tiistai 20. lokakuuta 2020

Päiväkodin ravisteleva ihmissuhdepalapeli

 










Miikka Pörsti & Anne Vasko: Gorilla, 33 sivua, S&S 2020. 

 






Kuvakirjan kansi on hätkähdyttävä.

 

Valtava gorilla pitää napakassa otteessaan kahta pientä lasta. 

 

Tarkka kuvan katsoja huomaa silti, että lapset eivät vaikuta kovin hätääntyneiltä.

 

Miikka Pörstin esikoisteos Kaikkien juhla (Tammi 2016) oli epätavanomaisen kerrontatapansa vuoksi erityisen virkistävä lastenromaani. Se valotti lapsentajuisesti kiusaajan ja kiusatun erilaisia näkökulmia. 

 

Gorilla jatkaa saman teeman käsittelyä. 

 

Pörstin ja Anne Vaskon yhteistyö on saumatonta.


Vasko tulkitsee Pörstin kuvaannollista kieltä kirjaimellisesti. 

 

Eino lienee erityisherkkä tai ainakin hän reagoi asioihin hyvin kokonaisvaltaisesti, koko kehollaan. 




Einolle sattuu ja tapahtuu. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020).





Eino nimittäin hajoaa, nauraa katketakseen, särkee sydämensä.  

Opettajat päiväkodissa, äiti, isä, ihan kaikki sanoivat Einolle, ettei hänen tulisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. 

 

Se tuntui pahalta. Ei hän tarkoituksella mihinkään eläytynyt. Joka päivä Einoa nauratti, pelotti tai suretti jokin asia niin, että jonkun aikuisen piti tulla apuun kiinnittämään irronneet osat. Eino ei itse osannut kiinnittää vielä mitään, paitsi ehkä navan ja pikkurillin. 

 

Tulkintani mukaan tällaisen Pörstin sanallisen ja Vaskon visuaalisen liioittelun kautta avataan kirjan ääneen lukua kuuntelevan lapsen kielenkannat ja mahdolliset omat tunnelukot: lapsi kokee suorastaan velvollisuudekseen kommentoida kuvakirjan överiä kuvausta.  


Gorilla on kokoaan isompi helmikirja nimenomaan vuorovaikutteiseen kuvakirjan työstämiseen pienryhmissä. Sitä voi lukea moneen kertaan, aina vähän uusista kulmista. Kuvat ja tarina eivät tyhjene kertalukemalta ja -katsomalta. 

 

Päiväkotiryhmässä  isokokoinen Gorilla on ottanut Einon silmätikukseen. 


Mikäli Vasko olisi tehnyt kiusaajasta "tavalllisen lapsen", kirjan viesti olisi todennäköisesti tärvääntynyt kokonaan. Eläimen hahmoon etäännytetty kiusaaja helpottaa lasta hahmottamaan tapahtunutta ja näin myös kannustaa omien näkemysten rohkeaan esittämiseen.




Katseet puhuvat puolestan. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 



Väinö, hiljattain päiväkotiin tullut uusi lapsi, tunnistaa Einon ahdingon ja tulee apuun, kun Eino on murtunut Gorillan kovakouraisessa käsittelyssä kokonaan.  

 

Kun pojat yhdistävät voimansa, Gorillan uho tuntuu hiipuvan. 

 

Tämän huomasi myös Gorilla, joka ei saanut Einon ja Väinön kiusaamisesta enää mitään irti. 

Gorilla vaikeni. 

Se ei enää takonut rintaansa isoilla kourillaan. 

Se ei enää jahdannut poikia ympäri pihaa. 

Se alkoi masentua.

 

Mitä tekevätkään Eino ja Väinö? 


He lähestyvät Gorillaa…. ja kutittavat sitä!

 

Kuvakirjan aihe on kipeä ja aikuiselle haastava, mutta Pörsti ja Vasko tuovat luovassa ratkaisukeskeisyydessään aiheen arkiseksi ja helposti työstettäväksi. 




Lastenkirjassa yksi hetki voi kiepauttaa
asetelman nurinniskoin. 
Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 



Lastenkirjallisuus esittelee usein lapsen kaikkivoipaisena toimijana. 


Gorilla-kuvakirjassakin aikuisen toimijarooli jää taka-alalle, kun lapset käyttävät luovaa ongelmanratkaisutaitoaan. 


