Moderneja mutta samalla hyvällä tavalla perinteisiä eläinsatuja

Hannele Huovi: Metsä-Hattusen satukirja. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 85 sivua. Tammi 2026. 

 
Tuula Kallioniemi: Onnenkuukkeli. Iloisia eläinsatuja. Kuvittanut Saara Söderlund. 48 sivua. Otava 2026. 
 

Sadut ovat olleet perinteisesti lastenkirjallisuuden tuhtia ydinmehua. 
 
Kuten kaikki lastenkirjallisuus, myös sadut uudistuvat ja etsivät ilmaisulleen myös uusia uomia. 
 
Satuja uudistetaan nyt karnevalistisilla parodioilla, joiden suosiota selittää  tekijöiden tunnettuus myös kirjakentän ulkopuolella.
 
Hyviä esimerkkejä ovat kirjailija Paula Norosen ja näyttelijä Minna Kivelän Hullut, täysin hullut, hurjan hullut, älyttömän hullut, järjettömän hullut ja hillittömän hauskat sadut (Tammi v:sta 2021, kuv. Aiju Salminen) sekä näyttelijöiden Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta (WSOY 2024 ja 2025, kuv. Tiina Konttila). 
 
Norosen ja Kivelän uusin Hillittömän hulluja satuja oli Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listauksessa toukokuun kolmanneksi eniten myynyt kirja, kun mukaan lasketaan kaikki eri formaatit (painettu, e-kirja ja äänikirja). 

Oletan, että kirjaa on kuunneltu paljon äänikirjana, jolloin satujen huumorin absurdius ja usein dialogivetoinen esitystapa pääsee oikeuksiinsa. 
 
Monet nykylapset eivät välttämättä enää edes tunne "klassisia satuja". Esimerkiksi monet  Grimmin sadut ja muu kansainvälinen satuperintö on heille jo tutumpaa Walt Disney-tuotantoyhtiöiden ja muiden animaation tekijöiden alkuperäisen satusisällön vesittävinä elokuvina
 
Onneksi kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy vielä pitkän linjan tekijöitä, joilla on ymmärrystä myös perinteisten satujen merkityksestä eri ikäisten lasten kehityksen, kasvun ja itseymmärryksen tukemisessa. 
 
Tuula Kallioniemi debytoi lastenkirjailijana 1978 ja Hannele Huovi vuotta myöhemmin, vuonna 1979. Kumpikin heistä on rikastuttanut lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti ja he ovat eri vuosikymmeninä johdonmukaisesti kirjoittaneet myös satuja ja eläintarinoita. 
 
Sattumalta heiltä kummaltakin on tänä vuonna ilmestynyt eläinaiheinen satukokoelma.  
 
 

Tuula Kallioniemi viittaa saduissaan keveästi tuttuihin klassikkosatuihin, esimerkiksi sadussa ”Ketunhäntä kainalossa”, jossa citykettu vierailee metsässä asuvan serkkunsa luona ja ihmettelee tämän elämän alkeellisuutta (vrt. Aisopokseltakin tuttu Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri). 
 
”Sammakko tähtenä” -sadussa sammakko osallistuu laulukilpailuun ja lumoaa tangokuningattaren. Se muistaa klassisen Sammakkoprinssi-sadun, jossa sammakko muuttui komeaksi prinssiksi. 

Tässä Kallioniemen satuvariaatiossa  taika toimii kuitenkin toisin päin…. 

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ainakin laulukilpailuun
osallistuneen sammakon näkökulmasta. Saara Söderlundin 
kuvitusta Tuula Kallioniemen satukokoelmaan
Onnenkuukkeli (Otava 2026).

”Saukko pinteessä” mukailee  riemastuttavasti Kolme toivomusta -satua. 

Erilaisuuden pelkoa Kallioniemi työstää sadussa ”Jänis ja pisukoira”, jossa metsään tulee pisukoira-haukkumanimen muilta metsän eläimiltä saava supikoira. (Myös Huovin sadussa ”Hirvi tapaa uudet tulokkaat” supikoira esitetään muualta tulleena muukalaisena). 
 
”Hirvi ja myyrä” kertoo kauniisti eriparisesta ja yhteisön tuomitsemasta rakkaudesta:
 

Kettu tirskui häijysti, tietenkin vain hirven ja myyrän selän takana. Karhu hohotti häpeilemättä. Supikoira, joka itse oli muualta tullut ja jolla ei olisi pitänyt olla syytä pilkata ketään, juoruili joka taholla, miten sopimatonta niin valtavan hirven ja niin mitättömän metsämyyrän läheinen ystävyys oli. 
 
Jäniksen mielestä hirvi ja myyrä näyttivät kerta kaikkiaan hoopoilta yhdessä (ja jopa erikseen). 

 
Kallioniemen ja Huovin saduissa samastutaan myös itsensä erilaiseksi kokeman lapsen tuntoihin (Kallioniemen satu ”Yksinäinen susi” ja Huovin ”Rohkea korpinpoika” ja ”Järkevä orava”). 
 

