkeen tarinan viesti tulee kyllä selväksi: syntymän ihme on jokaiselle uudelle vanhemmalle järistys, jonka jälkeen mikään ei enää – onneksi ! – palaa ennalleen. 

12. luukku: ”Olen menossa imeltämään laatikoita”, huutaa Tötterman

 

Ville Hytönen & Ulla Saar: Tötterman, 36 sivua, Enostone 2021.

 

Ville Hytönen on jo pitkään asunut Virossa ja hän tekee nykyisin yhteistyötä myös virolaisten kuvittajien kanssa. 

Virolaisessa lastenkirjallisuudessa on aivan omanlaisensa tyyli. 

Kyse on hieman viistosta huumorista, joka tulkintani mukaan kuuluu virolaiseen kansanluonteeseen. 

Kuvitus vihjaa hauskasti Töttermannin mittasuhteista.
Uhostaan huolimatta herra on varsin pieni! Ulla Saarin kuvitusta
Ville Hytösen tekstiin kuvakirjassa Töttermann (Enostone 2021). 

Kuvakirja pienestä miehestä, Töttermanista, joka on pukeutunut ylisuureen huopahattuun, punaiseen solmioon ja kalliiseen pukuun, on itsessään kuin veikeä performanssi.
 
Tötterman aloittaa jouluvalmistelut hyvissä ajoin, puoli vuotta ennen h-hetkeä. 

 

Pian paljastuu, että Töttermannin tietämys perunalaatikon
imeltämisestä on vähäinen. Ulla Saarin kuvitusta 
Ville Hytösen tekstiin kuvakirjassa Töttermann 
(Enostone 2021). 

Kuvakirjan lukijalle ja katsojalle paljastuu pian sekä Hytösen nonsense-tarinasta että Saarin kuvituksesta, että Tötterman onkin pikkuruinen miekkonen, joka puhuu usein vähän sivu suunsa. 

Onneksi kaikkitietävä ja tarkasti havainnoiva kertoja auttaa Töttermania peruna- ja lanttulaatikon teossa.
 
Ulla Saar on toteuttanut kuvituksen kollaasina ja ilmiselvästi suorastaan riehaantunut uudesta tekniikasta.  

Enostone on jo aiemmin syksyllä julkaissut Ulla Saarin kuvittaman Heikki Niskan lastenromaanin Hössöttävät hörvelöt. 

Samaan aikaan Töttermanin kanssa on ilmestynyt myös Indrek Koffin ja Ulla Saarin Nätisti-kuvakirja. 

Kuvittaja-lehdessä on vuonna 2017 julkaistu Henna Hietamäen haastattelu Ulla Saarista. Lastenkirjallisuutta ja -kulttuuria arvostetaan Virossa.  

 

 

 

Sopivasti krumeluuri seikkailu rupikonnan vedenalaisessa valtakunnassa

Hannu Hirvonen: Jääpeilin vanki, kuvittanut Johanna Taskinen, 231 sivua, BoD 2020.

 

 

Mummon mukaan Sallilla oli lahja nähdä satua ja ihmettä kaikkialla. Joskus siitä oli haittaa, vaikka silloin kun unohtui unelmoimaan omiaan kesken koulutunnin. Useimmiten ei. Joskus se teki kaislikonreunasta tanssisalin. 

 

 

Olen lukenut viime päivinä useampia uusia kotimaisia saturomaaneja, kirjan toisensa perään, ja ihmetellyt tekijöiden kekseliäisyyttä, kerronnan ja yksityiskohtien vivahteita ja tapoja, joilla he tuovat niihin kiinnostavia peilauspintoja myös reaalitodellisuuteen.

 

Hannu Hirvosen Jääpeilin vanki ammentaa viktoriaanisen lastenkirjallisuuden nonsensesta. 

Näitä aineksia on ollut jo hänen aiemmassakin tuotanossaan, erityisesti Murisevan metsän eläimistä kertovissa, Tammen julkaisemissa helppolukuisen Keltanokka-sarjan kirjoissa. 

Hirvonen kuuluu viime vuonna perustettuun VaLas-kollektiiviin eli "vapaisiin lasten- ja nuortenkirjailijoihin".