Kiusaamisen aiheuttamia traumoja ja seurauksia sen koommin kiusatulle kuin kiusaajallekaan ei kuitenkaan lakaista maton alle.


Anne Vaskon kuvituksessa Gorillan reteä olemus ja pyöreät, muhoilevat muodot toimivat hyvänä kontrastina poikien kulmikkaille ja rikki meneville ruumiinosille. 


Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää kirjan sisäkansiin, sillä niihin Vasko onnistuu tiivistämään olennaisia tunteita. 


Ammattikasvattaja voi tunnistaa kirjan alun sisäkannen kuvasta myös omia jumejaan tai kyvyttömyyttään tunnistaa lapsiryhmän dynamiikkaan liittyviä vinoutumia.


 

Lisää kuvakirjoja herkistä lapsista:

 

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015

 

Anthony Browne: Martti Murehtija, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2006

 

Hiawyn Oram & Tony Ross: Hanna Huolinkainen, suom. Elina Karjalainen, Kustannuskiila 1986 

 

 

 

 


maanantai 19. lokakuuta 2020

Pornoaddiktio ei ole nuortenromaaneissakaan mikään vitsi

 
















Jyri Paretskoi: K15: Pornoa ja sirkushuveja, 95 sivua, Otava 2020.

 

 




Kesä oli lämpimimmillään, ja muutenkin kaikki oli hyvin. Saran testitulos oli osoittautunut negatiiviseksi, kaikki olivat saaneet vanhemmiltaan luvan lähteä, ja kaiken kukkuraksi Roni oli hammasta purren pystynyt monena päivänä pidättäytymään pornosta.

 

Jyri Paretskoi lähti uudistamaan Shell´s Angles -sarjallaan (Karisto v:sta 2013) varhaisnuortenkirjallisuuden poikakuvausta: sarja kertoo murkkuikäisistä mopopojista, jotka vilkuilevat jo välillä tyttöjenkin perään. Silti kaverien kesken riittää vielä jäynää ja kohellusta. 


Kohderyhmä tykkäsi sarjasta ja äidinkielenopettajat kiittivät. 

 

Shell´s Angles -sarjan nosteessa Otava tilasi Paretskoilta K15-sarjan.


Tavoitteena oli tarjota pojille sivumäärältään riittävän ohutta ja viihdyttävää luettavaa. 


Pisimmilläänkin sarjan osissa on vain 100 sivua.  

 

Kuudenteen päätösosaan ladataan kirjan nimen osalta isoimmat paukut: aiempien lakonisesti nimettyjen osien (K15SalaisuuksiaVahinkojaLupauksiaMuutoksia) sijaan ei enää kursailla lainkaan.

 

Päähenkilö Roni jumittaa sarjan aikana monia asioita keskivertonuorta antaumuksellisemmin ja toisaalta käyttäytyy usein hyvinkin estottomasti. Onneksi kukaan tai mikään taho ei silti anna hänelle mitään virallista diagnoosia. 


Parhaat ystävät Niko ja Sara puolustavat Ronia ja ottavat tarvittaessa pahimmat kiusaajat vakavaan puhutteluun. Näiltä osin K15-sarja kuvaakin hienosti ystävyyden ydintä.

 

Roni on saanut yläkoulun päätökseen.  Hän on koukuttunut nettipornoon ja yrittää suurentaa kiinalaisesta verkkokaupasta tilatulla pumpullla peniksensä, Vesselin, kokoa.  

 

Paretskoi tuo pornoon addiktoitumisen esille yliampuvan huumorin kautta ja omintakeisen päähenkilön erityispiirteenä. 


Paljon rohkeampaa olisi mielestäni ollut kuvata kiinnostusta pornoon ”tavallisen”, omaan seksuaalisuuteensa uteliaasti suhtautuvan nuoren arkisempana kokemuksena.

 

Nettiporno ilmiönä on ollut aiemmin esillä kotimaisissa nuortenromaaneissa lähinnä tyttöjen kokeman seksuaalisen ahdistelun kuvauksissa. 


Marja-Leena Lempisen  Punainen lumme (WSOY 2008) kertoo 16-vuotiaasta Ellasta. Hän saa bloginsa kautta yhteydenoton valokuvaajalta, joka haluaisi ottaa tytöstä rohkeita valokuvia. Ella traumatisoituu ja sen seurauksena mieleen nousee muistoja muutaman vuoden takaisesta raiskauksesta. 


Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka katsoo netistä pornoa, lataa itsestään kuvia verkkoon ja ansaitsee niillä rahaa.   

 

Vähän yli 20 vuotta sitten ilmestyneestä Uolevi Nojosen Kumipallopeli-nuortenromaanista (WSOY 1999) löytyy kohtaus, jossa 17-vuotias Mike katsoo hotellin maksukanavalta pornoa saadakseen vinkkejä siihen, kuinka lähestyä hänen ihailemaansa tyttöä. Pornon katselun jälkeen Mike oksentaa... tosin raju reaktio saattoi johtua myös hotellin baarikaapista juoduista viskeistä. 

 

Paretskoin ronskin aiheen työstäminen K15-sarjan päätösosassa nivoutuu myös kehopositiivisuuden viestiin. Nolotkin tilanteet voi kokea – ainakin jälkeen päin – jopa voimaannuttavina. 

 

Kohkaamisen, koululaisvitsien ja ronskin kerronnan ohella Pornoja ja sirkushuveja tallentaa koronasta johtuvaa poikkeusajan arkea. Nuoret soittavat toisilleen Netflix-sessioiden välissä videopuheluja, lähettävät tekstiviestejä ja stressaavat läheisten ja oman terveytensä puolesta.

 

Nuoret lähtevät yhdessä maaseudun rauhaan ja raflaavat teemat työnnetään sivuun, kun ystävykset addiktoituvat yhteen ikiaikaiseen ajanvietteeseen eli tarinankerrontaan. Tällä koukulla Paretskoi saa jälleen taatun hyväksynnän kaikilta opettajakollegoiltaan.

 

Sen sijaan kirjan varsinaisen kohderyhmän mielenkiinto kohdistunee enemmän härskiin visaan, johon liittyvät 1) Huutokauppakeisari, Sauli Niinistö ja Tuure Boelius, 2) Aku Hirviniemi, Minni Hiiri ja Tarja Halonen, 3) Tarzan, Batman ja Roni sekä 4) Sanna Marin, Kim Kardashian ja Kimi Räikkönen.

  

Katsaukseni kotimaisesta pojille suunnatusta varhaisnuortenkirjatarjonnasta löytyy eilisestä Helsingin Sanomista. 

perjantai 16. lokakuuta 2020

Satuklassikot taipuvat riimirunoiksi

 









Jukka Itkonen: Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri. Satumaisia runoja, kuvittanut Virpi Penna, 64 sivua, Lasten Keskus 2020.

 

 

Joskus sitä tekee mieli

muuttaa koivut kuusiksi.

Kirjoitella vanhat sadut

ihan upouusiksi.

  

Ja keksiä vielä lisää. 

 


Kokoelman aloitusaukeamalla Jukka Itkosen
näköinen mies makoilee riippumatossa ja suunnittelee
vanhojen satujen uudelleen kirjoittamista. Virpi Pennan
kuvitusta Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri
(Lasten Keskus 2020).



Tällä ”mottorunolla” alkaa Jukka Itkosen ja Virpi Pennan runokuvakirja Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri.

 

 

Jukka Itkonen on tavattoman tuottelias lastenlyyrikko. 

 

Hän on tehnyt monia tiettyyn teemaan keskittyviä runsaasti kuvitettuja runokuvakirjoja, mm. ruoasta, urheilusta ja ammateista.

 

Syksyn uutuus on monia edellisiä hajanaisempi, vaikka klassisten satujen maailmasta ammentavat runot kokoelman alussa ovatkin yksi yhtenäinen kokonaisuus.

 

Itkosen Norsu sorsan räätälinä -satukokoelma (Otava 2008, kuv. Christel Rönns) keikautti monen klassisen sadun asetelmat nurin niskoin. 


Huvittuminen ja ahaa-oivallus kuitenkin edellyttää, että lapsilukija tunnistaa uuden version takaa kajastelevan alkuperäisen sadun ja saa tyydytystä toisin kertomisesta. 

 

Seitsemän kääpiön riimiorkesteri lähtee siitä oletuksesta, että kaikki lapset kylvetetään edelleen satuperinteessä. 


Varhaiskasvattajilta ja alakoulun opettajilta olen saanut viime aikoina kuulla, että näin ei tosielämässä enää ole.