 Kurki menossa ministerin pakeille. Silja Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Kummassakin kokoelmassa metsän eläin tekee pikavisiitin kaupungin humuun: Kallioniemellä myyrän kuolemaa sureva hirvi lähtee kaupunkiin ja Huovilla kurki lähtee puhumaan ministerille suon suojelusta. 
 
Luononsuojelu ja metsän vaaliminen on läsnä myös Kallioniemen kokoelmalle nimen antaneessa sadussa ”Onnenkuukkeli”. Siinä metsä katoaa avohakkuun seurauksena, ja kuukkeli palaa vanhalle kotiseudulleen, ”naavaiseen, turvalliseen ikimetsään”.  
 

Silja-Maria Wihersaaren vesivärikuvitus tavoittaa suomalaisen metsän
 havupuiden ja lehtipuiden vihreän kaikki nyanssit. Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Huovin kokoelman kehystarinassa tutustutaan omavaraiseen luontoihmiseen, Reino Metsä-Hattuseen, joka asuu syvällä metsän keskellä pienessä mökissään ja sulautuu maisemaan täydellisesti, koska ”näyttää itsekin känkkyräpuulta tai kiveltä”. 
 
Metsän eläimet elävät suurelta osin itsenäistä elämää, mutta välillä  Metsä-Hattusen ja eläinten polut myös risteävät, kuten sadussa ”Karate-kettu”. 

Siinä kettu huijaa Reinolta autokyydin ja matkan aikana tyhjentää auton miehen kauppaostoksista. 

Aikuinen tunnistanee viittauksen monien vanhojen eläinsatujen viekkaaseen kettuun.  Samainen kettu saa kohtuuden nimissä toisaalla opetuksen sadussa 

”Hattumetsän harakka”.

Moderni variaatio huijaavasta ketusta. Silja Wihersaaren
kuvitusta  Hannele Huovin satukokoelmaan 
Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

 
Hannele Huovi uudistaa myös eläimiin liittyviä syntytarinoita, esim. sadussa ”Kuinka siili sai piikit”.
 
Hannele Huovi käyttää eläimiä allegoriana ihmisten maailmaan veikeästi sadussa 

”Pöllö Pölläkän arviointimittari”. Siinä  opettajana toimivan pöllön hieno arviointikoneisto menee rikki juuri kevätlukukauden lopussa. Lopulta pöllön oppilaat opettavat sille, että oikeudenmukaisuutta ei voi mitata millään teknisillä mittareilla. 
 
Huovin kokoelman viimeisessä hurmaavassa ja kumuloituvassa vaellussadussa 

”Laina Uusivirta saa kirjeen” Metsä-Hattusen kohtaamat metsän eläimet lähtevät tanssimaan Reino Metsähattusen häitä. 
 
Kallioniemen saduissa on Huovin satuihin verrattuna himpun verran enemmän huumoria ja nokkelaa sanailua, kun taas Huovi viljelee poikkeuksellisen rikasta, helisevää kieltä ja kätkee satuihinsa ikiaikaisen sadun viisautta suurella sydämellä. 

Molemmat kokoelmat ovat keskenään tasalaatuisia.
 
Huovi ja Kallioniemi ovat isoäitejä, joten heille on kertynyt ymmärrystä myös eri-ikäisten lasten kuuntelutaidoista ja vastaanottokyvystä laajemminkin.  

Kokoelmien sadut ovat riittävän lyhyitä, mistä on ymmärrettävästi etua ääneen lukutilanteessa. Hannele Huovin edelleen ylivertainen kokoelma Maailman paras napa. Satuja sinusta (kuv. Kristiina Louhi, Tammi 2005) pohjasi Radio Suomen tilaamiin satuihin, joiden kesto ääneen luettuna on maksimissaan viisi minuuttia. 

Esimerkki Saara Söderlundin dekoratiivisesta tyylistä,
Söderlundin kuvitusta satuun "Onnenkuukkeli" Tuula Kallioniemen
samannimiseen satukokoelmaan (Otava 2026).

 
Saara Söderlundin kuvitus Kallioniemen kokoelmaan ja Silja-Maria Wihersaaren kuvitus Huovin kokoelmaan tekevät molemmat komeasti kunniaa esimerkiksi Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvittamille satukokoelmille. 

Söderlundin metsän eläimet sulautuvat välillä ornamentiikaltaan rikkaaseen dekoratiiviseen metsämaisemaan. 

Wihersaari on omassa elementissään suomalaisen metsän kuvittajana. Molemmat kuvittajat tallentavat kuvituksiinsa eläinten lajityypillisiä, tunnistettavia piirteitä. 
 
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

  

Hengästyttävää kielen kieputusta

 

 

Silja Sillanpää: Super! Runoja sankareista ja roistoista. Kuvittanut Mari Ahokoivu. 76 sivua. WSOY 2026.

 

 

Visuaalisuus on nykyisin olennainen osa lastenrunokokoelmia. 

Houkuttelevalla ja lukemaan koukuttavalla nelivärikuvituksella on usein vastuullinen tehtävä heittää lapsi sisään runon maailmaan.   
 
