Elsa Beskow ja Pekka Tarkka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia, 575 sivua, Otava 2018. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen.

Kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudentutkija Pekka Tarkka (s. 1934) luotaa kiinnostavasti kulttuurijournalismin kulta-aikoja ja tekee tarkkaa ajankuvaa kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden kentältä muistelmissaan Onnen Pekka.

Tarkan sukuhistoriassa settlementtiliike on näkyvästi läsnä: hänen isänsä Toivo Tarkka oli settlementtiliikkeen pappina Tampereen Pispalassa ja äidinisä Sigfrid Sirenius perusti Suomen settlementtiliikkeen.   

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on odotetusti hyvin vähällä huomiolla Tarkan muistelmissa. 

Muutamastakin maininnasta saa silti paljon ainesta pohdintoihin.

Kesällä 1944 jatkosodan kiperimpään aikaan Pekka Tarkkaa oltiin nimittäin lähettämässä sotalapseksi Ruotsiin. 

Suomen olemassaolo oli vaakalaudalla, ja monien perheiden lapset siirtyivät Ruotsiin pahimman varalta. Ukko Sigfrid valmisteli minun lähettämistäni Tukholmaan ja oli jo järjestänyt paikan hengenheimolaisensa Natanael Beskowin ja kirjailija Elsa Beskowin perheessä. Liisa-äitini oli jyrkästi vastaan. Vanhempani sopivat kirjeissään, että perhe jää kokonaisena Suomeen, tuli mitä tuli.

Ajatusleikki siitä, että Tarkka olisi ollut sotalapsena lastenkirjailija-kuvittaja Elsa Beskowin vaikutuspiirissä on kieltämättä kutkuttava! 

Kuinka tuolloin 9–10-vuotias Pekka-poika olisi kokenut Beskowin kuvakirjat Petteristä ja Lotasta ja täti sinipunaisesta, täti vihreästä ja täti Ruskeasta, jotka elävät keskiluokkaista auvoa pienessä sievässä huvilassaan?

Olisiko moni asia ollut Beskowin lastenkirjakylvyn jälkeen toisin Tarkan elämässä? 

Tampereen lyseossa kirjoittamiensa kotiaineiden reipastelevan tekohuumorin esikuvaksi Tarkka tunnistaa – kenties jälkiviisaasti – Aaro Hongan poikakirjat.  

Muistelmat eivät – valitettavasti – anna paljonkaan vihjeitä Tarkan lapsuuden ja nuoruuden kirjamieltymyksistä. 

Tärkeimmäksi lapsuuden kirjasarjaksi hän mainitsee sotavuosilta kodin kirjahyllystä löytyneen moniosaisen tietosanakirjan.

Aaro Hongan poikakirjat ja Otavan Poikien seikkailukirjaston kirjat saivat myös ”äkkilähdön” nuorukaisen pienestä kirjahyllystä hänen hankkiessaan ”ensimmäiset oikeat kirjat”, Pentti Haanpään Jutut ja oiva Paloheimon novellikokoelman Tuonen virran tällä puolen. 

Pekka Tarkka aloitti vuonna 1957 Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittajana. 

Kulttuuriosaston esinaisena oli Toini Havu, jonka särmikkääksi tiedetystä persoonasta Tarkka ei muistelmissaan anna järin mairittelevaa kuvaa. 

Pekka Tarkka jättää mainitsematta, kuinka Havu käskytti häntä sekä samaan aikaan lehteen kirjallisuustoimittajaksi värvättyä ikätoveriaan Timo Tiusasta arvostelemaan myös nuortenkirjallisuutta.   

Toini Havu kertoi 27.1.1995 antamassaan haastattelussa pitäneensä periaatteena, että Helsingin Sanomien arvostelijat eivät jakautuisi ns. korkean ja matalan kirjallisuuden mukaan. Vain tällä ennakkoluulottomalla ja kirjallisuutta arvottamattomalla asenteella  kritiikeille saataisiin Havun mielestä yhdenmukainen mittapuu.

Sanoin pojille [Tarkka ja Tiusanen] , että pruuvatkaa nyt näiden poikakirjojenkin arvostelemista. Hiukan tekopyhästi he sitten valittivat olevansa vielä liian nuoria. Ehkä he olivat siinä oikeassakin, mene ja tiedä. (PHH haastattelu 1995).

Sukupolvi- ja näkemyserot lientyivät sittemmin: Tarkka tapasi Havun 1990-luvulla ja kertoo Havun ilahtuneen hänen tulostaan ja kollegoiden suhtautuneen toisiinsa lämpimästi.

Muistelmien kirjoittajan muistissa on ymmärrettävästi aina myös aukkoja ja hänellä on valta nostaa asioita esiin mielensä mukaan. 

Yhtenä meriittinään Tarkka pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Otavan yhtistyönä kustantaman Suomen kirjallisuushistoria -teossarjan kahdeksatta osaa, jonka toimituksessa Tarkka oli eritoten sen viimeistelyvaiheessa ja työläässä editoinnissa mukana. 