 



Hannu ja Kerttu -sadun asetelmat kääntyvät tästä uhkaavasta
tilanteesta vielä lasten voitoksi. Virpi Pennan 
kuvitusta
 Jukka Itkosen runokuvakirjaan 
Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri
 (Lasten Keskus 2020).

 

Itkosen runoversioissa on anarkiaa ja räväköitä juonenkäänteitä.


Hannu ja Kerttu -runossa Kertulla on vahva toimijarooli:

 

– – Hän noidan säkkiin pakkasi,

kuusen latvaan nakkasi

ja sanoi ”Heippa vaan!”

Lapset sammuttivat valon

Ja söivät koko talon.

 

 

Kolmen porsaan talot -runossa taloja nurin puhkuva susi ajautuu lopulta asuntoloukkuun ja kärsii vesivahingoista ja hukkuu lopulta tulvaan. 

 

Klassisten satujen opettavaisuus käännetään Itkosen toisin tulkinnassa päälaelleen:

 

– – Mitä opimme tästä?

Sen, ettei ole järkeä

yrittää taloa särkeä

päästäkseen sen uumeniin

kun jo kauan, kauan sitten

ovikellokin keksittiin.

 

Itkonen viljelee assosiaatioita myös klassisten satujen ulkopuolelle, esim. Lumikki-satuun liittyvässä runossaan Seitsemän kääpiön voima ja runossa Pukki kaalimaan vartijana.


 


Seitsemän pienen kääpiön voima -runossa kohtaavat Lumikki-satu
ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Virpi Pennan kuvitusta 

 Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri
 (Lasten Keskus 2020).




Puolisotta-runo varioi nonsense-kirjallisuudesta tutun limerikin kaavaa. 

 

Itkosella on oma tietoisestikin notkahteleva riimimittansa. 


Ihan aina se ei osu maaliinsa, kun riimin ehdolla haetaan sopivaa sanaparia lapsille tyyten tuntemattomista ilmiöistä, kuten runossa Bestselleri, joka kertoo susi ryhtyy kasvissyöjäksi ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan:

 

– – Siitä tulikin bestselleri,

myydympi kuin Arto Melleri

oli milloinkaan. – –

 

 

Virpi Pennan kuvitukset levittäytyvät usein koko aukeamalle. Parhaimmillaan tunnelmaltaan erilaisetkin runot yhdistyvät tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. 


Monesta tutusta satuhahmosta ja klassisen lastenkirjallisuuden hahmoista esimerkiksi Jöröjukasta, löytyy kokoelmasta riemastuttavia uusia visuaalisia tulkintoja. 




 

Ylihuomenna sunnuntaina vietetään valtakunnallista sadun päivää.

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Myös kuolema on lasten asia


 















Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, kuvittanut Maria Vilja, 48 sivua, Karisto 2020.

 




Eeva ja harmaakaapu on kahden uuden tekijän kiinnostava ja tasapainoinen esikoinen.

 

Sitä voisi kutsua kuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

 

Kirja käsittelee kenties vaikeinta mahdollista lastenkirjan aihetta, läheisen itsemurhaa, kouluikäisen lapsen kokemuksena. 

 

Maria Lassila onnistuu työstämään vaativaa aihetta lapsen ymmärrystä kunnioittavalla tavalla. 


Hän ei ole silti tinkinyt vivahteikkaasta kielestä ja rikkaasta ilmaisurekisteristä. Lassilan kieli niin sanotusti hengittää samaa tahtia aiheen kanssa.  


Eeva ja Harmaakaapu ei tosin ole mikään isojen lapsijoukkojen kirja. 


Se edellyttää kanssalukijaksi tai ainakin rinnalla kulkijaksi aikuisen, joka osaa ottaa kopin lapsessa todennäköisesti heräävistä lukuisista kysymyksistä.

 



Ruudullinen pöytäliina rajaa lohduttomasti surevan
äidin kohtauksen ulkopuolelle. Isältä löytyy
onneksi lohduttava halaus. Maria Viljan kuvitusta
Maria Lassilan lastenkirjaan 
Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020).
 




Kirja alkaa vaikuttavasti. 


Eeva on palaamassa koulusta kotiin ja hän aistii heti, että kodin ilmapiirissä on jotakin outoa. 

