Ankea taajamakin voi olla virikkeitä täynnä, saa Riku F huomata Anumari Sitapuron eheässä esikoisromaanissa

Anumari Siltapuro: Riku F, ntamo 2025. Kansikuva Reinhold Möllerin valokuva Trogenbachbrücke, Ludwigstadt 2018.
 






Nuoruuden etsikkoajan ja ensi-ihastumisen kuvaukset ovat nuortenromaanien peruskauraa: nuortenkirjojen konventiot ovat pohjimmiltaan säilyneet samoina, mutta välillä yllätyn iloisesti, kun saan lukea esikoistekijän raikkaan ja siekailemattoman nuoruuden kuvauksen.
 
Näin minulle kävi Anumari Siltapuron esikoisen Riku F:n kohdalla.
 
Riku odottaa malttamattomasti 15-vuotispäiväänsä, jolloin hän voisi vaihtaa ristimänimensä Rikhart Aapelin Säynävän Riku Fageriksi.
 
Rikun taakkana on asua Turengissa, pienellä maaseutupaikkakunnalla Kanta-Hämeessä, missä on ”Koo, Ässä, Ärrä ja yksi liikenneympyrä”.

 
Äiti on lähtenyt reilu vuosi sitten Turengin K-kauppaan basilikasandwichejä esitelleen  ”Kanta-Hämeen karvaisimman miehen matkaan”.  

Sen jälkeen isästä on tullut Möykky, joka pitelee toisessa kädessään kaukosäädintä ja toisessa kaljatölkkiä.
 
Äidin äkillinen poislähtö ei ole pojallekaan mikään läpihuutojuttu:

– – Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että suruun voi kuolla. Kerran meinasin tikahtua nauruun, se tuntuu melkein samanlaiselta mutta kevyemmältä.

Ihminen voi nauraa ääneen ja silti itkeä sisällään. Se on jännä tunne. Melkein kuin olisin kaksi täysin eri ihmistä sisäkkäin, eikä ole ihan varma, kumpi niistä on oikeampi. Jos tätä kaksoiselämää jatkuu kauan, tulee hirveän väsynyt olo.

 
Kaverien, Hassen, Jallun ja Rapen,  ”jäbäjauhaminen” alkaa kyllästyttää, kun Riku huomaa viihtyvänsä poikien sijaan enemmän Kertun kanssa. 

Kertun isä on tullut Turenkiin papiksi, ja tyttö on tottunut muuttamaan isän työn perässä parin vuoden välein.

Kerttu opettaa Rikulle myös aivan uusia sanoja, kuten sananvapaus. 
 
 
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sairaslomaa tulee tuuraamaan persoonallinen sijainen, joka saa oppilaita nimen Sivuseikka. 

Sijainen teettää oppilailla kirjoitusharjoituksia, ”sadatteluja” tai ”satasia”, joissa tarina pitää kertoa sadan sanan avulla.
 
Riku on innostunut valokuvauksesta, mutta nyt hän huomaa, että ”Kirjoittamalla voi oksentaa tapahtumia tai tunteita paperille, ja sitten ei voi pahoin enää”.
 
Korona-ajan poikkeustilan vaikutukset alkavat näkyä nyt pienellä viipeellä myös nuortenromaaneissa. Rikunkin luokka siirtyy etäopetukseen
 
Rikun huumori on väliin viistoa. 

Komiikka ja tragiikka törmäävät toisiinsa kohtauksessa, jossa Riku astuu Turengin psykiatrian poliklinikan ovesta ja kertoo ensimmäiselle näkemälleen työntekijälle isänsä itsemurha-aikeista. 

Nainen, Taimi, on oikeasti poliklinikan siivooja, joka auttaa Rikua ja isää arjen pyörittämisessä pahimman vaiheen yli. 
 
Riku F:n levollinen, väliin jopa hieman lakoninen ja Aki Kaurismäen elokuvien dialogia muistuttava kerronta toimii tehokkaasti keskushenkilön sisäisten ajatusten havainnollistajana. 

 
Taitolla on nykyisin entistä isompi rooli nuoren lukijan koukuttamisessa kirjan ääreen. 

