Kun ”valo läpäisee kaiken, näkee kaiken, kulkee kaiken luo”

Siri Kolu: Hohtavat, 200 sivua, Tammi 2024. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

 

 

Ennen Hohtavia on tavallista, laskemme päiviä syyslomaan, on loppupäästään venytetty perjantai, on kalakeiton hajuinen päivä, jossa koulun linoleumilattia kaikuu kovempaa, kun juoksemme sen yli vapauteen ja viikonloppuun. Koulun pihalle astuessani puut ovat täynnä tuulta, riehakkaat.

 
Tänä vuonna ilmestyneissä kotimaisissa nuortenkirjoissa mennään nyt entistä syvempiin vesiin. 

 

Siri Kolun nuorten aikuisten romaanissa Hohtavat odotetaan 21. lokakuuta vääjäämättömästi lähestyvää maailmanloppua.   

Sini Helmisen dystooppisessa säeromaanissa Kunnes kuolen (Myllylahti 2024) päähenkilönä on tyttö, joka tietää kuolevansa 17-vuotiaana.
 

Kolun romaanissa hohtavat hahmot merkitsevät osan ihmisistä valolla, joka on merkki kutsutuksi ja valituksi tulemisesta. 

Näin ihmiset jaetaan kahteen joukkueeseen, niihin, jotka saavat todennäköisesti mahdollisuuden elää sekä niihin, jotka eivät. 

Uskonnolliset metaforat ovat viitteellisiä, mutta silti selkeitä. 

Lukiolaiset Ani eli Aniara ja Kapri ovat rakastavaisia. He ovat seurustelleet jo vuoden. 
 
Kauniisti Siri Kolu kertoo Anin yllättyneen myönteisesti, kun hajamielinen arkeologi-isä suhtautuu parisuhdeasiaan rauhallisesti ja tarkistaa vain, ovatko he varmasti ”tosissaan”, mihin tytär vastaa, että ”tämä on real deal, emme jätä toisiamme tekstiviestein, emme ghostaa, emme katsele muita”. 
 
Isälle tärkeintä on, että Ani on onnellinen, varsinkin nykyisessä maailmantilanteessa. 

Anin on vaikea odottaa vääjäämättömästi lähestyvää h-hetkeä, sillä osa hänelle tärkeistä läheisistä on jäänyt Hohtavien merkkiä vaille: 
 

Maailma jakautuu kahtia: merkittyihin ja merkitsemättömiin. Kokemuspiirimme maailmasta erkaantuivat minuutti minuutilta. 

Kolu on rakentanut Kaprista kiehtovan individualistin, joka viettää mieluusti aikaa ulkona luonnossa. Kapri yrittää pitää elämänhalunsa menettäneen isänsä kiinni arjessa pienin, mutta merkityksellisin teoin. 

Lapsen ja aikuisen nyrjähtänyt huoltosuhde ja vastuun kantaminen korostuvat myös Mila Teräksen syksyn nuortenromaanissa Iso hyppy.
 
 
Siri Kolu kirjoittaa kaunista, tihentynyttä kieltä, joka tiivistyy oivaltaviin kielikuviin, joissa esimerkiksi illantapainen repsottaa reunoiltaan ja mielen jukeboksi alkaa laulaa sopimatonta laulua. 
 
Hohtavat ottaa kantaa myös hieman vinoutuneeseen nuorisokulttuuriin, jossa nuoret haluavat synnyttää draamaa mistä tahansa, sekä somen ylivaltaan:

 

Some etsii tapaa puhua Hohtopäivästä. Valokädenjäljestä ei saa kuvaa. Siitä ei saa selfietä, se ei tallennu videolle. Hohtavien tuottama kädenjälki näkyy toisille, itse emme merkkiämme näe, saamme siitä varmuuden vain toisten havaintojen kautta. 

Somen suuri voima on viety. Emme voi näyttää. Emme voi lavastaa tunnelmakuvaa tai heruttaa tykkäyksiä. Ei ole pics tai didn´t happen. On vain kertomuksia.

On vain livenä todistettujen leimuavien kädenjälkien voima.

 
Useammassa syksyn nuortenromaanissa kerronta riistäytyy perinteisestä suorasanaisesta kerronnasta välillä säeromaanille tyypillisiksi ilmaviksi säkeiksi tai proosarunoksi. 

Hohtavissa lyyrinen ilmaisu kieltämättä tuo kerrontaan erityistä latausta, mutta toisaalta luo myös tulkinnallista hähmäisyyttä, mikä toki voi sekin olla harkittu tehokeino. 

 
Siri Kolu kuvaa taitavasti hieman nukkavieruja miljöitä, joista tulee myös keskushenkilön mielenmaisemia. 

