Pieni, mutta tärkeä sana

 

Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Anteeksi. 32 sivua. S&S 2025. 

 

Tuuli lennättää halavan hahtuvia, me jahtaamme niitä.
Mutta Emel seisoo aidan vieressä ja katsoo aarrettaan. Kun
juoksen hänen luokseen, hän sulkee nyrkkinsä kuin simpukan.

 
 
Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin Anteeksi on todellinen pieni helmi kuvakirjaksi – monestakin eri syystä.

Ensinnäkin kuvakirjallisuus on ylipäätään nerokas formaatti työstää hankalia, haastavia, vaikeita tai kimurantteja aiheita eri ikäisten lasten kanssa. 

Vaatii kuitenkin erityistä taitoa kiteyttää jokin erityinen teema riittävän pelkistettyyn ja juuri siksi antoisaan, lasten kanssa toimivaan muotoon. 

Anteeksi on hyvä esimerkki taidokkaasta, usein aikuisen kannalta vaikean aiheen käsittelystä. 

Vaikka viime vuosina on julkaistu lukuisia tunnetaitoja työstäviä lastenkirjoja, niin silti ikiaikaisesta aiheesta, epärehellisyydestä, valehtelusta ja toisen omaisuuden varastamisesta, ei ole juurikaan tehty kuvakirjoja. 

Minulla oli hiljattain ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan vierestä, kun sisareni luki tätä Eppu Nuotion ja Sanna Pellicionin kuvakirjaa ääneen seitsemänvuotiaalle pojalleen. 

Siskoni luki kirjan ”niin sanotusti kylmiltään”, tietämättä mitään kirjan juonesta ja käsittelytavasta ennakkoon.

Tietyssä juonen kannalta tärkeässä käännekohdassa sisareni ääni yhtäkkiä sortuu ja kesken äänen lukemisen hän purskahtaa itkuun, minkä jälkeen hän kuitenkin jatkaa ääni väristen lukemistaan tunnekuohustaan huolimatta. 

Anteeksi-kuvakirjan voi nähdä jatkumona Nuotion ja Pelliccionin kahdelle edelliselle yhteiselle kuvakirjalle Lappukaulatyttö (S&S 2022) ja  (S&S 2024). 

Ensin mainittu kuvakirja pohjaa näyttelijä Heidi Krohnin lapsuudenmuistoihin sotalapsena Ruotsissa, mutta laajenee samalla havainnollistamaan kaikkien sotaa paenneiden ihmisten tuntoja. 

Jälkimmäisen kuvakirjan juonen voi lukea pelkistetyllä ns. ilmitasollaan "vain" kuvauksena lapsen hukkaamasta avaimesta ja sen etsimisestä.  

Kirjan lopun jälkisanoista kirjaan avautuu kuitenkin myös toinen, lähihistoriaan liittyvä, yhteiskunnallisesti kantaa ottava taso, jossa  viitataan Baltian maiden itsenäisyyden puolesta organisoituun ns. Baltian ketjun mielenosoitukseen. Elokuussa 1989 noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä muodostaen 600 kilometriä pitkän ihmisketjun, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan asti.      
 
Samalla hienovaraisella intensiteetillä Nuotio ja Pelliccioni laajentavat Anteeksi-

kuvakirjassa lasten välienselvittelyä käsittelevän konfliktitilanteen isompiin kehyksiin.

Valpastunut olemus näyttää, että Kaari tiedostaa tekonsa olevan
väärin. Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Anteeksi (S&S 2025).  

 
Kaari kadehtii eskarissa Emelin aarretta, joka on tavallinen harmaa kivi. Kaari harmistuu, kun Emel vaalii kiveään eikä halua, että kukaan muu koskee siihen. 

Kun kukaan ei huomaa, Kaari ottaa kiven Emelin ulkotakin taskusta. 

Kotiin lähtiessä poika kuitenkin huomaa kiven kadonneen. 

Kaari vähättelee katoamista, onhan pihalla samanlaisia harmaita kiviä vaikka kuinka paljon. 

Jostain syystä kivi on kuitenkin Emelille erityisen tärkeä.