Helppolukuisissa lukutaidon alkuun suunnatuissa lastenkirjoissa on viime aikoina yleistynyt tapa, että asiakokonaisuuksia tai jopa yksittäisiä kappaleita erotetaan toisistaan tyhjällä rivillä. Aukeamille syntyy ilmavuutta, kun teksti ei tunnu lukiessa liian raskaalta. Tämä tehokeino toimii mainiosti Riku F:n taitossa. 
 
 
 
Anumari Siltapuro työskentelee kuntoutuslääkärinä Tampereella. Hänellä on myös aiempaa kokemusta lastensuojelusta.  
 
Siltapuro osallistui Otavan vuonna 2022 julkistamaan nuortenromaanikilpailuun, jossa etsittiin realistista nuortenromaania, joka on vahvasti kytköksissä tähän aikaan ja sovellettavissa mys audiovisuaaliseen muotoon.

"Riku F" -käsikirjoitus sijoittui kilpailussa kolmannelle sijalle. 

Kilpailun voitti Taina Niemi käsikirjoituksellaan "Ämpärikesä", joka ilmestyi samannimisenä nuortenromaanina Otavalta keväällä  2023. Toiselle sijalle ylsi Terhi Raumonen käsikirjoituksellaan ”Keijujen sisko”. 
 
Kirjoituskilpailuiden järjestäminen on kustantamoille tavattoman työläs ponnistus, ja siksi onkin hämmästyttävää, että Otava ei osoittanut kiinnostusta kakkos- ja kolmossijoille yltäneiden käsikirjoitusten kustantamiseen. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 90 käsikirjoitusta. 
 
Riku F on eheä ja viimeistelty esikoisteos, joka luottaa siihen, että nuori pääsee taidokkaan kerronnan imuun myös ilman päälle liimattuja viittauksia nopeasti ohikiitäviin nuorisotrendeihin ja arjen pintaliidon kuvausta.
 
Kirjan ainoa harmin aihe on tummasävyinen kansikuva: kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja hyvin pelkistetty ja staattinen, mustavalkoinen siltaa esittävä valokuva ei  houkuta tarttumaan kirjaan. 

Silta on romaanissa keskeisessä roolissa, mutta kuva-aiheen olisi voinut tuoda kanteen hieman toisin. 

Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Kun vanhempien kirkkaat päivät vaihtuvat kirkkaaseen viinaan

 

 

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack, 174 sivua, Myllylahti 2025. Kansi Riikka Kuivanen. 

 

Kurkkaan olohuoneeseen.
Faija makaa selällään sohvalla
toinen jalka lattialla,
toinen käsi roikkuu velttona,
sormet hipoo
niistä livennyttä oluttölkkiä. – – 

 

Nuorten humalahakuisesta juomisesta ei ole juurikaan kirjoitettu nuortenromaaneja, vaikka kotibileiden kuvauksessa yksi näytön paikka liittyykin usein alkoholiin. 
 
Takavuosilta muistuu kuitenkin mieleen Robert Swindellsin Lärvit  (Karisto 2003) ja Terhi Rannelan novellikokoelma Yhden promillen juttuja (Otava 2012).
 
Tiia Mattilan esikoisnuortenkirjan nimi, Humalan soundtrack, viittaa 14-vuotiaan Iiron vanhempien alkoholinkäyttöön, joka luo tumman varjon pojan arkeen. 
 
Iiron kotiolot ovat synkentyneet jo useamman vuoden ajan. 
Isän firma on ajautunut konkurssiin ja äiti joutunut työttömäksi. Vanhemmat tasapainoilevat eteenpäin vaihtelevalla menestyksellä pikavippien turvin.

 

–      – sit tuli yyteet
ja mutsi sai potkut.
Se masentu
            ja sen kirkkaat päivät 
            vaihtui kirkkaaseen viinaan.  – – 

 

Iiro yrittää olla näkymätön omassa kodissaan. Kohtaus, jossa hän ostaa pullonpalautusrahoilla kaurahiutaleita, jotta saisi jotain syödäkseen, on karu ja koskettava. 