Vantaalaiset tunnistavat varmasti itselleen tuttuja maisemia, joskin jälkisanoissa Kolu myös kertoo ottaneensa paikkojen suhteen taiteellisia vapauksia: 
 
 

Iltarusko maalaa leimun katuun ja rakennusten kylkiin. Kaikki näyttää liian terävältä, värifiltteröidyltä. Vantaan Havukosken kerrostalot ovat venäjänsiniset ja okranväriset ja niiden tornitaloista näkee kauas: asemalle, Citymarketille, Asolaan melkein sairaalanmäelle asti. Korkeapaine heittää pilvet taivaan reunaan kiinni, liikkeellä on paljon väkeä, lapsiperheitä viikonloppuostoksineen. Asemalaiturilla on Helsingin-junaa odottelevia remuisia seurueita, perjantai kuplii. 
  

–   –  Tipahdan kesken juoksun. Lakoan siltaa vasten, romahdan kyykkyyn. Jään siihen, missä joki juoksee pääradan alittavaan tunneliin, paiskoo kiviä sileäksi, betonirakenteissa graffiteja, rantavedessä liplattaa energiajuomatölkki. Hengitys on sekaisin, vatsa tahtoo kääntyä nurin, keho tahtoo happea päähän, jota vihloo. Painan naaman metallikaiteiden väliin. Nyyhkäisen, se sekoittuu lorinaan, joenmutkaa varjostavaan salavaan, johon tuuli tarttuu. – –  

Jäljelle jäävä aika käy vääjäämättä vähiiin viikonpäivien mukaan nimetyissä luvuissa. 

Ani puntaroi mielessään, kannattaako aikaa käyttää enää nukkumiseen, yhteen liimattujen päiväkirjan sivujen avaamiseen tai bucket-listaukseen siitä, mitä haluaisi vielä ennättää tehdä.

Kotitalon pihalla sijaitseva kattomaja toimii myös metaforana asioiden suhteellistamiselle ja etäisyyden ottamiselle.  

 
Kolu jättää lopun avoimeksi: paljon jätetään lukijan oman tulkinnan varaan.

Tyrmäävän ajankohtainen kuvakirja

Linda Bondestam: Hopi hopi. Reippaan robotin tarina. Suom. Päivi Koivisto. 42 sivua. Teos 2024. 

 

 

Linda Bondestam on omilla kuvakirjoillaan ravisuttanut viime aikoina Suomessa yhä turhankin piintynyttä oletusta, että kuvakirjat olisivat vain leikki-ikäisten lasten yksityisomaisuutta. 

Käänteentekevä teos Bondestamin tuotannossa oli Elämäni pohjalla. Yksinäisen aksolotlin tarina (suom. Maarit Halmesarka, Teos 2020), joka otti kantaa ilmastonmuutokseen.

 

Hopi hopi. Reippaan robotin tarina -kuvakirjassa fokus on yhtäältä työn mielekkyyden kuvauksessa, mutta samaan aikaan se konkretisoi puistattavan kouriintuntuvasti työnantajien halua maksimoida tuottoa nykyisenä taloudellisesti epävarmana aikana. 

 

Robotti on olemukseltaan herttainen ja naiivi hahmo,
joka uskoo aidosti olevansa tärkeä työnantajalleen.
Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi.
Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman oikealta
puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Pikku robotti suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti eikä se voi ymmärtää, miksi tehtaan työntekijät nyreksivät sen taukoamatonta työtehoa 24/7. Pomo hykertelee käsiään, kun robotti toimii ilmaisella aurinkoenergialla eikä tarvitse edes palkkaa. 

 

–  Kun kasvaa kvantiteetti ja kapasiteetti,
yhä työ on ykkösprioriteetti! piippaa Hopi Hopi. 

Lähestyvän sodan uhka näkyy tehtaan pomon työpöydällä Kauppauutiset-lehden etusivulla, jossa kysytään ”Syttyykö sota?”.

Ennen pitkää Hopi Hopi saa kilpailijan, Turbo Go Go Techin, monikätisen tehorobotin, jonka työteho on täysin ylivertainen Hopi Hopiin verrattuna.  
 

Hopi Hopi ei tästä lannistu. Se ohjelmoidaan uudelleen, ja pian se toimittaa ihmisille erilaisia lähetyksiä suoraan kotiovelle. Päiväkodin lapset rakastavat sitä  niin paljon, etteivät haluaisi enää mennä lainkaan kotiin vanhempiensa kanssa.

 

Seuraavaksi se aloittaa työn lastenkirjataiteilijana: 

 

Hän kirjoittaa 300 kirjaa minuutissa ja piirtää kuin olisi yhtä aikaa neljä kuvittajaa. Ja säveltää samalla vielä sinfonian! 

 

Mielenosoittajat häätävät robotin kuitenkin tiehensä, sillä ”robottikirjat ovat tylsiä”.

 

Näin Bondestam ottaa  kuvakirjallaan liki reaaliaikaisesti kantaa kuvittajien pelkoon liittyen tekoälyn lisääntyvään käyttöön.

 

Mielenosoitukset esiintyvät kuvakirjassa kahdesti. Kansalaiset 
vastustavat robottien ylivaltaa ja teknokratiaa. Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman vasemmalta puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Robotin työnkuva tummenee entisestään, kun se päätyy sotatehtaaseen ja rintamalle miinanraivaajaksi. 