 

Eeva saa kuulla, että äidin veli, Oskari-eno, on kuollut. 

 

Eeva hautaa päänsä isän paitaan. Se on lämmin ja haisee puulta. Siitä 

saa aina aivastuksia. Isä silittää Eevan tukkaa. Äiti niistää.

”Miksi se kuoli?” Eeva kysyy isän uumenista. 

Kello tikittää. Isä silittää Eevan selkää. 

”Oskarilla oli sairaus”, isä sanoo. 

Eeva vetäytyy kummissaan kauemmas isästä. 

”Ei se näyttänyt sairaalta.” 

”Se sairaus ei näkynyt päällepäin”, isä selittää. 

 


Kodin raskas ja apea tunnelma näkyy harmaina pilvinä.
Katse kohdistuu aukeamalla pikkuveljen
vaaleanpunaiseen paitaan. Maria Viljan kuvitusta
Maria Lassilan lastenkirjaan  Eeva ja Harmaakaapu 
(Karisto 2020).
 



Eevalle ei sanoiteta tapahtunutta suoraan. Hän saa vihjeitä vanhempien ja sukulaisten keskustelusta, mutta kokee tulevansa ohitetuksi. 


Varsinkin äiti jättää tyttären omassa lohduttomassa surussaan kokonaan huomiotta. 


Eeva on herkkä, tarkkavaistoinen tyttö. 

 

– – Äiti on kuin talo, Eeva ajattelee. Ennen talo oli auki, mutta nyt ovi on pantu lukkoon ja kaikkien ikkunoiden verhot ovat kiinni. Ja vaikka Eeva jyskyttää ovea, kukaan ei tule avaamaan.

 

Pikkuveli on oma nauravainen itsensä, ja sekin hämmentää Eevaa. 

 

Koti tuntuu äkkiä vieraalta ja olohuoneen sohvan on vallannut jokin harmaa tarkemmin määrittelemätön hahmo, Harmaakaapu.




Maria Viljan tulkinta Harmaakaavusta villasukkineen on
 jopa sympaattinen. Tarkka kuvan katsoja huomaa, että Harmaakaavulla
on peräti kolme kättä! Maria Viljan kuvitusta Maria Lassilan 
lastenkirjaan Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020).
 

 


Maria Lassilan kielikuvat  konkretisoivat lapselle monimutkaisiakin tunnetiloja.

 

– – Äiti kääntyy katsomaan ja pappa. Molempien kasvot näyttävät pitkiltä ja valjuilta kuin niitä olisi pesty ja ripustettu sitten kuivumaan.

 

Eevan sisälleen patoamat surun ja menetyksen tunnot laukeavat lopulta, kun opettaja oivaltaa, että tytöllä on jokin raskas taakka kannettavanaan. 


Lastenkirjallisuudessa opettajia kuvataan nykyisin pääosin kliseiden ja liioittelun kautta. 


Sen vuoksi Eevan opettajan aidosti välittävän ja lapsen parasta ajattelevan toiminnan kuvaus on aivan erityisen kiitoksen arvoinen.

 

Eevan huojentunut olo vertautuu painavaan reppuun, jonka saa lopultakin laskea maahan. 

 

Kuvataidekasvattajaksi Aalto yliopistosta valmistuneen Maria Viljan kuvituksen oivaltavana jujuna on sisällyttää kuviin toisaalta hyvin pikkutarkkoja detaljeja sekä toisaalta suurpiirteisyyttä, ja näin hän onnistuu antamaan visuaalisen hahmon vaikeille tunteille ja tilanteille. 


Kuvitus yhdistää herkkää lyijykynäviivaa, tussia ja mustetta. Harmaan sävyt dominoivat kuvitusta, mutta se ei silti mene tukkoon, sillä erilaiset pintatekstuurit elävöittävät ja tuovat kuviin myös tarpeellista armollisuutta ja lohtua.




Koko aukeaman kuvituskuva kertoo kauniisti siitä, että arki jatkuu.
 Kaikki pilvet tai murheet eivät väisty taikaiskusta, vaan niitä työstetään
vielä pitkään, mutta onneksi yhdessä välittävien aikuisten kanssa.
Maria Viljan kuvitusta Maria Lassilan lastenkirjaan 
Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020).
 

