torstai 27. helmikuuta 2014

Ehdokkuuksia ropisee monelta suunnalta



 

On hyvä, että lastenkirjakentän toimijat hoksaavat ajoittaa ehdokasasetteluita ja palkinnonjakoja myös vuoden ensimmäiselle puoliskolle. 
Näin taataan ehkä hiukan parempi näkyvyys myös medioissa.
Lukuvarkaus-palkinnon ehdokkaiksi ovat yltäneet Kirsti Ellilän Johannes ja Jura (Karisto), Niina Hakalahden Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi), Sanna Iston Tinka ja Taika Noidanruohon salaisuus (WSOY), Johanna Hulkon Geoetsivät ja vaeltava aave (Karisto), Tuija Lehtisen Sirkuskoira Rico ja öinen ratsastaja (Otava), Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa (Otava) ja Saska Saarikosken Meidän isä on hammaspeikko (Otava).
Ehdokkaat valitsi aikuisista koostunut raati 65 viime vuonna ilmestyneen suomenkielisen lasten- ja nuortenkirjan joukosta. 
Uutistiedotteessa korostettiin, että poikkeuksellisesti tänä vuonna ehdokkaiden joukossa ei ole lainkaan ns. puhdasveristä lastenfantasiaa. Uskoisin, että lapsiin vetoaakin parhaiten juuri arjen ja sadun välillä tasapainoileminen, ja sitähän löytyy Ellilän, Hakalahden, Iston, Onkelin ja Saarikosken lastenromaaneista. 
Voittajan valitsee kuusijäseninen lapsiraati kesäkuussa. Palkintona on 3500 euroa.

Maakunnallisista lasten- ja nuortenkirjapalkinnoista asemansa on jo vakiinnuttanut Kaarinan kaupunginkirjaston kahden vuoden välein jakama Kirjava kettu -tunnustuspalkinto, jonka voi saada varsinaissuomalainen lastenkirjailija. 
Kirjavan ketun ehdokkaina ovat Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012), Hannu Hirvosen Virtahepojen laulujuhlat (Tammi 2013), Markku Karpion Mun isäni on avaruusmies, (Tammi 2012), Roope Lipastin  Vilhelmiina ja vanha röyhyttelijä, (WSOY 2012), Marita Katariinan  Sammalkummulla juhlitaan (Ilon Purje 2012) ja Reetta Niemelän & Salla Savolaisen  Tikkumäen koirat (Otava 2013).
Kirjava kettu -palkinnon saajan valinnasta päättää niin ikään lapsiraati. Omaa ehdokastaan voi äänestää myös kirjaston nettisivujen kautta. Äänestykseen saavat osallistua 16. maaliskuuta asti alle 16-vuotiaat lapset.
Pari viikkoa sitten julkistettujen Tulenkantaja-palkinnon ehdokkaiden joukossa ovat Alexandra Salmelan & Martina Matlovicován  satukirja Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos 2013) sekä Aino & Ville Tietäväisen sarjakuvakirja Vain pahaa unta (WSOY 2013).
Ensimmäisen Tulenkantaja-palkinnon sai viime vuonna Seita Vuorelan Karikko, jota ollaan nyt kääntämässä viidelle kielelle. Karikko sai myös Pohjoismaiden neuvoston ensimmäisen nuortenkirjapalkinnon. 

Tulenkantaja-palkinto on suomalaisen kirjallisuuden viennin edistämiseen keskittynyt palkinto ja se on suuruudeltaan 5000 euroa. 



keskiviikko 26. helmikuuta 2014

”Yhdessä olemme jättiläisiä”















Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. 120 sivua. Kuvitus Matti Amnell. BoD 2013. Kansikuva Jan van Hemessennin maalaus Die Goldwägerin.





Anna Amnellin omakustanteena eli ns. tarvepainatuskirjana BooksOnDemandin  kautta julkaistu historiallinen lasten- ja varhaisnuortenromaani kertoo taas karua kieltään kiristyneestä kustannuspolitiikasta ja kirjasarjoilta edellytettävästä nopeasta julkaisutahdista. 

Luciasta kertovat aiemmat kirjat Pako Tallinnaan ja Kyynärän mittainen tyttö ovat ilmestyneet vuosina 2004 ja 2006 Lasten Keskuksen kautta. Ne kertoivat pienikasvuisen tytön vaiherikkaista seikkailuista. Lucia näyttäytyy oman aikansa poikkeusyksilönä, joka vammastaan ja rajoitteistaan huolimatta pystyi hankkimaan vanhempiensa ennakkoluulottomuuden ja erilaisten sattumusten kautta itselleen luku- ja kirjoitustaidon sekä monipuolisen kielitaidon ja yleissivistyksen.

