Kaaleet ja kaajeet, yhdessä ja erikseen

Tuula Saarto: Suljetut ovet, 154 sivua. Otava 1972. Kansikuva Katriina Viljamaa-Rissanen. 

 

Tuula Saarron (1942–2018) nuortenkirja Suljetut ovet tarjoaa kiinnostavan näkökulman 1970-luvun yhteiskunnallisesti kahtia jakautuneeseen Suomeen. 

Saarto oli oman aikansa julkkis: hän avioitui Hagertien romaanisukuun vuonna 1959. Allan Hagert ja Saarto menivät näyttävästi naimisiin Senaatintorilla Helsingissä. 

Suljetut ovet kertoo Mirjamin ja romanipoika Merzin rakkaustarinan, josta löytyy  yhtymäkohtia Saarron ja Hagertin vaiheisiin. 

Saarto kuvaa sävykkäästi romaniyhteisöä ja tarjoaa  kiinnostavaa ajankuvaa.  

Romaani kuvaa aikaa, jolloin rotusyrjinnän kieltävä laki on tullut juuri voimaan.

Merzin ja hänen taiteilijaveljensä Timin suulla lukijalle annetaan tietoa romanien (kirjassa käytetään nimitystä mustalainen) historiallisista vaiheista maailmalla ja Suomessa:  

 

–      – joskus ne on ajettu pois kaikista Euroopan maista tappamisen uhalla ja lahjoitettu orjina luostareille sitä ennen kunnes papitkaan ei enää saaneet olla tekemisessä niitten kansa. Ihme vaan, että on näinkin paljon meitä säilynyt. Yhteen aikaan sai Suomessakin kuka tahansa ampua mustalaisen jos näki sen maillaan. Vanhat kaaleet osaa kertoa, minkälaista oli piileskellä metsissä ja siihen tottui ja siitä kehittyi ihan omat kulkutapansa ja muut. 

–      –  puolet meistä asuu jo kaupungeissa – slummeissa. Siten on syntynyt uusi luokka, jota kukaan ei ymmärrä. Se on asian ydin. Vanhat ammatit ei enää elätä, tiedät sä nuo tinurit, povarit ja pitsinvirkkaajat. Eikä kaikista nuorista voi laulajia tai poppareitakaan tulla… Sitä joudutaan yksinkertaisesti köyhälistön asemaan. 

Mirjam havahtuu romanien syrjittyyn asemaan. 

Romanien yhteisöllinen elämäntapa, heimohenki sekä ymmärrys omasta historiasta ja sen vaikutuksesta, korostuu monin tavoin, mutta toisaalta Saarto ei peittele myöskään kiertolaiselämän varjopuolia, runsasta alkoholinkäyttöä, vuokrarästejä ja vähäistä koulutusta. 

Suljetut ovet hyödyntää julkaisuajakohtaansa nähden kunnianhimoisesti ja sävykkäästi näkökulmakertojia, mikä syventää ja monipuolistaa kerrontaa.  

;

Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Pieni, mutta tärkeä sana

 

Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Anteeksi. 32 sivua. S&S 2025. 

 

Tuuli lennättää halavan hahtuvia, me jahtaamme niitä.
Mutta Emel seisoo aidan vieressä ja katsoo aarrettaan. Kun
juoksen hänen luokseen, hän sulkee nyrkkinsä kuin simpukan.

 
 
Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin Anteeksi on todellinen pieni helmi kuvakirjaksi – monestakin eri syystä.

Ensinnäkin kuvakirjallisuus on ylipäätään nerokas formaatti työstää hankalia, haastavia, vaikeita tai kimurantteja aiheita eri ikäisten lasten kanssa. 

Vaatii kuitenkin erityistä taitoa kiteyttää jokin erityinen teema riittävän pelkistettyyn ja juuri siksi antoisaan, lasten kanssa toimivaan muotoon. 

Anteeksi on hyvä esimerkki taidokkaasta, usein aikuisen kannalta vaikean aiheen käsittelystä. 

