Kirjainten ja nimien synnyn äärellä

Ian Bowie & Sibel Kantola: How you got your name, 34 sivua, Mökki galleria 2018. 

Ian Bowien  &  Sibel Kantolan kuvakirja on monellakin tavalla ajankohtainen. 

Ensinnäkin kumpikin on muuttanut Suomeen  vasta aikuisella iällä: galleristina ja kuvittajana Kaarinassa työskentelevä  Kantola on syntyjään turkkilainen ja Bowie on muuttanut Suomeen Iso-Britanniasta. Bowie on julkaissut aiemmin useampiakin humoristisia kirjoja Suomesta ja suomalaisista. 

Eilen uutisoitiin vähän yli 70:stä uudesta suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta etunimestä, jotka pääsevät reilun vuoden päästä nimipäiväkalenteriin. 

Uudet etunimet ovat vierasperäisiä etunimiä, kuten Adele ja Nikolas, tai vanhojen kalenterinimien suomalaisia lempinimiasuja, (esim. Iita ja Venni). 

Satakieli on saanut kunnian tuoda velholle N-kirjaimen.
Sibel Kantolan kuvitusta Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa
How you got your name (Mökkigalleria 2018). 

Suomenkieliseen nimipäiväkalenteriin uudet etunimet ovat päässeet, mikäli nimi on esiintynyt etunimenä vähintään 500 suomenkielisellä Suomen kansalaisella maaliskuussa 2018. Helsingin yliopiston ylläpitämää nimipäiväkalenteria päivitetään joka viides vuosi. 

Englanniksi ilmestyneen kuvakirjan idea on hauska. Se on nimittäin eräänlainen etunimien syntytarina. 

Velho istuu vuorella ja miettii, kuinka löytäisi kirjaimet.
Sibel Kantolan kuvitusta Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa 
How you got your name (Mökkigalleria 2018).

Tarina alkaa muinaisesta maailmasta, jossa ei vielä ollut kirjaimia lainkaan. Viisas velho lähtee vuorille, jossa puhaltavat monet tuulet. 

Velho saa vihjeen, että eläimet voivat auttaa kirjainten etsimisessä. Jokainen tuo vuorollaan velholle yhden kirjaimen. Ja näistä kirjaimista muodostuvat kaikkien maaliman lasten nimet.

Kapaloidut vauvat näyttävät melkein samanlaisilta,
mutta etunimensä kautta jokainen on oma ainutkertainen yksilö.
Sibel Kantolan kuvitusta Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa 
How you got your name (Mökkigalleria 2018).

Eläinten pyrstöt, hännät, turkit ja muut ominaispiirteet taipuvat aukeamilla kirjainten muotoon. Kirjain yhdistetään myös eri tavoin kunkin eläimen ominaisuuteen tai inhimilliseen luonteenpiirteeseen. 

Jaguaari antaa velholle J-kirjaimen.Sibel Kantolan kuvitusta 
Ian Bowien tekstiin kuvakirjassa 
How you got your name (Mökkigalleria 2018).

Sibel Kantolan kuvituskuvien tyyli vaihtelee kuulaan herkästä räväkän groteskiin. Kuvien värisävyjen tasauksessa on varmasti painovaiheessa jouduttu tekemään kompromisseja. 

Kirjan idea on hauska. Ilman turhaa alleviivausta kirja puhuu myös moniarvoisuuden puolesta. Mikäli kuvakirja käännettäisiin muulle kielelle, sen tekstiä jouduttaisiin osin muokkaamaan uusiksi.   

John Lennon teinitytön unelmien sparraajana

Heidi Silvan: John Lennon minussa, 200 sivua, Myllylahti 2018. Kansikuva Karin Niemi. 

Oululaisen Heidi Silvanin (s. 1972) esikoisromaanin lähtötilanne on lukijan kannalta haastava. Ensimmäiset 50 sivua 14-vuotta hiljattain täyttänyt Aija nimittäin juttelee yksinomaan mielikuvitusystävänsä John Lennonin kanssa. 