Historiallisten lasten- ja nuortenromaanien määrä on vähentynyt viime vuosina: Amnellin lisäksi tästä lajityypistä pitää huolta tällä hetkellä vain Maijaliisa Dieckmann ja Kari Vaijärvi.  Tosin monipuolisten lasten- ja nuortenkirjailijoidemme ansioksi on luettava se, että historia ja mennyt maailma näkyy nykyisin myös fantasiakirjallisuudessa monin eri variaatioin: ajatellaanpa vaikka Magdalena Hain steampunk-romaaneita tai Anne Leinosen vast ikään ilmestynyttä Ilottomien ihmisten kylää.

Keskiajan ja renessanssiajan taitekohtaan vuoteen 1562  Turkuun sijoittuva Lucia ja Luca on kaikkien historian ystävien toivekirja. Amnellin valttina on  tarkka ja eloisa historian kuvaus, joka ei silti uuvuta lukijaa liialla nippelitiedolla.

Teini-ikää lähestyvä Lucia muuttaa perheineen Turkuun, koska perheen isän mielestä lapsilla on siellä paremmat mahdollisuudet – Lucialla luutunsoittajana hovissa ja pikkuveli Hannulla hovipoikana. 


Renessanssiajan uudesta mentaliteetista kertoo sekin, että jopa hovin apinalle teetettiin juhlavaatteet Katarina Jagellonican tulon kunniaksi. Matti Amnellin kuvitusta Anna Amnellin varhaisnuorten romaaniin Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika, BoD 2013.  

Turun linnassa järjestetään isot pidot Juhana-herttuan puolison Katarina Jagellonican  kunniaksi. Lucia joutuu kuitenkin suureen vaaraan. Pienen kokonsa vuoksi hän on otollista riistaa tuonaikaiselle ihmiskaupalle: pienikasvuiset ihmiset päätyivät usein – tahtomattaan – hovinarreiksi ja yleisen pilkan kohteiksi hoveihin. 

Hannu-veli kuulee salamyhkäisesti käyttäytyvien ulkomaalaisten miesten keskustelun ja saa selville että he ovat suunnittelemassa Katarina Jagellonican ja Lucian kaappaamista tsaari Iivanan hoviin Venäjälle.

Lucia turhautuu Turun linnassa odotteluun ja piileskelyyn, kun suku
ei uskalla päästää häntä kidnappauksen pelossa liikkumaan linnassa ilman
valvontaa. 
Matti Amnellin kuvitusta Anna Amnellin varhaisnuorten romaaniin
Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika, BoD 2013.  

Amnell kirjoittaa aistimusvoimaisesti: lukija tuntee karhean kankaan ihollaan, eritteiden, ruuan, tervan ja savun tuoksut sekä aistii Turun linnan muureista huokuvan kylmyyden ja puheensorinan.

Tässä katkelmassa Lucian perheen majoittumisesta Turkuun Helka-äidin perintötaloon sisältyy lukuisia aikakauden herraskaiseen interiööriin ja tapakulttuuriin liittyviä detaljeja, jotka varmasti ovat vaatineet monien erilaisten lähdeteosten tutkimista:

Koko perhe oli siirtynyt asumaan makuuhuoneeseen, jonne lämmin ilma nousi alakerran lämmityskammiosta putkia myöten aivan niin kuin monissa tallinnalaisissa taloissa. Kahdessa nurkassa oli kookas katosvuode ja kummassakin vuoteessa oli paksut villaiset vuodeverhot.

Ennen heidän tuloaan palvelijat olivat puhdistaneet lattiat, ripsuneet katot ja seinät katajaluudilla, tuulettaneet villaiset sänkyverhot lumihangessa ja laittaneet olkipatjojen päälle höyhenpatjoja, hyvälle tuoksuvia yrttipusseja, pehmeät liinalakanat ja peitteiksi pakkasessa tuuletetut turkisvällyt. 
Sänkyjen alla oli ihka uudet yöastiat ja tuvan nurkassa pöydällä pesuvati ja kannu täynnä vettä sekä pitkä pellavainen pyyheliina. Nyt elettiin niin kuin herrasväki ainakin.

Ennen pitkää Amnell solmii odotuksenmukaisesti yhteen aluksi erillisissä luvuissa rinnakkain kuljettamansa Lucan ja Lucian kohtaloiden säikeet: venetsialaisen aatelisperheen niin ikään kääpiökasvuinen vesa Luca ja Lucia kohtaavat toisensa ja rakkaus leimahtaa, ajan sovinnaissääntöjen mukaan tosin varsin pidättyväisesti.

Lucian perhe joutuu pakenemaan Turusta  kuningas Eerikin sotaisten joukkojen tieltä Wittenbergiin, missä isoveli Erasmus toimii opettajana. Romaanin loppupuolella isot juonenkäänteet kuvataan nopeasti ja turhaankin kiirehtien. 

Silti Lucan ja Lucian onnen lopullinen sinetöinti jää avoimeksi, vaikka Lucia toteaakin romaanin lopussa autuaana Lucalle, että yhdessä he kaksi ovat jättiläisiä. Jatkaako Amnell  vielä heidän tarinaansa, se jää nähtäväksi.