Tarkka mainitsee osan erityisansioina Matti Kuusen hoitamat Eila Pennasen Ajanvietekirjallisuuden ja Kirjallisuuskritiikin, Jarl Hellemannin Suomennoskirjallisuuden ja Timo Tiusasen Teatteriin ja kirjallisuuteen keskittyvien artikkelien merkittävyyden.  

Sitä vastoin hän jättää tyyten mainitsematta kyseisessä osassa olleen Sirkka Kurki-Suonion uraa uurtavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehitystä valottavan artikkelin.

Toisaalla Tarkka kuitenkin mainitsee Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella 1970-luvun alussa vetämänsä kritikkipraktikumin, jossa ”arvostelujen teosten kirjo oli laaja”:

Lasten- ja nuortenkirjoja ei unohdettu. Inari ja Leena Krohnin Vihreä vallankumous oli ympäristöliikkeen ensimmäisiä airuita.

Kenties Krohnien teosten arvostamiseen vaikutti myös se, että Leena Krohn oli laitoksella tuolloin amanuenssina ja Inari Krohn oli yksissä laitoksella yliopistonopettajana toimineen Pertti Lassilan kanssa? 

Tarkka päättää muistelmansa 1980-luvun lopulle, jolloin hän siirtyi pois Helsingin Sanomien kulttuurin esimiehen tehtävistä. 

Tarkan muistelmat antavat eloisan syväluotauksen tuonaikaiseen valtakunnan ykköslehden kulttuuriosastoon ja sen – nykypäivän vinkkelistä – varsin boheemeihin – käytänteisiin. Oli esimerkiksi vallan normaalia, että kuukausipalkkaa nostava kirjallisuustoimittaja teki työt kotoaan käsin. 

Poliittiset suhdanteet vaikuttivat yllättävän paljon kulttuuriosaston juttutilauksiin ja arvioidenkin painotuksiin. 

Siihen nähden nyt eletään moniarvoisempia aikoja. 

Seminaariraportti osa 1: Lastenkirjalle kuuluu hyvää

Eilisen   Lastenkirjainstituutin Mitä kuuluu lastenkirja –seminaarin anti oli suorastaan hengästyttävä. 

Siksi rouva Huun piti nukkua yön yli ja kaikessa rauhassa vähän järjestää päätään raporttia varten. Tampereella pääkirjasto Metsossa pidetty Lastenkirjainstituutin järjestämä seminaari oli osa tänään jatkuvaa lastenkirjallisuuden ja sanataiteen festivaalia, Kirjalittaa.

Lillemor Torstensson, toinen Svenska Barnboksinstitutetin johtajista, summasi videoyhteyden kautta Ruotsin lasten- ja nuortenkirjatrendejä. Tänä vuonna jo  50-vuotisjuhlavuottaan viettävä SBI on Suomen Lastenkirjainsituutin esikuva.   

Ruotsin lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimikemäärät ovat lisääntyneet koko 2000-luvun ajan. Viime vuonna ilmestyi jo 1 860 lasten- ja nuortenkirjaa.

Ruotsissa tarjonnassa huomioidaan nyt isosti ns. tweenies-ikäryhmä, jolla tarkoitetaan lapsuuden ja aikuisuuden väliin jäävää, vähitellen jo nuoruuteen kurkottavaa joukkoa. 

Yhtenä esimerkkinä Torstensson mainitsi Josefin Sundqvistin kuvakirjaformaatissa julkaistun Pappersväxtenin (Urax 2014), joka käsittelee yksinäisyyden ja vierauden tuntoja hyvinkin monenikäisiä puhuttelevalla tavalla.

Dystopiat ja eläinaiheet (erityisesti hamsterit!) ovat nyt Ruotsissa muotia.

Jyrsijäkirjallisuuden trendiä edustavat mm. Sam Hayn ja Simon Cooperin Zombiedjur – hungriga hamsterns återkomst (Berghs 2014) ja  Andreas Palmaerin Hamstern är borta (Alfabeta).  

Malin Axelssonin ja Klara Perssonin Jag blir en bubbla … som blir ett monster som blir ett barn (Urax) kuulosti kiinnostavalta ja Dagens Nyheterin arvio herättää odotuksia vielä entisestään. Tähän kirjaan täytyy ehdottomasti tutustua myöhemmin! Lapsen näkökulma näkyy siinä olevan keskiössä, sekä tekstissä että kuvituksessa,  hyvin uniikilla tavalla.  

Torstensson totesi, että  Ruotsissa(kin) lastenkirjallsisuuden laadun määrittäminen on entistä vaikeampaa, ja sen sijaan kiinnitetään enemmän määrään, volyymiin, huomiota. Tähän olisin kaivannut lisää valotusta.