Ei Aija ensin itsekään tiedä, näkeekö harhoja vai löytyykö selitys hänen lievistä asperger-piirteistään. Yhtä kaikki Lennon jelppii Aijaa koulun joulujuhlan kuoron esityksessä. Aijan ilmiömäinen laulutaito koituu sittemmin hänelle rasitteeksi, sillä todellisuudessa tyttö ei usko taitoihinsa lainkaan ja kokee olevansa vain John Lennonin lahjakkuuden kummallinen välikappale.

Takakannessa mainitaan huumori ja  maaginen realismi. Silvanin romaani täyttää myös kepeän chick lit -kirjallisuuden kriteerit Aijan pähkäillessä tuntojensa syvyyttä kahden erilaisen pojan välillä. Moraalista dilemmaa kiperöittää tietysti se, että Aijan paras ystävä on ihastunut myös toiseen pojista.  

Aija puhuttelee lukijaansa suoraan ja pyytelee välillä jopa anteeksi tunnekuohujaan: 

Tiedän, että alan kuulostaa koulutytön päiväkirjalta tunnekuvailuineni ja pojista puhumiseni. Anteeksi siitä, lopetan aivan pian. Mutta jos olet ikinä ollut 14-vuotias tyttö, tai 14-vuotias ylipäätään, niin tiedät, ettei tunnekuohuilta voi välttyä. 

John Lennon toimii taiteellisen sparrauksen lisäksi myös Amorin apulaisena ja harhanuoliahan siinäkin singotaan. 

Kolmiodraaman ainekset vesittyvät melko nopeasti ja hiukan arveluttavalta – taannoista #me too -liikettäkin vasten – tuntuu se, kuinka yliolkaisesti Aija kuittaa  toisen pojan väkivaltaiset lähentely-yritykset eikä missään tapauksessa halua tehdä siitä ilmoitusta poliisille.

Romaanin kestävimmäksi  teemaksi nousee ihmissuhdesekoilujen sijasta  itsetuntemuksen ja jopa itsekilvoittelun merkitys: Aijan ja hänen kavereidensa bändi ei singahda tähtiin ihan suorinta reittiä. Tyttö myös oivaltaa,  että koskettavaan laululyriikkaan tarvitaan elettyä elämää ja kipeitäkin kokemuksia.  

En tiedä, mitä olin kuvitellut treenaamisesta. Olin kai ajatellut, että kun meillä olisi biisi, me vain soittaisimme sen. Soittaisimme ja soittaisimme samaa kappaletta koko kevään ajan, kunnes olisi aika siirtyä vetämään sama homma läpi kilpailulavalla. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että yhden laulun voi esittää monilla eri tavoilla, kyse oli hienonhienoista yksityiskohdista, ja että harjoitusten tarkoituksena oli löytää paras tapa ja sykähdyttävimmät yksityiskohdat juuri tälle laululle. Vasta silloin ymmärrsin. Edessä olisi hikinen kevät eikä välttämättä kovin kiva. 

Pienistä kömpelyyksistä ja kerronnan notkahduksista huolimatta Silvan todistaa osaavansa luoda omintakeisia tarinoita. Kenties nuori lukija innostuu jopa ottamaan selvää todellisen John Lennonin vaiheista ja jopa kuuntelemaan Beatlesin kappaleita, joihin romaanissa tämän tästä viitataan. 

Autoja ihan ruuhkaksi asti

Carl Johanson: Autosanakirja, suomentanut Kirsikka Myllyrinne, 32 sivua,  Etana Editions 2018. 





Leikki-ikäiset ja vähän vanhemmatkin lapset rakastavat asioiden nimeämistä. Tähän tarpeeseen julkaistaan paljon erilaisia kuvasanakirjoja. 

Ruotsalaisen Carl Johansonin Autosanakirja on kompakti kuvasanakirja kaikille liikennevälineistä kiinnostuneille.

Sen harkitun pelkistetty design-ilme miellyttää myös aihepiiristä kenties vähemmän kiinnostuneita aikuisia.

