Teinikiimaa ja vastuullista seurustelua

Minna Mikkanen: Naimalupa. Reuna 2022. 152 sivua. Kansikuva Jaana Rautio.

 

Vesinorot raidoittivat linja-auton pölyistä ikkunaa samalla, kun ohi vilistävä harmaa maisema muuttui yhä maalaismaisemmaksi. Fiilikseni oli jotain rangaistusvangin ja teuraaksi vietävän väliltä, ja säätila komppasi mielialaani. Vettä tuli taivaan täydeltä, vaikka lähtiessä oli vihmonut vain yksittäisiä pisaroita.

 

Joku oli raaputtanut turhaumansa kirkkoveneen jaloon muotoon kuljettajan sermiin. Tuijotin kuvaa apaattisena. Puolen tunnin kuluttua bussi kurvaisi leirikeskuksen pihaan, ja siitä alkaisi mun via Dolorosani. 

 

Jarkko eli Jape on onnistunut karttamaan koko ikänsä leirejä ja suhtautuu siksi nuivasti myös rippikoululeiriin. Onneksi tyttöystävä Oona on sentään samalla leirillä. 

 

Poika antaa silmänsä levätä tytön ”pyöreissä pakaroissa” – – Sen tissivako häämötti salaperäisenä tiukan t-paidan avarasta kaula-aukosta”. 

 

Rippikoulun ja -leirin kuvaaminen ei ole hetkeen ollut pää- tai edes sivuaiheena yleiskustantajien nuortenkirjoissa.  

 

Tätä taustaa vasten kuopiolaisen Minna Mikkasen ensimmäinen nuortenromaani Naimalupa ansaitsee huomiota. 

Kirjan nimi on – jos mahdollista – samaan aikaan sekä raflaava että lakoninen. 

 

Tosin rippileiri tarjoaa kirjassa vain otollisen miljöön nuorten etsikkovaiheelle. 

Leirin hengellistä tai kasvatuksellista sisältöä suuremman huomion anastavat erilaiset seuraleikit ja rohkeimpien leiriläisten irtiotot tiukoista säännöistä ja rajoituksista. 

 

Poikaporukassa vertaillaan myös aiempia kokemuksia tyttöjen kanssa. Kokeneimmankin pojan aikeet kariutuivat siihen, että hän ei osannut avata rintaliivin hakasia.

 

Vapaa-ajalla paljon lukeva Jape on pakannut mukaansa paljon kirjoja. Hän ajattelee voivansa näin välttyä kiusalliseksi kokemastaan leirielämästä. 

Viikon leiri kuluu kuitenkin hujauksessa ja kirjat jäävät lukematta. Pojan sydän sykkii entistä kiivaammin leirin isoselle, vuotta vanhemmalle Jassulle.

 

Jape ei kuitenkaan lähde päätä pahkaa tunteidensa vietäväksi, vaan haraa ensin vastaan. 

 

Dialogi ystävän, Tanen, kanssa kertoo paljon:

 

– Ai miks?

– no… no, en vaan.

– Ai siksi, kun se on musta? 

Aukaisin suuni vastalauseeseen, mutta sanat eivät tulleetkaan ulos. Mä muodostin äänettömiä sananalkuja ja näytin varmasti kuivalle maalle tempaistulta ahvenelta. Mä pidin Sannusta. Ehkä mä olin jopa ihastunut siihen, mutta että me olisimme pari, mä en ollut edes vakavasti ajatellut sellaista. Miksi? Sitä Tane juuri kysyi, ja sillä samalla hetkellä mä tajusin, että juuri siksi, kuten Tane arvelikin. Koska Sannu oli musta.

 

Mutta enhän mä niin ajatellut. Eihän Sannu ollut ainoa mun tuntemani musta tai ulkomaalaistaustainen. Meidän koulussa oli monta, meidän luokallakin. Jos Tane seukkaisi Sannun tai jonkun muun tummaihoisen kanssa, ei se olisi musta mitenkään outoa. Mä vaan olin aina luullut, etten mä voisi, etten mä saisi. 