Dystopian suosiolle Lillemor Torstensson esitti arvelunaan, että ilmastonmuutosten ja eräänlaisen   "isoveli valvoo" –yhteiskunnan  esittäminen nähdään jostain syystä nyt mielekkäämmäksi kuin rajoittua lähempänä lapsen omaa arkea oleviin asioihin. 

Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi Sofia Nordinin romaanin Som om jag vore fantastisk (Rabén & Sjögren 2015), jossa kuumetauti niittää satoa ja päähenkilö Ella on yksi harvoista eloonjääneistä. Romaanin asetelmat tuovat oitis mieleen Salla Simukan ja Siri Kolun dystopioiden asetelmat. 

Myös metsä ja vesi ovat ruotsalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa vahvasti läsnä. Pojkarna-romaanista Suomessakin tunnetun Jessica Schiefauerin uutuus, När hundarna kommer, on herättänyt paljon keskustelua. Kyseessä on 1990-luvulle sijoittuva kahden nuoren metaforien kyllästämä rakkaustarina, jonka lyhyt juonitiivistelmäkin jo suorastaan huutaa saada kirja luettavakseen!

Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa toisen maailmansodan päättymisen 70-vuotisjuhlavuosi on tuottanut paljonkin monikulttuurisuuteen suoraan linkittyviä lasten- ja nuortenkirjoja, mm. Lastenkirjahyllyssäkin esillä ollut Ulf Starkin ja Stina Wirsénin kuvakirja  Min systern från havet ja Anna-Clara Tidholmin Min Brorsa heter Noa sekä Katarina Taikonin ja  Joanna Hellgrenin romanityttö Katitzista kertovat kirjat (Natur & Kultur). 

Vanhempien kiire ja ongelmat ovat esillä myös Ruotsissa: vanhemmat ovat entistä vähemmän läsnä lasten arjessa: he ovat vankilassa, töissä tai masentuneita. Lillemor Torstensson luonnehti kuvakirjatarjonnan olevan pääosin konventionaalista (Tähän tekee mieli hihkaista, että suomalaisittain tuntuu siltä, että KAIKKI on Ruotisssa edelleen paljon kokeellisempaa Suomen yhä tasapaksumpaan kuvakirjatarjontaan verrattuna!). Uusia nuoria tekijöitä on kuulemma Ruotsissakin tulossa!

Yliopisto-opettajan Maria Laakson alustuksessa zuumattiin nykyistä lasten- ja nuortenkirjatutkimusta.  Oli ilahduttavaa kuulla, että kirjallisuudenopinnoissa lasten- ja nuortenkirjatutkimukseen on virinnyt opiskelijoiden parissa yhä enemmän kiinnostusta, sillä alue on havaittu työelämän kannalta relevantiksi!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden akateeminen asema ja arvostus heijastelevat aina myös yhteiskunnallista todelisuutta. 

Laakso muisteli kirjallisuudenopintojensa alkuaikoina kuulemaansa ”nimeltämainitsemattoman professorin” tokaisua, jossa kyseinen professori teilasi lastenkirjallisuuden tutkimuspotentiaalin nimittämällä sitä Puputupuna-tutti-hukassa- kirjallisuudeksi. 

Onneksi näin elitistinen käsitys ei enää ole vallalla kirjallisuuden laitoksilla. Kulttuurintutkimus on laajentanut tutkimuskenttää, ja toisaalta kertomukseen keskittyvä narratologia on laventanut myös kiinnostusta erilaisiin teksteihin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden digitaalistuminen ja monimediaisuus ja kokeilevuus ovat  herättäneet uutta kiinnostusta mm. Jyväskylässä käynnissä olevassa tutkimushankkeessa. Merkille pantavaa on myös se, että nykyinen uusi opiskelijasukupolvi lukeutuu jo ns. diginatiiveihin, jotka ovat varhaisesta lapsuudesta saakka olleet päivittäin tekemisissä erilaisten digilaitteiden kanssa.

Hyvä esimerkki uudesta tutkimusaiheesta on myös, kuinka kirjallinen teos määritellään tai rajataan, kun se laajenee myös sosiaalisen median puolelle (esimerkkinä Aleksi Delikouraksen Nörtti-kirjat).

Verrattuna Euroopan isoihin ns. sivistysvaltioihin Suomessa lastenkirjallisuudentutkimus on vielä alkutekijöissään. 

Perustutkimusta ja alueen historiaa kartoittavaa tutkimusta on vielä meillä paljon tekemättä.  Toisaalta kirjallisuudenhistorioissa, elämäkerroissa ja kirjekokoelmissa lastenkirjallisuus on  nykyisin näkyvästi esillä, Laakso muistutti.  