 
Super! Runoja sankareista ja roistoista -kokoelmassa Mari Ahokoivun kuvitus ei tyydy vain tunnelmoimaan ja myötäilemään Silja Sillanpään runoja: toisinaan räväkät, toiminnantäyteiset ja välillä  otsikoinnissaan jopa väräjävät kuvalliset kommentit ja typografiset nostot ovat vähällä  jyrätä runojen verbaliikan kokonaan alleen. 

Lastenrunojen tunneskaala on nykyisin valtava, joten lienee perusteltua, että tunnelmoivan runokuvittamisen rinnalle saadaan myös aiempaa räväkämpää visuaalistamista.
 
Ahokoivu on aloittanut uransa aikuisille suunnattujen sarjakuvien tekijänä. Yhdessä Kalle Hakkolan kanssa hän on tehnyt Sanni ja Joonas -sarjakuvaa lapsille (Kumiorava 2014–2019). 

Vuodesta 2019 lähtien hän on kuvittanut myös lastenkirjallisuutta.
Kustantajan esittelyssä mainitaan kokoelman kohderyhmäksi 5–8-vuotiaat supersankareista kiinnostuneet lapset. 
 
Valtaosa heistä tarvitsee  vielä aikuisen esilukijakseen, sillä kokoelmaa ei voi pitää järin helppolukuisena lapsen itse luettavaksi.  
 

Tangolaulaja Erkki Jumpparinen näyttäytyy Mari Ahokoivun kuvituksessa miellyttämisenhaluisena ja notkeana. Ahokoivun kuvitusta Silja Sillanpään lastenrunokokoelmaan Super! Runoja sankareista ja roistoista (WSOY 2025).

 

Silja Sillanpään ensimmäinen lastenrunokokoelma hersyttelee pidäkkeettömästi kielellä, sitä vallattomasti vääntäen, säätäen ja kääntäen. 

Monet runoista ovat roolirunoja  käytökseltään, ulkomuodoltaan tai muilta erityisominaisuuksiltaan valtavirrasta poikkeavista hahmoista. 
 
Mukana on myös limerikkejä (esim. ”Paatiton piraatti”). 
 
Sillanpää on ahnas suomen kielen vivahteille ja sanapareille. Hän luo hahmoja, joiden nimi on Hädin Tuskin, Nipin Napin ja Huiskin Haiskin (runossa ”Työvoimaa”). 

 
Kokoelman erikoisuutena ovat  aihekokonaisuuksia erottavat eräänlaiset riimilliset väliotsikot, jotka eri tavoin kannustavat lasta myös oman kielen kieputukseen, ympäristön havainnointiin tarkalla katseella (esim. Hoilaa voimalaulut, tutki ilmoitustaulut tai Puisto, piha, puutarha, haravoi tarkalla katseella).

"Pihavahdit"-runo varioi tunnettua lastenlaulua.
Mari Ahokoivun kuvitusta Silja Sillanpään lastenrunokokoelmaan
Super! Runoja sankareista ja roistoista (WSOY 2025).

 

Sillanpää varioi myös tuttua lastenperinnettä, esimerkiksi viikonpäivärunossa "Mister Master maisteri Meistens" ja  "Pihavahdit"-runossa, joka mukailee tuttua lastenlaulua säkeissään:  
 

Hämä-hämähäkki kiipes langalle,
tuli rosvo rankka, langan melkein vei.
Vaan gangsterin varvas seititiin tahmaiseen
tarttuikin kiinni aina uudelleen – – 

 

Sankarivaarin festivaaliasu” -runo soveltuu testaamaan kielen notkeutta erityisesti r-äänteiden osalta. Tässä runossa tuskin haittaa, vaikka lapsella ei olisi mitään käsitystä, mitä tarkoittaa kretonki, krutonki, kraiveli tai krinoliini.  
 
Sankarien kavalkadissa huomiota saavat  myös perinteinen Työn sankari, saniteettisankari ja päivänsankari.

Rosvo-osastosta löytyy Kelju Koo, kasvattaja, joka paisuttaa pissahädän Atlantin kokoiseksi ja venyttää vessajonoja.   

Kasvattaja Kelju Koo manaa isoja pissahätiä ja venyttää vessajonoja. 
Mari Ahokoivun kuvitusta Silja Sillanpään lastenrunokokoelmaan
Super! Runoja sankareista ja roistoista (WSOY 2025).

"Kuka onkaan kuraattori” -runo on pidempi runotarina, joka taipunee hyvin myös spontaaniksi draamaksi.
 
Kirjan lopussa tapettiaukeamalla todetaan kirjassa olevan ”Tuhat loppusointua/ Sopii niistä tointua.”

Suomalaisen lastenrunouden tarjonta on nyt tavattoman moniäänistä ja -puolista. 

Silja Sillanpään ja Mari Ahokoivun kokoelman rinnalla voi halutessaan tasata mieltään ja lepuuttaa kieltään myös hivenen verkkaisemmilla runokuvakirjoilla.
 