Väljemmällä taitolla, isommalla kirjasimella ja lukujen selkeämmällä jaksottamisella kirjasta olisi saanut vielä houkuttelevamman nuorten lukijoiden näkökulmasta. Matti Amnellin mustavalkoiset, osin aiemmissakin Lucia-kirjoissa ilmestyneet kuvat ovat vinjetin kaltaisia, mutta ne on oudosti taitettu kukin aina omalle sivulleen.

Amnell on ahkera bloggaaja ja hän on perustanut Lucia-kirjoille oman blogin. 

Anna Amnell kertoo myös kiinnostavasti Lucia-kirjojen taustoista turkulaiseen lastenkirjallisuuteen ja -kulttuuriin keskittyvässä Tyyris Tyllerön erikoisnumerossa 4/2013 otsikolla Firenzestä Turkuun. 

Impulssi renessanssiin syntyi 1991. Amnell on kirjoittanut aiheesta blogissaan.  Tuolloin ulkomailla ilmestyi yhä enemmän 1500-lukuun liittyviä elokuvia, lehtiartikkeleita, romaaneja ja tietokirjoja. Amnell onkin todennut nasevasti, että historiallisen romaanin tekijän on tiedettävä kuvaamastaan ajankohdasta mahdollisimman paljon: vasta sen jälkeen hän on vapaa kuvittelemaan ja luoman myös fiktiivisiä henkilöitä. 





perjantai 21. helmikuuta 2014

”Kaksoisakseli koulun ja luistelun välillä”

























Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel. Tammi 2014. 194 sivua. Kannen ja ulkoasun suunnittelu Laura Lyytinen.




Lastenkirjallisuuteen tullaan nykyisin paljon itsetietoisemmin äänenpainoin kuin ennen vanhaan. Henna Helmi (oik. Henna Helmi Heinonen, s. 1981) debytoi vuonna 2011 Arktisen banaanin kustantamalla aikuisten romaanilla Veljen vaimo

Esikoisteoksen alkuvaiheista lähtien Helmi on pitänyt blogia, jossa hän kertoo teostensa synnyn lisäksi avoimesti myös perhe-elämästään neljän lapsen äitinä ja psykologina.

Miisan kaksoisaxelin työstämiseen liittyvissä blogimerkinnöissä Helmi puntaroi lukijakuntansa laajentumista aikuisista myös lapsiin:  
Nuorille kirjoittaminen tuntui etukäteen pelottavalta, mutta itse tekeminen oli hauskaa ja rentoa. Kirjoitusprosessin taustalla oli koko ajan ajatus siitä, että nuoret eivät ole niin turhantarkkoja. Eivät analysoi jokaista sanaa vaan jatkavat seuraavaan. Luetutin Miisan kaksoisaxelin käsikirjoituksen yhdellä lukemista harrastavalla tuttavaperheen tyttärellä (kiitos Heidi!), joka kertoi lähinnä tykänneensä tekstistä ja epäili, että siinä oli ehkä vähän liikaa kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Niitä sitten vähensin ja jatkoin kässärin kanssa työskentelyä hyvin mielin. 

---- Olen poikkeuksellisen ylpeä tuosta nivaskasta, sillä nuortenkirja tuntui etukäteen todella vaikealta. Nuoret eivät halua kuulla lässytystä, mutta toisaalta he eivät kuitenkaan ole paatumattoman parantumattomia aikuisia. He ansaitsevat aurinkoisia näkymiä. Joskus aiemmin puhuinkin tästä nuorille ja lapsille kirjoittamisen vaikeudesta: Minä olen elänyt nuoruuteni toisella vuosikymmenellä, miten voin kirjoittaa tekstiä, joka on tämän päivän nuorelle uskottavaa eikä liian opastavaa?
Vielä en tiedä olenko siinä onnistunut, mutta ainakin kustantamon väki tuntuu siihen uskovan.
Mitä sitten tein? Kirjoitin vaan sellaista, mitä itse nuorena olisin halunnut lukea. Sen kun vielä muistaisi aikuisten kässärinkin kanssa.

Miisan kaksoisaxelin kansikuva on tyttömäisen hempeä hopea- ja kohopainatuksineen kaikkineen. Uutta, anglosaksisesta kirjabrändayksestä tuttua ns. julkkissuosittelijaa käytetään havaintojeni mukaan nyt ensimmäistä kertaa lastenkirjan kannessa, kun kirjailija Leena Lehtolainen, taitoluistelua pienestä pitäen aktiivisesti seuranneena, suosittelee kirjaa lämpimästi.

Seitsemäsluokkalainen Miisa on harrastanut taitoluistelua viisivuotiaasta lähtien, kuten myös hänen kaksosveljensä.  Yläkoulun alkaminen tuo aikaa vievän ja rankan harrastuksen sekä koulun yhteensovittamiseen Miisalle aivan uusia haasteita. Ja alkava murrosikä ei tee sitä yhtälöä lainkaan helpommaksi:

Taas hän äyskäisi niin kurjasti! Mutta miten hän näitä sanoja estäisikään? Bestiksenä Kata oli liian lähellä: jäi tielle, kun Miisasta lähti tulikivenkatkua. 
Miisa tallusti seuraavan luokan eteen ja rojahti lattialle istumaan. Hän ihmetteli itsekin itseään. 
Mistä nyt tuulee, äiti kysyisi. Vielä vuosi pari sitten Miisa olisi murtunut sellaisten kysymysten ja äidin lempeän äänen edessä. Hän oli antanut tulla kaikki mielipahat ja harminaiheet ryöppynä äidin niskaan. Äiti oli ottanut puolet murheista kantaakseen, ja Miisalle oli tullut parempi mieli. 
Miisa muisti sen aivan hyvin. Muisti sen puhdistuksen tunteen ja kevyemmän askeleen. Miksei se enää onnistunut?

Henna Helmi kuvaa osuvasti ja uskottavasti lasten harrastusten ehdoilla pyörivää perheen arkea, jossa vanhemmat kuskaavat lapsia harrastuksiin ja sieltä pois. Erityisen ansiokkaasti hän kuvaa lasten ja vanhempien aitoa vuorovaikutusta, joka jää aivan liian usein varhaisnuortenkirjoissa pinnalliseksi jäkättämiseksi ja huutamiseksi.  Miisan perheen tunneilmasto tulee hyvin kuvatuksi, ja sitä vasten myös tytön harrastukseen liittyvä pähkäily, dramaattisine lopetusaikeineen ja kilvoitteluineen, on jotenkin uskottavampi.

Tyyliltään letkeästi etenevän tyttökirjasarjan aloitusosassa ovat palaset kohdallaan. Lukija samastuu Miisan tunnepyrskähdyksiin ja myötäelää asiantuntevasti kuvatun luisteluharrastuksen käänteitä. 

On hienoa, että urheilua tosimielellä harrastavilla tytöillä on erilaisia samastumiskohteita kirjoissa. Urheilevista tytöistä kerrotaan myös esim. Anneli Kannon Futistyttö-sarjassa, Kirsi Pehkosen Hilla ja Noora -sarjassa ja Kirsti Kurosen nuortenromaanissa 4 x 100, jotka ovat kaikki ilmestyneet Kariston kautta. Taitoluisteluharrastus oli niin ikään keskiössä Marja-Leena Tiaisen Vihreä varis -sarjan Jääprinsessa-kirjoissa (Tammi).  

tiistai 18. helmikuuta 2014

Kuuminta hottia, paljon haukuntaa ja makeita kirjoja







Tampereen kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenkirjallisuuden perinteiset kirjakutsut ovat yltäneet jo 10 vuoden ikään ja tänään niitä juhlittiin Kainon nimipäivän merkeissä Metsossa.

Kirjavinkkausten laadussa ja innostuksen palavuudessa ei kuitenkaan kainosteltu tippaakaan. 

Puoli yhdeksästä neljään kestänyt tilaisuus jätti jotenkin poikkeuksellisen tyytyväisen ja täyteläisen olon. 

Ei ole meillä Suomessa hätäpäivää, kun on näin tulisieluisia kirjavinkkareita, jotka jaksavat vuosi toisena jälkeen innostua aina uusista kirjoista!

Kirjakenttä on pirstaloitunut: uusia pieniä kustantamoita ilmestyy jatkuvasti uusia. Voi olla harhaa vain, mutta rouva Huusta tuntuu, että nimenomaan ne pienet kustantamot tekevät nykyisin kaikkein kiinnostavinta ja valtavirrasta poikkeavaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. 

Kuinka ihmeessä voisi vielä pitää näpeissään kaikki uudet, pienet ja vielä piskuisemmat kustantamot, jotka tarjovat vähän toisenlaista tulokulmaa isojen kustantamoiden valtavirtaan ???

Mervi Hietasen lasten ja nuorten tietokirjojen esittelyssä kiitosta saivat askartelukirjat, lukuisat koirakirjat sekä monet alun perin aikuista lukijakuntaa silmällä pitäen tehdyt ”huikeat luontokirjat”, joista löytyy kuitenkin paljon kiinnostavaa myös lapsille ja nuorille. Itseäni kiinnostivat uudet optisia harhoja ja piilokuvia sisältävät teokset Nemolta ja Read.me-kustantamolta.

Pirkanmaalaisena nostona Hietanen toi esillä Aino Nissinahon Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan: arkeologian opaskirja lapsille, joka on ilmestynyt Pirkanmaan maakuntamuseon kautta.

Katariina Ahtiaisen haarukassa olivat kuvakirjat, ja tilastojen mukaan niitä kertyi viime vuonna 345, vertailuvuotena parin vuoden takainen ennätyssaldo, 533 kotimaista tai käännettyä kuvakirjaa. 

Voiko tästä päätellä, että nimekemäärien oletettu karsinta on lastenkirjoissa jo käynnissä, vai onko sittenkin kyse vain sattumanvaraisesta notkahduksesta?

Ahtiaisen havaintojen mukaan sadun lumoa löytyy aiempaa vähemmän kuvakirjoista. 

Tuija Mäen haarukassa olivat nuortenkirjat, ja hänen havaintoonsa viime vuoden verraten vaisusta nuortenkirjavuodesta on helppo yhtyä.

Karisto sai Mäeltä kiitosta siitä, että kustantamo pitää urheiluaiheisia lasten- ja nuortenromaaneja kustannusohjelmassaan. Niille on kysyntää. 

Sitä vastoin Jyri Paretskoin Shell´s angles -nuortenromaanin kansikuvaa pidettiiin epäonnistuneena. Matti Karjalaisen testauksessa kirja oli Hervannan nuortenosastolla kuusi kuukautta hyllyssä ns. tyrkyllä ennen kuin se meni lainaan... ja silloinkin aikuiselle osaston työntekijälle. 

Koska kustantajat terhakoituvat kansikuvien suunnittelun suhteen, ihan oikeasti?

Matti Karjalaisen sarjakuvakatsauksessa aloitettiin dramaattisesti: hänen mukaansa viime vuosi oli viimeinen laatusarjakuvan hyvä vuosi. Merkit monien kustantamoiden  sarjakuvan alasajosta ja niukentamisesta ovat Karjalaisen mielestä jo nähtävissä. 

Viime vuoden parhaiten nimetyn sarjakuvan kunniamaininnan sai Juba Tuomolan Alajuoksun kelluva pullukka -sarjakuva (Otava), joka ei kuitenkaan Karjalaisen arvion mukaan yllä lähellekään Tuomolan Jääkarhun sydäntä.


Mäen ja Karjalaisen yhteisessä esittelyssä olivat mukana fantasia ja dystopia, ja nimenomaan dystopiassa he antoivat tunnustusta kotimaisille verrokeille, jotka päihittävät parhaimmillaan reippaasti ulkomaiset vastineensa. Käännösdystopioista Karjalainen nosti parhaimmistoon Rick Yanceyn 5. aallon, joka on "dystopian ydintä ja angstintäyteistä kerrontaa".

Karjalainen fanitti myös Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää -dystopiaa, jossa on vältetty lajityypin pahimpia kliseitä.  

Tuija Mäki puolestaan puhui vakuuttavasti Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen puolesta. Enoranta jaksaa todellakin aina yllättää uudella omavaloisalla itsenäisellä romaanillaan. 

Viime vuoden uutuudessa pääosassa ovat kaksi poikaa, mutta heidän rakkaussuhdettaan ei mitenkään kyseenalaisteta, sen koommin poikien itsensä kuin ympäristönkään taholta. 

Ylipäätään kotimaisessa dystopiassa seurustelusuhteet eivät ole niin kliseisiä kuin käännöskirjoissa, totesi Mäki nasevasti. Maria Turtschaninoffin kirjat ovat aina kuuluneet hänen suosikkeihinsa, ja Anache ei tuottanut pettymystä nytkään.

Karjalainen esitteli Catherynne M. Valenten Tyttö, joka... -sarjan niin vastustamattomasti, että sen kahden ensimmäisen osan lukemiseen on ehdottomasti raivattava pikapuoliin aikaa! Vuolaita kehuja  hän ei säästellyt myöskään Sari Peltoniemen Haltijan pojan kohdalla: "uskomattoman hieno kirja", ja siihenkin on helppo yhtyä.

Tuija Mäen ajatus Asphyxian Kalmankalliot-sarjan käytöstä myös kirjallisuusterapeuttisena teoksena oli kinnostava, mutta ei lainkaan kaukaa haettu. Täytyykin paneutua toiseen osaan vielä uudelleen tästä näkökulmasta!

Ja erityiskiitos Matti Karjalaiselle erinomaisesta ja tyhjentävästä steampunkin määritelmästä! Magdalena Hain Kellopelikuningas sai häneltä myös luonnehdinnan ”hienon-hieno”.

Päivän lopuksi parivaljakko Karjalainen & Mäki, todelliset himo- ja superlukijat, yllättivät vielä kuulijat esittelemällä kymmenen viime vuoden ajalta fantasiakirjallisuuden top 10-listan.

Sinne ylsivät seuraavat opukset, joista ykkönen oli yllätys, mutta hyvä sellainen:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos
2. Reetta Aarnio: Maan kätkemät, Otava
3. Timothee de Fombelle: Tobi Lolness, Tammi
4. Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme, WSOY 
5. Suzanne Collins: Nälkäpeli, WSOY
6. Philip Reeve: Kävelevät koneet, Karisto
7. Neil Gaiman: Hautasmaan poika, Otava
8. Maria Turtschaninoff: Arra, Tammi
9. Salla Simukka, Jäljellä, Tammi
10. Terry Pratchett: Suuri ajomatka, Karisto


Tässä rouva Huun pikakelauksessa monta hyvää kirjaa jäi ansiottaan vaille huomiota.  

Kirjakutsuilla tuli vastaan monta sellaista kirjaa, joihin en ole aiemmin tutustunut lainkaan. Näitä kiinnostavia helmiä lupaan esitellä myöhemmin Lastenkirjahyllyssä.

Kainon päivän kirjakutsujen kirjalistat voi ladata itselleen täältä. Niina Salmenkankaan lastenmusiikkikatsaus jäi sairastumisen takia pois eilisestä ohjelmasta, mutta sekin löytyy Prezi-linkkinä.

Grafomaniasta löytyy Salla Simukan raportti, joka täydentää erinomaisesti Lastenkirjahyllyn katsausta.  

  

maanantai 17. helmikuuta 2014

Erilaisten kukkalaitteiden symboliikasta, eli työn ilon analyysiä






Rouva Huu on kulkenut koko viikonlopun suu muikeassa hymyssä. Minulla oli nimittäin iso ilo vastaanottaa lauantaina Tampereella Elävän kirjallisuuden festivaaleilla Vaaskivi-plaketti pitkäaikaisesta toiminnastani lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikkona.

Perusteluissa sanottiin mm. seuraavaa:

--- pureutuu laajalla skaalalla asiantuntevasti ja analyyttisesti koko lastenkirjallisuuden kenttään. ---  on kirjoittajana samaan aikaan sekä akateeminen että kansantajuinen. 
--- puhuu arvostaen ja palavasti lastenkirjallisuuden puolesta aikana, jolloin kyseinen kirjallisuudenlaji on jäänyt mediassa vähälle huomiolle. Hän on perehtynyt myös lasten ja nuorten lukemiskasvatukseen etsimällä keinoja vakuuttaa lasten vanhemmat ja kasvattajat lapsille ja nuorille lukemisen merkityksestä. 
Heikkilä-Halttunen on pitänyt vuodesta 2009 lähtien Lastenkirjahylly-blogia. Yksi painava syy sen perustamiselle on ollut lastenkirjallisuuden kritiikkien väheneminen päivälehdissä. 
Lastenkirjahyllyn vahvuuksia on kattavuus, asiantuntijuus ja laaja-alaisuus. Blogissa tarkastellaan sekä uutuusteoksia että menneiden vuosien ja vuosikymmenten kirjoja ja kirjallisia suuntauksia. Kritiikit ovat pitkiä, hyvin perusteltuja ja oivaltavia. Heikkilä-Halttusella on kokemusta ja kompetenssia vertailla uusia teoksia ennen julkaistuihin ja pohtia sitä, miten ne keskustelevat keskenään.
 

Vaaskivi-plaketiksi kutsuttu kriitikkopalkinto on jaettu kirjallisuuden tai teatterin piirissä tehdystä merkittävästä työstä vuodesta 1962 lähtien. Kirjallisuuskriitikoista sen ovat saaneet mm. Pekka Tarkka, Arto Virtanen, Putte Wilhelmsson, Markku Soikkeli ja Kiiltomato-verkkolehti.  

Palkinto on perustettu Tampereen yliopistossa ja se on saanut nimensä kirjailija-kriitikko Tatu Vaaskiven (19121942) mukaan.  Essi Renvallin suunnittelema plaketti ja siihen liittyvä rahapalkinto on  jaettu neljän vuoden välein.


Palkintoraatiin kuuluivat näytelmäkirjailija Jorma Kairimo (Suomen Näytelmäkirjailijaliitto), kirjailija Kirsti Kuronen (Pirkkalaiskirjailijat), opiskelija Tanja Peltonummi (kirjallisuudenopiskelijoiden yhdistys Teema), toimittaja Siskotuulikki Toijonen (Suomen Arvostelijain Liitto) ja kirjailija Vuokko Tolonen (Suomen Kirjailijaliitto). Puheenjohtajana on toiminut professori emeritus Juhani Niemi (Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö).

Palkinnonjakotilaisuudessa pitämässäni puheessa kerroin, kuinka Helsingin Sanomien legendaarinen kriitikko, myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden arviointia lehdessä merkittävästi kehittänyt Toini Havu (1908–1998), laski kriitikon työnsä painoarvon sen mukaan, kuinka monta haukkumakirjettä ja kukkakimppua hän sai vuosittain kirjailijoilta. 

Toini Havu oli pelätty ja arvostettu kriitikko, jonka kirjallisuusarvostelujen äänenpainoja myötäiltiin lauhkeasti maakuntalehdissä.

Ajat ovat muuttuneet sitten Toini Havun: en tunnusta saaneeni ainuttakaan  haukkumakirjettä kirjailijalta tai kuvittajalta. Ja palkinnon jaon yhteydessä saatu kukkalaitekin oli minulle lajissaan ensimmäinen kriitikon työstä annettu!

Taidekriitikoille ei juuri Suomessa jaeta palkintoja. Vaaskivi-plaketin lisäksi ainoa säännöllisesti jaettava palkinto on kuvataidekriitikoille niin ikään vain muutaman vuoden välein jaettava E. J. Vehmas -palkinto.

Myös Vaaskivi-plaketin jako nykymuotoisena päättyy ja sille etsitään parhaillaan uutta toimijatahoa, joka ottaisi sen hoteisiinsa. Toivottavaa on, että palkinto jatkaa elämäänsä myös vastaisuudessa.

Sananlaskussa sanotaan, että kissa kiitoksella elää.  Olen itse toiminut kriitikkona jo yli 25 vuotta. Jos olisin ollut julkisen kiitoksen kipeä, olisin lopettanut nämä työt alkuunsa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden toimijoilta – kirjailijoilta, kuvittajilta, suomentajilta, kirjavinkkareilta, kirjastonhoitajilta, kustannustoimittajilta ja kriitikoilta –  edellytetään tiettyä alttiutta toimia tulisieluisesti tärkeäksi kokemansa asian puolesta, vaikka näkyviä tuloksia ja palautetta tehdystä työstä ei ihan bumerangina tulisikaan.

Aamulehden kulttuuriosaston esimies Markus Määttänen seuloi Kriitikolla on kriisi -kolumnissaan eiliessä lehdessä palkinnonjaon jälkeen järjestetyn paneelikeskustelusta keskustelunsäikeitä ja äimisteli raflaavasti taidekritiikin alasajoa. Tulkintoja taidekritiikin tilasta on varmasti yhtä paljon kuin Suomessa ilmestyy kirjoja vuosittain, ja Määttäsellä on toki oikeus ilmaista oma näkemyksensä.

Kolumnissa hän väittää, että minut palkittiin festivaaleilla kriitikkoudesta noin 60:nnen kerran, tällä kertaa Vaaskivi-plaketilla. Tästä aivan absurdista väitteestä julkaistaan toivon mukaan lähipäivinä Aamulehdessä korrekti oikaisu.





perjantai 14. helmikuuta 2014

”Oli aika ikävää menettää maailman paras ystävä”















Terhi Ekebom: Uusissa maisemissa. Englanninkieliset käännökset Viljami Jauhiainen. 65 sivua. Asema kustannus 2005.



Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Terhi Ekebom (s. 1971) sai eilen Suomen Sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-palkinnon ansioistaan sarjakuvan tekijänä.

Äskettäin luin Ekebomin uusimman Kummituslapsi-sarjakuvaromaanin (Asema kustannus 2013). Sain pyynnön kirjoittaa siitä Kuvittaja-lehdessä 1/2014 alkavalle uudelle palstalle, jossa julkaistaan kuvakirjojen ja kuvitettujen teosten kritiikkejä.

Kummituslapsen arviota taustoittaessani tutustuin myös Ekebomin aiempaan tuotantoon, ja ihastuin erityisesti tähän Uusissa maisemissa -nimiseen sarjakuvaan. Mielestäni se sopii mainiosti myös nuorille, yläkouluikäisille ja sitä varttuneemmille lukijoille.

Kertojana on ehkä vähän toisella kymmenellä oleva esimurrosikäinen poika, joka joutuu vanhempiensa epävakaan elämäntavan takia muuttamaan jatkuvasti. Kirjassa on kaksi niukkatekstistä, kuvan ilmaisuvoimaan luottavaa tarinaa. Kuvitus on tehty siniharmaalle kuitupaperille, joka luo tarinalle poikkeuksellisen salamyhkäisen tunnelman. 


Käsinkirjoitettu tekstitys kuvien alla on pientä ja koukeroista. Tällainen lukemiseen liittyvä pinnistely tuntuu jotenkin oikeutetulta – koska pojallakaan ei ole helppoa, olisi kohtuutonta, että hänen tarinansa lukeminen olisi täysin vaivatonta! Kuvia katsoessa tulee syyllinen olo: aivan kuin pääsisi vakoilemaan pojan yksityisiä hetkiä ilman lupaa.

Ensimmäisessä tarinassa ollaan autossa ja pakomatkalla – jostakin jonnekin.

Tein takapenkistä oman kotini eikä minulla ollut yhtään hullumpi olla. Sain matkustaa makuuasennossa ja tehdä mitä halusin.
/ Ihan turhaan olin kuvitellut että koulussa oli muka pakko käydä.

Pienperhe päätyy Ruotsin laivalle. Poikaa laivan ritilärappuset – ja poikkeuksellinen tilanne? – pelottavat, mutta isä vakuuttaa hänelle, että kaikki järjestyy.



Ruotsin laivan ahdas ja vähän hektinenkin tunnelma todentuu hyvin kuvissa, joissa on todennäköisesti käytetty pastelliliitua ja tussia. Pojat eivät piittaa sovinnaisuussäännöistä. Paljon nuoruuden uhoa tihentyy oikeanpuoleiseen alakuvaan, jossa pojat näyttävät keskisormea ohi ajaville laivoille.  Terhi Ekebomin kuvitusta sarjakuvakirjaan Uusissa maisemissa, Asema kustannus 2005.  

Peliautomaattien luona poika tutustuu toiseen poikaan, joka neuvoo parhaat peliniksit. Pojat riehaantuvat yhteisyyden tunteesta ja varastavat ruuhkaisessa laivassa käsilaukun.

Uusi ystävä haluaisi pitää yhteyttä myös tulevaisuudessa, mutta tarinan tragiikka paljastuu tässä kohden. Kertojaminä oivaltaa, että hänen on totuttava varmasti vielä pitkään jatkuvaan irtolaisuuden tunteeseen: hänellä ei ole osoitetta eikä ehkä oikein edes identiteettiäkään uudessa kotimaassa. 

Pojan juurettomuuden ja ystävän kaipuu tihentyy riipaisevalla tavalla toteamukseen: "Oli aika ikävää menettää maailman paras ystävä."

Kakkostarinan voi tulkita jatkoksi edelliselle mutta se on tulkinnaltaan vieläkin monisyisempi. Pojan perhe asuu nyt autiotalossa. Hän löytää isänsä autosta kondomeja ja vieraita, perheelle kuulumattomia tavaroita, jotka hämmentävät häntä. Autiotalossa majailee todennäköisesti myös nuorisojengi, ja poika löytää heidän pornolehtiään.


Kuvakulmavalinnoillakin on merkitystä: usein poikaa kuvataan takaapäin: jurottavana tai omiin ajatuksiinsa uponneena. Terhi Ekebomin kuvitusta sarjakuvakirjaan Uusissa maisemissa, Asema kustannus 2005.  


Molemmat Ekebomin sarjakuvatarinat ovat sanomaltaan hyvin lohduttomia, ilman omaa syytään syrjäytyneen lapsen ahdistuksen ja epätietoisuuden kuvauksia, mutta silti niistä voi halutessaan löytää myös toivon säikeen. 

Pojan perusturvallisuus on ehkä sittenkin kunnossa. Hänellä on huolehtivat vanhemmat, jotka jostain syystä ovat ajautuneet viettämään kiertolaisen elämää. Tarinat pohjaavat Timo Teräsahjon novelleihin. 

Uteliaana ihmisenä ajattelin ensin hakeutua näiden novellien äärelle ja saada näin lisävalaistusta pojan elämästä, mutta yht´ äkkiä huomaan, että on mukavampaa saada itse kuvitella pojan elämä mieleisekseen!





torstai 13. helmikuuta 2014

Suomenruotsalainen kuvitus luupin alla















Suomenruotsalaisella lastenkirjakuvituksella on pitkät ja suikeroiset juuret, ajatellaan vaikka Tove Janssonia, Camilla Mickwitziä tai Irmelin Sandman Liliusta, joka on myös kuvittanut itse ison osan saturomaaneistaan.

Uuden tulemisensa suomenruotsalaiset lastenkirjakuvittajat ovat tehneet vuosituhannen taitteesta lähtien, etunenässä Linda Bondestam monine kollegoineen.

Ensi toukokuussa avautuu Tammisaaressa Pro Artibus -säätiön hallinnoimassa Galleria Elverketissä yhdeksän suomenruotsalaisen kuvittajan näyttely, joka viedään myöhemmin saman sisältöisenä myös Frankfurtin kirjamessuille. 

By/ Kylä -nimisessä näyttelyssä on yhdeksän taloa ja elokuvateatteri. 
Kussakin talossa on mahdollisuus tutustua aina yhden kuvittajan kuvitusoriginaaleihin ja luonnoksiin. Elokuvateatterissa voi katsoa animaatioelokuvia. 

Mukaan näyttelyyn valituista kuvittajista saa esimakua säätiön sivuilta, jonne on ladattu lyhyet esittelyvideot kaikista taiteilijoista. Sivun oikealla olevasta kuvittajaluettelosta voi klikata katsottavakseen haluamansa videot.

Mukana näyttelyssä ovat  Malin Ahlsved, Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf, Anna Härmälä, Maija Hurme, Veronica Lassenius, Åsa Lucander, Christel Rönns ja Kasper Strömman.

Jokaisen kuvittajapotretin taustalle valittu sama musiikki on hiukan monotoninen eikä sovi välttämättä kaikkien kuvittajien muoto- ja kuvakieleen. 

Videot havainnollistavat konkreettisesti sen, kuinka tietokone kulkee nykyisin lähes kaikkien kuvittajien työprosessin jossain vaiheessa apuvälineenä mukana.

Maija ja Anssi Hurmeen toinen kuvakirja  Fladdermujspojken, suom. Lepakkopoika, ilmestyy keväällä Schildtsin & Söderströmsin kautta. Kuvakirjan yhden guassitekniikalla toteutetun kuvituskuvan tekoa voi ihastella täältä