Lämmin ruoka on hänelle  ”arkipäivän luksusta, / jota liian moni / pitää itsestäänselvyytenä”. 

Iiro on ajautumassa luokkakaverinsa houkuttelemana rikoksen teille, mutta onneksi hän havahtuu ajoissa.   

 

Säeromaanille tyypillinen ilmava ilmaisu taittaa onneksi angstilta pahimman terän. 

 

Iirolla on onneksi luottoystävänään Topi, jolla on turvallinen koti ja kannustavat vanhemmat. Tosin Iiro yrittää epätoivoisesti pitää perheensä kulisseja pystyssä.

Solidaarisuus ja lojaalisuus vanhempia kohtaan ehtyy kuitenkin viimein ja poika on valmis hakemaan itselleen apua. 

Tiia Mattila kuvaa ilman vanhempiensa hoivaa varttuneen nuoren selviytymistaistelua uskottavasti. Missään vaiheessa Iiro ei jää täysin oma onnensa nojaan: koulun terveydenhoitaja, luokanvalvoja ja jopa naapurirapussa asuva ikäihminen Veikko ilmaisevat eri tavoin huolensa pojan jaksamisesta.  

 

Humalan soundtrackin voi lukea rinnakkain Mila Teräksen Iso hyppy -nuortenromaanin (Otava 2024) kanssa. 

Lapsiperheköyhyys tulee nimittäin jatkumaan myös alue- ja kuntavaalien jälkeen.  
 

Tuttuakin tutumpi, mutta silti salaperäinen koti

Lotta Montén & Aiju Salminen: Hups ja hurrur, 32 sivua, Tammi 2025.

Tuutikki Tolonen & Anne Vasko: Salaiset, 40 sivua, WSOY 2024.

 

Kaikki eivät halua tulla huomatuiksi. On olentoja, jotka haluavat elää kaikessa rauhassa kenenkään tietämättä. Ne saattavat asua ihan vieressäsi, mutta et tiedä niistä mitään.  /Tuutikki Tolonen & Anne Vasko: Salaiset 

 

Kodin näkymättömät pienet asukkaat jättävät 
 paljon vihjeitä itsestään. Vaskon kuvitusta Tuutikki Tolosen
tekstiin kuvakirjassa Salaiset (WSOY 2024).

 

Kahdessa uudessa kuvakirjassa verrytellään lapsen mielikuvitusta ja viritetään hänen aistejaan havainnoimaan näkymätöntä.

 

Kumpikin kuvakirja kertoo lapselle tuiki tutusta ympäristöstä eli omasta kodista.

 

Salaiset paljastaa jokaisesta kodista löytyviä otuksia, joita ei välttämättä paljaalla silmällä pysty näkemään.

Muruhaalikkaat viihtyvät erityisen hyvin keittiössä. 

Vähämuistiset keräävät kaikkea meistä ihmisistä putoavaa, esimerkiksi hiuksia ja silmäripsiä. 

Naulapusutit siirtävät tauluja vinoon. 

Suurpörtti on nimensä mukaisesti kooltaan massiivinen. Se lienee kuitenkin täysin vaaraton, sillä se nukkuu ja tuhisee suurimman osan ajasta.

 

Anne Vasko käyttää usein kollaasia kuvituksen osana.
Paperikollaasi näkyy esimerkiksi oheisella aukeamalla kuvasta
lähes kokonaan pois rajatun ihmisen puserossa ja sohvatyynyissä.
Vaskon kuvitusta Tuutikki Tolosen tekstiin kuvakirjassa
Salaiset (WSOY 2024).

Anne Vasko visuaalistaa Tuutikki Tolosen hahmogalleriaa sympaattisesti ja samastuttavasti. 

Salaiset-kuvakirjan jälkeen sekä lapsi että aikuinen tarkkailevat varmasti tuttua kotia aiempaa valppaammin.