Älä oleta minusta mitään, mutta kuuntele ja ole vierellä

 

Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään, 128 sivua, Karisto 2026. Kansikuva Iiris Uusitalo.
 

Nuorille suunnatun lyhytproosan tarjonta on kasvanut mukavasti samaa tahtia kentällä havaitun tarpeen kanssa. 

Erityisesti yläkouluissa hyödynnetään novelleja, tarinoita tai kertomuksia enenevässä määrin osana äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. 

Jyri Paretskoi debytoi vuonna 2013 Shell´s Angles -sarjan (Karisto 2013–2019) samannimisellä avausosalla, jossa varhaisen teini-iän iloja ja vastoinkäymisiä työstettiin huumorilla.  

K15-sarjassa Otava (2018–2020) huumori oli entistä ronskimpaa, kun mopopojat kiinnostuvat päristelyä enemmän tytöistä ja tykkäämisestä. 

Sittemmin Paretskoi on kirjoittanut pari helppolukuista lastenkirjaa lukutaidon alkuun ja Metallinetsijät -sarjaa (Karisto, v:sta 2023).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Sinä et tiedä minusta mitään on ilmaisultaan huomattavasti tekijänsä aiempia teoksia mollisointuisempi, mikä toki selittyy myös aiheen painavuudella ja ajankohtaisuudella.  
 
Viisaasti Paretskoi on rajannut kuvauksen ulkopuolelle lähes kokonaan moniongelmaisten nuorten vanhemmat ja muut läheiset sekä kouluterveydenhuollon. 

Näin fokus pysyy vain ja ainoastaan nuorissa ja heidän kamppailussaan. 
 
Hyvää tekeviä liikahduksia, havahtumisia ja pieniä kurssinmuutoksia tapahtuu etupäässä eri ikäisten nuorten välisissä kohtaamisissa. Niissäkin Paretskoi välttelee dramaattisia vastakkainasetteluja. 

Nuorilla on erilaisia taustoja ja elämänkohtaloita, mutta mielen isommat tai pienemmät järkkymiset eivät  suoranaisesti liity vanhempien tulotasoon tai heidän antamiinsa elämän eväisiin. 

Kokoelman nuoret antavat toisilleen eräänlaisia syötteitä muokata ennakkoluulojaan tai oletuksiaan toisista.
 
”Varapikkusisko” -tarinassa Hilla kiteyttää hyvin kokoelman moton: 
 

– Kaikilla on jotain. Ei kaikki aina näy päälle päin. Tai kaikkea ei välttämättä halua näyttää.

Sinä et tiedä minusta mitään ketjuttaa erillisissä kertomuksissa esiintyvien   nuorten elämänkohtaloita toisiinsa. Kokoelman lopusta löytyy listaus nuorista ja heidän välisistä suhdeverkostoistaan.

Tekniikka sopii erityisen hyvin lyhytproosaan. Erilliset tarinat kerryttävät lukijan tietämystä ja yksityiskohtia nuorten elämästä. 

Samanlaista henkilöiden linkittämistä löytyy mm. Nadja Sumasen novellikokoelmasta Sade on kaikille sama (Otava 2021) sekä Terhi Rannelan kokoelmasta Vaarallinen keli (Otava 2023).

Paretskoi on kertonut saaneensa sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen  toimiessaan nuorille suunnatun kirjoituskilpailun raadissa. Hän odotti saavansa lukea iloisia ja huolettomia tekstejä, mutta hämmästyi, kun teksteissä oli niin paljon   lohduttomuutta, epävarmuutta ja näköalattomuutta.  

Paretskoi on konsultoinut nuorten parissa työskenteleviä mielenterveyden ammattilaisia.
 
Jyri Paretskoi on työskennellyt vuoteen 2020 asti yläkoulussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Niinpä kokoelman paras ja kauaskantoisin anti löytyykin hieman yllättäen teoksen lopusta, Jälkikaiku-osiosta, jonne hän on laatinut eri kertomuksiin nivellettyjä tarkentavia kysymyksiä. 
 
Luetun ymmärtämisen testaamisen sijasta kysymysten tavoitteena on pikemminkin halu  kannustaa nuoria keskustelemaan luetusta yhdessä ja näin myös madaltaa mielenterveyden haasteisiin liiittyviin aiheisiin usein kohdistuvaa tabu-luonnetta.
 
 
Paretskoi tuntee kollegansa ja tiedostaa tarpeen tällaiselle opetusmateriaaleille.
 
 
 
 
 
 

"Aina kun joku sanoo sä olet kohta aikuinen, mua kylmää"

 

Anna Paldar: Vapaavyöhyke. 167 sivua, Ote-sarja, osa 1, WSOY 2025. 

 

Suomalaiset kustantajat eivät enää voi ohittaa lasten ja nuorten lukutaidon hajaantumisesta johtuvia haasteita. 

Suomen Kulttuurirahaston ja Lastenkirjainstituutin Selkopolku-hanke on varmasti ollut yksi taitekohta, joka on sysännyt isotkin yleiskustantamot reagoimaan asiaan: hankkeessa lahjoitettiin Suomen yläkouluille kirjapaketteja, joissa on helppolukuisia tai selkokielisiä kirjoja.   