Vaikka viime vuosina on julkaistu lukuisia tunnetaitoja työstäviä lastenkirjoja, niin silti ikiaikaisesta aiheesta, epärehellisyydestä, valehtelusta ja toisen omaisuuden varastamisesta, ei ole juurikaan tehty kuvakirjoja. 

Minulla oli hiljattain ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan vierestä, kun sisareni luki tätä Eppu Nuotion ja Sanna Pellicionin kuvakirjaa ääneen seitsemänvuotiaalle pojalleen. 

Siskoni luki kirjan ”niin sanotusti kylmiltään”, tietämättä mitään kirjan juonesta ja käsittelytavasta ennakkoon.

Tietyssä juonen kannalta tärkeässä käännekohdassa sisareni ääni yhtäkkiä sortuu ja kesken äänen lukemisen hän purskahtaa itkuun, minkä jälkeen hän kuitenkin jatkaa ääni väristen lukemistaan tunnekuohustaan huolimatta. 

Anteeksi-kuvakirjan voi nähdä jatkumona Nuotion ja Pelliccionin kahdelle edelliselle yhteiselle kuvakirjalle Lappukaulatyttö (S&S 2022) ja  (S&S 2024). 

Ensin mainittu kuvakirja pohjaa näyttelijä Heidi Krohnin lapsuudenmuistoihin sotalapsena Ruotsissa, mutta laajenee samalla havainnollistamaan kaikkien sotaa paenneiden ihmisten tuntoja. 

Jälkimmäisen kuvakirjan juonen voi lukea pelkistetyllä ns. ilmitasollaan "vain" kuvauksena lapsen hukkaamasta avaimesta ja sen etsimisestä.  

Kirjan lopun jälkisanoista kirjaan avautuu kuitenkin myös toinen, lähihistoriaan liittyvä, yhteiskunnallisesti kantaa ottava taso, jossa  viitataan Baltian maiden itsenäisyyden puolesta organisoituun ns. Baltian ketjun mielenosoitukseen. Elokuussa 1989 noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä muodostaen 600 kilometriä pitkän ihmisketjun, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan asti.      
 
Samalla hienovaraisella intensiteetillä Nuotio ja Pelliccioni laajentavat Anteeksi-

kuvakirjassa lasten välienselvittelyä käsittelevän konfliktitilanteen isompiin kehyksiin.

Valpastunut olemus näyttää, että Kaari tiedostaa tekonsa olevan
väärin. Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Anteeksi (S&S 2025).  

 
Kaari kadehtii eskarissa Emelin aarretta, joka on tavallinen harmaa kivi. Kaari harmistuu, kun Emel vaalii kiveään eikä halua, että kukaan muu koskee siihen. 

Kun kukaan ei huomaa, Kaari ottaa kiven Emelin ulkotakin taskusta. 

Kotiin lähtiessä poika kuitenkin huomaa kiven kadonneen. 

Kaari vähättelee katoamista, onhan pihalla samanlaisia harmaita kiviä vaikka kuinka paljon. 

Jostain syystä kivi on kuitenkin Emelille erityisen tärkeä.

Epäliuottamus ja välien rikkoontuminen tulevat havainnollisesti esille
aukeamalla, jossa Kaari ja Emeli seisovat selät vastakkain.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa  
Anteeksi (S&S 2025).  

Muutaman päivän päästä eskarissa järjestetään isovanhempien päivä. 

Emelin mummo kertoo lapsille:
 

”Olipa kerran maa, jossa tuuli kulki vapaana”, Emelin mummo sanoo.
”Ikimetsät näkivät sukupolvien vaeltamisen Saamenmaalla
”Ja sitten lupaa kysymättä maa otettiin meiltä”. 

 
Yritän olla tärvelemättä kirjan huippukohtaa, siis juuri sitä, joka sai sisareni purskahtamaan itkuun.
 
Toteankin vain, että Emelin mummon tarinan jälkeen Kaari kokoaa itsensä, menee Emelin luokse, palauttaa kiven ja pyytää anteeksi.

Eppu Nuotion tarina on karsittu kaikesta turhasta. 