Miinan räjähdys näyttää ensin koituvan robotin kohtaloksi, mutta talven mentyä tuleekin uusi kevät, joka lataa sen akut taas täyteen. 

Robotit hoivaavat sodan jälkeen nousevia kasvun versoja.
Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan Hopi Hopi.
Reippaan robotin tarina (Teos 2024). / aukeaman oikealta 
puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

Aukeama, jossa Hopi Hopi herää muiden robottien tavoin pitkästä unesta hoivaamaan karusta maasta nousevia vihreitä versoja, tekee komeasti kunniaa Hugo Simbergin Kuoleman puutarhalle. 

 

Vielä kerran Hopi Hopi ohjelmoi itsensä uudelleen: se ryhtyy synnyttämään uutta elämää, uutta sodanjälkeistä sukupolvea. 

Sinisen ja keltaisen haaleat värit symboloivat kuvituksessa toivoa ja
parempaa tulevaisuutta. Linda Bondestamin kuvitusta kuvakirjaan 
Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (Teos 2024). 
/ aukeaman vasemmalta puolelta puuttuu osa kuva-alasta. 

 

Tarkkasilmäinen lukija ja kuvan katsoja saa kirjan sisäkannesta vihjeen, että tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2032.

 
Bondestam on tässä kuvituksessaan karsinut kaikki visuaaliset rönsyt pois, jotta kuvakirjan allegorinen viesti välittyisi tarkasti.

 

Uskoisin, että kuvakirjan otollisin yleisö löytyy yläkoulun ja toisen asteen oppilaista, joiden kanssa voidaan lähteä aikuisen johdolla pohtimaan isoja teemoja yhdessä. 

Bondestamin kuvakirja on onnen omiaan myös nykyhallituksen ministerien lukupiirissä työstettäväksi. 

Näin peittelemättömästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen kantaa ottavaa kuvakirjaa ei ole Suomessa ennen julkaistu.

 

 

 

 

Yhteen hiileen, luonnonvarojen ja ystävyyden puolesta

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet, 202 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Karin Niemi. 

Elina Rouhiainen: Valkeantuojat, Nelimaan tarinat -sarja 1. Kuvitus Kaisa Ranta, 136 sivua, Minerva 2021.

Lastenkirjahyllyn arviot näyttävät nyt ketjuuntuvan toisiinsa.

Tässä kaksi uutta  kotimaista fantasiaromaania, joissa kummassakin juoni saa ajankohtaista syötettä  ehtyvistä energialähteistä.

Näkyvämmin ilmastonmuutos on keskeisenä teemana esikoiskirjailija Joonas Riekkolan varhaisnuorten scifi-romaanissa Silkkomaahan kadonneet. 

Sen käsikirjoitus osallistui Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. 

Scifi-henkinen seikkailu kuvaa ympäristökatastrofin turmelemaa yhteisöä ja sen selviytymiskeinoja uudenlaisten haasteiden edessä.  

– –  Maailman kuumeneminen oli ollut yhtä onnettomuuksien sarjaa. 

Kaupunkeja oli uponnut, ihmisiä kuollut ja luonto saastunut entistä pahemmin. 

Metsät on kaadettu teollisuuden raaka-aineeksi.

Eläinlajit vähenevät ja niissä ilmenee erilaisia mutaatioita, surkastuneita raajoja, monisilmäisyyttä tai useita häntiä, kuten tvoravilla. 

Sähköä saadaan tuulivoimalasta.

Keskushenkilönä on Ilves-niminen poika, jonka vanhemmat ovat kadonneet lähtiessään tutkimusmatkalle Silkkomaahan. 

Yhteisöön ilmaantuu hopeahiuksinen tyttö, Aino, joka tarvitsee ruoan sijasta sähköä. Aino ei myöskään vanhene samaan tapaan kuin Ilves, ja siksi hänellä on tärkeää tietoa myös menneestä. 

Aino on huolehtinut omassa sairaista, mutta jokin hänen ohjelmoinnissaan oli mennyt pieleen ja hän voi tahtomattaan aiheuttaa myös tuhoa. 

Ainon ja Ilveksen retkikuntaan liittyy vielä Pääsky,  kyläneuvoston puheenjohtajan tytär, jonka motiivit matkaan lähtemiselle arveluttavat ensin Ilvestä. 

Kolmikon matka Silkkomaahan on vastusten, yllätysten ja hyökkäysten kyllästämää. 

Luottamus nuorten väille rakentuu kuitenkin vähitellen. 

Ilveksen ja Pääskyn kyräily muuttuu orastavaksi ihastumiseksi.

Riekkola on luonut vastakohtien kyllästämän fantasiamaailman, jonka miljöö on luotu huolellisesti: esim. omaa etuaan tavoittelevien Susilaisten valtakunnan paikannimet ovat Holmankalma ja Manapohja. 