Hän toi nasevasti esille lastenkirjallisuudentutkimuksen perusongelman, jonka olen itsekin saanut tuta yrittäessäni tasapainoilla alueen tutkijana. Tutkimuksen popularisointi, yleistajuistaminen muiden julkaisujen kautta (= vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset, toimitetut  kirjat ja julkaisut, oppikirjat, ammattiyhteisölle tai suurelle yleisölle suunnatut julkaisut)  ovat  yliopiston julkaisujen arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. Niistä ei todellakaan heru tutkijalle akateemista meriittiä saati yliopistolle bonuspisteitä.

Kirjallisuudentutkimus on monitieteistymässä, ja tämä laventaa myös lastenkirjan liikkuma-alaa tutkimuskentässä. Tuoreena esimerkkinä Laakso nosti viime vuonna ilmestyneen Marleena Mustolan toimittaman artikkelikokoelman Lastenkirja.Nyt (SKS).

Poikkitieteellisenä uutena tutkimushankkeena Turussa on käynnistynyt 

Fragile subjects: Childhood in Finnish literature and medicine, 1850-2000, jossa lapsen tiedostetaan olevan historiallinen, paikallinen ja kulttuurinen konstruktio.

Laakso totesi myös genrekirjallisuudella olevan nykyisin enemmän potentiaalia: fantasialla, scifillä, dystopialla ja kauhukirjallisuudella on iso volyymi ja sillä on myös kaupallista merkitystä.

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkimus ei mene maailman virtausten mukana, vaan teemat nousevat pikemminkin kansallisten intressien nosteessa: esim. ekokritiikki, monikulttuurisuus ja ideologiakriittinen tutkimus  voivat nousta yksittäisten yliopistojen tutkimushankkeiden intresseistä. 

Kustantajien paneelikeskusteluun ottivat osaa Heli Bergius Bazar-kustannuksesta, Pienen Karhun Leena Reiman ja Sanna Jaatinen Otavasta. Keskustelua luotsasi kirjastonhoitaja-kirjavinkkari Reetta Saine. 

Otava ja Pieni karhu tunnetaan laadukkaan lastenkirjallisuuden kustantajana, sitä vastoin Bazarin profiilissa lastenkirjallisuus on ollut vasta vähän aikaa. 

Bergius painotti kasvatuksellista näkökulmaa kustantamonsa lastenkirjalinjauksissa.  Kirjoissa korostetaan lasten varhaiskasvatusta  ja monikulttuurisuus ja suomi toisena kielenä tulevat myös olemaan kustantamon kiinnostuksen keskiössä. 

Pientä karhua jo 16 vuoden ajan luotsannut Leena Reiman kertoi huomanneensa nopeasti,  että suomalaiseen kulttuuriin sopivan monikulttuurisuutta käsittelevän käännöskirjan löytäminen  on vaikeaa. Pieni karhu on ollut Suomessa uraa uurtava kustantamo nimenomaan tämän aihepiirin esille tuonnissa (esim. Jamela-kirjat ja Niki Dalyn kuvakirjat).

Leena Reiman toivoi käsikirjoitusideoitaan tarjoavilta enemmän taitoa ja paneutumista oman idean esittelyyn: kirjahanke tulisi osata pukea sanoiksi ja ideaksi jo alustavassa sähköpostikontaktissa. ”Pitäisi esitellä itsensä ja työn sisältö, jotta kustantaja pystyisi miettimään myös kohderyhmää ja aiheen potentiaalia suhteessa muuhun tarjontaan”.

Lastenkirjailijaksi ja -kuvittajaksi mielivän kannattaisi käydä myös kirjastoissa (ja kirjakaupoissa) tutustumassa tarjontaan, jotta saisi käsityksen siitä, mitä ja mistä aihepiiresitä kirjoja on jo aiemmin julkaistu.

Sanna Jaatinen toi esille isot tietokirjahankkeet, jotka saattavat työllistää kustannustoimittajaa jopa parin-kolmen vuoden ajan. Tästä esimerkkeinä hän mainitsi Suomen lasten historian, Suomen lasten taidehistorian ja Suomen lasten retkeilyoppaan.

Leena Reiman valotti pienen kustantajan riemun hetkiä: sittemmin kustantamon hittikirjaksi nousseen Venla-Maria Uutelan Keppari-kirjan ensimmäinen versio tuli postissa käsinkirjoitettuna ja piirrettynä nivaskana. Nyt kahdesta kepparikirjasta on ilmestymässä uudet painokset, sillä keppihevosharrastus on edelleen tyttöjen suosiossa.

Aina ei maailmalla menestynyt lastenkirja välttämättä pure suomalaiseen ostavaan yleisöön. Sen sai Leena Reiman huomata valittuaan Pienen Karhun yhdeksi ensimmäiseksi kirjaksi maailmalla super-suositun Shel Silversteinin Antelias puu -kirjan, jossa on mustavalkoinen kuvitus. Kirjaa on myyty maailmalla 15 miljoonaa kappaletta. Eräs isoäiti oli riemastuneena ostanut kirjaa useamman kappaleen ja todennut, että kirjahan on todella monikäyttöinen, kun lapsi voi värittää kirjan mieleisekseen!