 

 

 

 

 

Tietokirjastani Minttu, Jason ja Peikonhäntä. Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (Avain 2010) löytyy alaluku erilaisista lapsen surutyötä ja kuolemaa käsittelevistä kuvakirjoista.


Kirjan kirjoitusvaiheessa olin puhumassa TAYSin lastenpsykiatrisen osaston työntekijöille lastenkirjallisuuden rankoista aiheista. 


Kysyin heiltä, mistä aiheesta he toivoisivat lapsille kirjoitettavan. Eräs kuulijoista toivoi lastenkirjaa, jossa toinen vanhemmista joutuu vankilaan ja toinen lapsen huoltajista tekee itsemurhan. 


Totesin tuolloin, että noin erityisestä ja rankasta aiheesta ei Suomen kokoisessa pienessä maassa voi julkaista kirjaa. 


Vuonna 2010 ilmestyi Martti Lintusen valokuvakuvitettu kuvakirja Älä yritä unohtaa (Prometheus 2010), joka oli suunnattu nimenomaan lapsille ja nuorille, jonka lähipiirissä joku on tehnyt itsmurhan tai yrittänyt sitä.

 

Omaiset mielenterveystyön tukena ry on julkaissut jo vuonna 2002 kirjasen Matin isä oli vähällä kuolla.  

 

Viime vuonna ilmestyi myös asiantuntijoiden kokoama tietokuvakirja Surupilven salaisuus. Miten kertoa lapselle itsemurhasta, joka on tarkoitettu kotona, päiväkodissa, koulussa tai kerhossa lapsen ja aikuisen yhdessä luettavaksi.


Aiemmin tabuna pidetystä aiheesta, itsemurhasta, koetaan siis nyt jo tärkeäksi tehdä erilaisia kirjoja myös lapsille. 


Eeva ja Harmaakaapu lienee ensimmäinen kotimainen fiktiivinen lastenkirja, jonka aiheena on läheisen itsemurha.


Aikuinen ymmärtää kirjan luettuaan, että lapsen ylenmääräinen, joskin hyvää tarkoittava suojeleminen rankoilta aiheilta vaikuttaa haitallisesti koko perheen tunneilmastoon. 






  

lauantai 10. lokakuuta 2020

Kun eniten vituttaa kaikki

 













Jani Pösö & Teemu Nikki: Sekasin. Vitun hyvin menee, 319 sivua, Otava 2020.

 

Jani Pösö & Teemu Nikki: Sekasin, 238 sivua, Otava 2019.




On tavallinen normiaamu Hynysen perheessä. Riittaa vituttaa, koska krapulaa ei ole vielä selätetty. Sampoa vituttaa, koska vanhemmat ovat kusipäitä. Ja Penttiä vituttaa, koska uusi rakas ei ole kainalossa.

 

Tosiasiassa Sampoa vituttaa se, että vanhemmat eivät omilta ongelmiltaan kiinnitä häneen mitään huomiota. Penttiä vituttaa Riitta, ja Riittaa vituttaa Pentti. Sampo on siinä välissä sijaiskärsijänä. Lisäksi Riittaa vituttavat muun muassa vaihdevuodet, epäonnistuminen, ikääntyminen ja se, että Gloria on nykyään ihan paska lehti. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan maininnut Pentille mistään muusta kuin Gloriasta.

 

Oheinen katkelma kertoo olennaisen.

 

Hynysen perheellä ei mene kovin hyvin. 

 

Perheen esikoinen, Hyde, on kotiutettu nuorisopsykiatrian suljetulta osastolta. Hyde hassaa äidiltään saamansa vuokratakuuseen tarkoitetut rahat kaverien kanssa bilettämiseen ja yöpyy kerrostalojen rappukäytävissä. 

 

Hän asioi pankki-ihmisen, kela-ihmisen ja työkkäri-ihmisen kanssa, mutta ei tule kuulluksi ja nähdyksi. 

 

Hätähuutona hän ottaa yliannostuksen lääkkeitä päästäkseen takaisin suljetulle osastolle ja hengenlähtö on vain hiuskarvan varassa. 

 

Hyvin ei mene Hyden kavereillakaan, Satakielellä ja Papillonilla.