Epäliuottamus ja välien rikkoontuminen tulevat havainnollisesti esille
aukeamalla, jossa Kaari ja Emeli seisovat selät vastakkain.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa  
Anteeksi (S&S 2025).  

Muutaman päivän päästä eskarissa järjestetään isovanhempien päivä. 

Emelin mummo kertoo lapsille:
 

”Olipa kerran maa, jossa tuuli kulki vapaana”, Emelin mummo sanoo.
”Ikimetsät näkivät sukupolvien vaeltamisen Saamenmaalla
”Ja sitten lupaa kysymättä maa otettiin meiltä”. 

 
Yritän olla tärvelemättä kirjan huippukohtaa, siis juuri sitä, joka sai sisareni purskahtamaan itkuun.
 
Toteankin vain, että Emelin mummon tarinan jälkeen Kaari kokoaa itsensä, menee Emelin luokse, palauttaa kiven ja pyytää anteeksi.

Eppu Nuotion tarina on karsittu kaikesta turhasta. 

Sanna Pelliccionin vesiväriä ja väriliitua sekoittava kuvitus nostaa monilla aukeamilla lapsipäähenkilöt ikään kuin näyttämölle, muiden lasten jäädessä taka-alalle omiin toimiinsa. 

Aukeama, jossa lapset tekevät sovinnon ja Kaari pyytää Emeliltä anteeksi, 
on sommittelultaa erityisen onnistunut.  Emelin mummon liioitellun suurikokoiset kädet ottavat lapset lämpimään syleilyynsä. Muiden eskarilaisten kasvoilta on myös luettavissa helpotusta ja huojennusta kuvastavia ilmeitä. Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Anteeksi (S&S 2025).  

Kaari ja Emel seisovat selät vastakkain epäluottamuksen ja välien rikkoontumisen merkiksi ja viimeisellä aukeamalla heidät kuvataan sovinnon hetkellä lähellä toisiaan  kyyneleet poskilla, Emelin mummon lempeässä halauksessa. 
 
Kirjan takasisäkannesta löytyvät tekijöiden jälkisanat, jotka avaavat kirjan teemaa  saamelaisten lisäksi maailmanlaajuiseksi viittaamalla arkkipiispa Desmond Tutun keväällä 1996 johtamaan komissioon, joka kiersi ympäri Etelä-Afrikkaa keräämässä lausuntoja sekä rikoksentekijöiltä että uhreilta. 

Jälkisanojensa kautta Anteeksi laajeneekin kaikenikäisiä lukijoita puhuttelevaksi ja koskettavaksi kuvakirjaksi.  

Kuvakirja on juuri nyt erityisen ajankohtainen myös siksi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko esittää huomenna torstaina virallisen anteeksipyynnön saamelaisille Turun tuomiokirkossa. 

Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan kirkko on osallistunut aikojen saatossa useisiin äärimmäisen vääriin tekoihin, kun saamelaisia on rohkaistu omasta äidinkielestä luopumiseen, saamelaisten kulttuurisia ilmauksia on kielletty tai pidetty epäkristillisinä. Yksi vakavimmista seikoista, joissa kirkko on ollut mukana, on luvan antaminen hautojen ylöskaivamiseen, kun vainajien jäänteitä on käytetty rotutieteellisissä tutkimuksissa. Arkkipiispa Luoma toteaakin, että näillä teoilla on poljettu saamelaisten ihmisarvoa.

Anteeksipyyntö on osa saamelaisten ja kirkon välistä totuus- ja sovintoprosessia sekä kaksivuotista Saamelaiset kirkossa -hanketta, jonka tavoitteena on ollut purkaa mahdollisia jännitteitä saamelaisten ja kirkon välillä.

 

Hyvää tekeviä kuplia ja meren kuohua

 

Leena Paasio: Meren koskettamat, 300 sivua,  WSOY 2024. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 
–      Sano, että täällä on aina tällaista, kuulin Hanneksen äänen takaani. 

–      Joo on. Tai siis aina, kun ei tuule, myrskyä tai sada. Eli ehkä yhtenä tai kahtena päivänä vuodessa, naurahdin. 

–      Etkö sä koskaan kaipaa mitään muuta? Tai siis älä ymmärrä väärin, ulkosaaristo on mielettömän upea mutta onhan Utö aika pieni. 