Autosanakirja on hauska löytö tänä vuonna neljä vuotta täyttävältä visuaalisesti raikkaisiin lastenkirjoihin erikoistuneelta pieneltä Etana Editions -kustantamolta. Isot kustantamot julkaisevat nykyisin harmillisen vähän yksittäisiä kuvakirjoja ohi valtavirran tarjonnan. 

Palo- ja pelastusautoista on moneksi.
Carl Johansonin kuvitusta kuvasanakirjaan 
Autosanakirja (Etana Editions 2018). 

Aukeamilla on – ihan oikeiden kulkuvälineiden lisäksi –  myös runsaasti kuriositeetteja. Mitäs tuumaatte esimerkiksi  leivosautosta, pusuautosta tai savupiippuautosta?

Aukeamalla vasemmalla ylhäällä täydellinen auto, alakulmassa
 sokkeloauto ja oikealla alhaalla leivosauto, monen muun 
kuriositeetin lisäksi. Carl Johansonin kuvitusta kuvasanakirjaan 
Autosanakirja (Etana Editions 2018). 

Mukana on siis oikeiden ajoneuvojen lisäksi myös monia mielikuvituksellisen näköisiä mutta ihan toimivilta näyttäviä menopelejä. Kirja inspiroi näin omiin keksintöihin ja piirustuksiinkin.

Kaivurit ja erilaise maansiirtoon erikoistuneet koneet ovat saaneet 
oman aukeaman. Carl Johansonin kuvitusta 
kuvasanakirjaan Autosanakirja 
(Etana Editions 2018). 

Muita kulkuvälineistä kertovia lastenkirjoja:

Emelie Andrén: Ruuhkaa autokorjaamolla, suomentanut Marjo Lemponen, Otava 2017

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017

Niina Pirhonen: Viuh viuh; Brum brum, Otava 2016 ja 2017

Tapani Bagge & Jusa Hämäläinen: Rohkea pikku auto -sarja, Tammi v:sta 2013 

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Veera ja menopelit, Otava 2012

Riikka Juvonen: Roope roska-auto, Tammi 2012

Norberg Golluch & Helmut Kollars: Mitä tapahtuu autokorjaamossa, suomentanut Tuula Syvänperä, Kustannus-Mäkelä 2005 

Ian Fleming: Chitty Chitty Bang Bang, kuvittanut Kati Närhi, suomentanut Inka Parpola, Arthouse 2003

Toim. Sanna Jaatinen: Vauhtipyörä, meidän lasten runot, kuvittanut Matti Pikkujämsä, Otava 2002

George Johansson & Jens Ahlbom: Masa Mainio kertoo autoista, suomentanut Laila Rauhala, Kolibri 2002 

Richard Scarry: Richard Scarryn autokirja, suomentanut Laila Rauhamaa, Kolibri 1996 

Kalervo Järvensivu: Otsolan palokunnan kiireinen päivä, WSOY 1995

Mauri ja Tarja Kunnas: Hurjan hauska autokirja, Otava 1993

Barbro Lindgren: Oskari ja auto, suomentaut Maare Koivunen, Tammi 1981

Inger Sandberg: Sadan auton poika, suom. Mirkka Rekola, Weilin+Göös 1967

Suriseva kirjakärpänen pitää lukijan hereillä

Mila Teräs & Silja-Maria Wihersaari: Hotelli Hämärä ja kummituspurkki, 60 sivua, Karisto 2018. Kannen suunnittelu Lotta Kauppi. 

Jyri Paretskoi & Nadja Sarell: Elias ja sukkapallopommipuu, 60 sivua, Karisto 2018. Kannen suunnittelu Lotta Kauppi. 

 

Karistokin on tarttunut haasteeseen julkaista lukutaidon alkuun helppolukuista lastenkirjallisuutta.

Karistolla on toki entuudestaan monta lastenromaanisarjaa, joissa kirjasin on verraten suurta ja tarina-aineskin koukuttavaa (esim. Johanna Hulkon Geoetsivät-, Anneli Kannon Futistyttö-, Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka-sarjat). Nämä aiemmat sarjat sopivat kuitenkin jo luistavan lukutaidon saavuttaneelle aloittelevalle lukijalle.