Siinä samassa mä tajusin vain myötäilleeni muiden asenteita, yrittäneeni alitajuisesti täyttää muiden odotuksia. Niinku isän esimerkiksi.

 

Kotimaisissa nuortenkirjoissa on toki käsitelty rasisminvastaisuutta ja monikulttuurisuutta jo pitkään, yhtenä edelläkävijänä Marja-Leena Tiainen (mm. Pikkuskini, Tammi 2002 ja Kahden maailman tyttö, Tammi 2011).  

Siihen nähden Naimaluvan asenteellisuus jopa hätkähdyttää. 

Toisaalta Mikkanen osoittaa kuitenkin jokseenkin uskottavasti, että  Japen empimisen takaa löytyy halu täyttää isänsä odotukset ja olla tuottamatta vanhemmilleen pettymyksiä. 

Isän mielestä meillä oltiin ”normaaleja”, kuuluttiin enemmistöön, oli sitten kyse rodusta, seksuaalisuudesta tai poliittisesta näkemyksestä. Sen ahtaaseen mieleen ei mahtunut erilaisuutta. 

Äiti uskoo miehensä kyllä pääsevän ensijärkytyksensä yli, kun Sannu tulee ensimmäistä kertaa hieman etuajassa näytille Japen kotiin eikä poika ole vielä ennättänyt ottaa asiaa puheeksi isänsä kanssa. Samoihin aikoihin isälle myös paljastuu, että hänen tyttärensä oletettu poikaystävä tykkääkin enemmän pojista. 

Äiti painottaa hänelle olevan tärkeintä, että Japen tyttöystävä kunnioittaa poikaystäväänsä, aivan kuten äiti toivoo poikansa kohtelevan myös tyttöystäväänsä. Ei värillä ole väliä.

 

 

Jape keskustelee ristiriitaisista ajatuksistaan 90-vuotiaan isoukkinsa kanssa, joka kannustaa kuuntelemaan sydämen ääntä. 

Japen ja isoukin suhteen kuvaus on pitkästä aikaa varsin luontevaa ja pakotonta: 1990-luvulla teini-ikäisen ja isovanhemman syvä keskinäinen luottamus oli yksi nuortenkirjoissa usein toistuvista aihelmista.

 

Asenteellisuudestaan huolimatta Mikkasen nuortenromaani onnistuu havainnollistamaan teini-ikäisen pojan monien ulkopuolisten paineiden kuormittamaa arkea. 

Ensimmäinen rakastelukerta menee Sannun kanssa pieleen, mutta silti Jape suhtautuu luottavaisesti tulevaan:  

 

Just nyt mä niin nautin mun elämästä. Mä olin aivan kun vapautunut jotakin pakottavasta paineesta ja takaraivossa takovasta deadlinesta. Sannun kanssa oli niin mahtavaa. Se ei odotanut multa mitään, mun ei tarvinnut suorittaa mitään. Se oli vaan ja antoi mun rakastaa sitä.

 

Jape uskaltaa myös kyseenalaistaa tunteidensa aitoutta: 

 

Rakastaa. Mä säpsähdin. Rakastinko mä Sannua? Pitäisikö mun rakastaa? Mä olin luullut rakastavani myös Oonaa, mutta nyt myöhemmin mä tajusin, ette se sitä ollut, rakkautta. Vain ihastumista, palvontaa, mitä lie teinikiimaa. Se oli haipunut olemattomiin yhtä nopeasti ja kivuttomasti kuin oli syttynytkin.

 

Sivujuonteena tuodaan esille fittnessiä harrastavan Oonan loppuunpalaminen.

Kansikuva ei välttämättä vetoa poikalukijoihin. 

Kirjasin on pientä ja riviväli tiuha, joten tottumattomammalle lukijalle voi olla haasteellista tarttua kirjaan, vaikka sen aihe voisi hyvinkin kiinnostaa.  