Sanna Pelliccionin vesiväriä ja väriliitua sekoittava kuvitus nostaa monilla aukeamilla lapsipäähenkilöt ikään kuin näyttämölle, muiden lasten jäädessä taka-alalle omiin toimiinsa. 

Aukeama, jossa lapset tekevät sovinnon ja Kaari pyytää Emeliltä anteeksi, 
on sommittelultaa erityisen onnistunut.  Emelin mummon liioitellun suurikokoiset kädet ottavat lapset lämpimään syleilyynsä. Muiden eskarilaisten kasvoilta on myös luettavissa helpotusta ja huojennusta kuvastavia ilmeitä. Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Anteeksi (S&S 2025).  

Kaari ja Emel seisovat selät vastakkain epäluottamuksen ja välien rikkoontumisen merkiksi ja viimeisellä aukeamalla heidät kuvataan sovinnon hetkellä lähellä toisiaan  kyyneleet poskilla, Emelin mummon lempeässä halauksessa. 
 
Kirjan takasisäkannesta löytyvät tekijöiden jälkisanat, jotka avaavat kirjan teemaa  saamelaisten lisäksi maailmanlaajuiseksi viittaamalla arkkipiispa Desmond Tutun keväällä 1996 johtamaan komissioon, joka kiersi ympäri Etelä-Afrikkaa keräämässä lausuntoja sekä rikoksentekijöiltä että uhreilta. 

Jälkisanojensa kautta Anteeksi laajeneekin kaikenikäisiä lukijoita puhuttelevaksi ja koskettavaksi kuvakirjaksi.  

Kuvakirja on juuri nyt erityisen ajankohtainen myös siksi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko esittää huomenna torstaina virallisen anteeksipyynnön saamelaisille Turun tuomiokirkossa. 

Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan kirkko on osallistunut aikojen saatossa useisiin äärimmäisen vääriin tekoihin, kun saamelaisia on rohkaistu omasta äidinkielestä luopumiseen, saamelaisten kulttuurisia ilmauksia on kielletty tai pidetty epäkristillisinä. Yksi vakavimmista seikoista, joissa kirkko on ollut mukana, on luvan antaminen hautojen ylöskaivamiseen, kun vainajien jäänteitä on käytetty rotutieteellisissä tutkimuksissa. Arkkipiispa Luoma toteaakin, että näillä teoilla on poljettu saamelaisten ihmisarvoa.

Anteeksipyyntö on osa saamelaisten ja kirkon välistä totuus- ja sovintoprosessia sekä kaksivuotista Saamelaiset kirkossa -hanketta, jonka tavoitteena on ollut purkaa mahdollisia jännitteitä saamelaisten ja kirkon välillä.

 

Toisten mieliin kurkottajia

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Väki 1, 387 sivua, Tammi 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.

Suomen Nuorisokirjailijat ry on hetki sitten julkistanut Topelius- ja Lydecken-palkintojen saajat. Topelius-palkinnon sai  nuortenromaani Elina Rouhaisen Muistojenlukija ja Arvid Lydecken-palkinnon Leena Parkkisen lastenromaani Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017).

Rouhiainen tunnetaan entuudestaan Susiraja-sarjastaan, jota voi hyvin perustein luonnehtia Stephenie Meyrin Twilightin hengessä tehdyksi suomalaiskansalliseksi petoromantiikaksi, Aino Kallaksen Suden morsiamen tyyliin.

Uuden Väki-sarjan avaus ammentaa elokuvissa, peliteollisuudessa ja kirjallisuudessa yleistyneen dystopian genrestä. Toisen pään sisään työnnytään nyt monella eri alustalla, joko luvan kanssa tai ilman lupaa.

Rouhiainen itse  määrittää uuden sarjan kotisivuillaan urbaaniksi fantasiaksi. Tunnistettavana  miljöönä on Helsingin Vuosaari, mistä löytyy kaksi ääripäätä: kalliita  merenranta-asuntoja sekä  kaupungin vuokra-asuntoja, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.  

16-vuotias Kiuru kantaa äitinsä puolelta suonissaan romaniverta.   