Kirjakärpänen-sarjan kuvitus on poikkeuksellisen onnistunutta.
 Tässä aukeamassa kuva ja teksti ovat niukimmillaan
 sarjakuvailmaisussa. Nadja Sarellin kuvitusta Jyri Paretskoin
lastenkirjaan Elias ja sukkapallopommipuu
(Karisto 2018). 

Kirjakärpänen-sarjan formaatti on samankaltainen kuin WSOY:n pari vuotta sitten alkaneessa Lukupalat-sarjassa. Arkisesta tilanteesta löytyy jännittävä mysteeri Mila Teräksen & Silja-Maria Wihersaaren Hotelli Hämärä ja kummituspurkki –kirjassa ja mielikuvitus tekee arjesta vähän hohdokkaampaa Jyri Paretskoin & Nadja Sarellin kirjassa Elias ja sukkapallopommipuu.

Teräksen & Wihersaaren kirjassa on luotu kiinnostava miljöö: Minäkertojana toimivan Teon ja  tämän veljen Tuukan vanhemmat ovat hankkineet ränsistyneen hotellin. Perheeseen kuuluvat myös mummi ja pappa, jotka kasvattavat marsuja.  Pojat saavat ystäväkseen naapurin Leila-tytön ja kummajaistutkija Tappinenkin on säväyttävä persoona.

Äidillä ei ole remontin takia aikaa kuulostella hotellista kuuluvia outoja ääniä,
kun taas lapset ovat herkempiä kaikille mysteereille.
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Mila Teräksen lastenkirjaan
Hotelli Hämärä ja kummituspurkki (Karisto 2018). 

 

Paretskoin & Sarellin kirjassa juoni on rajattu ensin Eliaksen ja Lulu-koiran kahdenkeskiseen seikkailuun. Kummankin kirjan henkilöhahmoihin on sälytetty osoittelematonta moniarvoisuutta Leilan ja Emman tummemman ihonvärin ja Teon veljen Tuukan kehitysvamman kautta. 

Helppolukuisuudella on monta mittaria: oleellista on muun muassa valita selkeä ja riittävän iso kirjasintyyppi ja tehdä rivityksestä riittävän väljä.

Nadja Sarellin kuvitus ottaa välillä myös yllättäviä näkökulmia, tässä kiperää
 tilannetta seurataan Kurre K. Oravaisen vinkkelistä.  Sarellin
 kuvitusta Jyri Paretskoin lastenkirjaan 
Elias ja sukkapallopommipuu (Karisto 2018). 

Hotelli Hämärä –kirjassa teksti ja kuvat sijoittuvat taitossa hieman Sukkapallopommipuuta vaihtelevammin ja rytmikkäämmin aukeamille. 

Paretskoin kirjan sinänsä vinkeä nimi on pituutensa vuoksi vähän haastavampi aloittelevan lukijan hahmotettavaksi.

Kummajaistutkija Homero Tappisella on lopulta ratkaiseva rooli kummitusten
karkottamisessa. Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Mila Teräksen
lastenkirjaan  Hotelli Hämärä ja kummituspurkki (Karisto 2018). 
 

Helppolukuisuus on harmillisesti unohdettutakakannen esittelytekstissä: lapsen kannalta koukuttavampi ja lyhyempi juonikuvaus olisi puoltanut paremmin paikkaansa

Helppolukuisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että kirjan kieli olisi hyvin pelkistettyä rautalankakieltä ilman mitään vivahteita. Persoonallinen ilmaisu on sallittua, mutta sitäkin tärkeämpää on, että juoni tempaa lukijan mukaansa ja  tarina naulitsee lukemaan kirjan yhdeltä istumalta loppuun asti. Tämän vaatimuksen molemmat sarjan aloittavat kirjat täyttävät ilman mitään ulkokohtaisia vippaskonsteja.

Kummankin kirjan lopetus vihjaa siihen, että seikkailut vielä jatkuvat. 

Novellin kirjoittaminen on taitolaji

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Tusina. Novelleja. Arthouse 2018. 188 sivua. Kansikuva Samppa Ranta.  