 

 

Nuortenkirjoja, joissa ollaan rippileirillä:

 

Antti Halme: Metalliveljet ristiretkellä Otava 2013

Kirsti Kuronen: 4 x 100, Karisto 2013

 

Varpu Vilkuna: Ripa, Mäntykustannus 2010

 

Marvi Jalo: Taivaan valkeat hevoset, Tammi 2008

 

Tapani Bagge & Karo Hämäläinen: Juhannusblues, Tammi 2005 

 

Eija Laitinen & Anne Leinonen: 4 biisin bändi, WSOY 2001

 

Päivi Romppainen: Vilma ja koiraripari, Tammi 2001

 

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

 

Tuija Lehtinen: Mirkka ja riparikesä, Otava 1987 

 

 

 

… ja kirjoja, joissa ollaan Prometheus-leirillä tai pohditaan sinne menemistä:

 

Jyri Paretskoi: K15: Salaisuuksia, Otava 2018

 

Mimmu Tihinen: Virkkunen ja sata sydäntä, Tammi 2010

 

Salla Simukka: Kipinä ja Virhemarginaali, WSOY 2006 ja 2007 

Vetävä ja yhä ajankohtainen oikeussalidraama

 

Walter Dean Myers: Peto, suomentanut Jukka Nyman, 269 sivua, Otava 2000. 

 

 

Mä en enää jaksa ajatella koko elokuvaa, mä vihaan tätä paikkaa niin paljon. Mutta ellen mä ajattelis elokuvaa, mä tulisin hulluks. Koko ajan täällä vaan loukataan ihmisiä. Jos jotakuta vähän vilkaisee, niin se sanoo: ”Mitä sä tuijotat? Nyt tuli turpaan!” Tai jos sanoo jostakin, josta ne ei tykkää, siitäkin saa turpaan. Yhdellä kaverilla on veitsi. Tai oikeastaan se ei ole veitsi, vaan hammasharjan kädensijaan kiinnitetty terä. 

Mä vihaan tätä paikkaa. Mä en pysty kirjoittamaan sitä niin monta kertaa että se ilmaisisi mun tunteitani. Mä vihaan, vihaan, vihaan tätä paikkaa.

 

 

Tämä ei nyt ole mikään kevyt kesäkirja, mutta näillä mennään.

 

Vuosituhannen taitteessa Otava julkaisi Signal-nimistä nuortenkirjasarjaa, jossa ilmestyi ajankohtaisia nuoruuden kuvauksia Yhdysvaltojen lisäksi mm. Saksasta, Englannista, Ruotsista ja Italiasta. 

Sarjan kirjat olivat nelikulmaisia ja muistuttivat näin sen aikaisia CD-levyjen kansia myös graafisessa kansitaiteessaankin.

Sarjan kirjoja yhdisti rosoisuus, rujous ja käsiteltävien ajankohtaisuus. 

Signal-sarjan kirjoista esimerkiksi Christina Nord Wahldénin Liian lyhyt hame (suom. Nora Schuurman, Otava 1999 sopii hyvin metoo- ja Walter Dean Myersin (1937–2014) Peto black lives matter -keskustelun pohjaksi. 

Romaanien ajankuva ei yli 20 vuoden aikana ole juurikaan vanhentunut.

Pedon ajankohtaisuuden on huomannut myös striimauspalvelu Netflix, joka on ottanut levitykseen vuonna 2018 ilmestyneen elokuvan Beast, joka pohjautuu hyvinkin uskollisesti Myersin vuonna 1999 ilmestyneeseen samannimiseen nuortenromaaniin. 

Elokuva sopii hyvin romaanin kupeessa katsottavaksi. 

Päähenkilö Steve, 16,  on mustaihoinen ”kunnollisen perheen” poika Harlemista. Hän haaveilee ryhtyvänsä tekemään elokuvia. 