–      Jep, noin kilometrin suuntaansa. Mutta rehellisesti sanoen vastaus sun kysymykseen on kyllä. Aina joskus kaipaan muualle, vaikka mulla on täällä kaikki ja ajatus lähtemisestä on tosi pelottava. Tai no, olenhan mä asunut muualla: koko yläkouluajan Korppoossa. Vaikka sekin taitaa kuulua samaan saaristokuplaan.

 
Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan jälkeen Leena Paasio jatkaa myös kolmannessa nuortenromaanissaan merellisissä tunnelmissa. 

Meren koskettamat -romaanin nuoret harrastavat purjehdusta ja muita liikunnallisia lajeja.
 
Meren koskettamat yhdistää kiinnostavasti lähes tasan 30 vuotta sitten tapahtuneen traagisen matkustajalaiva Estonian uppoamisen ja nykyhetken säikeet. Romaanin vetävässä alkukohtauksessa kuvataan Estonian uppoamista.

Romaanin keskushenkilön ja minäkertojan, Lounan, äiti pelastui onnettomuudesta täpärästi ja hänet kuljetettiin Utön saarelle. Kokemukset traumatisoituivat hänet loppuelämäksi. Äiti menehtyi Lounan synnytyksen yhteydessä ja Louna on varttunut koko elämänsä äidin varavanhempina Estonian uppoamisen jälkeen toimineiden utöläisten, Birgitin ja Peppen, hoteissa.
 
Kun joukko helsinkiläisiä meripartiolaisia retkeilee Utössä, Lounan turvallisen ja seesteisen elämän perusta huojuu vähitellen. Kohtaaminen partiolaisten ryhmää luotsanneiden kaksossisarusten, Hanneksen ja Oonan, sekä Mikin kanssa jää tytön mieleen kytemään. Samalla aktivoituu Lounan halu ryhtyä selvittämään äidin menneisyyttä. Uusien ystäviensä kannustamana hän päättää hakea Korppoon saaristokoulun sijaan Haagan yhteislyseoon Helsinkiin.
 
Suomen eteläisin asuttu Utön saari on romaanin keskusmiljöönä noin puoliväliin asti. Saaren arjen kuvaus on aidontuntuista ja vivahteikasta.  
 

Meren koskettamat on jälleen hyvä esimerkki kotimaisesta nuortenromaanista, jonka kerronta ja tapahtumat herättävät kiinnostuksen myös aikuisessa lukijassa. 

Samankaltainen teos oli  oli 13 vuotta sitten ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen valoavaloavaloa, joka sijoittui Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan, vuoteen 1986. 

Lähihistorian vavahduttavat tapahtumat yhdistävät kummassakin kirjassa eri lukijasukupolvia.
 
Hannes ja Louna jatkuvat keskustelua kuplista. 

Louna luettelee kuuluvansa esimerkiksi kajakki-, purjehdus-, hylje-, jooga-, muoti- ja Netflix-kuplaan. Verbaalisesti taitava tyttö puhkoo näin Hanneksen ennakkoluuloja siitä, että syrjäisen saariston nuoruus olisi itsestäänselvästi pääkaupungin sykettä valjumpaa ja sosiaalisesti köyhempää. 
 
Transnuori Valo on ollut Lounan paras ystävä on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien. Muodista ja vaatteiden ompelusta kiinnostuneella Valolla on sosiaalisia rajoitteita, mutta ystävyys Lounaan on vankkumaton. Siksi Lounan päätös muuttaa Helsinkiin on Valolle aluksi kova pala. 
 
Valon äiti kannustaa kuitenkin Lounaa toteuttamaan unelmiaan:

 
–      Sähän tiedät, että Valon elämään mahtuu tasan kymmenen ihmistä kerrallaan. Ja ne, jotka siellä ovat, kuuluvat siihen niin intensiivisesti, että se voi välillä ahdistaa. Olen miettinyt, että sulle ja Valolle tekee hyvää, kun sä et mene enää Korppooseen ettekä ole ensi vuonna koko ajan yhdessä. Saat vähän happea ja Valon on pakko alkaa laajentaa sosiaalista piiriään. 