Nopeakäänteisen seikkailun keskeiseksi teemaksi nousee nuoremman tiedostavan sukupolven oivallus siitä,  että vanhat käyttäytymismallit ja oman edun tavoittelu on hylättävä, jos todellinen muutos halutaan saada aikaan:  

Yhdessä olisimme vahvempia. Eri asia oli, saisinko ketään uskomaan sitä. Oli masentavaa kuulla Ainolta, että muinoin ihmiset olivat olleet yhtä huonoja puhaltamaan yhteen hiileen. Koko maailma oli romahtanut, koska osa ihmisistä oli kieltäytynyt uskomasta, että jotain ylipäätään oli vialla. 

Elina Rouhiaisen Valkeantuoja aloittaa uuden Nelimaan tarinat -sarjan. 

Rouhiainen on aiemmin kirjoittanut ihmissusimyytistä ammentaneen Susiraja-sarjan ja urbaanin fantasian, Väki-trilogian, jotka ovat ilmestyneet Tammen kautta.  

Verkkosivuillaan Rouhiainen kertoo, että aloite uudesta fantasiamaailmasta kertovalle sarjalle tuli alun perin kuvittaja Kaisa Rannalta ja Minervalta. 

Rouhiainen empi ensin suostumustaan, mutta innostui nopeasti ja huomasi myös nuoremmalle lukijakunnalle kirjoittamisen poistavan vuosien aikana syntyneitä jumeja. 

Sarjan avausosa pohjustaa jo alussa miljöötä kartalla ja luonnehtii Nelimaan herttuakunnassa asuvia neljää erilaista kansaa. 

Taustoitusta löytyy myös Nelimaan tarinoiden verkkosivuilta.

Valkeantuoja on lähtökohdiltaan melko perinteinen nuoren sankarin itsenäistymistarina. 

Liekko (vas.), Nata, Taaro ja Alva opettelevat 
tulemaan toimeen keskenään ja oppivat samalla myös 
paljon itsestään. Yksityiskohta Kaisa Rannan kansikuvasta
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
Valkeantuojat (Minerva 2021).

Sansten herttuakunnassa asuva Taaro-poika liittyy sukupolvien ketjuun ja noudattaa perinteitä: täytettyään 13 vuotta hän hyvästelee vanhempansa ja lähtee etsimään omaa voimaeläintä eli kumpasta. 

Taaro päätyy Vaarroksen herttuakuntaan ja sen keskukseen Vaahkalinnaan.

– – Hän tiesi, että Vaahkalinnaa kutsuttiin Yöttömäksi kaupungiksi. Toisn kuin Taaron kotivuorella, Vaahkalinnassa ei tarvittu soihtuja tai öljylamppuja valaisemaan pimeällä. Heillä oli jotain, mitä kutsuttiin valkeaksi: valoa, jonka lähde ei ollut tuli. Se oli paljon kirkkaampaa kuin mikään muu – ainakin niin Taarolle oli kerrottu. – – 

Hahmojen piirteiden ja vaatetuksen
perusteella Kaisa Ranta on hakenut
inspiraatiota Aasiasta. Kaisa Rannan kuvitusta
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
 Valkeantuojat (Minerva 2021).

Sotilaat pidättävät Taaron. Häntä epäillään valoa eli mahdasta tuottavan Valkeantuojan varastamisesta.  

Taaro saa yllättäen apua Natalta, jonka isä on herttuakunnan ratsuväen johtaja. Hän lähtee yhdessä Natan ja tämän veljen Liekon kanssa selvittämään Valkentuojan arvoitusta Suomuskan herttuakuntaan. Nuoret ymmärtävät, että rauhanomainen rinnakkainelo eri kansojen välillä on vaarassa.

Kolmikko saa vielä täydennystä Alvasta, harmaatukkaisesta tytöstä, jota muut ensin epäilevät mahdaksen varastamisesta. 

Ensikohtaaminen Alvan kanssa ei ole kovin
mairitteleva, kun Nata yrittää
kampittaa pakenevan muukalaisen. 
Kaisa Rannan kuvitusta 
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
 Valkeantuojat (Minerva 2021).

Alva on huolissaan kadonneesta veljestään Kiernosta, joka on joutunut rosvoamisestaan kuulujen valkeerien vaikutuspiiriin. 

Nelikossa on jännitettä, joka johtuu osittain erilaisista taustoista mutta myös luonteenpiirteistä ja erilaisista unelmista. Jokaisella on kuitenkin vahvuutensa. He huomaaavat, että erimielisyyskistä huolimatta on viisasta toimia yhdessä. 

Rikollinen löytyy lopulta lähempää kuin lapset osasivat arvatakaan ja hänen motiivinsa tekoon eivät horjuta herttuakuntien suhteita. 

Taaro lähestyy Vaahkalinnan kaupunkia. Kuvassa on 
vahva syvyysvaikutelma. Kaisa Rannan kuvitusta 
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
 Valkeantuojat (Minerva 2021).

Kirja lopppuu hieman töksähtäen gliff hangeriin.  