Unen ja valveen rajalla Kiuru huomaa saavansa kontaktin itselleen vieraisiin ihmisiin ja heidän muistoihinsa.   

Vähitellen Kiurulle selviää, että hän on osa Väkeä, jolla on erityispiirteitä ja –taitoja mielen eri osa-alueilla. Kiuru tutustuu kahteen romanialaiseen veljekseen, Daihin ja Neluun, jotka ovat olleet Suomessa kolmisen kuukautta sekä Pohjois-Intiasta, Punjabista,  Suomeen tulleeseen Bollywoodiin, joka ei halua määrittää sukupuoltaan. Porukka täydentyy viisikoksi, kun Kiurun lapsuudenystävä Samuelkin paljastaa omaavansa erityisiä taitoja.

Muistojenlukijan lisäksi viime syksyn nuortenkirjatarjonnasta löytyy toinenkin mielen manipulointiin liittyvä kotimainen esimerkki,  Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maaginen korva, jossa Valpuri pystyy kuulemaan vastakkaisen sukupuolen salaisimmatkin ajatukset.

Kiuru on vielä kokematon niin seurustelusuhteissa kuin alkoholin käytössäkin. Uudet ystävät yllyttävät häntä miettimään omia elämänarvojaan uusiksi.  

Kiuru on kuivaharjoitellut monia asioita lukemansa kirjallisuuden kautta. Kiurun mielestä tosielämän tapahtumat eivät vedä vertoja kirjoille. 

Anne Leinosen Kirjanoidan (WSOY 2017) tavoin myös Rouhiainen kuljettaa romaaninsa punaisena lankana lukemisen ja kirjojen merkitystä identiteetin muokkaajana:

– – Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen. 

– –  Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. Hän oli kirjoistaan jopa hieman mustasukkainen. 

– – Kiuru ei tiennyt, millaista olisi ollut viettää suurin osa ajasta jossain muualla kuin oman päänsä sisällä, eikä hän pohtinut sitä kovinkaan usein. Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki. Tai kuten tänään: kirjat saivat hänet vähemmän hämmentyneeksi, ja toisinaan se oli parasta, mitä saattoi toivoa.

Lukemiseen liittyvät kulttuurierot tulevat esille Bollywoodin ja Kiurun keskustelussa. Bollywood, joka ei ole sinut lukemisen kanssa, pitää kirjoja halpana korvikkeena toteamalla, että ”Lukijat lukevat, millaista elämä on” sen sijaan että uskaltaisivat itse elää".

Kirjoissa henkilöhahmot muodostivat aina järkeviä kokonaisuuksia, Kiuru ajatteli. He käyttäytyivät paljon ennakoitavammin kuin oikeassa elämässä. 

Ehkä siksi hän rakasti kirjoja niin paljon: tai kääntäen: kenties siksi hänellä oli niin suuria vaikeuksia oikeiden ihmisten kanssa. He kun eivät olleet romaanihenkilöitä. Koko hänen elämänsä oli rakennettu oletukselle, että maailma toimi niin kuin kirjoissa. 

Ehkä kirjat olivat pilanneet hänet. 

Kannabiksen myyntiä ja käyttöä ei kirjassa mitenkään kyseenalaisteta, mitä sopii mielestäni kummastella, olkoonkin, että kirjaa markkinoidaan nuorten aikuisten romaanina.

Kirjan yhdeksi motoksi nousee menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteenlomittaminen: ”Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyhetkeä. Ja se joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee tulevaisuutta”.

Yhteiskunta- ja normikritiikkiä esitetään monestakin nykynuortenkirjallisuuden vähemmän esillä pitämästä näkökulmasta ja pohditaan ravistelevasti myös lähimmäisenrakkauden merkitystä. Tällä tavoin tuupataan romaanin lukijaa tarkistamaan omia eettisiä elämänvalintojaan.

Vetävän, liki 400-sivuisen romaanin keskiöön nousee monta ajankohtaista ja ikärajat ylittävää teemaa: kansallinen identiteetti, maailmankansalaisuus, maanpakolaisuus ja vierauden tunnot. 