 
Leena Paasion nuortenromaanin erityinen vahvuus on tavassa, jolla hän kuvaa aikuisten ja nuorten välistä luottamusta, välittämistä ja rakkautta, joka ei aina tarvitse tuekseen biologista sukulaisuutta. 

Samalla luontevuudella hän kuvaa myös nuoria keskushenkilöitään, jotka vähitellen ystävystyvät paremmin ja kannattelevat tarpeen tullen varauksetta toisiaan. 
 
Kahden edellisen nuortenkirjansa tavoin Paasio lataa taidokkaasti myös tähän vast ikään ilmestyneeseen uutuuteensa  dekkarimaista kierrettä, kun Louna lähtee jäljittämään äidinäitinsä ja isänsä henkilöllisyyttä. 
 

Neljä Satua Satujen saarilla

Satu Kontinen & Satu Rämö: Satujen saaret 1: Lottalehto. Kuvittanut Satu Kontinen. 183 sivua. Tammi 2024. 

 

Kotimaisten lasten- ja varhaisnuortenromaanien sarja-avauksia on tänä keväänä luvassa todella paljon.  

 

Satujen saaret -sarjan alkuidea on peräisin Satu Kontiselta, joka pyysi työparikseen aiemmasta yhteistyöstä tutun Satu Rämön. 

Kontinen tunnetaan graafisena suunnittelijana ja kuvittajana. Lapsille ja nuorille hän on aiemmin tehnyt muun muassa kartonkisia ensikirjoja (Hupskeikkaa, WSOY ja Mokomaki-sarja, Myllylahti) sekä kuvittanut Laura Ertimon tekstiin perustuvia, visuaalisesti poikkeuksellisen näyttäviä lasten ja nuorten tietokirjoja (Myllylahti ja S&S). 

Satu Rämön Islantiin sijoittuvat Hildur-dekkarit ovat muutamassa vuodessa nousseet Suomessa ilmiömäiseen suosioon. 

 

Satujen saaret -sarjan konsepti on monella tavalla nerokas. 

 

Sarjan molempien tekijöiden etunimi on Satu. Sarjan päähenkilöinä ovat serkukset Satu ja Saga. Sagan perhe asuu tulivuoritutkija-äidin työn takia Islannissa, jota kutsutaan yleisesti satujen saareksi. 

Serkut tapaavat toisiaan lähinnä loma-aikoina.

 

Nimiösivulla esitellään sarjan päähenkilöt, Saga (vas.) ja
Satu. Satu Kontisen viivassa ja lapsikuvauksessa on samaa
konstailematonta herkkyyttä kuin Maija Karmalla. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja Satu Rämön
lastenromaaniin Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

 

Todennäköisesti kaikki sarjan osat  tulevat sijoittumaan todellisiin miljöisiin Suomessa ja Islannissa. Arvatenkin kahden kertojan vetovastuu tulee myös vaihtumaan eri osissa. Toinen osa, Islantiin sijoittuva Kotikumpu, ilmestyy jo ensi vuoden alussa.  

 

Ensimmäisessä osassa seikkaillaan Kontisen kotimaisemissa Lauttasaaren  Lottalehdossa. 

 

Sadun ja Sagan isoisällä on Lauttasaaressa Sadun kodin lähistöllä vanha kesämaja. Jostain syystä tytöt eivät ole aiemmin tavanneet juroa isoisäänsä, joten luottamuksen saavuttamiseen menee tovi. 

 

Lapsilukija tuskin ihmettelee serkusten isoisän korkeaa ikää. Isoisän kerrotaan nimittäin olleen Suomen jatkosodan aikaan jo nuorukainen! Toisaalla mainitaan, että Sadun vanhemmatkin ovat hieman iäkkäämpiä.

Juron isoisän hahmo varastaa huomion
taustalla juoksentelevilta tytöiltä. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja 
Satu Rämön lastenromaaniin 
Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

Lottalehdossa olisi ollut aineksia vain ”söpöksi”  sadunomaiseksi seikkailusaduksi, mutta onneksi tarinakonseptissa on mukana myös etsiväseikkailujen patinaa ja  ja mystistä tunnelmointia. 

