Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.
 
 
 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuoruuden vimmasta helisevä nuortenromaani näyttää, kuinka otetaan ja saadaan tilaa kasvamiseen

 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kaikki Saharasta. 188 sivua. Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.

 
 

Nuori ja teini, ne on vanhanaikaisia sanoja, mehän eletään tässä ja nyt. Saisiko sitä olla vain ihminen? Jokin elollinen olento? 

 
Näin pohtii Vilja-Tuulia Huotarisen juuri ilmestyneen Kaikki Saharasta -nuortenromaanin päähenkilö, 15-vuotias Sahara.

Sahara asuu Vantaanjoen varrella Vanhankaupunginkosken maisemissa. Hän ottaa tilaa ja maisemaa haltuunsa parkourin avulla. 

Sahara nauttii liikuntalajista erityisesti sen vaatiman ponnistuksen, ketteryyden ja tasapainon vuorottelun takia. Näistä samoista taidoista on hyötyä myös elämässä. 

Saharalle parkour on myös keino olla yhteydessä maailmaan tilanteessa, jossa hän

 ”on enemmän kuin ennen” ja jossa hän toisaalta vie äkkiä liikaa tilaa. 

 

 
Äidin mielestä Sahara on pahimmassa mahdollisessa iässä:
 

Pahin ikä ikinä. Sitä paitsi hän on oikeassa. Kesästä lähtien on tuntunut siltä kuin jokin sisällä lämpenisi koko ajan. Ihan kuin ihoni pehmenisi ja veri virtaisi nopeammin, kiehuisi. Siksi avauduin Tiolle. Puhuin niin kuin puhuin, ja tässä on lopputulos. Ei enää Tioa.

 
Romaanin jännite syntyy, kun Saharan paras ystävä Tio muuttaa Kokkolaan. 

Ennen muuttoa Sahara on tunnustanut rakkautensa Tiolle, mutta kokee tulleensa torjutuksi.
 
Ero ystävästä on Saharan mielestä verrattavissa kuolemaan. Hän traumatisoituu ja lakkaa puhumasta. 
 
Samalla Sahara huomaa siirtyneensä uuteen aikaan ja elämänvaiheeseen, jossa ongelmista ei enää pääse yli juoksemalla.  
 
Pikaistuksissaan hän lähtee Rovaniemelle Keitoon kapakkaan, missä hänen edesmenneen isänsä bändi keikkailee. Matkalla Sahara pysähtyy myös Kokkolaan tapaamaan Tioa.  
 
Matkan eri vaiheissa hän saa paljon apua ja tukea. 
 
Tärkein opas ja henkiystävä on muille näkymätön Xei, jolla on sininen irokeesi. 
 
Junamatkalla tukijoukkoihin liittyy vielä omalaatuinen konduktööri.
 
Myös salamyhkäinen ja tapahtumien kulkuun etäältä vaikuttava ”Johtokunta” on merkittävässä roolissa. Huotarinen liittää realistiseen kerrontaan maagisia elementtejä luontevasti. 

Matka Rovaniemelle vertautuu lopulta matkaan tuonpuoleiseen tai toiseen todellisuuteen. Matkan aikana Sahara penkoo muistojaan ja totuttelee samalla myös ajatukseen pian syntyvästä pikkusisaruksesta.  

Nuortenromaaneissa usein toistuva aihelma, nähdyksi tuleminen omana itsenään, tulee Saharan  kasvutarinassa kauniisti esille. 
 
 
Vilja-Tuulia Huotarinen sanoittaa poikkeuksellisen kauniisti ja silti omintakeisesti murrosiälle ominaisia kehon muutoksia: 
 

Lantion kaari kaartui ja kyynärpäihin uurtui vakoja. Karvat rehottivat villimmin. Ihan kuin huuletkin olisivat näyttäneet erilaisilta, niistä tuli pusuhuulet.

Huotarisen avaus nuortenkirjailijana oli kolmiosainen Silja-sarja (Karisto 2007–2010). Se  sai sytykkeen Anni Polvan muistoksi vuonna 2006 järjestetystä tyttökirjojen kirjoituskilpailusta, jonka Huotarisen käsikirjoitus  Siljan laulu voitti. 

 

Seuraavat nuortenromaanit valoa valoa valoa (2011) ja Kimmel (2014) ottivat jo Silja-sarjaa enemmän etäisyyttä perinteiseen tyttökirjallisuuteen. 

Tyttöys ja tyttökirjan kliseet – sekä  hyvässä että pahassa – näkyvät  kuitenkin kaikkien kolmen teoksen  pohjajuonteena, mutta samaan aikaan Huotarinen myös uudistaa genreä kyseenalaistamalla ja hätkähdyttämällä, sekä kielen että nuoruuden kuvauksen osalta. 

Teosten metafiktiivisen ja kohosteisen, mutta kaikkea itsetarkoituksellista alleviivaamista karttavan kerronnan ansiosta lukija pysyy valppaana. 
 
Kaikki Saharasta sisältää sekä konkreettista että vertauskuvallista aukkoisuutta (esimerkiksi kohdassa, jossa teoksen kiteyttävä motto puuttuu ja suluista löytyy vain maininta, että siihen sopisi lause filosofilta tai junan konduktööriltä. 

Toistuvasti Sahara myös viittaa ylimalkaisella mutta  hyvin tunnepitoisella ”Lina ja Meri ja koko kaveriporukka” -ilmaisulla tärkeimpään luottokaverien sidosryhmäänsä. 
 