Paneelikeskustelussa sivuttiin myös ikäsuosituksia, ja päädyttiin toteamaan, että niitä toivovat lähinnä kirjoja lapsille lahjaksi ostavat vanhemmat ja isovanhemmat. Kaikki kolme kustantajaa olivat yhtä mieltä yleisönkin komppaamasta ajatuksesta, että ikärajahaarukoinnin voisi toimittaa ”salaisena kansiona” kirjakauppiaille, jotka käyttäisivät suosituksia taiten omassa myyntityössään.

Anniltaan runsaan Mitä kuuluu lastenkirja -seminaarin raportointi jatkuu lähipäivinä.

Juurtukoon tämä satu syvälle lukijan mieleen

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Puuseppä. 30 sivua. Books North 2014. Graafinen suunnittelu Ville Tietäväinen.

Jo pitkään olen harmitellut  suomalaisen kirja-alan vanhakantaisuutta: Suomessa ei juurikaan ole ollut halua tuottaa monen ikäisille tai peräti suoraan aikuisille suunnattuja kuvakirjoja. Pieni kielialue rajoittaa toki kirjojen levikkiä, mutta kysymys on myös markkinoinnin jäykkyydestä: Pohjoismaissa ja keskisessä Euroopassa monenikäisten kuvakirjoille on pitkät ja vakiintuneet perinteet.

Viime aikoina (siviili)rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta on löytynyt nimenomaan pieniltä kustantajilta. Books North julkisti äskettäin Puiden tarinoita -sarjan avausteoksen, Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puusepän.

Se on sisäkansien lehtiruotikuvioineen, lukunauhoineen ja koristeellisine alkuvinjetteineen ja muuta typografiaansa myöten viimeistelty kokonaistaideteos, joka tekee kunniaa Zacharias Topeliuksen ja H. C. Andersenin saduille. 

Puusepän työkalut ja  työstettävä puu, jolla näyttäisi olevan oma tahto, toimii hienona rinnastuksena. Jo tässä sadun alkuvaiheessa lukija ja kuvan katsoja aistii tulevaa ristiriitaa ja ahdistustakin. Ville Tietäväisen kuvitusta Iiro Küttnerin tekstiin satukuvakirjassa Puuseppä, Books North 2014.    

Puusepän moraalinen eetos on silmiin pistävä. Sadun terävin kärki suuntautuu mielestäni nykyiseen pakkotahtiseen tuotantokulttuuriin, työelämän paineisiin, esimiehen ja alaisen vinksahtaneisiin valtasuhteisiin.

Jo ensimmäisessä johdantokappaleessa lukijalle tehdään tiettäväksi, että tämän kirjan kanssa ei kannata pitää turhaa hoppua:

Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta.

Koristeelliset alkuvinjetit ovat tarkkaan harkittu detalji. Puun vuosirenkaat ovat niin elävän tuntuisia, että niitä tekee mieli koskettaa ja aistia puun karheus. Ville Tietäväisen kuvitusta Iiro Küttnerin tekstiin satukuvakirjassa Puuseppä, Books North 2014. 

Satu alkaa takautumalla, jossa kerrotaan puusepän perheestä ja puusepän kannalta käänteentekevästä kohtauksesta illallisen jälkeen. Lapset havahtuvat kesken leikkiensä puulattialla vaeltavaan muurahaiseen, ja tyttö liiskaa muurahaisen vasaralla kuoliaaksi:

Isoveli katsoi häntä toruvan näköisenä. 

– Olisit vienyt pihalle sen! Ei saa tappaa! 

– Miksi ei saa tappaa, ihmetteli pikkusisko. 

– Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa. 

Isoveli kääntyi katsomaan isäänsä. Hän ajatteli juuri antaneensa siskolle viisaan elämänohjeen. Isä nyökkäsi pojalleen hyväksyvästi, mutta kun hän käänsi katseensa takaisin sylissään oleviin piirustuksiin, hän tunsi olonsa yhtäkkiä huonoksi.
 

Kohtaus tuntuu allusoivan suoraan Topeliuksen satuun Vattumato. 

Lasten sanaharkka saa puuseppä-isän mietteliääksi  – lukija saa itse päätellä, pohtiiko puuseppä luovuuden ehtoja, taiteilijan työn kurinalaisuutta vai ylisummaan koko elämänmenon mielettömyyttä. Puuseppä masentuu ja kadottaa työn ilon.

Puuseppä on kuitenkin keisarin erityisessä suojeluksessa, ja keisari haluaa ilahduttaa ihailemaansa mestaria. Hän antaa puusepälle vapaat kädet tehdä mitä tahansa, aikaa ja valtakunnan varoja säästämättä.

Puuseppä asettaa ehdoksi sen, että saa tehdä työnsä rauhassa valmiiksi. 