 

Jani Pösön ja Teemu Nikin nuorisopsykiatrisen suljetun osaston arjesta kertovan Sekasin-tv-sarjan ensimmäinen kausi keräsi Yle Areenassa 2016 paljon katsojia ja se palkittiin parhaan lasten ja nuorten tv-sarjan Kultaisella Venlalla. Myös toinen kausi pari vuotta myöhemmin oli katsojalukujen perusteella menestys. 

 

Pösö ja Nikki tekivät yhteistyötä nuorten mielenterveyspotilaiden kanssa työskentelevän Sosped-säätiön kanssa. Fiktiivisten tarinoiden taustalla on nuorten tosikertomuksia mielenterveyden häiriöistä. 

 

Tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden aikana avattiin Suomen Mielenterveysseuran tuella  Sekasin-chat-kanava lasten, nuorten ja heidän vanhempiensa yhteiseksi alustaksi.  

Sekasin-formaattiin kuuluu myös kaksi nuortenkirjaa, joissa on alkuperäiset kahden tuotantokauden tv-sarjojen käsikirjoitukset sellaisenaan. Teoksissa kerrotaan olevan myös uutta materiaalia, mutta tv-sarjan katsoneena extraa ei juurikaan erota.  

 

Dialogin välissä on eräänlaista ”laajennettua parenteesia”.  Parenteesilla tarkoitetaan elokuva- ja näytelmäkäsikirjoitusten dialogin kupeeseen kirjoitettua kuvausta, joka taustoittaa ja täydentää tapahtumia. 

 

Sekasin-kirjoissa parenteeseissa on kaikkitietävän kertojan kuvailevia havaintoja myös  vuoropuhelun ulkopuolisista seikoista. Tämän arvion alussa oleva sitaatti on siitä hyvä esimerkki. 

 

Vuorosanojen lukeminen ei keskittämisen takia ole välttämättä kovin helppolukuista. Sekasin-kirjat ovatkin ensi sijassa  suositun tv-sarjan fanituotteita samaan tapaan kuin norjalaisesta Skam-sarjasta tehdyt kirjat. 

 

TV-sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja ensimmäisessä Sekasin-kirjassa kerrottiin Papillonin, Hyden, Satakielen ja Lumikin elämästä psykiatrisella suljetulla nuoriso-osastolla. 

 

Toisella tuotantokaudella ja Vitun hyvin menee -jatko-osassa kolme nuorista yrittää totutella suljetun osaston jälkeen tavalliseen arkeen ja näkökulmaa laajenee vielä Hyden pikkuveljen Sampon ja tämän tyttöystävän Sonjan elämään.

 

Nuortenromaaneissa terveydenhuollon henkilökunta esitetään yleensä aina kliseisesti, mutta psykiatrisen osaston lääkäri Siltanen on tupeestaan huolimatta tolkun ammattilainen ja mielisairaanhoitaja Kasper näkee hänkin yleensä nuorten uhman taakse. Myös Hyden pikkuveljen Sampon luisun pelastukseksi koituu ymmärtävä luokanohjaaja Johanna. 

 

Hyden monologiin tiivistyy syrjäytyneiden nuorten aikuisten lohduton tilanne:

 

Mä halusin pois kadulta, pois virastojen jonoista, pois epävarmuudesta, yksinäisyydestä, työttömyydestä, pois surusta, pelosta, pois tilastoista, leipäjonoista, pois siitä tiedosta että musta ei tullut sitä, mitä musta piti tulla.
 

 

Tinderissä miehiä swaippailevan äidin sekoilut ovat tehneet Sonjasta harvinaisen tarkkanäköisen nuoren naisen: 

 

Musta tuntuu, et mitä vanhemmaks ihmiset tulee, sitä enemmän sekasin ne menee. Ne luulee et ne tietää kaiken, kunnes pettyy rakkauteen, työhönsä, lapsiinsa, maailmaan ja lopulta itteensä. Sitten ne etsii toisen pettyneen ja yrittää luoda uskonsa elämään uudestaan, vaikka tietää että siellä se taas odottaa. Vuosisadan pettymys. 

 

 

Mielenterveyden erilaisia häiriöitä on kuvattu nuortenkirjallisuudessa jo pitkään, ja terapiassa käynti on varsinkin käännösromaaneissa jo nuorten keskushenkilöiden arkea. 

 

Sekasin-kirjojen eittämätön ansio on luontevassa dialogissa ja siekailemattoman realistisessa nuoruuden kuvauksessa.

 

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää.