Poika, jolla oli lukemisen himo

Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin, 172 sivua, Otava 1982. Kansikuva Hannu Taina.
 
 

Tänä kesänä olen – itsellenikin hieman yllätyksenä – perehtynyt Elias Lönnrotin elämään.  

Ensimmäinen alkukesän lukuelämys, Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja (WSOY 2025), kertoi kiinnostavasti Lönnrotista tämän vaimon, Maria Piponiuksen, näkökulmasta perheen isänä ja puolisona kerraten myös Piponiuksen omia elämänvaiheita. 

Irma Sulkusen elämäkerta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS 2025) korjaa puolestaan kiinnostavasti Lönnrotista luotua suurmiesmyyttiä.

Muistelin Lönnrotista ilmestyneen myös nuortenkirjan, Arvi Arjatsalon Sammatin Eliaksen, ja tilasin sen kirjaston varastosta luettavakseni.

Lönnrot kasvoi vaatimattomissa oloissa räätäli-isänsä ja äitinsä neljäntenä lapsena Sammatissa. 

Isä vieroksui pojan lukuhaluja.

 

Kohtaus, jossa isoveli Henrik puolustaa pikkuveljen kiinnostusta kirjoihin kiteyttää hyvin Lönnrotin erityisyyden perheen silmissä:

–     Ei Elkka laiska ole. Lukeminen on vaan käynyt sille himoksi.

–     mitä himoksi! isä matki vihaisena. – Jo minäkin viinanhimon tunnen ja tupakankin, mutta lukemisen himosta en ole koskaan kuullutkaan. Vähäjärkisenä sitä monet pitää, kun ei se näe eikä kuulekaan enää mitään. Ja kun Kaapokin on alkanut tavata tärittää… pyörii kuin kärpänen Elkan ympärillä.
 
Isän toivoton ääni hymyilytti Henrikiä. Selin kääntyneenä hän veteli tervaa ruuheen, mutta tuntui samalla aprikoivan jotain.
 
–     Elkalle on annettu lukupää, siihen sen veri vetää, Henrik lopulta sanoi. 

 

 

Kiinnostavasti Arjatsalo havainnollistaa, kuinka Lönnrotin uutteruus, uteliaisuus ja opinhalu johdattivat hänet aina uusille kouluteille. 

Ilman ulkopuolisten tukea ja mesenointia tämä ei toki olisi ollut mahdollista, mutta Lönnrot myös ponnisteli ollakseen kaiken häneen osoitetun luottamuksen arvoinen. 

Koulutie veikin Tammisaaren pedagogiosta 1814 Turun katedraalikouluun ja Porvoon lukioon ja sieltä Turun Akatemiaan.  

Ruotsin taito oli alkuvaiheessa olematon, ja Lönnrot turvautui ulkolukuun selvitäkseen ankarista kuulusteluista. 

Opintojaan hän rahoitti milloin räätälinä ja kiertävänä teinilaulajana tai auttamalla koulukortteerin vuokraemäntää lumenluonnissa ja muissa pikkuaskareissa.

Arjatsalo tuo hauskasti esiin Lönnrotin sosiaalisten taitojen vajavaisuuden. Kun Lönnrot oli Hämeenlinnan apteekissa töissä kevätkesällä 1820, apteekkarin vaimo teettää hänelle puvun, jotta apteekkiharjoittelijan rahvaanomaisuus ei olisi niin ilmiselvää.

Lönnrot menee ystävällisestä eleestä niin hämilleen, ettei saa sanaa suustaan. Niinpä hän kirjoittaa apteekkarin rouvalle korukielisen kiitosrunon! 

Lönnrotin kiinnostus rahvaanrunojen keräämiseen herää vähitellen. 

Sivistyneistö ei rahvaanrunoista innostu, ja J. L. Runebergin runojen uskotaan olevan tuhat kertaa parempia kuin nuo ”rahvaan teelmät”. 
 
Teoksen voikin lukea nuortenkirjallisuudelle tyypillisenä etsikkoajan ja identiteetin löytymisen kuvauksena. 

Romaanin lopussa kerrotaan ensimmäisistä Lönnrotin runonkeruumatkoista.

Arjatsalo (1927–1989) oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Sammatin Eliaksessa näkyy hänen halunsa sivistää nuoria lukijoitaan. Hän tekee se kuitenkin  luontevasti, ilman paatosta.  

Sammatin Elias noteerattin ilmestymisvuotenaan Topelius-palkinnolla. 

Myöhemmin Arjatsalo kirjoitti vielä  nuorille suunnatut elämäkertaromaanit M. A. Castrenista ja Zacharias Topeliuksesta. 

Elettiin sitä ennenkin

Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. Kuvittanut Väinö Heinonen. 172 sivua.  WSOY 2025.
 
Jarkko Juselius: Kadonnut kansa. Neandertalien arvoitus. Kuvittanut Anne Muhonen. Pieni Karhu 2024.

 

Koko klaani oli kerääntynyt iltanuotiolle. Kylässä asuu enemmän ihmisiä kuin kahdella ihmisellä on sormia, paitsi tietäjä Ukuralla, jonka toisesta kädestä luolakissa söi muutaman. Enää luolakissa ei kylään uskalla, mutta luola on jäljellä, tai useampikin. Niissä on mukava ja kuiva asua. Sateet eivät haittaa, ja talvellakin on melkein lämmin, tai ainakaan tuuli ei pääse pahasti sisään. Toisinaan he asuvat muualla, vähän siitä riippuen minne isot eläimet vaeltavat. / Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Muinaishistoriasta lapsille ja nuorille suunnattuja tietopainotteisia kirjoja on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden aikana yllättävän paljon siihen nähden, että aihe edellyttää mittavaa taustatutkimusta. 

 

Roope Lipastin Ihmeellinen jääkausi (WSOY 2019, kuv. Juha Harju) ilmestyi helppolukuisessa Tietopalat-sarjassa. Uuden lastenkirjasarjan avaus, Kivikauden sankarit ja mammuttitulva, harppaa nyt jääkaudesta kivikaudelle.

 

Kuvitus on jyhkeää ja kiteyttää hyvin toiminnallisia 
kohtauksia. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Lipasti ei uuvuta lukijaansa liian yksityiskohtaisella historiallisella faktalla, vaan tarjoilee kiinnostavia detaljeja kivikauden ihmisten elämästä vaivihkaa. 
 

Keskiössä ovat lapset Kivi ja Unna sekä kaksoset Viti ja Baar. 
Unnan vanhemmat ovat kadonneet ja Kivi pitää Unnaa sisarenaan. Kivi yrittää jatkuvasti päteä Unnan silmissä, ja niinpä poika lähtee omin päin uhmakkaana mammuttijahtiin.
 
Klaanin jäsenet liittävät kaksosiin taikauskoa. 
Kylän päällikkönä on Akura, ja hänen kaksosveljensä Ukura on puolestaan samaani. Sama työnjako odottaa myös kaksosia Vitia ja Baaria, mutta soveltuvuus kumpaankin tärkeään tehtävään selviää vasta lasten hieman vartuttua. 

Heimon ykkösmiehet, Akura ja Ukura, kuvataan karrikoiden.
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Unna ja kaksoset lähtevät Kivin perään, ja yhdessä lapset selvittävät syyn maan tärinälle jäljittäessään mammuttilauman sijainnin. He ystävystyvät laumasta erkaantuneen mammutinpoikasen kanssa ja pelastavat koko kylän joutumasta vedenpaisumuksen alle.
Unnan löytämä luola koituu kaikkien pelastukseksi. Luolasta löytyvä riipus antaa vihjettä siitä, että Unnan kadonneet vanhemmat ovat saattaneet yöpyä siellä joskus.
Näin ylläpidetään jännitystä myös tulevia jatko-osia silmällä pitäen.
 
Väinö Heinosen mustavalkoinen kuvitus luo jännitystä, piirtää komeita maisemia ja leikittelee perspektiiveillä taidokkaasti.

Helppolukuisissa, hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnatuissa kotimaisissa lastenkirjoissa kuvitus on lähes poikkeuksetta neliväristä, mutta Heinosen kuvitus tekee vaikutuksen myös mustavalkoisena. 

Vaihtelevat perspektiivit tuovat kuvitukseen myös 
 tarvittavaa jylhyyttä. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

 

Jarkko Juselius on työskennellyt Yleisradiossa radiouutisten politiikan toimittajana. Vuosina 1981–1986 hän oli Keniassa Nairobissa Yleisradion kirjeenvaihtajana.

Kadonnut kansa, neandertalien arvoitus on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Aiemmin hän on tehnyt muutaman  yrityshistoriikin.  

 

Toisen heimon paremmat keihäät herättävät neandertalilaisissa 
hämmennystä. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

Kirjan väljä taitto ja asiakokonaisuuksien rytmittäminen omille riveilleen ja  kappaleisiin muistuttaa selkokirjallisuutta, mutta kieli itsessään ei silti  täytä selkokielen kriteereitä. 
 
Pieni yleiskielen selkiyttäminen olisi tehnyt terää, esimerkiksi, kun kerrotaan Karakin soittavan karhunluusta tehtyä huilua: ”Hän soitteli sillä / yksinkertaista sävelmää / ja yritti häivyttää ikävän tunnetta, / joka oli seurausta / Eean jäämisestä uusien luokse.” 

 

Lapset väijyvät mammutteja. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

 
Fiktiivisessä tarinassa 45 000 vuotta sitten eläneet neandertalilaiset kohtaavat kehittyneemmät lajitoverinsa, homo sapiensin. Ennakkoluulot, kyräilevä asenne ja vastarinta murenevat lopulta, kun eri heimojen nuoret ihastuvat toisiinsa. 
 
Luonnonmullistukset, mammuttien metsästys ja jatkuva taistelu ruoasta ja hengissä selviämiseestä lyö leimansa ihmisten elämään. 
 
Kirjan toinen osio kertoo faktatietoa neandertalilaisten elämästä, kulttuurista, työkaluista ja aseista. 
 
Anne Muhosen nelivärinen kuvitus on selkeää ja ilmeikästä.

  

 

 

 

Lisää muinaista historiaa lapsille ja nuorille:

 

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme / Urbergets berättelser. Från mammutar till vår tid, Aviador 2023

 

Roope Lipasti & Juha Harju: Ihmeellinen jääkausi, Tietopalat-sarja, WSOY 2021

 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja, Atena 2019 

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2019 

Aino Nissinaho: Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille. Kuv. Stina Riikonen. Tampereen museot 2013 

Laura Trenter, Erika Kovanen & Henna Kettunen: Maata kaivamaan, Schildt 2001 

Kaija Österlund: Riston retki kivikauteen, kuv. Kaija Österlund, Otava 1970 

Kaija Österlund: Risto pronssikaudella, kuv. Björn Landström, Otava 1973 

Kaija Österlund: Riston retki rautakauteen, kuv. Maija Karma, Otava 1975 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976 

 

”Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa”

  

Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 2: Kotikumpu, kuvittanut Satu Kontinen, 189 sivua, Tammi 2025.

 
Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 3: Tiiraluoto, kuvittanut Satu Kontinen, 172 sivua, Tammi 2025.

 

 

 

Harvemmin palaan uuden sarjan jatko-osiin, mutta Satu Rämön ja Satu Kontisen Satujen saaret -sarja on sen verran kiinnostava ilmiö, että se antaa monta syytä seurantaan.
 

Satu Rämön tuotteliaisuutta havainnollistaa se, että aikuisten dekkarien kupeessa hän on ennättänyt yhdessä Satu Kontisen kanssa kirjoittaa tälle keväälle peräti kaksi uutta osaa viime vuonna alkaneeseen lasten dekkarisarjaan.

 

Serkukset Saga ja Satu käyvät vuoroin vieraissa. Kotikummussa Satu pääsee joululoman viettoon Islantiin ja Tiiraluodossa Saga tulee syyslomalle Suomeen ja Lauttasaareen.

 

Sarjan eri osissa luonto tuntuu olevan serkusten ohella yksi tärkeä päähenkilö. Kummassakin osassa sakea sumu tai usva on jännityksen nostatuksen kannalta tärkeässä roolissa. Myös myytit ja uskomukset ovat näyttävästi esillä. 

 

Kotikumpu-osassa Satu Rämöllä on kotikenttäetu. Tosin Hildur-dekkareihin verrattuna Islantiin liittyvän tapakulttuurin kuvaus jää vähemmälle (Kotikummun lopussa esitellään islantilaiset särmikkäät joulupukit, jotka ovat ahneita kiusanhenkiä, jotka jekuttavat ennen joulua ihmisiä parhaansa mukaan). 

Tytöt pääsevät todistamaan menninkäisten rituaalia.
Satu Kontisen kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan
lastenromaaniin Kotikumpu. 

 

Sagan puheenparressa vilahtelee paljon islantilaisia sananlaskuja. Kuumien lähteiden sijasta serkukset menevät kuitenkin uimaan tuiki tavalliseen uimahalliin. 

Sagan äiti on kiireinen ja uralleen omistautunut tulivuoritutkija, mutta taksikuskina työskentelevä isä ennättää Sadun isän tavoin loihtia tytöille monta kertaa päivässä maistuvia aterioita tai eväitä. 

Näiltä osin Kontinen ja Rämö luottavat Enid Blytonin Viisikko-kirjojen nostalgiaan, sillä ruokia kuvataan antaumuksellisesti...  jopa eväsleipien käärepaperien rapinaa myöten.

 

Maahisten tanssia kaupungin yössä. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Kotikumpu. 

Sagan isä on mukana kunnallispolitiikassa. Läheisen tallin takana sijaitsevalle joutomaalle  on suunnitteilla asuntoja. Tallin yksi hevonen tuntuu voipuneelta, ja pian tytöt ovat selvittämässä tallilla hevosten häntäjouhien lisäksi myös mysteeriä, johon liittyy epäilys siitä, että maahiset vihoittelevat mailleen tunkeutumista. 

 

Menninkäiset testaavat tyttöjen tarkoitusperiä ja vilpittömyyttä.

 

–      –  Puhtaat sydämet eivät lankeaisi menninkäisten vaikutusyrityksiin vaan pysyisivät vahvoina ja kirkkaina. Sellaiset ihmiset, joiden sydämessä on häilyvyyttä, tarttuisivat menninkäisten ajatusansoihin ja tuntisivat vetoa menninkäisten maailmaan. He seuraisivat menninkäisiä kiven sisään eivätkä pääsisi sieltä enää koskaan pois. Heistä tulisi menninkäisten palvelijoita. 

 

Serkusten luonteet täydentävät toisiaan. Saga rakastaa viikinkejä, hevosia ja matematiikkaa. Satu on arempi, mutta hänellä on erikoinen kyky ymmärtää eläinten puhetta. Sagan seurassa hän ei kuitenkaan pelkää ja lähtee empimättä mukaan serkkunsa uhkarohkeisiinkin tempauksiin. Sagan mottona onkin, että ”joka päivä pitää tehdä jotain vähän vaarallista”. 
 

 

Tiiraluodossa jännitys tihentyy, kun luonnonsuojelualueen, Tiiraluodon, rauhaa rikotaan ja alueen ikääntyneet kanta-asukkaat kertovat luotoon liittyvästä kirouksesta. 

Musta joutsen pesii kallionkolossa ja hautoo ikuisesti yhtä munaansa: 

 

Jos luodon rauhaa rikotaan eli jos joku astuu jalallaan luodolle, muna särkyy eikä joutsen saa koskaan poikasta. Silloin se tulee hakemaan hyvitystä menetykselleen. 

 

Satu Kontisen perspektiiveillä leikittelevät kuvitukset ovat kuin
kuva-arvoituksia, joiden hahmottaminen voi toisinaan
kestää esittävää kuvitusta kauemmin. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Samaan aikaan tienoon lapset sairastuvat ja joutuvat omituisten oireidensa vuoksi jopa sairaalahoitoon.

 

Lasten sairastumisen syy vilahtelee Tiiraluodossa vihjeinä siellä-täällä, joten lukija saattaa keksiä ratkaisun jo ennen Satua ja Sagaa. 

 

Toisaalta Saga toteaa, että vaikka huikeat tarinat ja legendat joskus osoittautuvat perättömiksi, se ei haittaa, sillä

 

–      Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa, ja siellä asiat on aina ihan niin totta kuin haluaa. 

 

Esimerkki esittävästä kuvituksesta, mutta tässäkin
on hyödynnetty samaa kehystävää kuvaideaa kuin 
Satujen saaret -sarjan muissakin osissa. Satu Kontisen
kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Satujen saaret -sarjan yksi erikoisuus löytyy Satu Kontisen kuvituksesta, joka käyttää tehokeinona kehystävää kuvakerrontaa. Osa kuvituskuvista on melkein kuin kuva-arvoituksia, niiden hahmottamiseen voi mennä tovi. 

Kuvissa on voimakas kolmiulotteisuuden tuntu. Konttinen leikittelee usein yllättävillä perspektiiveillä.

 

Tiiraluodossa on enemmän ”esittävää” kuvitusta.

Mistä aika alkaa ja mihin se loppuu?

 

Ellen Strömberg: Ei alkua ei loppua, suomentanut Eva Laakso, 239 sivua. S&S 2024. Kansikuva Sara Edström & Sofia Ekelund. 

 

Suomenruotsalaisen Ellen Strömbergin ensimmäinen nuortenromaani Mehän vain mennään siitä ohi oli vahva avaus. Sen sukupolvet ylittävä raikas nuoruuden kuvaus teki minuun ison vaikutuksen. 

Ruotsinkielinen alkuteos Vi ska bara cykla förbi palkittiin Ruotsin arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavalla August-palkinnolla. 
 
 
Ellen Strömbergin omaäänisyydestä ja siekailemattomasta rohkeudesta kertoo se, että syksyn uutuus Ingen början ingen slut (suom. Ei alkua ei loppua) on asetelmiltaan aivan erilainen. 

Lajityypiltään sitä voisi luonnehtia ”uuskummaksi”. 

Strömbergin kerronnassa on paljon yhtäläisyyksiä Sari Peltoniemen moniin varhaisnuorten- ja nuortenkirjoihin, joissa arjesta avautuu reittejä toiseen todellisuuteen tai aikaan.
 
Benjamin joutuu vastentahtoisesti asumaan arkeologi-isänsä kanssa kesän ahtaassa ja tunkkaisessa asuntoautossa Pohjanmaalla.  

Leirintäalueella on originelleja laidasta laitaan, muun muassa hipit Jesse ja Lo. 

Parhaan yhteyden Benjamin saa vanhaan mieheen, Haraldiin, joka näkee pojan pidättyneen ulkokuoren läpi. 

Tärkeä sivuhenkilö on myös Tonnin Tommi, joka pitää kylällä osto- ja myyntiliikettä. Benjaminin Tommilta ostama kirja kiinnostaa jostain syystä myös Jesseä. 
 
Benjaminin äiti on äskettäin kuollut syöpään, mikä kaihertaa pojan mieltä. Isäkään ei ole kovin hyvä puhumaan tunteistaan. 

Benjamin kokee olevansa ”ruma ja ällöttävä läski-idiootti, joka ei sopinut mihinkään porukkaan mukaan”.  
 
Uimarannalla hän kohtaa Tristanin, jonka olemuksessa on jotain mystistä… tai epätavallista. 

Tristan ei nimittäin takerru pikkuseikkoihin. Kun Tristan vierailee Benjaminin isän arkeologisilla kaivauksilla, hän reagoi alueella olevaan jatulintarhaan poikkeuksellisen vahvasti. 

Vähitellen Benjaminille käy selväksi, että Tristanille ajan kuluminen ei olekaan yhtä virtaviivaista kuin hänelle itselleen: 

 

–    Eli kaikki ulottuvuudet ovat olemassa täällä tällä hetkellä, yhtä aikaa. Tässä ja nyt? 

Tristan kohautti olkapäitään. 

–    Kaikki on olemassa samaan aikaan, mutta ei tässä ja  ei nyt. On kuin sama asia olisi olemassa eri kerrostumina. Ja kerroksia on olemassa vierekkäin ja ympäriinsä ja toistensa päällä. 

–     En todellakaan tajua tästä yhtään mitään, minä vastasin synkästi.  

–     Sun täytyy lakata ajattelemasta aikaa niin, että sillä olisi alku ja loppu tai edes suunta, johon se kulkee. Se auttaa. 

 

Minäkertoja Benjamin on  sympaattinen ja tarkka havainnoitsija. Pohjanmaalaisen pikkupaikkakunnan miljöö itsessään tuntuu olevan jopa yksi nuortenromaanin keskushenkilöistä;  sen verran tarkasti ja intensiivisesti Strömberg  romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja kuvailee. 

 

Fibul rf:n julkaisemassa suomenruotsalaista lastenkirjallisuutta esittelevässä Mera-lehdessä Strömberg paljastaa, että uimaranta, jossa Benjamin ja Tristan viettävät aikaa, on tismalleen sama kuin edellisen nuortenromaanin pohjanmaalainen uimaranta.  

Sara Edström ja  Sofia Ekelund ovat nostaneet  romaanin kannalta keskeisen jatulintarhan graafisen tyyliteltynä kuva-aiheena myös romaanin kansikuvaan.  

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka. Kuvittanut Tony Ross. Suomentanut Kaisa Kattelus. 456 sivua. Tammi 2024. 
 
 



Brittiläinen David Walliams on vakiinnuttanut paikkansa Roald Dahlin manttelinperijänä helppolukuisten lastenromaanien tekijänä. 

Walliamsin huumori ja kielellinen irrottelu on tosin hieman toisentyyppistä kuin Dahlilla.
 
Roald Dahl teki yhteistyötä Quentin Blaken kanssa, ja Walliamsin lastenromaaneja on kuvittanut Tony Ross. Blaken ja Rossin rouheat tyylit muistuttavat toisiaan: kumpikin karrikoi meheviä tyyppejä romaanien keskushenkilöistä.
 
Sarjakuvakerronnan tapaan etenevä Rossin kuvitus keventää sivumääräisesti paksun kirjan lukemista. 

Vaihtelevat kirjasinkoot ja sarjakuvakuplamaiset huudahdukset "ilmavoittavat" lukukokemusta. 

Lapsi kokee suurta tyydytystä huomatessaan, että on lukenut kuin huomaamatta liki 500-sivuisen opuksen! 
 
Viime vuoden marraskuussa Lastenkirjahyllyssä todettiin, että karkaavat mummot ovat vallanneet lastenkirjat, mutta eivät isoisätkään ole tyyten paitsiossa.
 
 
Vaarin suuri pakomatka on ilmestynyt Iso-Britanniassa 2015. Kirja sijoittuu kuitenkin vuoteen 1983. Aikaharppaus menneisyyteen selittyy sillä, että vaari on osallistunut aikoinaan toiseen maailmansotaan, missä hän on taistellut ilmavoimissa. 
 
Yli 40 vuotta vanha maailmankuva ei lastenromaanissa juurikaan näy. Jackin luokkatovereiden kerrotaan näpelöivän pulpettiensa suojissa älypuhelinten sijaan oppitunnin aikana Rubikin kuutioita! 
 
 
Jackin vanhemmat ovat huolissaan vaarin muistin hapertumisesta, kun taas pojalle ”vaarin mielenliikkeet olivat kuin taikuutta”. 
 
Walliamsilla on ällistyttävä taito rakentaa hulppeita kohtauksia, yksi huimimmista sijoittuu sotamuseoon, missä vaari aiheuttaa sananmukaisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 
 
Vaari karkailee alituiseen Jackin kotoa ja lopulta hänen vanhempansa päätyvät sijoittamaan vaarin Illankajon linnaan, vanhusten palveluyksikköön, joka avoimesti markkinoi toimintakonseptiaan lupaamalla hoitaa "ei-toivotut vanhukset pois silmistä". 

Hoitolan asukkaat on huumattu säyseiksi ja uneliaiksi. Näiltä osin Williamsin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaus on suorastaan hyytävää! 
 
Williamsin kaikissa lastenromaaneissa esiintyy intialainen sekatavarakauppias, herra Raij, joka vie kauppiaan ammatissaan pihiyden, keplottelun  ja kuluttajia sumuttavat erikoistarjoutensa äärimmilleen.
 
Vaarin viimeinen irtiotto ja pako on tunteikkuudessaan komeaa luettavaa. Lapsenlapsen ja isoisän yhteys säilyy myös vaarin kuoleman jälkeen. 
 
 

 

 

Kiehtova aikakudelma yhdistää menneen, tulevan ja nykyhetken

 

Suvi Nurmi: Ajankaitsija. 320 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi.

Suvi Nurmi: Etsijöiden aika. 312 sivua. Myllylahti 2022. Kansikuva Karin Niemi. 

 

 

Jotkut ihmiset ovat aikamatkaajia niin kuin mä ja Oona ja kaikki noi sun tapaamat ihmiset tuolla alhaalla. Aikamatkaajuus kulkee suvussa, ja meille se on tullut äidin puolelta. Se on kuitenkin tosi harvinaista, ja suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia, niin kuin sä ja isä, ja niitä aikamatkaajat kutsuvat mundaaneiksi. Useimmat ihmiset eivät tiedä aikamatkaajien olemassaolosta, ja se on ihan hyvä. Nyt sä kuitenkin tiedät mutta on tosi tärkeää, että se sä et kerro kenellekään, sillä vaan harvat suhtautuu meihin hyvin. On olemassa sellaisiakin, jotka haluaisi tappaa meidät. (Etsijöiden aika, s. 158)

 

Suvi Nurmen Routala-sarjan kolmas osa Ajankaitsija on juuri ilmestynyt.  

Sarjan aloitusosa Unissamatkaaja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Etsijöiden aika ilmestyi viime vuonna.

 

Kustantamo luonnehtii sarjaa reaalifantasiaksi. 

Sitä se kieltämättä onkin, mutta Suvi Nurmi onnistuu yhdistämään siihen tavattoman luontevasti myös dekkarin, kauhukirjallisuuden, tyttökirjallisuudesta tutun kehitysromaanin sekä realistisen perhekuvauksenkin piirteitä. Sisarukset Essi ja Oona ovat kolmannessa osassa varttuneet jo varhaisteini- ja teini-ikään.   

 

Sarjan ensimmäisessä osassa tuolloin 13-vuotias Essi sai tietää kuuluvansa Aikamatkaajiin. Pahimpana uhkana on Etsijöiden salaseura, jolla on jäseniä eri puolilla maailmaa. Etsijät yrittävät väijyä aikamatkaajia ja estää heidän aikeensa matkailla historian eri aikakerrostumissa ja palata takaisin omaan aikaansa. Kyse on myös kateudesta, sillä aikamatkaaminen on tavallisesti vauraiden mahtisukujen erityisominaisuus. 

 

Essin äiti on jäänyt omalla aikamatkallaan jumiin viidensadan vuoden takaiseen historialliseen aikaan. Essin pikkusiskon Oonan paras kaveri on 1800-luvulla syntynyt Kaarle, joka tekee aikamatkoja nykyaikaan. 

Essillä on kyky liikkua ajassa, mutta se ei ole helppoa. Matkoihin sisältyy aina riskejä.

 

Tyttö  saa selville, että äiti on palautettu aikajumista nykyaikaan: hän asuu hoitokodissa, mutta on vain kalpea varjo entisestään eikä puhu ja kommunikoi juuri lainkaan.

 

Nurmi tasapainottaa onneksi ahdistavaa tilannetta, sillä  Essin ja Oonan tukena on turvallisia  ja aidosti heidän hyvinvoinnistaan välittäviä aikuisia. 

Isällä on täysi työ tasapainoilla ränsistyvän sukukartanon  ylläpidon, yksinhuoltajuuden ja taiteellisten ambitioidensa puristuksessa. Isän kuvanveistäjä-ystävä Vesku ja koulun rehtori auttavat Essiä useasti kiperissä tilanteissa. 

Etsijöiden ajassa perheen luja tunneside häiriytyy, kun isä ryhtyy yllättäen seurustelemaan Essin historianopettajan Katriinan kanssa. Opettajalla on vähemmän mairitteleva lempinimi Konekivääri, ja jostain syystä hän on koulussa ottanut Essin silmätikukseen. 

Melko pitkään Nurmi rakentaa kliseistä asetelmaa ilkeästä äitipuolesta, mutta lopulta opettaja  paljastaa todelliset korttinsa ja huolensa tyttöjen äidin kohtalosta. 

Essin ja Oonan isällä ei ole kykyä aikamatkaamiseen, mutta hän suhtautuu vaimonsa suvun kautta periytyvään erityisominaisuuteen lopulta hyvin rauhallisesti: 

 

– – meidän vain pitää myöntää, että maailmassa on paljon sellaista, mistä kaikki ei tiedä, isä totesi juhlallisesti. – Ihmisten rajallinen käsityskyky ei riitä kaiken ymmärtämiseen, mutta kunhan me hyväksytään se mahdollisuus, että selittämättömiä asioita on olemassa, se on tarpeeksi. (Etsijöiden aika, s. 162)

 

Koululle perustetaan salamyhkäinen yhdistys, SNE, joka ei todellakaan ole mikään harmiton eräyhdistys: se manipuloi jäseniään eri tavoin. Essi yrittää soluttautua yhdistykseen pelastaakseen äitinsä. 

 

Etsijöiden ajan lopussa Essi perheineen kutsutaan mukaan kansainväliseen aikamatkaajien konventioon Tanskaan, missä kerrotaan muun muassa kovia kokeneiden aikamatkaajien kuntoutuksesta. 

Tapaamiseen saapuvat poikkeukselisen älykkäät ja taitavat ihmiset eri puolilta maailmaa, Leonardo da Vinciä myöten!

 

Kolmas osa Ajankaitsijat ei – ennakko-odotusteni vastaisesti – kerrokaan tästä matkasta, vaan siirtyy kuvaamaan matkan jälkeistä aikaa, kun perhe on päättänyt siirtää äidin kotihoitoon ja vastuu tämän päivittäisestä monta tuntia kestävästä kuntoutuksesta sälytetään Essin harteille.

 

Tyttö on jo vaarassa uupua liian suuren vastuun alla ja vähitellen hän kapinoi avoimemmin ja ottaa etäisyyttä isään ja siskoon. Essi lähtee uuden luokkakaverinsa Artun bändin keikalle Helsinkiin ja  matkustaa nuorien aikamatkaajien salaseuran kokoukseen. Nuoret käyttävät aikamatkaamiseen Ajankaitsija-nimistä juomaa, jonka avulla he voivat kontrolloida aikamatkojen kohdetta, syvyyttä ja kestoa. 

Nurmi virittelee vähin erin pääjuoneen myös romanttisia säikeitä: Oonalla on paljon poikia kavereina, ja aikamatkalla omaan tulevaisuuteen hän saa vihiä myös tulevasta puolisostaan. 

Romaanin loppu, Oonan menneisyyuteen tekemä vaistomatka,  jättää juonen sietämättömän jännittävään kliimaksiin! 

 

Nurmi on punonut tarinaan lukuisia kiehtovia sivuhenkilöitä. Yksi heistä  on Huru-Elu, eli arkkitehti Eliel Saarinen, joka elää suunnittelemansa Helsingin rautatieaseman liepeillä. 

Huru-Elun uskotaan nähneen tulevaisuudessa jotain, mikä sai hänet tolaltaan. 

  

– Elu on aika surullinen tapaus, Lilli selitti. – Eläessään se oli arvostettu arkkitehti, joka sai työhönsä paljon vaikutteita aikamatkoiltaan menneisyyteen. Kuoltuaan se jäi kuitenkin pahasti koukkuun sääntöjen vastaiseen aikamatkailuun eikä suostunut lopettamaan sitä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea se tämän meidän yhteisön ulkopuolelle. – – (Ajankaitsija, s. 79).

 

Huru-Elun karismaattinen persoona tekee sekä lukijaan että Essiin vaikutuksen.  

Elun ja Essin keskusteluista rautatieaseman korkeassa tornissa muodostuu nähdäkseni eräänlainen motto koko kirjasarjalle:

 

– Ihmiset luulevat voivansa paeta kohtaloaan esittämällä, että he hallitsevat maailmaa. Kunhan komeat puitteet ovat kunnossa, ei muulla muka ole väliä. Todellisuudessa mikään muu ei tule kestämään kuin hyvät teot ja kauniit sanat. Kaikki aineellinen on täyttä turhuutta.

 

 

Nurmen rakentamat  aikakudelmat on monisyisiä, mutta hän pitää ällistyttävän hyvin juonisäikeet koossa. Uusi tuttavuus, tulevaisuudesta tullut aikamatkaaja, uudesta teknologiasta ja ilmastomuutosta ehkäisevästä innovatiivisesta energian kulutuksesta kiinnostunut Topias, saattaa vielä seikkailun jatkuessa nousta keskeiseen rooliin. 

Suvi Nurmen Routala-sarja on Karin Niemen tarkoin valittua kasviornamentiikkaa ja salaperäisiä miljöitä yhdistäviä kansikuvia myöten viimeistelty ja sellaisenaan erittäin koukuttava kokonaisuus. 

Vaikka tarinan keskiössä onkin kaksi tyttöä, niin jännittävä juoni ja huolellinen tarinan rakennus kiinnostaa nähdäkseni myös poikalukijoita.