Steve pidätetään osallisuudesta kioskinpitäjän ryöstömurhaan. Romaanin dekkarimainen rakenne esitetään Steven kirjoittamana elokuvakäsikirjoituksena, jonka vuoropuhelussa äänen saavat Steven lisäksi myös esimerkiksi vanginvartija, asianajaja, syyttäjä ja tuomari.  

Vuoropuhelun seuraaminen voi olla tottumattomammalle lukijalle haastavaa, mutta kerronta on yhtä kaikki vetävää ja Stevestä piirtyy nopeasti lukijalle kuva sympaattisesta ja omaa oikeuttaan penäävästä nuorukaisesta.

Steveä kannattelee tutkintavankeuden aikanakin unelma elokuvan teosta ja luovasta työskentelystä.

Näiltä osin Pedon kirjapariksi sopisi myös Hanna Marjut Marttilan nuortenromaani Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina (Otava 2007), joka kertoo 15-vuotiaasta elokuvaohjaajan urasta haaveilevasta Torstista.    

 

”Helvettiin tämä maa vielä menee näiden nutipäiden käsissä”

Henry Aho: Arvet. Romaani kiusatuista, 302 sivua, kansi Jukka Veistola, Reuna kustantamo 2015.

Henry Aho (s. 1979) on tehnyt lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjoja useammallekin pienkustantamolle.  

Aho on sijoittanut uusimman nuortenromaaninsa tapahtumat omalle kotipaikkakunnalleen Teuvalle, mutta vakuuttaa jälkisanoissa, että yhteyksiä tosielämään ei ole. Hän on käyttänyt taustamateriaalina paikallisen  lukion oppilaiden kirjoituksia koulukiusaamisesta.

”Kirja kertoo tarinan siitä, miten pienillä ja harmittomiltakin näyttäville teoilla voi olla hyvin vakavat ja peruuttamattomat seuraukset. Pidetään yhdessä huoli siitä, että kaikilla on hyvä olla”, kirjoittaa Aho.

Aho on vuolas kertoja, mikä näkyi jo edellisessä Minivampyyrien joulu -lastenkirjassa, joka ilmestyi viime vuonna Paasilinnan kautta. 300-sivuisessa nuortenromaanissakin olisi ollut varaa karsia, vaikka kerronnan rakentuminen neljän keskushenkilön näkökulman varaan toimiikin yllättävän jouhevasti.

Lailan perhe muuttaa Vaasasta Teuvalle. Lailan äiti on japanilainen, isä suomalainen, ja uudessa koulussa tytön ulkonäkö herättää liiaksi huomiota: ”hän oli ainoa ulkomaalaisen näköinen koulussa ja keräsi muiden huomion kuin magneetti rautaa”.

Aho ei siloittele Lailan ikätovereiden keskuudessa kohtaamaa rasismia:

Lailan ei annettu unohtaa. Hänen nimensä ei ollut oppilaiden keskuudessa Laila. Se oli ählämi, värivammainen, venepakolainen tai neekeri. Laila antoi sanojen kulkea päänsä läpi ja yritti olla välinpitämätön. Vaikka  sanat satuttivatkin, hän ei näyttänyt sitä muille. Hän itki vasta iltaisin mennessään nukkumaan.  

Kiusaaminen yltyy ja saa yhä brutaalimpia muotoja. Suojattua elämää vanhempiensa silmäteränä viettänyt Laila murtuu ja joutuu hoitoon. Hoitojaksolla hänellä on vahva mielialalääkitys, josta eroon pääseminen ei käy käden käänteessä. 

Toinen näkökulmahenkilö, Jarkko,  on ruumiinrakenteeltaan tanakka poika, jonka veli on kuollut 10-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Veljen kuolema on lamauttanut vanhemmat ja Jarkko yrittää löytää lohtua runoja kirjoittamalla. Koulussa häntä on kiusattu paitsi ulkonäön niin myös kirjallisten harrastuksten takia. 

Jarkon pakopaikkana on mummola, jossa hän saa olla myös mitään ymmärtämättömiltä vanhemmiltaan rauhassa.

Tomi on Lailan tavoin perheensä ainokainen. Tomin biologinen äiti on kuollut huumeisiin ja isä istuu pitkään vankilatuomiota ellei ole jo kuollut –  Tomia asia ei tunnu edes kiinnostavan. Kasvattivanhemmat ovat rapajuoppoja, jotka eivät selvää päivää näe ja Tomi joutuu huolehtimaan huushollin pyörityksestä ja ajautuu sitä kautta myös itse laittomuuksiin. 

Tomi tekee omaan ja isänsä käyttöön kotiviiniä, joka tekeytyy kiljuksi asti. Tomista on sukeutunut hyvä ompelija, sillä rahaa uusiin vaatteisiin ei koulun alkamisen takia kotoa heru ja niinpä vanhoja vaatteita pitää paikata.

Tomi on perinyt kasvatti-isältään machomaisen ja sovinistisen naiskuvan. Viikonloppuna hän tapaa humalaspäissään Kauhajoella tytön, joka ei ”ollut siitä kauneimmasta päästä”, mutta poika muistelee isänsä sanoneen että ”vittu se on vammaisellakin”.

Tomi iskee silmänsä Lailaan. Hän luonnehtii tyttöä ”harvinaisen pantavan näköiseksi votakoksi”, joka muistuttaa aasialaisen pornoelokuvan esiintyjää. 

Näin mustavalkoinen, siekailematon suhtautuminen tytön ruumiiseen objektina tuskin olisi ns. läpäissyt yleiskustantajan kustannustoimittajan seulaa. 

Tomi alkoi katsella vinosilmää yhä enemmän ja enemmän. Tyttö oli aivan erinäköinen kuin kaikki muut ja se kiihotti jumalattomasti. Hänellä oli myös paljon isommat tissit kuin muilla. Isot tissit tietysti toimivat aina. Vanhat pornolehdet kävivät virattomiksi, kun hän mietti runkatessaan salaperäistä itämaista isorintaa. --- 

Milla on varttunut uskovaisten vanhempiensa tarkassa valvonnassa. Hänestä piirtyy hieman heikkolahjaisen ja naiivin, mutta sydämellisen tytön muotokuva. Millan ajatukset välittyvät hänen pitämänsä Milla Magian päiväkirjan kautta.   

Millan eno asuu yksinään maalla ilman mitään mukavuuksia. Eno on tutustuttanut tytön kirjoihin ja lukemisesta tuleekin Millalle yksi pakopaikka. Enon kuoleman jälkeen Milla vaatii vanhempiaan säilyttämään enon kodin ja aikuistuttuaan hän muuttaa sinne asumaan.

Ahon nuortenromaani on varmasti varsinaista kohderyhmäänsä  ravistelevampi  lukukokemus aikuisille ja eritoten opettajille. Yläkoulun opettajat sekä koulupsykologi kuvataan luokanvalvojaa lukuun ottamatta täysin kädettömiksi ja passiivisiksi dramaattisiin mittoihin paisuvan koulukiusaamisen edessä.

Hiukan epäuskottavalta tuntuu, että Tomin kotiolot jatkuvat myös poliisien vierailun jälkeen ilman, että sosiaaliviranomaiset puuttuvat asiaan. Tomin ja Titan hetken mielijohteesta syntyneet tempaukset ja toisaalta systemaattinen vähättely ja henkinen terrori lyövät leimansa Lailaan, Millaan ja Jarkkoon.

Neljästä nuoresta Lailalla on kuitenkin toimeen tarttuvat vanhemmat. Kun Laila masentuu yhä rankemmaksi menevän koulukiusaamisen jälkeen ja ajautuu ahdistuneena viiltelemään itseään, he tarttuvat toimeen ja nostavat vaietun asian rehtorin työpöydälle:

Rehtorin lisäksi huoneessa oli koulupsykologi ja luokanvalvoja. Häpeillen ja pää painuksissa Laila kertoi tilanteestaan. Kaikki kuuntelivat hiljaa tarinan loppuun.  