Satu on Saga-serkkuaan arempi sosiaalisissa tilanteissa, mutta kumpikin tytöistä on virittynyt huomaamaan kaikkialla väreilevän seikkailun mahdollisuudet isoisän kesämajalla: kyse voi olla esimerkiksi viileästä tuulenpuuskasta sisätiloissa keskellä kesähellettä, ikkunaruutuun piirtyvästä ikuisuuden symbolista tai sinisen  lemmikkikukan ilmiintymisestä eri yhteyksissä.   

 

Satu Kontisen kuvituskuvissa kesämajan vehreä luonto
ja etenkin kasviaiheet muodostavat usein tunnelmalisen
 kehyksen. Tässä  katsojan huomion anastaa kuitenkin kesämajan
liepeillä liikkuva lempeä kummitus. Satu Kontisen kuvitusta
Kontisen ja Satu Rämön lastenromaaniin 
 Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

Avauosassa tytöt tutustuvat ikäisiinsä poikiin, Björniin ja Keviniin, joten sarjan tarinalinjastossa saattaa olla tulevissa osissa koukkuja myös pojille. 

 

Tosin Satu Kontisen tarkkaviivaisen, kuvakulmilla ja kasviornamenteilla leikittelevän sekä visuaalisesti hyvin latautuneen piirroskuvituksen perusteella sarjan kohdeyleisöksi on todennäköisesti ajateltu etupäässä tyttöjä.   

Kontisen kuvitus Lottalehtoon poikkeaa rohkeilla kuvakulmillaan perinteisestä, yksinomaan esittävyyteen perustuvasta lastenromaanin kuvituksesta. 

Useammassa kuvassa ihmishahmot tuntuvat jopa sulautuvan osaksi maisemaa, joten katsojalta vaaditaan tarkkaa silmää ja hahmotuskykyä! 

 

Suomen lähihistorian tapahtumat, jatkosodan vuodet,  punotaan luontevasti isoisän ja hänen rakastettunsa rakkaustarinan kautta juonen osaksi. 

”Jos ei tiedä, mistä on tullut, on vaikea olla tässä hetkessä. Kyllä te ymmärrätte, eikö niin?” toteaa lasten oppaana oleva aikuinen Elle, joka on Sadun vanhempien lelukaupan uskollinen asiakas.

 

Satu Rämön  Hildur-dekkareissa aikuislukijalle  annetaan juonen lomassa rutkasti Islantiin liittyvää tapatietoutta ja kansanperinnettä. Lottalehdossa islantilainen säväys tulee ilmi lähinnä Sagan hauskassa puheenparressa. 

Saga on kaksikielinen, ja hän maustaa usein puhettaan islantilaisilla sanonnoilla, jotka hän kääntää sellaisenaan suomeksi.

 

Satujen saaret -sarjan tekijäkaksikko hyödyntää lasten etsiväkirjojen ikiaikaista kliseetä, kun  taajaan toistuvia ruokailutilanteita ja nautittuja ruokia kuvataan antaumuksellisesti. Satu-tytön isällä on esimerkiksi tapana paketoida tyttöjen eväät huolellisesti ja nimetä ne kiehtovasti ja makunystyröitä jo ennakkoon kutkuttavasti:

Tyttöjen ajatukset laukkasivat villisti, joten he päättivät ryhtyä yöeväille. Satu avasi evässalkun. Sieltä löytyi taas isän hauskasti nimeämiä nyyttejä ja kylmää kaakaota. Saga valitsi "Aamuauringon noustessa" -nimisen nyytin, Satu otti "Pienen huikopalan". Molemmissa oli kolmioleivät. Hiukopalassa oli sisällä meetwurstia, juustoa ja kurkkua, aamuauringoissa puolestaan voita, banaania ja kanelia. Saga ei ollut koskaan kuullut sellaisesta yhdistelmästä, mutta se maistui kerrasssaan taivaalliselle.  

Tänään julkistettava lastenromaani on herättänyt jo ennen ilmestymistään kiinnostusta myös muilla taiteen alueilla: tamperelainen Komediateatteri esittää ensi kesänä lastenromaanista tehtyä näytelmää Panu Raipian dramatisointina ja Take Two studios -tuotantoyhtiöllä on kirjasarjasta jo optio elokuvaksikin. 