Muistojenlukija  päättyy jäntevään kliimaksiin, jossa Kiuru rohkaistuu tekemään omia, kauaskantoisia ratkaisuja. 

Erityiskiitoksen ansaitsee jälleen Laura Lyytisen  hienovaraisesti teoksen lintusymboliikkaa hyödyntävä kansikuva.

Viehättävä kuriositeetti 1960-luvulta

Anna Riwkin-Brick & Elly Jannes: Elle Kari Lapin tyttö. 46 sivua. Otava 1962. 2. painos 1965.















Eilen vietettiin saamelaisten kansallispäivää.

Sen kunniaksi Lastenkirjahyllyssä esitellään 1960-lukulainen kuriositeetti – kuvatietokirja, joka lisäsi suomalaislasten tietoisuutta yhdestä kansallisesta vähemmistöstä, saamelaisista.

Elle Kari on kolmivuotias pikkutyttö, jonka kerrotaan asuvan ”kaukana Lapissa, missä voi hiihtää myöhään kevääseen ja missä aurinko paistaa koko yön.”

Kirja kertoo Elle Karin arkisista toimista. Saamelainen perinne käsitöineen, vaatetuksineen ja poroerotuksineen tulee kuvissa havainnollisesti esille. Toiminnallisen säikeen tarinaan tuo Elle Karille rakkaan Tsahpe-koiran katoaminen.



Anna Riwkin Brickin kuvista välittyy eloisa ja silottelematon Lapin lapsen arkipäivä. Kuvissa ei ole lainkaan poseerauksen tuntua, mikä lisää kuvituksen dokumentaarista arvoa.

Alkeellisia oloja ei juurikaan tekstissä äimistellä ja ainoa tyylillinen ylilyönti löytyy kohtauksesta, jossa kerrotaan kuinka ”keväisin hän muuttaa tällaiseen veikeään tupaan, joka muistuttaa sokeritoppaa. Sitä kutsutaan kodaksi. Se on tehty puunrungoista ja turpeesta. Lapsista on hauska kiipeillä sen päällä.”



Ruotsalainen Rabén & Sjögrenin kustantamo aloitti 1950-luvun lopulla maailman lasten elämää esittelevän kuvakirjasarjan, jota Astrid Lindgren toimitti työskennellessään kustantamossa lasten- ja nuortenkirjaosaston kustannustoimittajana.

Sarjassa ilmestyivät kirjat muun muassa Israelin, Etiopian, Jugoslavian ja Intian lasten arjesta. Kirjat tutustuttivat lapsia eri maiden kulttuuriin ja perinteisiin. Sarjan ulkoasuun oli kiinnitetty huomiota: jokaisen kirjan kansikuva on saanut erilaisen ornamentiikan, joka tyylittelee eri kansojen perinnekäsitöitä tai värimaailmaa.

Kirjasarja oli aikaansa edellä: 1950–60-luvulla yli kansallisuusrajojen menevä suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus olivat vielä melko tuntemattomia käsiteitä. Suomen takapajuisuudesta kertonee se seikka, että näille kirjoille ei katsottu olevan Suomessa vielä juurikaan markkinarakoa. Sarjasta on suomennettu ainoastaan Lindgrenin tekstiin ja Riwkin-Brickin kuviin perustuva suomalaispojasta kertova Matti ja kesä (1969) sekä tämä Elle Kari, Lapin tyttö.

Anna Riwkin Brick (1908-1970) on syntyjään venäjän juutalaisia. Ensimmäisen maailmansodan aikana Riwkinin perhe muutti Ruotsiin. 20-vuotiaana hän oli jo perustanut oman valokuva-ateljeen, mutta tämä aloillaan pysyttelyä vaativa työ ei häntä pitkään tyydyttänyt. Niinpä hän ryhtyi kuvittamaan ruotsalaisen Vi-aikakauslehden reportaaseja valokuvin. Tällaisella reportaasin valokuvausmatkalla hän tutustui norjalaiseen Elle Kariin ja otti hänestä lukuisia valokuvia.