Anna Monténin ensimmäisessä kuvakirjatarinassa kodin jääkaapista tulee pikkulapselle melkein kuin elävä olento, joka tuottaa erilaisia ääniä: kun oven avaa, kuuluu muisk, ja kun laittaa oven kiinni, kuuluu tuff: 

 

Meidän keittiössä on kaappi. Se hyrisee ja hurisee. Ja kun se on auki, sieltä virtaa jääilmaa – niin kylmää, että iho menee muhkuroille, jos on ilman housuja. 

 

Kuvitus havainnollistaa lapsen kaksijakoista
suhtautumista jääkaappiin: toisaalta se houkuttaa mutta myös
vähän pelottaa.  Aiju Salmisen kuvitusta Lotta Monténin tarinaan
 kuvakirjassa Hups ja Hurrur (Tammi 2025).

 

Jääkaapin lisäksi huomioidaan muutoinkin kodin äänimaailmaa. 

Kun kylpyhuoneesta kuuluu hälytysääni Tiduutiduutiduu, äiti säntää heti sitä selvittämään.

Tekstissä nämä äänet näytetään isommalla kirjasimella, mikä tehostaa äänten merkitystä lapselle ja antaa samalla kirjaa lukevalle aikuiselle vihjeen siitä, että ääniä voi hiukan ääneenlukiessa myös tehostaa. 

Minäkertojana ja havainnoitsijana oleva lapsi kokee, että ei tule riittävästi kuulluksi ja nähdyksi, mikä tietysti harmittaa ja tuottaa pahaa mieltä. 

Onneksi lapsen vanhemmat lopulta tekevät tarvittavia korjausliikkeitä.

Kodin kiireinen tunnelma näkyy myös Aiju Salmisen
kuvituksessa. Salmisen kuvitusta Lotta Monténin
tarinaan kuvakirjassa Hups ja Hurrur (Tammi 2025).

 

Lapsi kutsuu vanhempiaan perinteisten isän ja äidin sijaan nimillä Älä ja Varo. Pikkusisarus puolestaan on Gää. 

Aikuisen ääneenlukua kuuntelevalle lapselle ratkaisu voi olla hieman hämmentävä. 

Todennäköisesti Montén haluaa ratkaisullaan ravistella nimenomaan aikuisia: puhummeko lapsille vain ekonomista ja käskyttävää, holhoamiseen ja järjestyksenpitoon tähtäävää, huutomerkkien kyllästämää kieltä?

Kuvakirjan voi tulkita myös ottavan kantaa aistiyliherkän lapsen tuntemuksiin. 

 

Esikoisromaani vetiäisten ja ikiäisten mailta

Selja Kunttu: Ramona ja meren kutsu, 247 sivua, Reuna 2024. Kansikuva Nina Nevalainen.

 

Ramona poikkesi Kuiskevuon lapsista sekä ulkonäkönsä puolesta että suhtautumisessaan mereen. Hän rakasti uimista ja pulahti välillä mereen jopa talvella, aina siihen asti kunnes jääkansi esti sen. Hänen teki mieli ehdottaa, että hän keventäisi kuormaa uimalla hetken veneen vieressä. Hän kuitenkin tiesi, että ukko pöyristyisi ja alkaisi sopottaa vanhan kansan varoituksia ja kamalia tarinoita meren vaaroista. Parempi siis istua aloillaan ja pitää ajatus salaisuutena. – – 

 

Kriitikon työni tärkeitä, joskin yhä harvinaisemmiksi käyneitä ilon hetkiä ovat uudet kiinnostavat esikoistekijät. 

Toisin kuin isot yleiskustantajat, pienet kustantamot eivät juurikaan rummuta löytämiensä uusien kirjailijoiden ja kuvittajien erinomaisuutta, vaan tämä ”löytämisen ilo” jätetään lukijalle. Aikana, jolloin lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä julkaistaan entistä vähemmän, tällainen sattumanvaraisuus voi koitua myös esikoisteoksen kohtaloksi, jos kirja jää ansiottaan katveeseen.