Siekailematta keisari suostuu tähänkin mielenoikkuun:

Keisari nimittäin luotti puuseppään enemmän kuin kehenkään, ja hän sanoi olevansa varma siitä, että millä hyvänsä uudella ihmeellä puuseppä päättäisikään tätä kurjaa maailmaa siunata, valmis työ varmasti toisi entistäkin suurempaa mainetta ja kunniaa, ei vain puusepälle itselleen, vaan koko valtakunnalle.
 

Tässä kohtaa assosioin vahvasti Andersenin satuun Satakieli.

Puusepän hanke on mieletön: hän sulkeutuu ovien taakse 30 vuodeksi rakentaakseen monista eri puulajeista monimutkaisilla liitoksilla valtaisan puun. Hän unohtaa perheensä ja uupuu lopulta työnsä ääreen. 

Keisari löytää mestarin kuolleena luomansa puun juurelta. Viimeiseen viestiinsä puuseppä on kirjoittanut anteeksipyyntönään: ”En osannut tehdä lehtiä”.

Keisarin ja puusepän kohtaaminen ei olekaan suuren elämäntyön veroinen. Ahdistuksen ja totaalisen uupumuksen kuvana tämä mykistää katsojansa hetkeksi kokonaan. Ville Tietäväisen kuvitusta Iiro Küttnerin tekstiin satukuvakirjassa Puuseppä, Books North 2014.

Moraliteetiksi satu taipuu nimenomaan loppukäänteissään. Keisari määrää puun kaadettavaksi. Ja keisarikunnan toisella laidalla puusepän vanhin, jo miehen ikään varttunut poika havahtuu, kun isän ammoin veistämän puunuken rinnasta versoo tammen lehti. Poika hautaa nuken maahan, ja ennen pitkää siitä kasvaa sankka metsä, jonka veroista ei muualla ole nähty.

Puuseppä on mainio esimerkki niin sanotusta hiljaisuuden kirjasta, joka tarjoaa laveat sfäärit lukijan omalla ajattelulle.

Ville Tietäväisen kuvitus on yhdellä sanalla sanottuna jylhää. Se todentaa hartaudella ihmisen pienuuden ja luonnon monimuotoisuuden. Tietäväinen on tyttärensä Ainon kanssa mieltynyt etsimään arkisista esineistä inhimillisiä hahmoja: tässäkin kuvituksessa puun oksan syyt voivat näyttäytyä nukkuvan ihmisen kasvoina ja ahdistuneen ihmisen mielentilana.

Puun vuosirenkaiden kuvaa tekee mieli koskettaa ja tuntea sahatun puun karheus käsissään.

Books Northin takaa löytyy suomalaisia näytelmiä ja elokuvia ulkomaille välittävä agentuuri Agency North Oy, jonka asiamiehenä toimii Markus Pyhältö. Kustantamon sivuilla  uuden kustantamon avainsanoiksi mainitaan kirjailijalähtöisyys, ennakkoluulottomuus ja monikanavaisuus.

Suomen oloissa Books Northin Puiden tarinoita -hanke tuntuu kunnianhimoiselta ja jopa vähän huikentelevaiselta. 

Toivon sille sydämestäni myötätuulta, mitä tulee kirjan ja sarjan levikkiin, lukijoiden suopeuteen ja pitkämielisyyteen Suomessa vähemmän nykyisen vähemmän tunnetun ja arvostetun tyylilajin suhteen.

Käsikirjoittajana tunnettu Iiro Küttner (s. 1966) ei ole lastenkirjailijanakaan ensikertalainen: Taljantti, lempeä jättiläinen (Otava 2000) oli hauskasti vanhaa kuningassadustoa pöyhivä satukuvakakirja, jonka kuvitti tuolloin vasta kuvittajan uraansa aloitteleva Christel Rönns. Küttner valittiin viime syksynä Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professoriksi elokuvataiteen ja lavastuksen laitokselle.

Lyhytnäköistä hölmöläisten hommaa?

Kirjauutuuksien markkinointi menee rouva Huun mielestä aina vain hullummaksi.

Alkuvuodesta lähikirjaston kirjastonhoitaja voihki ääneen sitä, että isot kustantamot eivät olleet lähettäneet kirjastolle perinteisiä kevään uutuuskirjaluetteloita, joista on iso apu kirjaston uutuuskirjoja hankittaessa.

Kirjastot tekevät nykyisin kirjahankinnat sähköisten kirjalistojen avulla, mutta kustantajien luetteloita on helppo selata asiakaspalvelun välissä ja niihin on myös kätevää tehdä omia merkintöjä.

Tuolloin vielä väitin saaneeni kaikkien kustantajien kevään uutuusluettelot postitse. Kehotin selvittämään asiaa: postihan hukkaa nykyisin lähetyksiä…

Kirjavuoden käännöskohdissa vuoden alkaessa ja kesän ja syksyn taitekohdassa ilmestyneet kustantajien uutuusluettelot ovat olleet minulle aina odotettuja ja tarkasti luettuja. Hurmostilani on usein samaa luokkaa kuin lapsena lukiessani uusinta hyvältä tuoksuvaa Anttilan postimyyntiluetteloa mummolassa!