Hankkeen tiimoilta tilattiin aiemmin julkaistuista, nuorten suosimista kirjoista myös selkomukautuksia. Esimerkiksi Annukka Salaman Ripley ja nopea yhteys -romaanin (WSOY 2022) mukautti selkokielelle Satu Leisko (WSOY 2024). 

 

WSOY:n uuden Ote-sarjan aloittaa Anna Paldarin nuortenromaani Vapaavyöhyke. Se kertoo ammattikoulun sähkölinjalla ensimmäistä lukuvuotta opiskelevasta 16-vuotiaasta Mikistä.  

Puhekielinen minäkerronta havainnollistaa Mikin hetkessä elämistä. 

Tietokonepelaaminen aiheuttaa univajetta, joka haittaa koulunkäyntiä: 

– Mä nukahtaisin, ellei vieressä istuva Jesse tökkisi mua kynällä reiteen. Se sattuu, mutta se on okei. Mä olen pyytänyt Jesseä tekemään niin, että mä en nukahda. Koska muuten kaikki voi mennä pilalle: mä en pääse kurssista läpi enkä työharjoitteluun ja joudun istumaan tälle kurssille uudestaan niin kuin Jesse. 
 
Ja siksi mä tsemppaan täällä tunnilla. Yritän tajuta kaiken heti enkä keskeytä opettajaa.

 

Miki joutuu kuitenkin sijaisopettajan silmätikuksi ja toistuvat konfliktit koulussa uhkaavat jo kurssisuorituksia. 

Kustantamon tiedotteessa kerrotaan, että sarjassa tullaan julkaisemaan kirjoja, jotka hyödyntävät selkokirjoissa käytettäviä lukemista helpottavia elementtejä esimerkiksi lauserakenteiden, valitun fontin ja rivivälityksen suhteen. Ote-sarja haluaa siis tarjota perinteisten nuortenromaanien ja selkokirjojen väliin uuden lukemaan houkuttelevan vaihtoehdon. 

Kyse ei kuitenkaan ole selkokirjoista, vaan muodoltaan perinteisistä nuortenkirjoista, jotka ottavat lukijan taidot paremmin huomioon.

 ”Haluamme tuoda variaatiota kirjavalikoimaan, vaihtoehdon pitkien nuortenromaanien ja selkokirjojen väliin. Lukijakunnan diversiteetti on valtava ja koen, että meillä on suurena kustantamona vastuu huolehtia sitä vastaavasta monipuolisesta tarjonnasta”, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustantaja Paula Halkola sanoo tiedotteessa.

Paldarin teoksessa huomio kiinnittyykin ensin selkeään, ns. päätteettömään suoraviivaiseen fonttiin. Sanavälit ovat hieman isompia ja myös riviväli on väljä. 

Lyhyet luvut on otsikoitu uteliaisuutta herättävällä tavalla. Paldar kirjoittaa myös lyhyitä lauseita. Sanoja ei myöskään ole tavutettu. 

Typografian osalta ratkaisut ovatkin onnistuneita, mutta tekstin tasolla olisi voinut vielä hioa kokonaisuutta helpommin lähestyttäväksi.  

Esimerkiksi heti romaanin alussa lukija kuormittuu monista nimeltä mainituista sivuhenkilöistä, joilla ei kuitenkaan juonen kannalta ole suurta merkitystä. 

Itse koen, että isoimmat paukut pitäisi kohdistaa aina – oletetun kohderyhmän lukutaidon tasosta huolimatta – riittävän vetävään juoneen. Parhaimmillaan koukuttava juoni jekuttaa myös sen kaikkein vastahankaisimman lukijan ahmaisemaan kirjan yhdeltä istumalta, koska juoni vie mennessään ja kirjaa ei malta laskea käsistään.  

Vapaavyöhyke työstää pääjuonessaan sivumääräänsä nähden turhan montaa osakokonaisuutta: Miki pähkäilee valitsemansa opintopolun mielekkyyttä ja sijaisopettajan häneen kohdistamaa epäreilua käytöstä, mutta samaan aikaan poika panikoi nurkan takana odottavan aikuistumisen tuomia paineita. 

Luokkakaveri Jesse nousee tahtomattaankin toiseksi keskushenkilöksi. Poika on todennäköisesti neurokirjolla, mutta unohtaa päihderiippuvuuden takia ottaa lääkkeensä, mistä syntyy paheneva epätoivon kierre.   

Jessen kasvava itsetuhoisuus havahduttaa Mikiä tarkkailemaan omia asenteitaan, olipa kyse sitten opiskelumotivaatiosta, suhtautumisesta tulevaan työelämään tai perheestä:    

Jessen ympärillä leijuu suru ja se on niin raskasta, että en pysty puhumaan sille mitään. Ihan kuin se Jessen paha olo tappaisi kaiken naurun sen sisältä.

 Mua ahdistaa istua siinä bussin penkillä sen vieressä, multa mene kaikki energia. Mä en tiedä, mitä mä teen jos se ottaa uudestaan sen puukon esille.