 

Hirvosen saturomaanin järjenvastaisessa, absurdissa dialogissa kajastelee  selkeästi tunnistettavana Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa.

 

Sympaattisten ja kieroilevien eläinten kuvaus tuo  mieleen myös Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -eläinsadun ja H. C. Andersenin sadun Peukaloliisa.  

Rupikonna kadehtii Allin isoäidin kutomaa punaista kaulaliinaa.
Koristeellinen kaunokirjoitus ei ole lukujen nimissä kovin helppolukuista,
jos ajatellaan romaanin otollisimmaksi kohderyhmäksi hiljattain
 lukemaan oppinutta lasta.Johanna Taskisen kuvitusta Hannu Hirvosen
saturomaaniin Jääpeilin vanki (BoD 2020). 

 

Alli-tyttö on isoveljensä kanssa meren jäällä luistelemassa ja ajautuu virtapaikkaan. 

 

Jää pettää ja tyttö päätyy yrmeän, itsekkäitä aforismeja suosivan omistushaluisen rupikonnan hallitsemaan vedenalaiseen valtakuntaan. 

 

Rupikonna ristii tytön uudelleen Olmiinaksi ja syöttää hänelle lootuksenkukkia, joiden tarkoituksena on sumentaa mieli taipuisaksi konnan aikeille.

 

Alli-Olmiina joutuu kansansatujen sankarien tapaan kolmesti erilaisiin tulikokeisiin, joista hän kuitenkin selviää ystävällisen jäämyyrän ja muiden apurien myötämielisyyden ansiosta.

Vaaleanvihreä pieni sammakko on saanut kunniaviran
palvella paasipoikana konnaa hääjuhlassa. Johanna Taskisen kuvitusta
Hannu Hirvosen saturomaaniin Jääpeilin vanki (BoD 2020). 

 

Konna tahtoo Alli-Olmiinan vaimokseen, ja häät lähestyvät vääjäämättä… 

 

Vedenalaisessa maailmassa Alli työstää myös suhdettaan koulukavereihinsa Iirikseen ja Emiliaan ja mummon kuolemaan. 

Mummon kutoma pitkä punainen kaulaliina toimii symbolina rakkaudelle, välittämiselle ja elämänhalun voittamiselle.

 

Mummo myös puhuttelee myyrämummon hahmossa Allia:

 

– Huuda ne ikävät asiat vaikka tuuleen. Ihmistä auttaa kun hän edes yrittää tehdä asioille jotain. Vaikka se olisikin ihan järjetöntä.  Älyttömyyksiä vastaan järjettömyydet toimivat oikein hyvin. Ja pienistä siemenistä kasvaa suuria asioita. Esimerkiksi linnunsiemenistä. 

 

Rupikonnan isosisko Airi tulee kuokkavieraaksi häihin ja konnien keskinäinen valtataistelu koituu lopulta myös Ailin pelastukseksi.

Korskeaan elämään mieltyneen konnan valtakunnassa on krumeluuria ja säihkettä ja sitä samaa löytyy myös Hannu Hirvosen omintakeisesta satuseikkailusta.

Nimenomaan rohkea nonsense-elementtien hyödyntäminen tekee Jääpeilin vangista erityisen mieleenjäävän lukuelämyksen. 

Omakustanteiden isoimpana haasteena on usein kuvitus. 

Johanna Taskinen on taiteen maisteri ja ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija. Hän on Kuvittajat ry:n jäsen ja saanut yhdistykseltä apurahan Hirvosen saturomaanin kuvitustyöhön. 

Taskisen mustavalkoinen, ääriviivoiltaan jykevä kuvitus levittäytyy poikkeuksetta koko sivulle. Tarinan keskushenkilöiden sijasta hän on valinnut kuviinsa enemmän  koristeellisia vedenalaisia kasvustoja. 

Kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. Toisaalta vähäinen kuvitus antaa tämäntyyppisessä saturomaanissa aina enemmän sytykkeitä lukijalle visualisoida itse tapahtumat mieleisikseen omassa mielikuvituksessaan.

 

Taitto on rivitykseltään miellyttävän väljää ja kappaleiden väliin on jätetty tilaa. Siksi Jääpelin vanki sopiikin hyvin hiljattain sujuvan lukutaidon omaksuneen lapsen itse lukemaksi.