Pois ahtaista karsinoista

Ylioppilaslehden uusimmassa numerossa 15/2010 Laura Suhonen otsikoi kolumninsa Boxin sisäpuolelta: Alempaa taidetta.

Suhonen on silmäillyt ensi vuoden maaliskuussa Pariisin kirjamessuille kutsuttujen suomalaiskirjailijoiden nimilistaa. Kahdeksan kirjailijan – Monika Fagerholm, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Johanna Sinisalo, Märta Tikkanen, Daniel Katz, Seita Parkkola ja Matti Rönkä – joukossa on yksi Suhoselle entuudestaan outo nimi. Kuka ihmeen Seita Parkkola?

Päättelin, että kyseessä on esikoiskirjailija, joka on otettu konkarien joukkoon raikastamaan palettia.
 Väärin.

Suhonen ihmettelee, miksei ole koskaan kuullut pihaustakaan Parkkolasta, jonka uusimman teoksen käännösoikeudet on sentään myyty jo seitsemään maahan, myös Yhdysvaltoihin, jonne on tunnetusti vaikea markkinoida suomalaista kirjallisuutta. Suhonen vertaa Parkkolan menestystä Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanin suurella volyymillä lanseerattuun viiden maan valloitukseen.

Suhonen päätyy selittämään tietotyhjiötään Parkkolan osalta sillä yksinkertaisella faktalla, että

Parkkola on nuortenkirjailija. Nuortenkirjallisuuteen suhtaudutaan oikeastaan kuten nuoriin yleisestikin; tärkeydestä ollaan topakasti yhtä mieltä, mutta teot eivät kieli arvostuksesta. Eri yhteyksissä kysellään kovasti ”mitä nuoret itse ovat mieltä”, mutta herra paratkoon todella kuuntelemasta – eiväthän he ole vielä kokonaisia ihmisiä.


Nuortenkirjailijatkaan eivät pääse kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Apurahat ovat pienempiä ja kritiikkien palstatila minimaalinen. Monelta nuortenkirjailijalta on kysytty, milloin hän kirjoittaa oikean kirjan.
Se on kummallista, kun miettii, miten suuri vaikutus nuortenkirjallisuudella on. ---

Suhonen ihmettelee miksi nuortenkirjallisuutta julkisuudessa vähätellään, vaikka sillä on usein ihmisten elämässä aikuistenkirjallisuutta paljon painavampi ja pitkäkestoisempi merkitys. Suhonen selittää nuortenkirjallisuuden arvostustyhjiötä vähäisellä kritiikillä ja nuortenkirjailijoiden pienillä apurahoilla.

Tämän kirjallisuuden alueen kritiikin vähäisyyteen Rouva Huun on helppo yhtyä, mutta apurahojen ja palkintojen suhteen Parkkola ei ole niitä kehnoimmin rahoitettuja. Viimeksi hän sai syksyllä WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon, suuruudeltaan 10 000 euroa.

Toivottavasti Suhosen kolumni liikauttaa monia, jotka eivät ole ennakkoluuloisuutensa tai yleisen ynseytensä takia uhranneet ajatustakaan kotimaiselle laadukkaalle ja kerkeästi aikaa seuraavalle nuortenkirjallisuudellemme.

Toisaalta Rouva Huu taas vähän jurottaa, koska ison lukijakunnan tavoittavan kolumnin tyylilaji taittuu taas valittavan tendenssimäiseksi.

Miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta voisi kirjoittaa haltioituneesti ja pidäkkeettömästi, vanhat arvoasetelmat jo tyyten romukoppaan tuupaten, ilman tätä ainaista säälinsekaista luokittelua kirjallisuuden alempaan kastiin?


Tätä tekstiä kirjoittaessaan Rouva Huu kuunteli puolella korvalla Ylen ykkösen kulttuuriuutisia, joissa uutisoitiin Ruotsissa tänään julkistetuista 100 000 kruunun suuruisista August-palkinnon saajista.