Eilen olin laatimassa itselleni kokonaiskuvaa kevään tulevasta tarjonnasta, ja havahduin siihen, että enpäs minäkään ole saanut Tammen ja WSOY:n kevään uutuusluetteloita!  Muistikuvani uutuuksista perustui verkosta kustantamoiden sivulta löytyneeseen luetteloon, jota olin selaillut.  

Arvelin ensin – taas optimistisesti ! –  että kyse oli myös minun kohdallani silkasta unohduksesta ja otin yhteyttä WSOY:n tiedottajaan.  Mutta sieltäpä minulle  kerrottiin, että Tammen ja WSOY:n uutuusluettelot ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa.

Pöh sanon minä.

Mitä hiivattia kustantamoissa oikein ajatellaan? Samaan aikaan mainitut kustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan nidottuja ennakkolukukappaleita uutuuskirjoista. Niitä jaetaan käsittääkseni aika isolla volyymilla muun muassa blogisteille. Ja tismalleen samaan aikaan kirjallisuuden markkinointi eri foorumeilla koko ajan niukentuu, tiukentuu ja yksipuolistuu.

Verkkojulkaiseminen on lisääntynyt myös toisaalla:  yhdistysten ja järjestöjen tiedotus on entistä enemmän siirtymässä verkkoon ja siirtymistä perustellaan paremman saavutettavuuden ja kustannusten säästön näkökulmasta.

Motkotin asiasta päivällispöydässä painoviestintää opiskelevalle keskimmäiselle ja siipalle, ja jälkikasvu tuhahti mesoamiseeni: ”Sä voit tehdä kuvakaappauksen ja kopsata sitten haluamasi osat, ei se niin vaikeaa ole!”.

Mutta pitääkö MINUN tämäkin tehdä itse, kun ennen olen päässyt niin sanotusti katettuun pöytään?

Lastenkirjallisuuden monitoimijana olen aina tukeutunut kernaasti painettuihin uutuusluetteloihin. Selailen niitä pitkin vuotta, kun palautan mieleen tarjontaa, tekijöitä ja kustantamoiden linjauksia.

Yritän parhaillaan muodostaa kokonaiskuvaa lähes 15 vuoden kuvakirjatarjonnasta huhti-toukokuiseen Kirjakori special-seminaariin. Vuosien 2000–2003 ja 2005–2009 osalta isona apuna ja muistin virkistäjänä ovat olleet Suomen Kustannusyhdistyksen julkaisemat Vuoden kirjat –luettelot. Kirjakaupoissa ja messuilla ilmaiseksi jaettu luettelo ei ole ilmestynyt enää vuoden 2009 jälkeen. 

Vuosien 2010–2012  osalta turvaudun kustantajien uutuusluetteloihin, jotka onneksi löytyvät vielä Lastenkirjainstituutista. Säilytin pitkään  itsekin työhuoneella kustantajien uutuusluetteloita läjäpäin, mutta jossain siivosvimmassani sitten päätin ne laittaa paperinkeräykseen.

Surkuhupaisa lajissaan oli mielestäni myös Tove Janssonin juhlavuotta viime vuoden alussa pohjustanut kovaselkäinen pikkukirja, jossa kerrottiin tulevan juhlavuoden uutuuksista: ks. ihmettelyni viime maaliskuulta Lastenkirjahyllyssä.

Erilaisissa lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuksissa olen kehottanut lasten vanhempia tutustumaan kustantajien luetteloihin, joista saa hyvän käsityksen ilmestyvistä uutuuksista. 

Paperisen uutuusluettelon kaipuu voi tietysti olla myös luonnekysymys. Minua modernimpi ihminen voi pitää sähköistä luetteloa yksinomaan käytännöllisenä ja jopa metsäystävällisenä ratkaisuna. Ja kenties ratkaisulla säästetään myös postituskuluja, mutta silti kahden ison yleiskustantamon ratkaisu tuntuu lyhytnäköiseltä.

Kulttuurisidonnaiset lastenkirjat

Tiistain Hufvudstadsbladetissa oli Julia Wiræusin artikkeli "Finlandssvenska barnböckers väg till Indien", joka todentaa hyvin esimerkein tätä jo muutaman vuoden ajan jatkunutta suomalaisen kuvakirjallisuuden vientiä maailmalle.

Esimerkkeinä mainitaan Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea –kirjat, jotka ovat herättäneet kiinnostusta Intiasssa.

Vesta-Linnea och gosnosen on ilmestynyt Pakistanissa urdun kielellä ja Sov nu, Vesta-Linnea bengalin kielellä Bangladeshissa.