Kirjoittamisen moniottelijat Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet havaitsemaansa totiseen tarpeeseen nuorille novelliantologian, jossa esitellään novellin lajityyppiä mahdollisimman monipuolisesti. Tavoitteena oli, että  tilausteksteissä ovat edustettuina mm. lyhyt ja pitkä muoto, kokeileva kerronta, kauhu ja romantiikka, aiheet, genret ja sukupuolet. 

Kokoelma on suunnattu yläkoulujen ja toisen asteen oppilaille. 

Jokainen kokoelmaan valittu kirjailija on saanut täsmätilauksen. Moni heistä on saanut olla omalla mukavuusalueellaan: Magdalena Hain ”Elisan huone” on kauhutarina, joka liittyy miljöönsä kautta Hain kokoelmaan Haiseva käsi  ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto 2016). 

Anneli Kannon ”Eväät”  ajoittuu sata vuotta sitten käytyyn sisällissotaan. Keskushenkilönä on punaisten puolella oleva nuori tyttö, joka huolehtii metsässä piileskelevän isän ja veljen muonituksesta. 

Riina Katajavuoren ”Sikavähän tähtiä” on maahanmuuttajanäkökulmansa kautta suoraa jatkumoa aikuisten runokirjassa Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018) ja Mennään jo naapuriin –kuvatietokirjassa (kuv. Salla Savolainen, Tammi 2017) näkyneelle maahanmuuttajateemalle. 

Intensiteettinsä puolesta kokoelman helmiä ovat Alexandra Salmelan ”Puu”, jossa tytär kostaa isälleen vähän omintakeisemmalla tavalla ja J. S. Meresmaan Tampereen tehdaskaupungin historiasta 1800-luvulta ammentava ”Kutoja”. 

Kerrontanäkökulman ja tyylin äkillisen muutoksen ansiosta koukuttavia ovat myös kokoelman aloittava Hannu Luntialan lyhyt teksti ”Kunnian ja omantunnon kautta” ja kokoelman päättävä niin ikään nasevan lyhyt Harry Salmenniemen ”Ihminen”, jonka jippona on systemaattinen kerrontaan upotettu kiellon kautta asioiden todentaminen.

Murrosiän altistamat  muodonmuutokset perinteisine itsetuntokipuiluineen  ja teiniangsteineen näkyvät Riikosen  ”Prinsessa”- ja Nelli Hietalan ”Varmat merkit” -tarinoissa. Päivi Haanpään ”Aina joku löytää [itsensä]” on rakennettu pelkän dialogin varaan.  Aivan konkreettiset metamorfoosit, aikamatkat ja mysteerielementit yhdistävät Mike Pohjolan ”Mustavalkoinen tyttö”-  ja Roope Lipastin ”Yösuunnistus” -tarinoita.  

Kokoelma ei suinkaan ole mitään tusinatavaraa. Kirjoittajat ovat monin tavoin ansioituneita  ja tunnettuja. Kirjan äärellä mietin kuitenkin sitä, onko oikeutettua nimittää näitä  kaikkia kertomuksia, tarinoita, juttuja novelleiksi. 

Miellän novellin varsin kunnianhimoiseksi ilmaisumuodoksi, jossa rakenne, kiteytys ja kerronnan lataus ovat kaikki yhtä keskenään.  Moni Tusinan teksteistä jää pinnalliseksi: niihin ei ole rakennettu dramaattista koukkua tai johtoteemaa, punaista lankaa. 

Lähes tasan vuosi YLE uutisoi yläkoulun ja lukion oppilaiden lukutaidon rapautumisesta: sanavarasto on supistunut ja pitkien ja käsitteellisten tekstin ymmärtäminen on vaikeaa. 

–   Muutaman sivun mittainen novelli on monelle liian pitkä teksti. Ajatus siitä, että koko luokka lukisi – vaikka lyhyehkönkin –kokonaisteoksen, on nykyään utopiaa, toteaa Porin Kuninkaanhaan koulun äidinkielenopettaja Annimaria Laukola-Lehtonen.

Tästä syystä nyt pitäisi ladata poikkeuksellisen isot panokset lyhyeen muotoon – olipa kyse sitten täysverisestä novellista tai letkeämmästä kertomuksesta tai tarinasta. 