Rouhiainen kirjoittaa lukijaystävällisesti lyhyitä lukuja, jotka on myös nimetty lukemaan houkutteleviksi. 

Koska uusi sarja on suunnattu lapsille ja varhaisnuorille, on hienoa, että kustantaja on kokenut tärkeäksi panostaa myös nelivärikuvitukseen. 

Animaattori, graafikko Kaisa Ranta tekee näyttävän avauksen ensimmäisessä kirjankuvituksessaan. 

Hän on luonut omintakeisen visuaalisen fantasiamaailman. Näyttävät, muhkeat vaateparret kuvastavat keskushenkilöiden karismaa. Kaisa Ranta on selvästi hakenut innoitusta kuvitukselleen Aasiasta. Ihmishahmojen liioitellun pitkät raajat ja pienet päät muistuttavat myös Marika Maijalalle ominaista tyyliä.   

 

Moneen suuntaan assosioiva romaani syrjään sysityistä nuorista

Veera Salmi: Saari, 350 sivua, Otava 2018.

Näin kaduilla paljon kaltaisiani, nuoria, jotka eivät viihtyneet kodeissaan. Sen huomasi kävelytyylistä, käsien asennosta, olkapäistä, niskasta ja naamasta. Näin heidän laahustavan mäkeä ylös kouluun. He eivät oppineet sektoreita, vektoreita, sektioita eivätkä optioita. He olivat liian surullisia oppiakseen mitään. Tai väsyneitä. Tai vihaisia. Korkeintaan he jaksoivat tönäistä vierelleen tullutta ystävää, ehkä karjaisivat jonkun niistä sanoista, jotka aikuiset olivat laittaneet kiellettyjen listalle.

 

Puluboi- ja Mauri-kirjojen jälkeen Veera Salmi puhuttelee nyt varttuneemmpia lapsia ja nuoria. 

Saari-romaanista on turha etsiä Salmelle tyypillistä kepeää sanailua ja huumoria.  Yhteneväisyyksiäkin toki löytyy: edelleen Salmi puhuu  painokkaasti lapsen oikeudesta turvalliseen lapsuuteen ja aikuisten hoivaan.

Saari on hiukan ylipitkä  ja eri kertojanäkökulmiensa takia rakenteeltaan  hajanaiseksi jäävä lähitulevaisuuden dystopiaksi tai maagiseksi realismiksi luonnehdittava nuortenromaani. 

Se linkittyy jo nimellään klassisen kirjallisuuden ketjuun. Siinä on moderneilla mausteilla höystettyä uudisraivaajahenkeä  Daniel Defoen Robinson Crusoen tapaan, vaikka nuorelle lukijalle lähin assosiaatio taitaakin löytyä tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelmaformaatin kaltaisista mediailmiöistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lasten kaikkivoipaisuus ja halu luoda aikuisten määräysvallan ulottumattomiin omia tiloja on suosittu aihe. 

Muistetaanpa vaikka ruotsalaisen P. C. Jersildin Lasten saari (Tammi 1980) ja norjalaisen Aleksander Mellin  Lapsihallitus (Tammi 2010) tai hieman uudemmista kotimaisista lasten- ja varhaisnuortenromaaneista Briita Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki (Myllylahti 2017) ja Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010).

Nuortenromaanien dystopioissa yksi suosittu juoniaihelma liittyy siihen, kun nuoret huomaavat olevansa lähes ainoita henkiinjääneitä, esimerkiksi Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla -teosparissa (Tammi 2012) sekä K. K. Alongin Kevätuhrit- ja Ansassa -romaaneissa (Otava 2016 ja 2017).

Saaren kaltainen sielunmaisema, rujo ja lohduton, mutta toivonsäteitäkin kipunoiva, löytyy myös Seita Vuorelan teoksista Viima, Usva ja Karikko  (WSOY 2006, 2009 ja 2012).

Lukijan on pinnisteltävä erottaessaan keskushenkilöt toisistaan. 

Noname,  Hansama, Malala, Morris, Rastas, Aisha  ja Edison ovat aikuistuvia nuoria. Heillä kaikilla on omat kipupisteensä ja vastuksensa elämässä. 

Nuorten matka alkaa Napapiirin tuntumasta kohti Tyynenmeren saarta. Yhteyshenkilönä toimii jo aikuinen Simon, joka väärentää nuorille matkustusasiakirjat ja muut viranomaisten vaatimat paperit.

Salmen valitsema tekniikka, jossa ääni ja näkökulma annetaan nuorille, vaatii lukijalta keskittymistä. Välillä kertojat jopa itse epäilevät, että teksti on lukijalle haastavaa ja jopa ahdistavaakin: 

Älä nyt pelkää tätä seuraavaa synkkää. Saatat pian nimittäin ajatella: ”Liian surullista. Haluan mieluummin lukea Neropatin päiväkirjasta, kuinka Gregg Heffley pelaa jälleen Twisted Wizardia.” 