 

Selja Kuntun esikoinen, lasten ja varhaisnuorten fantasiaromaani Ramona ja meren kutsu on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vivahteikas kasvutarina Kuiskevuon rantaan ajautuneesta löytölapsi Ramonasta, joka päätyy parantajantaidoistaan tunnetun Martan ja Kuiskevuon äkeän ruhtinas Moldiakin palveluksessa ratsumestarina työskentelevän Hermanin hoiviin. 

Tyttöä epäillään erilaisen ulkonäkönsä takia jopa vetiäiseksi, jolla on kyky vesielementissä vaadittavaan muodonmuutokseen. Vetiäisiä pidetään merirosvojakin pahempana vitsauksena niiden arvaamattoman käytöksen ja niljaisen olemuksen takia. 

 

Ramona varttuu varhaiseen teini-ikään. Moldiakin poika Mik on Ramonan ikätoveri, mutta Moldiak kieltää ankarasti poikaansa tapaamasta Ramonaa.  Lukija pystyy päättelemään jo ennakolta, että Mikin ja Ramonan sanailun ja keskinäisen kisailun takaa löytyy myös orastavaa ihastumista. 

 

Koska Ramona pelastettiin merestä vain yksivuotiaana, hänellä ei voi olla mitään muistikuvia vanhemmistaan. Ainoa todiste on silkkikangas ja siinä näkyvät ikiäisten sulat, jotka vihjaavat tytön korkea-arvoisesta syntyperästä. 

 

Ramona päättää lähteä yksinään selvittämään sukujuuriaan. Satamassa hän piiloutuu laivaan, joka suuntaa kohti Feenian kuningaskuntaa. Tässä vaiheessa Ramonan havaintoihin keskittyvä kerronta on vaarassa jumiutua, mutta – tietysti – Mik on tahollaan tehnyt yhtä uhkarohkean ratkaisun lähtiessään perheeltään salaa Ramonan perään. Nuoret saavat laivalla yllättävää apua vetiäiseltä, Vitalta. 

 

Vetiäisten ja Feenian valtakunnan väen laivojen välinen taistelu Surmansalmella on ehtaa toimintaseikkailua. Vaikka Mik ja Ramona päätyvätkin ensin jalokivikaivokseen vangeiksi, niin erilaisten sattumien, yllättävien apureiden ja  tahdonvoimansakin ansiosta he sieltä lopulta vapautuvat. 

 

Selja Kunttu on punonut jännittävän kasvutarinan, joka ottaa kiihkottomasti kantaa rauhanomaisen rinnakkainelon puolesta: syntyperästä tai ulkomuodosta johtuva erilaisuus on rikkaus, kunhan  eri tahot uskaltavat päästää irti aiemmista ennakkoluuloistaan.

 

Todenäköisesti Ramonan ja Mikin seikkailut saavat vielä jatkoa. Romaanin lopussa nuoret ovat palaamassa takaisin Kuiskevuohon.

 

 

Selja Kunttu työskentelee Kouvolassa kirjastopalveluiden johtajana. 

Pelolle pitää laittaa jauhot suuhun

 

Satu-Lotta Pitko: Neela Neulansilmä, kuvittanut Ulpu Kaikkonen, 175 sivua, Aviador 2024.

 

Alakoululaisten arkeen kiinnittyviä lastenromaaneja ei ilmesty yhtään liikaa. 

 

Niinpä jokainen uusi kotimainen lastenromaaniesikoinen on ainakin minulle aina erityisen suuren ilon aihe. 

 

Satu-Lotta Pitkon (s. 1998) lastenromaani kertoo Senjasta, jonka vanhemmat ovat eronneet ja tyttö muuttaa vastentahtoisesti äitinsä kanssa Tähdenlennontieltä Betonikujalle. 

Elämästä tulee muuton myötä aiempaa ankeampaa, vaikka Senja pitääkin yhä yhteyttä myös isään. 

Äiti on tavanomaista väsyneempi ja apeampi eikä aina hoksaa riittävästi kysyä tyttären kuulumisia, kun iltaisin ”ikävät asiat kiertyvät kerälle, jonka kummastakaan päästä hän ei saanut kiinni”.

 

Uudessa luokassa Senja kokee saavansa osakseen vain kyräileviä katseita, mutta onneksi hän tutustuu hauskaan tyttöön, Neela Neulansilmään. 