Niiden pitäisi aiheensa ja käsittelytapansa puolesta yllättää ja ällistyttää lukijansa, mutta samanaikaisesti tuottaa myös täysipainoinen, vivahteikas lukuelämys, jossa kokonaisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa. 

Asko Martinheimon, Kari Levolan ja Tuula Kallioniemen monet kokoelmat sekä Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa ovat yhä erinomaisia,  koulukäyttöönkin sopivia kokoelmia, joiden parhaat tekstit täyttävät mennen tullen novellin laatukriteerit.  

Ongelmana näissä helmikokoelmissa on kuitenkin niiden kielenkäytön ja nuorisokuvauksen vanhentuminen. Siksi uusia kokoelmia tarvitaan jatkuvasti lisää. 

Haanpää ja Riikonen tietävät, että tämäntyyppisille kokoelmille on kouluissa vinha tilaus. Niinpä he ovat laatineet verkkoon opettajien oheismateriaalin, jossa annetaan vinkkejä myös omien, tarinoista inspiraatiota saaneiden tarinoiden kirjoittamiseen.   

Lisää lyhyitä kertomuksia, tarinoita, stooreja, juttuja  ja novelleja nuorille

Salla Simukka: Sytytä valot/ Sammuta valot, Tammi 2018

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Saanio, kuv. Jussi Kaakinen, Opetushallitus 2015, 2. painos 2017

Petra Maisonen (toim.): Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta, Tammi 2014

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja, kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, Tammi 2011

Tapani Bagge (toim.): Etsijät, novelleja nuorille, Tammi 2011

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä, WSOY 2009

Salla Simukka & Karo Hämäläinen: Luokkakuva, Tammi 2009

Sari Peltoniemi: Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005

Tuula Kallioniemi: Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi, Otava 2004

Ritva Toivola: Kummitusjuna, Tammi 2004

Kari Levola: Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositarinoita, Tammi 2001

Kari Levola: Syvältä veistoluokan uumenista, Lastuja ja sahanpuruja, Tammi 2002

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa, WSOY 2000

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, WSOY 1996 

Asko Martinheimo: Kivensiruja, WSOY 1992

Tuula Kallioniemi: Järvihirviö, Otava 1991

Tuula Kallioniemi: Lätkässä, 11 stooria rakkaudesta, Otava 1990

Tuula Kallioniemi: Viimeinen juna, Otava 1989

Asko Martinheimo: Mestarilaukaus ja muita novelleja, WSOY 1983

Rohkea Miranda valloittaa lukijan sydämen

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja, suomentanut Tuula Kojo, kuvittanut Tuuli Toivola,  246 sivua, S & S 2017.

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä, suomentanut Tuula Kojo, 317 sivua, S & S 2018. Kansi Sami Saramäki. 

Suomalainen fantasiakirjallisuus on ollut hyvässä nosteessa jo pidemmän aikaa. 

Iso osa teoksista pärjää mennen tullen vertailussa kansainvälisten verrokkien rinnalla.

Vielä vähän aikaa sitten kotimaiset tekijät maustivat kansainvälisiä trendejä kotosuomalaisilla vivahteilla, ammentaen esimerkiksi  suomalaisesta kansanperinteestä ja luonnosta.

Nyt tekijät liikkuvat yhä syvemmällä satu- ja fantasiaromaanien traditiossa.

Esimerkiksi Magdalena Hain miniatyyrisaturomaani Kurnivamahainen kissa, Emma & Arja Puikkosen Äänihäkki ja Karin Erlandssonin Taru Silmäterästä -sarjan kaksi ensimmäistä osaa täyttävät laadukkaan ja kansainväliset mitat täyttävän teoksen kriteerit mennen tullen. 

Ahvenanmaalaisen Karin Erlandssonin (s. 1978) Helmenkalastaja voitti 2016 Schiltdsin & Söderströmin lastenromaanikilpailun ja se ilmestyi viime vuonna samanaikaisesti sekä ruotsiksi että suomeksi.