Uutiseen ei jostain syystä ollut mahtunut aikuistenkirjallisuuden ja tietokirjalllisuuden August-palkintojen lisäksi mainintaa siitä, että lastenkirjallisuuden oman 100 000 kruunun suuruisen August-palkinnon sai Jenny Jägerfeldin nuortenromaani Här ligger jag och blöder (Gilla Böcker).

Jep.

Kuvakirja romanitytön arjesta

Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela & Irmeli Matilainen: Mitä sait säkkiisi, yökettu? 36 sivua. Pieni Karhu 2009.

Ei ole yhdentekevää, millaisen lapsikuvauksen varaan kuvakirjallisuus rakentuu. Pieni Karhu -kustantamon kuvakirjan Mitä sait säkkiisi, yökettu? päähenkilönä on juuri koulunsa aloittanut romanityttö Mira.

Asiaa ei kuitenkaan sen kummemmin kirjassa korosteta, mikä todistaa lastenkirjojen nykyisestä poliittisesta korrektiudesta. Ilmiöitä tai vähemmistöjä ei siis lastenkirjallisuudessa osoiteta teatraalisesti sormella samaan tapaan kuin vielä 1970-1980-luvuilla, vaan pyritään esittelemään mahdollisimman monipuolinen kirjo suomalaisesta yhteiskunnasta.

Miralla on mielikuvitusystävä, yökettu, joka on hänen seurananaan ja turvanaan lähinnä yöaikaan. Mutta eräänä päivänä Mira haluaa, että yökettu tulee hänen kanssaan myös kouluun.

Mira vieroksuu vielä hieman hälyisää kouluympäristöä ja haikailee takaisin mieluisaan päiväkotiin, jossa pikkuvelikin on. Irmeli Matilaisen kuvissa Mira ei juurikaan touhua muiden luokan oppilaiden kanssa, vaan vetäytyy mieluummin yöketun kanssa syrjään.

Tässä kohden kirjan sosiaalisesti kannustava sanoma hieman ontuu, jos tarkoituksena on kuitenkin integroida romanilapset ns. valtaväestöön ja kannustaa lapsia koulunkäyntiin. Jopa neljännes romanilapsista ja -nuorista keskeyttää yhä 2000-luvulla peruskoulun.

Matilaisen kuvitus muistuttaa 1980-luvulla kuvakirjallisuudessa tyypillistä, hieman pehmeän-herttaista, mutta silti realistista kuvitustyyliä.


Helena ja Satu Bloméruksen sekä Helena Korpelan yhdessä koostama teksti ei alleviivaa romanikulttuuria juurikaan. Kiinteät perhesiteet, luonteva yhteys isovanhempiin ja heidän kunnioittaminen myös perinteen välittäjinä tulevat maltillisesti esille sekä tekstissä että kuvissa.

Pieni Karhu -kustantamo on profiloitunut eri kulttuureja esitteleväksi pienkustantamoksi, ja niinpä tämäkin kuvakirja on kulttuuriteko omassa sarjassaan.

Romano Missio ry on julkaissut vuonna 2001 Inga Angersaaren satukirjan Romaniukin satureppu, joka on tehty vasiten tukemaan romanilapsen alkutaipaletta suomalaisessa varhaiskasvatuksessa, esi- ja alkuopetuksessa.

Katariina Lillqvistin nukkeanimaatiot Mire Bala Kale Hin: Tarinoita matkan takaa (Camera Gagliostro 2003) ovat myös mainio ja silmiähivelevä johdatus romanien rikkaaseen tarinaperinteeseen. Tällaisena ankeana marraskuisena päivänä on hyvä sykertyä nuotiotulen loimuun romanimusiikin siivittämänä. Animaatiot tarjoavat historiallista faktaa romanien vaelluksesta, mutta tutustuttavat myös heimon legendoihin, satuihin ja tarinoihin.

Tänään maanantaina vietetään kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää.

Suomen romanit ovat suomalainen kielellinen ja kulttuurinen vähemmistö, joka on asunut Suomessa yli 500 vuotta. Suomen romaneita on noin 10 000.