Ookoo, varmaan ihan viihdyttävää, mutta hei: elämässä on välillä synkkää. Ja sitä paitsi, olemme jo matkalla aurinkoon. Ajattele sitä, minä vien sinut kyllä Saarelle. – –
 

Juonikkaasti Salmi – monien kotimaisten nuortenkirjailijakollegoidensa tavoin – nivoo romaaniinsa nuorten vähentyneeseen lukemiseen liittyviä teemoja:

– – – Sitä paitsi olet vahva. Arvaa mistä tiedän? Heikommat ovat pudonneet kyydistä. Tästä tarinan kyydistä siis. Nykypäivänä se, että pääsee kirjassa näin pitkälle, vaatii uskomatonta mielen vahvuutta. Pelit, videot, puhelimet, leffat, sulkapallo, afrodance, ehkäpä olet niin onnekas, että sinulla on listassasi jopa kaverit, hauska perhe, kuka siis jaksaa enää vain istua ja lukea? 

Sinä jaksat! Olet jediritarikunnan suurmestarikeskittyjä! Olet kieltäytymisen maailmanmestari! Olet niin zen! Venyttele vielä hieman, ajattele aurinkoa, pyllistä kohti kuuta ja niin poispäin, minä julistan sinut joogamestariksi. Onnea! 

Okei, meni överiksi. Mennään siis eteenpäin.  – – –

Nuoret eivät pääse nauttimaan pelkästä vapauden huumasta. ja vapaudella on myös hintansa.

Nuorten tavoitteena on kasvaa omia vanhempiaan paremmiksi aikuisiksi.

Saarelle värvätään myös uusia eksyksissä olevia lapsia: kirjojen väliin piilotetaan värväyskirjeitä, ja jos viestin löytäjä täyttää tietyt ehdot, hän voi anoa paikkaa saarelta. 

Kelpoisuusvaatimuksien kautta Salmi piirtää esiin  nuorten pahoinvoinnin koko yhteiskunnallisen karuuden ja lohduttomuuden:

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa toooodella lohduttomaksi.

2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.

3. Suhde muihin mahdollisiin ”auttaja-aikuisiin” on huono tai suhdetta ei ole.

4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.

5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi.

Veera Salmen Saaren yhtenä punaisena lankana on tarinan kertomisen terapeuttinen voima.

Digiajan nuoretkin kaipaavat nuotiotulien ja tarinoiden ääreen. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi: ”Ilman venettä, ilman tietokoneita ja verkkoyhteyttä me emme enää olisi vapaita, vaan olisimme Saaren vankeja”.

Nurinkurinen lastenfantasia vie mennessään

Vuokko Hurme: Kiepaus, kuvittanut Susanna Iivanainen, 249 sivua, S & S 2017.

Olin joskus nähnyt valokuvia Vanhan maailman leikkipuistoista – keinuista ja kiipeilytelineistä ja liukumäistä. Niitä kuvia katsellessani minua aina alkoi naurattaa, sillä niin hullunkurisen mitättömiä kiipeilypaikkoja en ole koskaan nähnyt missään. Kardumissa ei sellaisia ollut. Meillä oli vaijerit, joita pitkin liu´uimme pohjattoman syvyyden yllä, ja portaiden pohjat, joita pitkin laskimme. Tasapainottelimme, loikimme ja kiipesimme kattorakenteita pitkin kaiket päivät. Meidän maailmamme oli yksi jättiläismäinen kiipeilyteline. Kuka siinä olisi leikkipuistoja ehtinyt kaivata?

Näin kertoo Vuokko Hurmeen Kiepaus-lastenromaanin päähenkilö, 8-vuotias Lenna-tyttö.

Lennan ja Jaanin arki kotikerrostalon ulkopuolella on yhtä lentoa talojen
väliin pingotettujen vaijereiden varassa. Susanna Iivanaisen kuvitusta Vuokko Hurmeen lastenromaaniin Kiepaus (S & S 2017) 

Idyllin ylläpitäminen ei ole enää lastenkirjoissakaan mikään itsestäänselvyys:    on kiinnostavaa, että dystooppiset tulevaisuuden visiot yleistyvät jo lastenromaaneissakin. 

Valtava luonnonkatastrofi on kiepauttanut  aivan sananmukaisesti maailman ylösalaisin jo  Lennan vanhempien lapsuudessa. 


Kardumissa eletään muutaman vuosikymmenen päähän ajoittuvaa tulevaisuutta   – hauskassa detaljissa kerrotaan Lennan isän lukeneen lapsena Puluboi-kirjoja. Niinpä Kardumin ja Mabalin maiden väliseen viestinviejän tärkeään tehtävään valittu pulu saa nimensä Veera Salmen lastenromaanin päähenkilön mukaan.    