 

 

 

 

 

Lastenkirja kannustaa yhteisölliseen, rauhantahtoiseen vastarintaan

Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Sinä päivänä. 25 sivua. S&S 2024.
 
 



Nykyinen maailmanpolitiikka velvoittaa lastenkirjallisuudenkin reagoimaan moniin hankaliin ja mutkikkaisiin asioihin, joista aikuinen haluaisi mieluummin vaieta kokonaan. 

Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin juuri ilmestynyt kuvakirja Sinä päivänä on hyvä esimerkki lastenkirjan erityisistä keinoista pelkistetyn kerronnan ja kuvituksen avulla havainnollistaa hyvinkin pienille lapsille  sellaisia mutkikkaita käsitteitä kuin mielipiteenvapaus ja kansalaisvaikuttaminen.

 
 
Minäkertojana on pieni tyttö, joka on hukannut avaimensa. 

Eppu Nuotion teksti kiemurtelee läpi aukeamien, kun avaimen etsinnän ohessa pohditaan yhdessä myös erilaisia asioita, joista syntyy ketjuja, kuten virkatut ketjusilmukkaketjut, pyöränketjut, hetminauhat tai kaivovettä nopeasti kaikkien ulottuville tuovat ihmisketjut.

Sanna Pelliccionin väriliitukuvitus on rohkean tyyliteltyä:  se tavoittelee lapselle ominaista, rentoa ja perspektiiviopista vapaata piirrosjälkeä.

Mittasuhteet vaihtuvat suuren-suuresta pikkiriikkiseen.
Ratkaisu toimii hyvin kuvaamaan helteisen kesäpäivän
joutilaisuutta, joka huipentuu yhteisölliseen mielenilmaukseen. 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin
kuvakirjassa Sinä päivänä (S&S 2024). 

 

Vähitellen selviää, miksi aikuiset kokoontuvat yhteen ja pyytävät tyttöäkin liittymään mukaan. 

Me seisomme vierekkäin, käsi kädessä. Me kaikki, koko meidän talo, koko kaupunki, koko maa. Käsien ketju jatkuu silmänkantamattomiin. Se kulkee maan läpi maasta toiseen.

 

 

"Katso, tässä me olemme."
Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin 
kuvakirjassa Sinä päivänä (S&S 2024). 

Kirjan sisäkannet jakavat olennaista tietoa antaen näin pikkutytön arkiselle tarinalle  merkitykselliset kehykset. 

Sinä päivänä viittaa nimittäin Virossa, Liettuassa ja Latviassa elokuun 23. päivä 1985 organisoituun Baltian ketjuun, jossa kansalaiset ottivat kantaa Baltian maiden itsenäisyyden puolesta. Ihmiset tarttuivat toisiaan kädestä ja näin syntyi yli 600 kilometrin ihmisketju.

Joukkovoimaa ja uskoa yhteisen hyvän edistämiseen tarvitaan tänä keväänä, kun  sekä Suomessa että maailmalla uutisoidaan mieltä kuohuttavista tapahtumista, tragedioista ja onnettomuuksista.

Voimauttava yhteen liitettyjen käsien ketju.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin 
kuvakirjassa Sinä päivänä (S&S 2024). 

Sinä päivänä tarjoaa nähdäkseni myös yhden konkreettisen toiminnallisen keinon vastustaa yhdessä koulukiusaamista.  

Se, että tartumme toisiamme kädestä, näemme toisemme ja uskomme yhteiseen hyvään, voi olla yksi tärkeä askel toipumiseen. 

 

 

 

 

Valovoimaisen nuortenromaanin häikäisevä toteutus valkokankaalle

 

Draamaelokuva Valoa valoa valoa. Käsikirjoitus Juuli Niemi. Ohjaus Inari Niemi. Pääosissa Anni Iikkanen ja Rebekka Baer sekä Laura Birn ja Pirkko Lonka. Tuotanto Lucy Loves Drama. Ensi-ilta 13.10.2023. Kesto 1,30 h. K-12. Perustuu Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaaniin valoa valoa valoa, Karisto 2011. 

 

 

Kotimaisista nuortenromaaneista tehdään ani harvoin elokuvasovituksia. 

Syyt liittyvät varmasti osittain elokuvateollisuuden tuotannolliseen hitauteen. 