Jessen ongelmat eskaloituvat, ja romaanin lopussa Miki taistelee hengestään sairaalassa. Mielenterveyden häiriöt ovat sivuhenkilöiden kohtaloissa hiukan turhankin suuressa roolissa, mikä hajauttaa kerrontaa. 

Tapa, jolla Paldar tuo esille Mikin kasvavan paniikin lähestyvää aikuisuutta ja sen tuomia velvoitteita kohtaan, on kuitenkin tuore ja hätkähdyttävä:

 

Mä en halua täyttää 17 ja vuoden päästä 18. Aikuinen. Jumalauta sitä mä en halua. Kaikki kiva loppuu.  

Aina kun joku sanoo sä olet kohta aikuinen, mua kylmää. Onhan se TÄRKEÄ asia, tietysti. Kyllä mä sen ymmärrän. 

Mä en vain halua sitä ihan vielä. 

 

Mikiä pelottaa vastuu omasta elämästä: pitää käydä kaupassa, laittaa ruokaa, maksaa laskuja tietokoneella ja ”kaikki aika menee vain tyhmien asioiden hoitamiseen”.

Romaanin nimi, Vapaavyöhyke, tarkoittaa Mikin ja hänen kavereidensa pakopaikkaa ja mielentilaa: pojat ostavat teltan ja pystyttävät sen Mikin omakotitalon takapihalle. Siellä voi juoda energiajuomia ja heittää ”hyvää läppää”. 

Mikillä on ”varaveli”, isäpuolen poika Luka, joka on jo täysi-ikäinen ja asuu omillaan. 

Lukalla on ollut omassa nuoruudessaan haasteita ylisuorittamisen kanssa, mikä on äitynyt syömishäiriöksi. 

Lukalle Miki pystyy sanoittamaan ammattikoulun linjavalintaan liittyvää epätietoisuuttaan:

– En mä tiedä, onko tämä sähköala se, mitä mä haluan tehdä lopun elämääni vai olisiko joku parempi. Pitääkö mun miettiä palkkaa vai sitä, kiinnostaako tää ala. 

 

WSOY:n tiedotteessa tuodaan esille, että ”amislainen on kirjallisuudessa harvinainen päähenkilö”. 
 

Väite ei oman kokemukseni mukaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden kohdalla pidä paikkaansa: etenkin viime vuosina on kirjoitettu enenevässä määrin nuorista, jotka ovat tietoisesti valinneet lukion sijasta ammatillisen koulutuksen. 

Paldar sai kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen omasta lähipiiristään, jossa on ammattikoulua käyviä nuoria. Paldar keskusteli heidän kanssaan ja halusi kirjoittaa nuortenkirjoissa enemmistönä olevien lukio-opiskelijoiden sijasta  ammatillisessa koulutuksessa olevista nuorista. 
 

Anna Paldar on toimittanut vuosina 2021-2024 Kirjakäveyllä-podcastia, jossa hän haastatteli kirjailijoita heidän uutuusteoksistaan.

Esikoisromaani, trilleri Mustan kiven varjo, ilmestyi vuonna 2019 Kirjokansi-kustantamolta. ja sen jälkeen hän on kirjoittanut vielä kaksi muuta jännäriä Lind&Co.n kautta. 
 

 

Nuortenkirjoja,  joiden päähenkilö opiskelee toisella asteella: 

Sanni Ylimartimo: Erokuu, Karisto 2025 
 
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni Karhu 2023
 
Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu, Karisto 2021
 
Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus, Karisto 2020
 
Kalle Veirto: Ohuin ja hauskin kirja, Karisto 2020
 
Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema, Myllylahti 2015         
 

Iloa uudesta kirjasta, osa 10: Lue lapselle kuvaa ja tarinaa

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle kuvaa ja tarinaa. Kuvakirja lapsen ja aikuisen arjessa. Kuvitus Jenni Erkintalo.  248 sivua. Etana Editions 2025.  

Kuvakirjat ovat olleet minulle aina erityisen kiinnostuksen kohde. 

Olen kiteyttänyt useamman vuosikymmenen mittaan kertynyttä tietotaitoani kuvakirjoista Etana Editions- kustantamon kautta äskettäin ilmestyneeseen tietokirjaan Lue lapselle kuvaa ja tarinaa. Kuvakirja lapsen ja aikuisen arjessa.

Yksi keskeinen kimmoke kirjan kirjoittamiseen oli havaintoni siitä, että Suomessa ei ole ilmestynyt oikeastaan lainkaan kuvakirjoihin keskittyvää aikuisyleisölle suunnattua tietokirjaa.

Kirjan voi lukea myös eräänlaisena suomalaisen kuvakirjan manifestina. Monet korkeatasoiset kuvakirjat jäävät nykyisin ilman omaa ansiottaan kokonaan katveeseen kirjallisessa julkisuudessa. 

Toivon, että kirja antaa inspiraatiota lasten vanhempien lisäksi myös varhaiskasvattajille ja perusopetuksen opettajille sekä kirjailijoille ja kuvittajille, jotka tekevät kuvakirjoja. 