 
Senjan mielestä Neela oli hauskannäköinen nykerönenineen ja hymykuoppineen. Melkein kuin aurinko olisi pudonnut taivaalta ja muuttanut asumaan Neelan kasvoille.
 
Yleensä Senja oli liian ujo jutellakseen tuntemattomille, mutta Neela vaikutti erilaiselta kuin kukaan hänen tapaamansa ihminen: kiltiltä, mutta samaan aikaan niin jännittävältä, ettei hän voinut hillitä kiinnostustaan. 

Neelassa on Senjan mielestä vain yksi ikävä piirre: omapäisestä ja impulsiivisesta ystävästä ei koskaan voi tietää, koska hän ilmaantuu paikalle. 

 

Kirjasto on Senjalle mieluinen paikka viettää vapaa-aikaa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024)

Senja viihtyy kirjastossa. Kirjastot olivat hänen mielestään kaikkialla yhtä luotettavia. 

Senja nauttii siitä, että ”Kirjastoissa ei ollut kännyköiden piipitystä tai koulun hälinää, supinaa ja naurua. Niissä oli vain kilometritolkulla kirjoja ja turvallista hiljaisuutta”.
 
Lastenkirjallisuudella on aitiopaikka työstää rakentavasti monia lapsen arjen hankauskohtia. 

Neela Neulansilmän erityisenä teemana on koulukiusaaminen.
 
Senjan koulussa on vieraillut poliisi, joka on kertonut, että kiusaaminen on rikos. 

Opettaja, Mursu-Leena, on kuunnellut poliisin esitystä ”suu viivana” ja tivannut sitten poliisin lähdettyä, onko heidän luokallaan kiusaamista. 

 

Melkein kaikki olivat vastanneet kuorossa: ”Ei ole”. Sitten Mursu-Leena oli kysynyt, kertoisivatko he aikuiselle, jos näkisivät, että jotain oppilasta kiusataan.  Kaikki olivat nyökytelleet. Asia oli sillä selvä.

 

 

Koulun pihan tunnelma on karu ja Senjalla apea mieli. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

Olemukseltaan ja luonteeltaan roimasti karrikoituun opettajaan kiteytyy vilpitön, mutta hieman flegmaattinen halu toimia lasten parhaaksi. 

Senjasta tuntuu siltä, että  opettaja ohittaa vanhempainkeskustelussa hänet kokonaan, kun tämä vakuuttaa hieman yli-innokkaasti äidille Senjan olevan ujo, mutta mukava tyttö.

 

Vähitellen lukijallekin selviää, että Neela on melkein liian hyvä ollakseen todellinen. 

Mielikuvitusystävä onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Senjalle, että ”pelolle on laitettava jauhot suuhun. Muuten siitä tulee lohikäärme, joka vartioi luolaa, johon olet jäänyt vangiksi”. 

Uimaharrastuksessa Senja rentoutuu ja tuntee onnistumisen iloa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 

Onneksi Senja löytää aloittamastaan uimaharrastuksesta uuden ystävän, Ellenin, jonka suoraselkäisyys ja Senjan puolelle asettuminen saavat aikaan sen, että Mursu-Leenankin on tunnustettava karut tosiasiat koulukiusaamisesta. 

Neela Neulansilmä kuvaa lapsentahtisesti ja myötäeläen alakoululaisen lapsen pieniä ja suuria murheita. Vaikka aihe on rankka, Satu-Lotta Pitko käsittelee sitä rakentavasti ja toiveikkaasti. 

 

Ulpu Kaikkosen nelivärinen akvarellikuvitus tavoittaa hyvin lasten vaihtuvat tunteet ja mielialat.  

Satu-Lotta Pitko on Tampereella asuva teatterintekijä ja taidealan monityöläinen. Pitko on valmistunut Turun AMK:n Taideakatemiasta teatterin ja esittävien taiteiden koulutusohjelmasta ja jatkaa syksyllä 2024 näyttelijän maisterinopintoihin Lontoon East 15 Acting Schooliin.