 

Juuli ja Inari Niemen draamaelokuva Valoa valoa valoa on syntynyt monessa mielessä onnellisten tähtien alla. 

 

Vilja-Tuulia Huotarinen on antanut Niemen sisaruksille vapaat kädet käyttää romaaniaan elokuvadramatisoinnin pohjana.   

 

Lopputulos tekee kunniaa Huotarisen 12 vuotta sitten ilmestyneelle nuortenromaanille, joka uudisti rohkeasti ja siekailemattomasti paitsi nuoruuden kuvausta myös nuortenromaanin kerrontaa.  

 

Elokuvan ilmestyminen on lykkääntynyt yli kahdella vuodella koronapandemian vuoksi. 

Hyvää on kannattanut kuitenkin odottaa.

 

Anni Iikkanen (Mimi) ja Rebekka Baer (Mariia) tavoittavat elokuvassa hienosti keskushenkilöiden herkkyyden ja raisuuden ääripäät. Ilmeet, eleet, kehonkieli ja äänensävyt ilmaisevat toisinaan jopa vuoropuhelua enemmän. 

 

Käsikirjoitus ja ohjaus ei etene kronologisesti, mikä tuo elokuvaan sopivasti rosoa ja jännitteisyyttä.

 

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus Ukrainassa 1986 on sekä alkuteoksessa että elokuvassa visuaalisena ja symbolisena avaintapahtumana. 

Näin elokuvan ennakkonäytöksessä viikko sitten perjantaina elokuvateatteri Niagarassa Tampereella. Esityksen jälkeen Inari Niemi kertoi elokuvan teosta ja yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja kertoa vaikutelmiaan näkemästään. Eräs nainen kertoi aikalaismuiston Ähtäristä. Etelä-Pohjanmaan alueella mitattiin vahvoja cesiumlaskeumia onnettomuuden jälkeen. 

 

Tšernobylin onnettomuutta ja sen lieveilmiöitä ei ole taidettu juurikaan vielä käsitellä Suomessa taiteen keinoin. Kyse on kuitenkin lähihistoriasta, josta hyvin eri ikäisillä suomalaisilla on henkilökohtaisia muistoja.

 

Inari ja Juuli Niemen elokuvassa onnettomuus on yhtäältä symboli nuoruuden vimmalle, mutta myös nuoruuden haavoittuvuudelle. 

Mimi ja Mariia kehittävät selviytymiskeinokseen oman tilan, kuplan, jonne aikuisten lietsoma pelkopuhe ja kummankin tytön perheeseen ja tulevaisuuteen liittyvät epävarmuustekijät eivät yllä.  

 

Huotarisen alkuteoksen tavoin elokuvakin puhuttelee sekä äitejä ja tyttäriä. Laura Birn näyttelee Mariiaa aikuisena  ja Pirjo Lonka hänen äitiään kahdessa eri aikatasossa. 

Valoa valoa valoa -elokuva todistaa vakuuttavasti kotimaisen nuortenkirjallisuuden nyanssien taipuvan myös valkokankaalle. 

 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaanin valoa valoa valoa olen arvioinut Lastenkirjahyllyssä elokuussa 2011. Toisessa postauksessa saman vuoden  marraskuussa  kommentoin romaanin saamaa Finlandia Junior -palkintoa.

Karisto on ottanut tänä vuonna nuortenromaanista myös uuden painoksen elokuvakannella. 

 

Sisukkaat, kekseliäät ja toiveikkaat sota-ajan lapset

Karoliina Suoniemi: Paperinarukengät. Lapset sota-ajan Suomessa. Kuvittanut Emmi Kyytsönen. 86 sivua. Avain 2023. 

 

Sodat ovat surullinen ja käsittämätön asia. Sotia käydään koko ajan jossakin päin maailmaa. Olisi hienoa, jos sotia ei olisi. Myös Suomi on ollut sodassa 1900-luvulla.

Näin ytimekkäästi neljällä lyhyellä virkkeellä Karoliina Suoniemi johdattaa lukijan lasten tietokuvakirjan vaikeaan aihepiiriin. 

Venäjän hyökättyä Ukrainaan myös suomalaisten omat sotakokemukset  ja muistot ovat aktivoituneet. 