Suomessa olisi jo aika luopua piintyneestä ajatuksesta, että kuvakirjat kiinnostaisivat ainoastaan vielä lukutaidottomia leikki-ikäisiä.   

Lapset ja nuoret ottavat nykyisin lukutaidon haltuun hyvin eritahtisesti. Tietyt, tarkkaan valitut kuvakirjat hyödyttävät mielestäni jopa toisen asteen oppilaita.

Kuvan lukemisen merkitys huomioidaan jo monilukutaidossakin varhaiskasvatuksessa ja eri luokka-asteilla. Myös aikuisille tekee hyvää maadoittaa itsensä laadukkaan kuvakirjan kuva-aukeaman äärelle. 

Yksi keskeinen tavoitteeni kirjassa onkin lanseerata suomalaiseen kuvakirjallisuuteen uusi termi, riittoisat kuvakirjat. Nimityksellä tarkoitan kuvakirjoja, joiden syvällinen tarina ja vivahteikas, taidokas kuvitus antavat  ajattelemisen aihetta, löytämisen  riemua ja oivallusta useampiin ja perättäisiin lukuhetkiin yhdessä aikuisen kanssa. 

Usein tällaisten riittoisien kuvakirjojen jujuna on nimenomaan se, että ymmärrys kirjojen monikäyttöisyydestä syntyy lapsen ja aikuisen yhteisissä ja tasa-arvoisissa keskusteluissa.

Lue lapselle kuvaa ja tarinaa nostaa esille kymmenen viime vuoden aikana ilmestyneitä, valtaosin kotimaisia kuvakirjoja eri näkökulmista:  millaisia teemoja ja muita painotuksia kirjoista löytyy? Millainen on kuvakirjan dramaturgia? Mitä eroa on arkisilla kuvakirjahetkillä ja syventävillä kuvakirjakeskusteluilla? Entä kuinka kuvakirjoja voidaan hyödyntää osana keskustelevaa kuvantarkastelua (eng. visual thinking strategies)?

Jenni Erkintalo on tehnyt kirjaan näyttävän nelivärikuvituksen. Lisäksi kirjasta löytyy 12 suomalaisen kuvakirjan lähiluvut kirjan kansineen ja kuvitusaukeamineen.

Maistiaisia kirjasta löytyy Etana Editionsin verkkosivuilta.

Keskeneräisyys voi olla ihan hyväkin asia: Nuorten novelleissa eletään hetkessä

 

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Vajaa tusina. Novelleja. 204 sivua. Arthouse 2024. Kansikuva Samppa Ranta.  

 

Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kaipaavat jatkuvasti lisää vetävää lyhytproosaa, jota voisi työstää oppitunneilla oppilaiden kanssa.   

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamat novelliantologiat Tusina
 ja Likainen tusina sekä juuri ilmestynyt Vajaa tusina ovat ottaneet vajeen paikkaamisen tosissaan. 

 

Kuhunkin kirjaan Haanpää ja Riikonen ovat tilanneet novelleja myös sellaisilta, jotka eivät ole aiemmin kirjoittaneet lainkaan lyhytproosaa. 

Tusina-kokoelmat ovat tästä syystä varmasti myös kannustaneet ja inspiroineet kirjailijoita suuntaamaan huomiotaan lyhytproosaan. 

Jokainen heistä  on saanut myös tekstilleen tietyn teeman tai rajauksen. 

 

Vajaassa tusinassa on nimensä mukaisesti 11 kirjoittajaa: Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen. 

Seurantani mukaan aiempaa kokemusta novellistiikasta on eniten Marko Järvikallaksella, Ansu Kivekkäällä, Johanna Sinisalolla ja Anni Kuu Nupposella. Järvikallas on julkaissut jo kolme novellikokoelmaa aikuisille ja muut ovat osallistuneet erilaisiin antologioihin, julkaisseet novelleja eri lehdissä sekä toimittaneet novellikokoelmia. 

 

Nasevasti nimetyn kokoelman novelleja yhdistää tietynlainen vajaus, joka voi olla esimerkiksi osattomuuden tai riittämättömyyden tunnetta, köyhyyttä tai epäonnistumista.

 

Kirjan saatesanoissa Haanpää ja Riikonen toivovat Vajaalle tusinalle edellisten kokoelmien tavoin myötätuulta erityisesti kouluissa. 

 

Tohdin tosin silti epäillä, sopivatko kaikki kokoelman novellit oppitunnilla työstettäviksi: esimerkiksi Juha-Pekka Koskisen 1500-luvulle ajoittuva ”Autuaita ovat orvot”- ja Markku Karpion saaristoon tet-harjoitteluun menevistä kaveruksista kertovassa kauhuviritteisessä ”Sormet”-novelleissa on kummassakin alalukuja! 

 

Suurin osa muistakin novelleista on mitaltaan  varsin pitkiä, 15–20-sivuisia. 

Niiden äärellä muistelen haikeasti Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa- ja Kari Levolan Syvältä veistoluokan uumenista- ja Suorin mutka ikinä -kokoelmien kaltaista nasevaa, jopa yhdelle sivulle kiteyttävää lyhytproosaa. 