Ylösalaisin kääntynyt maailmanjärjestys on hävittänyt eläimiä.
Niinpä lemmikkikana Newtonin munimat munat ovat kultaakin kalliimpia.
Susanna Iivanaisen kuvitusta Vuokko Hurmeen lastenromaaniin Kiepaus (S & S 2017) 

Vain pieni osa maapallon asukkaista on selvinnyt rytinästä hengissä. Ekosysteemi on häiriintynyt ja ainoat vesivarannot löytyvät pohjavedestä.  Hyönteisiä syödään paljon ja hygieniatasosta joudutaan tinkimään. 

Romaanin alussa viipyillään melko pitkään nurinniskoin kääntyvän maailmanjärjestyksen selittämisessä ja ajassa ennen Lennan ja hänen pikkusiskonsa Rouskun syntymää. 

Jännite nousee kuitenkin vähitellen ja nopeasti lukija on kokonaan omintakeisen tarinan pauloissa. 

Kiepaus muistuttaa elämän perusasioista: perheenjäsenten ja muiden läheisten välinen luottamus on korkeaa elintasoa ja maallista mammonaa tärkeämpää. 

Keskinäinen avunanto ja eettiset arvot nousevat keskiöön:

”Tärkeintä on tehdä kaikkensa muiden auttamiseksi, mutta niin, ettei unohda itseään”, niin isä usein sanoi. ”Vain silloin voi selvitä.”

Äiti korostaa myös sitä, että selviytyminen edellyttää yhteisöllisyyttä: ”Tarvitset muita, jotta voit selvitä.”

Tätä kautta Kiepauksen humaanin ja moniarvoisen maailman puolesta puhuva perussanoma on hyvinkin ajankohtainen. 

Kuvataiteilija Susanna Iivanainen (s. 1973) on lastenkirjakuvittajana ensikertalainen. 

Hurmeen luoma nurinkurinen ja absurdi maailma olisi eittämättä ansainnut nykyistä runsaamman kuvituksen. Toisaalta niukka kuvitus voi stimuloida jopa paremmin lukijan omia mielikuvia, kun kaikkea ei annetakaan valmiina, vaan Kardumin maailman logiikka on pinnisteltävä aina uudelleen näkyväksi!

Kun kiepaus tapahtui, ihmiset, autot, koirat ja männynkävyt putosivat humisten kohti taivasta. Suuri osa taloista lähti myösn ne, joiden perustukset ievät kestäneet. Ja niitä oli paljon, sellaisia taloja. Sinne lensi koko se maailma, jonka minä tunnen vain kirjoista. Osa lensi kiljuen, osa karjuen, osa hiljaisesti häviten.

 Lennan ja ystävien seikkailu jatkuu ensi vuonna ilmestyvässä osassa Kaipaus. 

Innostava syväsukellus nuorten käännösfantasiaan

Vesa Sisättö: Ulkomaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita, 178 sivua, Avain 2015.

Avaimen kirjailijahakemistoilla on jo pitkät perinteet. Niiden avulla moni kirjallisuuden harrastaja sekä työkseen kirjojen parissa aikaansa viettävä saa tärkeää ja mielenkiintoista taustaa kirjailijoista ja heidän teoksistaan.

Kirjallisuuskriitikko ja toimittaja-kirjailija Vesa Sisättö on tiheällä kammalla luodannut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa ja 2010-luvun alussa ilmestyneitä ulkomaisia nuorten tieteis- ja fantasiakirjoja (ns. spekulatiivinen fiktio). Hakemistossa esitellään 27 kiinnostavaa kirjailijaa. 

Sisättö toteaa, että fantasiasta on tullut jo nuortenkirjallisuudessakin valtavirtaa ja että realistisia nuortenkirjoja julkaistaan nykyisin jo huomattavasti vähemmän kuin tieteis-, fantasia- ja kauhukirjallisuutta. Toisaalta fantasiakirjallisuuskin työstää samoja elämän perusprobleemeja kuin realistinen teinikirjallisuuskin.

Kiinnostava ilmiö spekulatiivisen fiktion alueella on, että kirjailijat julkaisevat varsinaisten pääteostensa kupeessa erilaisia sivutuotteita e-kirjoina. Suosituimmat fantasiakirjat päätyvät nykyisin vääjäämättä myös valkokankaalle, ja tämä on johtanut siihen, että kerronta on muuttunut aiempaa visuaalisemmaksi: nopeat elokuvamaiset leikkaukset näkyvät jo tekstin rakenteissa!

Fantasiakirjallisuus on peruselementeiltään melko kaavamaista kirjallisuutta, mutta Sisättö lukee sitä analyyttisesti. Yhdysvalloissa ja Britanniassa seksi on tabu ja  kiihkeätkin tunteet jäävät hapuilevien suukkojen kuvaukseen (tosin poikkeuksiakin on, mm. P. C. & Kristin Castin Yön talo -sarja). Sisättö myös ihmettelee, että monissa suosituissa nuorten dystopioissa on hämmentävän vähän toiveikkuutta. Kiinnostava on myös moraalinen dilemma: kainostelevan seksin rinnalla yhdysvaltalaisessa fantasiassa kuitenkin kuvataan pidäkkeettömästi väkivaltaa

Fantasia on edelleen hyvin naisvoittoinen laji: valtaosa sen kirjoittajista on naisia ja tytöt ovat enemmistöinä myös kirjan sankareina. Sisättö heittää pallon sukupuolimuurin murtamisesta kirjastonhoitajille ja muille nuorten lukuharrastuksen ylläpitäjille.