Suomen Talvisota 1939–1940 ja jatkosota 1941–1944 kiinnostavat nyt nuorimpiakin sukupolvia, joilla ei ole omakohtaista kokemusta sodasta.  

Karoliina Suoniemen ja Emmi Kyytsösen yhteistyö on jatkunut jo neljässä lasten tietokirjassa. 

 

Suoniemi on hyödyntänyt sukunsa historiaa myös edellisessä kirjassaan Ameriikan lapset. Suomalaisten elämää Amerikassa (Avain 2021). 

 

Paperinarukenkiin hän sai kimmokkeen haastatellessaan isoäitiään, joka oli sotavuosina teini-ikäinen. 

Aineiston keruussa Suoniemi on ollut kekseliäs: hän on peräänkuuluttanut sota-ajan lasten ja nuorten muistoja myös Facebookin kautta. 

Aikalaisten muistot erottuvat muusta materiaalista sinisellä pohjavärillä ja sota-ajan kirjeiden taustaväri on keltainen.

 

Lisäksi Suoniemi on etsinyt ajan henkeä tiheällä kammalla sota-ajan aikakauslehdistä, tutkimuksista, SA:n kuva-arkistoista ja lastenkirjoista. 

Kirjan lopusta löytyvät lähteet on käytännöllisesti erotettu aikuisten ja lasten osuuksiin, joista löytyy kirjan aineistona käytettyjen lähteiden ohessa lisälukemista aiheesta. 

Sota-ajan valokuvien todistusvoiman kautta sodasta tulee
nykylapselle  uskottavampi tapahtuma. Museoviraston
valokuvakuvitusta Karoliina Suoniemen ja Emmi Kyytsösen
lasten tietokuvakirjaan Paperinarukengät. Lapset sota-ajan
Suomessa (Avain 2023). 

 

Paperinarukengät keskittyy lasten ja nuorten elämänpiiriin, eli siihen, kuinka sodan poikkeusaika vaikutti heidän elämäänsä suoraan tai välillisesti. 

 

Erilliset luvut kertovat esimerkiksi Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Karjalan evakoista, kotirintaman pikkulottatoiminnasta sekä kaupunkien ja maaseudun lasten erilaisista sota-ajan tunnoista. Kirjasta löytyy myös muutamia sota-ajan ruokareseptejä. Makeanhimoa tyydytettiin monenlaisilla korvikkeilla.

 

Evakkotaival havainnollistuu eleettömästi myös Emmi Kyytsösen
kuvituskuvassa Karoliina Suoniemen tietokuvakirjaan
Paperinarukengät. Lapset sota-ajan Suomessa (Avain 2023). 

Niukkuudesta, pelosta ja epävarmuudesta huolimatta sota-ajan lapsuudestakin löytyy laaja tunnekirjo. 

Sodan poikkeusolot loivat lapsille myös mahdollisuuksia seikkailuun ja aivan uusiin tapoihin ansaita rahaa tai osallistua talkootyön kautta yhteisten tavoitteiden edistämiseen. 

Paperinarukenkien rivien välistä huokuukin lohduttomuuden ja ahdistuksen sijaan toiveikkuus ja yhteishengen merkitys. 

Kirja on jälleen yksi hyvä esimerkki eri sukupolvia yhdistävästä turhia ikärajoja kaihtavasta lasten tietokirjasta. 

Suoniemi selittää selkeästi monia nykylapsille vieraita sota-ajan ilmaisuja, esim. mitä tarkoittaa että "ruoka on kortilla" tai "kaatuminen".

Ilmahälytystä pommisuojaan paenneita naisia ja lapsia. 
Emmi Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen tietokuvakirjaan 
Paperinarukengät. Lapset sota-ajan Suomessa (Avain 2023).  

 

Emmi Kyytsösen kuvitus ja dynaaminen taitto tukevat Suoniemen tekstin levollista sanomaa: sota-ajan lasten ja aikuisten ”nappisilmistä” ja kehon kielestä pystyy lukemaan selviytymistahtoa ja uskoa tulevaisuuteen. Kyytsösen kuvituskuvien oheen on liitetty sota-ajan mainoksia, ruokakuponkeja, valokuvia ja postikortteja.