 

Mitaltaan lyhyin on Tuutikki Tolosen kuuden sivun mittainen rajankäynnin käsitettä puntaroiva ”Rajavyöhykeperhonen”, joka on rakentuu pääosin vuoropuhelun varaan. 

 

Raisa Omaheimon ”Särö luokassa” on mielestäni kokoelman vahvin teksti. 

Se kuvaa pienin tehokeinoin  syrjään sysittyä, varattomassa perheessä varttunutta nuorta, Säröä, joka on kehittänyt yhdeksi selviytymiskeinokseen tarkkailla ympäristöään terävästi. 

 

Omaheimo on esseekokokoelmassaan Ratkaisuja läskeille (S&S 2023) työstänyt yhteiskunnan vihamielistä ja epäreilua suhtautumista ”lihaviin” ihmisiin. 

Samaa tarkkanäköisyyttä löytyy myös novellin ihmiskuvauksesta: 
 

Olen etuajassa oven takana ja saan varattua suosikkipaikkani kotitalousluokasta: takarivissä kukaan ei näe mitä teen, ja minä näen mitä kaikki muut tekevät. 

Sari ei ole kuten muut opettajat täällä. hän on suuri. Ei pitkä mutta leveä. Leveät lanteet, leveät hartiat, suuret rinnat jotka saavat hänen paitansa kiristymään. Sarin tukka on harmaa, paksu ja pörrössä hänen pyöreiden kasvojensa ympärillä. Sarilla on kuuluva ääni, ja hän saa hiljennettyä Joelin ja Jonin ja muut pojat, joilla on valkoiset hampaat ja suuret naurut. 

 

Omaheimon novellin lisäksi toinen pitkäksi aikaa mieleeni jäänyt novelli on Katariina Romppaisen tarkasti rajattu ja kiteytynyt ”Yhteisiä asioita”. 

Novellin keskushenkilö Peppi on menossa yökylään yhteisestä urheiluharrastuksesta tutun Tyynen mökille. Peppi  panikoi kotoa lähtiessä, kun ei löydä puhtaita ja asiallisia pikkuhousuja mukaansa. Lopulta juuri pikkuhousuista tulee tyttöjä yhdistävä säie, joka todennäköisesti vahvistaa heidän ystävyyttään.

 

Anni Kuu Nupposen ”Tuliperhoset” kertoo roolipelaajien ryhmään pääsevästä Peikosta, joka pohtii vielä seksuaalista identiteettiään. 

Antti Halmeen ”Kuolleen miehen kengät” ammentaa aineksensa musiikkibisnekseen kuuluvasta rokkikukkokulttuurista ja kauhukirjallisuudesta. 

Ansu Kivekkään "Serenadi vesikilpikonnille” kertoo hieman tuuliajolla olevasta Leosta, joka suree jo etukäteen rakkaan koiransa pian lähestyvää kuolemaa. Kahden kaverin kanssa merkkivaateliikkeeseen tehty varkauskin menee Leon tunteilun takia pieleen. Kohtaaminen 86-vuotiaan miehen kanssa osoittautuu käännekohdaksi: mies kertoo ottavansa nykyisin elämänsä jokaisesta sekunnista kaiken irti. 

 

Marko Järvikallaksen ”Sormus” on saanut inspiraatiota tekijänsä omasta muistosta. Tarinassa on perinteisen tšehovilaisen novellin jännitettä, kun sormuksesta tulee minäkertojalle pakkomielle. 

Aura Nurmen ”Jotenkin se on kestettävä” on runomuotoon kirjoitettu novelli, jossa Nurmi muistelee hyvän ystävänsä kirjailija Miki Liukkosen viimeisiä aikoja. 

 

Johanna Sinisalon ”Laput” yhdistelee omintakeisesti kerrontaan myös muistilappuja,  älypuhelimen viestiketjuja, verkkolehden uutisia ja päähenkilö Osman päiväkirjablogia. Osma ryhtyy seuraamaan fanittamansa laulajan, Indigon, elämää tämän roskikseen heittämien muistilippujen avulla. Väärinkäsitys Indigon tunteiden todellisesta kohteesta kuitenkin selviää, ja Osmalle ei jää muuta keinoa kuin jatkaa elämäänsä eteenpäin. 

 

 

 

Lisää uusia tai uudehkoja novellikokoelmia nuorille:

 

Tapani Bagge: Julma rakkaus, Aviador 2024

Pieniä tarinoita lapsille / Pieniä tarinoita nuorille, Otava 2023

Toim. Satu Leisko: Salaperäisiä tarinoita, Avain 2023

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita, Laatusana 2023 / selkonovelleja

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. Nokkahiiri 2023 / selkonovelleja
 
Toim. J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen: Tinarinnat. Kalevalaisten naisten uudet tarinat, Hertta kustannus 2023

Terhi Rannela: Vaarallinen keli, Otava 2023

Terhi Rannela: Yöuinti ja muita novelleja, Otava 2022

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja.  Otava 2021