Sisätön teos palvelee parhaiten nimenomaan kirjastoväkeä, joiden tulisi löytää laajasta ja monenkirjavasta fantasiatarjonnasta kirjaston nuorisoasiakkaille ja kirjavinkkaukseen uusia mielenkiinnon kohteita. 

Olisi suotavaa, että myös fantasiakirjallisuuteen hurahtaneiden lasten ja nuorten vanhemmat perehtyisivät Sisätön teokseen – ymmärtääkseen, mikä fantasiassa koukuttaa ja millaisia teemoja kirjoissa käsitellään. Uskon, että moni aikuinen jopa yllättyy fantasian monipuolisuudesta! Kirjoittaja myös suosittaa aikuislukijoille muutamia nuortenkirjallisuutena ilmestyneitä fantasiakirjoja, joissa on sävyjä ja ulokkeisuutta myös aikuisempaan makuun. 

Ja toki Sisättö antaa myös päteviä vinkkejä (mm. Angie Sage ja Rick Riordan) vanhemmille siihen, mitä jälkikasvu voisi lukea J. K. Rowlingin Harry Potterien jälkeen !

Nuorelle, uusia lukuvinkkejä etsivälle fantasiakirjallisuuden ystävälle Sisätön teosta ei sitä vastoin voi suositella, sillä siinä referoidaan välillä liiankin tarkasti juonenkäänteitä!

Sisätön pitkäaikainen fantasiakirjallisuuden asiantuntemus näkyy suvereenissa lähestymistavassa: hän analysoi rakenteita huolellisesti, mutta kriittisesti lajityypin ja markkinateollisuuden kliseillä välillä vähän ilkamoidenkin:

Helen Dunmoren Ingo-sarja on värikäs ja ajankohtainen fantasiakertomus, jonka visuaalisuus tosin ajoittain lipsahtaa kylpylelutasolle – mutta vika saattaa toki olla Disneyn pilaamassa lukijan mielikuvituksessakin. Kuten aikuisten romaaneissaan, Helene Dunmore käsittelee Ingo-sarjassa varsin voimakkaita perheeseen liittyviä tunneasioita. Hän käyttää tähän taitavasti fantasian keinoja.  

Sisätön käännösfantasian esittely' on myös kiinnostavaa lukea ristiin kotimaisen spekulatiivisen fiktion kanssa. Ally Condien trilogiassa (Tarkoitettu, Rajalla, Perillä, Tammi 2011–2013) sanojen mahti ja kirjoittaminen ovat keskiössä, kuten myös Maria Turtschaninoffin Maresissa. 

Rick Riordanin Percy Jacksonin seikkailuista kertovassa Jumalten sodassa (Otava 2010) sekä Olympoksen sankarit -sarjassa (Otava 2010–2015) johdatetaan nuoria lukijoita antiikin mytologiaan ja Catheryne M. Valenten kahdessa  Satumaa-sarjassa (Gummerus v:sta 2013) kirjailijan tärkeänä lähteenä ovat olleet kansantarinat keijuista. Samalla tavoin monet suomalaiset fantasiakirjailijat (esim. Sari Peltoniemi, Mervi Heikkilä, Timo Parvela, Ritva Toivola, Marjut Hjelt) ovat viime vuosina ansiokkaasti ammentaneet suomalaisesta kansanperinteestä!

Kiinnostavaa on rouva Huun mielestä myös Sisätön havainto siitä, että muutamien fantasiakirjojen kerronnan visuaalisuus muistuttaa tietokonepelien mäiskintää. Sisättö myös toteaa, että nuorille on nykyisin tarjolla yllättävän vähän avaruuteen sijoittuvaa fantasiaseikkailua. Parhaillaan luvun alla oleva Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler 62-sarjan ensimmäinen osa Kutsu (Tammi 2015) vastannee tähän huutoon hieman nuorempien avaruusseikkailun ystävien osalta.

Suomen kustannusyhdistyksen viime vuoden kirjatilastoissa käännetyn nuortenkirjallisuuden nimekemäärä on vähentynyt edellisvuoteen verrattuna kolmanneksen. 

Rouva Huu ounailee, että vähennys on koskenut nimenomaan käännösfantasiaa. Kustantajat ovat tulleet entistä varovaisemmiksi laajojen fantasiasarjojen julkaisun suhteen. Kirjastonhoitajat kritisoivat – aivan aiheesta – kuinka pidetyn fantasiasarjan suomentaminen saatetaan lopettaa ilman ennakkovaroitusta kuin seinään. Toisaalta nykynuoret selättävät tämänkin vastuksen hakeutumalla alkuteosten ääreen, jos intoa ja kielitaitoa riittää.