– Niin tuota, etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua, rehtori sanoi yskien nyrkkiinsä.  

– Kuinka te voitte epäillä tyttäreni puheita! Lailan isä kimmastui ja nousi ylös tuolista.  

–  No rauhoitutaanpas nyt. On aivan normaalia, että Lailan ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään, rehtori jatkoi.  

– Ei jumalauta, Laila kuuli luokanvalvojansa sihahtavan taustalla.
 

Opettajahuoneen yleinen tunnelma ei ole yhtään parempi: ”Helvettiin tämä maa vielä menee näiden nutipäiden käsissä. Ei mitään kuria tai arvostusta vanhempia ihmisiä kohtaan, iäkäs matematiikanopettaja sanoi omalta paikaltaan”.

Kahdeksasluokkalaisia nuoria seurataan viimeisissä luvuissa aina varhaisaikuisuuteen asti. Kaksi heistä selviää rankasta koulukiusaamisesta, vaikka kantaakin arpia yhä mukanaan, yksi jää tuuliajolle ja yksi päätyy 

äärimmäiseen vaihtoehtoon vapautuakseen kiusaajiensa kynsistä. 

Ahon kielikuvat ovat välillä hiukan keinotekoisia, kuten ”aika mateli eteenpäin kuin etana liimasiirapissa” tai ”suunnitelmat pyyhkäistiin sivuun yhtä helposti kuin pöly televisioruudulta”,  mutta parhaimmillaan hän kuvaa varsin koskettavasti neljän nuoren sisäisiä mielenliikkeitä.

Rusutjärvellä Tuusulassa  toimiva Reuna kustantamo, josta en ole aiemmin kuullut lainkaan. Vuonna 2013 perustetulla Reunalla on kuitenkin jo varsin mittava nuortenkirjatuotanto, mukana mm. Asta Ikonen, jonka nuortenkirjoja on aiemmin julkaistu Kariston kautta.

Perin kummallista, että kustantaja ei ole hoksannut hyödyntää Henry Ahon kotisivuilta löytyvää metallimiehen raflaavaa kirjailijakuvaa teoksen takakannessa!  

Nuortenkirjat suunnannäyttäjinä myös tasa-arvon suhteen

Tänään vietetään tasa-arvon päivää kirjailija Minna Canthin elämäntyön kunniaksi ja kuluva viikko on myös rasisminvastainen viikko. Nuorille suunnattuja toimintaideoita viikon viettoon löytyy mm. Allianssin, Suomen nuorisotyön palvelu- ja vaikuttajajärjestön, globaalikasvatuksen sivuilta.

Suomalaisen nuortenromaanin arvokeskustelu on ollut aina 2000-luvun alkuun asti melko pidättynyttä. Onkin perusteltua sanoa, että erilaiset kulttuurit ovat vasta vähin erin vakiintumassa suomalaisiin nuortenkirjoihin.

Ismo Loivamaa on todennut Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8 –kirjailijahakemiston (Avain 2012) saatesanoissa, että aihealuetta käsitellään nykyisin eniten ulkomailta adoptoitujen lasten kautta. Tuorein esimerkki tästä löytyy Kirsti Ellilän lastenromaanista Majavakevät (Karisto 2012), jonka päähenkilönä on Kolumbiasta adoptoitu tyttö.

Varhaisimmat modernin suomalaisen nuortenkirjallisuuden monikultuurisuuden kuvaukset juontuvat 1990-luvulle, yksi ensimmäisistä löytyy Pirkko Talvion jugoslavialaisen pakolaisperheen muuttoa Suomeen kuvaavasta lastenromaanista Minä olen Davor (Tammi 1994) ja Marianne Backlénin jamaikalaispojan Suomen-vierailusta kertovasta nuortenromaanista Donovan (WSOY 1995).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden voikin katsoa olleen edelläkävijä maahanmuuttajien omien tuntojen kuvauksessa. Aikuisille suunnatuissa romaaneissa aihe on noussut näyttävästi esiin vasta 2000-luvulle tultaessa.

Vuosituhannen taitteessa ilmestyivät ensimmäiset rasismia suomalaisen päähenkilöpojan näkökulmasta kuvaavat teokset, kuten Kari Levolan Dumdum (Tammi 1998) ja Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini (Tammi 2002). Tiainen on laajentanut aihepiiriä myös rasismin kohteeseen Alex-trilogiassaan (Tammi 2006–2008), joka antaa Itä-Euroopan katulapsille ja terrorismille sekä suomalaisen pakolaiskeskuksen maahanmuuttajille jo inhimilliset kasvot.

Varhaisnuortenromaanien osalta tärkeää asennemuokkausta on tehnyt Tuula Kallioniemi Pätkämäki-sarjan kirjoissa (Otava 2002–2007), joissa kerrotaan ystäväkaksikosta, Totista ja Tiituksesta. Totti ja hänen siskonsa Tintti on adoptoitu Etiopiasta, mutta heidän identiteettinsä on silti suomalainen. Tiitus ei ystävänsä taustaa mitenkään kyseenalaista, mutta hän joutuu usein työstämään aihetta yhdessä Totin kanssa.

Kallioniemi kiteyttää nasevasti Tottiin kohdistetut ennakkoluulot dialogiin. Hän kohtaa rasismia lähinnä ajattelemattomien aikuisten taholta, mutta myös samanikäisten suomalaisten ikätoveriensa taholta, kuten tässä katkelmassa, kun mittaa toisistaan ottavat Totti, Tiitus ja rasistisia ilmauksia pidäkkeettömästi käyttävä Nyssönen kirjassa Totti ja Tiitus: Pätkämäen tarzanit (2007):

– Teikäläisten aivoihin ei taida mahtua kovin monta asiaa yhtä aikaa, Nyssönen naurahtaa. Toisaalta, teikäläiset ovat kadehdittavan nopeita sprinttereitä. Ei kaikkea voi saada.

– Mitkä ihmeen teikäläiset? Totti kysyy.

– No, teikäläiset…

Ensimmäistä kertaa Tiitus kuulee Totin äänen niin viileänä.

– No…kyllähän sä tiedät, Nyssönen sanoo.

– En tosiaan taida tietää, Totti korottaa hiukan ääntään.

– Tyypit hei, älkää nyt, Tiitus kieltää.

– Sähän olet kotoisin sademetsien viidakosta. Sähän olet…neekeri, Nyssönen huomauttaa.

– Ja sä taidat olla karkuteillä jostain suljetulta osastolta, Totti tiuskaisee.

– Totti hei, lopeta jo, Tiitus sanoo.

Totti mulkaisee Tiitusta epäuskoisesti.

– Toi aloitti, Totti sanoo. Ei sillä ole mitään oikeutta…

– Entäs vahvemman oikeus, Nyssönen virnistää ja pullistelee rintaansa.

– Sellaista ei olekaan! Totti huutaa jo.

– Sehän nähdään! Nyssönen sanoo matalasti. Se ei näytä enää siltä kuin vitsailisi.

– Totti, ihan tosi, Tiitus anelee.

– Rasisti, Totti sähähtää Nyssöselle.

– Pygmi hiljaa! Nyssönen karjaisee.

– Mun ei tartte kuunnella tuollaista! Totti kiljuu.

– Ei tosiaankaan. Voit jäädä tänne ihan vapaasti itseksesi, Nyssönen sanoo ja kävelee veneelle.

– Sun orjalaivaan mä en tulisi, vaikka joutuisin jäämään tänne loppuiäkseni! Totti huutaa.