Sarjan osia on käännetty myös suomen lisäksi kiinaksi, tanskaksi, englanniksi (Intiassa), viroksi, saksaksi, norjaksi, puolaksi, romaniaksi ja venäjäksi.

Tässä Vesta-Linnea –kirjojen Intian valloituksen tapauksessa, kuten usein lasten- ja nuortenkirjallisuuden viennissä on tapana, hanke henkilöityy yhteen entusiastiin: kustantaja Arundhati Deosthale haluaa intohimoisesti levittää tietoisuutta pohjoismaisista lastenkirjoista ja samalla vaikuttaa myös sukupuoliroolien väljentymiseen vähin erin Intiassa.

Vesta-Linnea on tähän tarkoitukseen hyvä agitaattori – siitäkin huolimatta että Tove Appelgrenin uusperheen nyansseja on jonkin verran muokattu intialaiseen kulttuuriin paremmin sopiviksi. Vesta-Linnean isäpuoli Viktor on esimerkiksi muutettu tytön isäksi, sillä avoliitto on Intiassa yhä tabu.

Pohjoismaiset lastenkirjat ovat kilpailukykyisiä amerikkalaisten ja brittiläisten rinnalla nimenomaan niiden luovuuden ja huumorin vuoksi. Piakkoin käännetään myös Sinikka & Tiina Nopolan ja Linda Bondestamin kuvakirja Simo ja Sonia eli kadonnut Kerala, jossa suomalaisen ja intialaisen lapsen arjet kohtaavat yllättävällä tavalla.

Ensi kesänä ilmestyy Maria Vuorion ja Marjo Nygårdin kuvakirja Satu meni saunaan, joka on aiheensa puolesta todellinen uranuurtaja.

On kiinnostavaa nähdä, kuinka kuvittaja Marjo Nygård ratkaisee häveliäisyyttä edelleen – tai jopa aiempaa enemmän – aiheuttavan alastomuuden probleeman saunomisen kuvauksessa. Nähtäväksi jää, kiinnostaako sauna-aiheinen kuvakirja myös ulkomailla.

Kun Kristiina Louhen kuvakirja Aino ja pakkasen poika ilmestyi Iso-Britanniassa, kirjan kansikuva piti tehdä uudelleen, sillä pippeli paljaana potkiva pikkuvauva oli briteille liikaa.

Luetaan ja käydään kirjastossa... Lainan päivänä ja aina

Tänään vietetään Lainan nimipäivää, jonka Suomen Kirjastoseura on vuodesta 1984 lähtien ominut joka toinen vuosi vietettäväksi kirjastojen teemapäiväksi.

Tämän vuoden teemana on yhteisöllinen lukeminen.

Lukupiirit, blogit, kirjakeskustelut netissä ja muut yhteisöllisen lukemisen tavat kasvattavat koko ajan suosiotaan

Lainan päivä on kirjastojen PR-päivä, jonka tarkoituksena on tuoda esiin kirjastoammattilaisten osaamista, kirjastojen monipuolisia palveluita ja itse kirjastoa toimintaympäristönä.

Lainan päivän vieton kannalta karulta tuntuu se, että maanantaina Turun ammattikorkeakoulun henkilökunta sai ilmoituksen henkilökuntakokouksessa että oppilaitoksen kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelma tullaan lakkauttamaan.

Turun AMK on ollut ainoa ammattikorkeakoulutason kirjastoalan koulutuksen antaja Etelä-Suomessa.

Yksiköstä valmistuneet kirjastoalan tradenomit sijoittuvat kirjasto- ja tietopalvelusektorin tehtäviin. Opiskelijoiden työllisyystilanne on ollut hyvä. Täydennyskoulutuksen lisäksi yksikkö on antanut myös viime vuonna maahanmuuttajille suunnattua kirjastoalan erikoistumiskoulutusta, jonka avulla maahanmuuttajataustaiset opiskelijat saivat mahdollisuuden integroitua suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan.

Rouva Huulla on näppituntumaa Turun AMK:n kirjastoalan äärimmäisen motivoituneisiin opiskelijoista parin viikon takaisen koulutuksen tiimoilta. Ja maahanmuuttajataustaisiin opiskelijoihin tutustuin Tampereella keväällä 2010 järjestetyssä Kirjoja kaikille lapsille –työseminaarissa Tampereella.

Turun AMK:n kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelman lakkauttamista vastustava adressi löytyy täältä.



Tampereen pääkirjastossa Metsossa on aineiston lainaus ja palautus jo automatisoitu kokonaan, mutta onneksi palautusautomaatit reistailevat alvariinsa ja tästä syystä tiskillä päivystää yhä myös oikeita kirjastoalan ammattilaisia kirjoja vastaanottamassa.

Protestiksi tälle automaatiolle tilautan kernaasti kirjoja Metson varastosta lähikirjastooni Nekalaan, jossa tiedän aina saavani inhimillistä, vuorovaikutteista ja korkeatasoista palvelua.