Ensimmäistä osaa verrataan takakannessa Astrid Lindgrenin ajattomiin saturomaaneihin ja ruotsalainen lastenkirjailija Martin Widmark onnittelee lukijaa kirjan etukannessa siitä, että lukijalla  on edessään tämä seikkailu.

Silti tuntuu, että kustantaja ei alunperin oikein uskonut teoksen ja sarjan valovoimaisuuteen. 

Ensimmäisen painoksen kansikuva oli valju eikä antanut mitään viitettä sarjaformaatista. 

Tuuli Toivolan mustavalkokuvitusta oli ensimmäisessä osassa melko harvakseltaan, eikä siitä sen vuoksi oikein riittänyt visuaaliseksi mielenmaisemaksi asti.

Helmenkalastaja nimettiin viime syksynä Suomen toiseksi ehdokkaaksi Pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjapalkinnolle. Voittaja selviää ensi keväänä. 

Tämän vuoden helmikuussa teos palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla.

Kokeneelta kirjagraafikolta Sami Saramäeltä tilattiin tänä vuonna sarjalle yhtenäinen upea ulkoasu ja näin myös Helmenkalastaja sai uuden visuaalisen ilmeen. 

Kirjan kannella on todellakin iso merkitys sarjan lanseeraamisessa –  sen osoittaa tämä yrityksen ja erehdyksen kautta tehty korjausliike.

Erlandsson lataa kahteen ensimmäiseen osaan isoja, tärkeitä teemoja, joihin lukija pääsee sisälle vähitellen. Ensimmäinen osa kilpistyy Silmäterän, eli helmistä suurimman, etsintään.

Se, joka löytää Silmäterän --- ”saa kaiken, ja ettei sen jälkeen jää mitään kaivattavaa”.

Nuori Miranda-tyttö sokaistuu monien muiden tavoin etsimään vimmaisesti helmeä. Hän ei niinkään välitä helmen tuomasta mammonasta: ”Hän haluaa olla se, josta kirjoitetaan lauluja”.

Erlandsson on luonut Mirandasta kiinnostavan, särmikkään keskushenkilön, johon lukijan on helppo kiintyä. 

Tyttö on menettänyt kätensä Ruusuhaille helmenkalastuksessa, mutta yksikätisenäkin hän pystyy toimimaan vaativassa työssään menestyksellisesti. 

Uskotuksi kumppanikseen hän saa itseään nuoremman ja impulsiivisen Sirkan. 

Neliosaiseksi suunnitellun sarjan avaus, Helmenkalastaja, virittelee verkkoja jäntevälle jatko-osalle, Linnunkesyttäjälle, jossa kerronnan imu on vielä huomattavasti aloitustakin vetävämpi. 

Miljöö vaihtuu, kun etelän lämmöstä siirrytään pohjoiseen, talven tuloa odottavaan satamakaupunkiin. 

Helmenkalastus on talviaikaan mahdotonta, mutta onneksi Miranda on myös taitava kaatamaan smaragdikuusia. Kaupunkia piinaavat aggressiiviset päivytharakat, jotka hyökkäilevät ihmisten kimppuun.

Siinä missä Helmenkalastaja käsittelee ahneuden tuhoavaa voimaa, Linnunkesyttäjässä työstetään rohkeutta, yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. 

Kun Miranda vammautuu vakavasti, lukija pidättää hengitystään myötäeläessään hänen vähittäistä paluutaan elävien kirjoihin ja iloitsee tytön sinnikkyyden palautumisesta.

Sadut, tarinat ja perimätieto ovat romaaneissa keskeisessä roolissa. 

Erityiskiitoksen ansaitsee Tuula Kojon  tarkkavaistoinen suomennos, joka tuntuu tavoittavan hienosti Erlandssonin rikkaan ja ulokkeisen tekstin nyanssit. 

Esimerkiksi sarvekkaat rotevatekoiset sarvipäiset piirat ja arvaamattomat päivytharakat ovat hienoja kielellisiä oivalluksia. 

Juonikkaasti Kojo myös laventaa lukijan sanavarastoa:  en ole ennen kuullutkaan repusta käytettävän nimitystä rensseli!