 
Saharan äiti on kirjailija, ja tytär on luultavasti senkin takia hyvin tietoinen kielen rekisteristä ja kirjoittamisen lainalaisuuksista. 

Sahara myös viittaa taajaan äidin kirjoissaan viljelemiin juoniratkaisuihin ja vertauskuviin. 

Äitii on erityisen mieltynyt erilaisiin kivilajeihin ja  jopa isompiin kivenmurikoihin, joita löytyy eri puolilta kotia. 

Ylitulkintaa tai ei, itse näen  tässä  äidin kiviaddiktion kuvauksessa kunnianosoituksen Merja Otavan Priskalle (1959), joka aikanaan oli käänteentekevä,  suomalaista nuortenromaania radikaalisti uudistanut teos. 
 
Tavan takaa Sahara puhuttelee äitiään äitikullaksi viitaten tämän mielipiteisiin tai teosten ominaislaatuun. 
 
Kaikki Saharasta onkin kiinnostava myös perhedynamiikan kuvauksessaan: nuortenkirjoissa on nimittäin huomattavasti yleisempää, että niiden keskushenkilöt kapinoivat ja ottavat etäisyyttä vanhempiinsa. Saharan suhde äitiinsä on  sen sijaan luja. Tätä tunnesidettä ei edes ”Etelä-Suomen viimeinen hevari", äidin nolo miesystävä Santeri, pysty horjuttamaan.
 
 
Silti Sahara toteaa: ”Perhe on kamalan iso sana ja vie paljon tilaa”. 
 
Huotarisen kieli on samaan aikaan hyvin täsmällistä ja silti hurmaavasti helisevää ja rekisteriltään – nuortenromaaniksi – kokeilevaa: 
 
”Taivas näyttää nuuskalta ja sijaitsee liian korkealla täältä maasta katsottuna”. 
 
Tion paljaat nilkat ”leiskui kuin majakat” ja ”kadunpätkä on kuin musta metrilaku”. 
 
Tällainen kielen ja kerronnan rentous laajentaa toivon mukaan luontevasti nuoruudesta omintakeisesti mutta silti yleispätevästi kertovien kirjojen lukijakuntaa. 
 
Kustantaja Tammi ilmoittaa verkkosivuillaan teoksen edustavan lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta, modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. 

Hieman kryptiset määritelmät tuntuvat mielestäni keinotekoisilta: toki nuorille suunnatut, kieleltään ja sisällöltään kunnianhimoisesti laaditut romaanit tulisi nykyisin jo itsestäänselvästi laskea kaunokirjallisuuteen. 
 

 

 

Seikkailu halki mustan metsän ja oman mielen karikkojen

Pirita Tolvanen: Musta leijona, kuvitus tekijän. 271 sivua. Omakustanne Rakkaudesta tietoon 2025. 

 

–   Huhu kertoo, että syvällä mustassa metsässä asu rosvojoukko, villi ja vapaa, ja heitä johtaa prinsessa nimeltä Lin. He eivät kumarra kenellekään, metsä on heidän leikkikenttänsä. He juoksevat siellä vapaina, lyövät rumpua vuorenrinteillä ja ulvovat kuulle, ja maa vain tärisee allasi siitä voimasta mikä rosvojoukolla on.  – –

 
 
Kirjankustantamisen kenttä on Suomessa entistä hajaantuneempi. Kaukana ovat enää ne ajat, jolloin neljä–viisi suurinta kustantamoa vastasivat lähes suvereenisti koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.
 
Ilahduttavan monet omakustannekirjat asettuvat jo ulkoasunsa ja visuaalisen viimeistelynsä puolesta samalle viivalle isojen kustantamoiden kirjojen kanssa.  
 
Pirita Tolvanen on helsinkiläinen kuvittaja ja graafikko, joka tekee infografiikkaa, julisteita ja lehtikuvituksia eri tahoille. 

Ensimmäisen kirjakuvituksen hän on tehnyt Hanna Karoliinan kotiaan etsivän merikilpikonnan poikasen seikkailusta maailman ympäri kertovaan kirjaan Pitkä matka kotiin (omakustanne 2016).  Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018) oli kokonan Tolvasen oma kirja ja yhdessä Pasi Lönnin kanssa hän on tehnyt Rallitallin (Tammi 2021) Kaikki kolme ensimmäistä Tolvasen teosta ovat kuvatietokirjoja. 

Tietämystään visuaalisesta kirjasuunnittelusta ja tietokuvittamisesta Tolvanen jakaa myös Rakkaudesta tietoon -kanavalla. 
 
Mustan leijonan keskushenkilö Max kokee epäonnistuneensa sirkuksen leijonankesyttäjänä. Tapahtumat ovat jättäneet hänen kehoonsa pysyvät arvet, niin iholle kuin sisimpäänkin. 

Niinpä nuorukainen on lähtenyt vaeltamaan päämäärättömästi eteenpäin. Etsikkoaika on tehnyt hänestä erakon.

Robertista tulee Maxille tärkeä tukija ja isähahmo, 
joka opastaa nuorukaista pärjäämään metsässä.
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 

Kun Max sitten kohtaa metsässä vanhemman miehen, Robertin, jonka hän vapauttaa routaraudan pihdeistä, jokin tuntuu peruuttamattomasti muuttuvan. 
 
Max päätyy rosvojoukon asuttamaan Kauruun, jonka kerrotaan olevan ”nautinnon ja unohduksen mekka. Kuten vanha metsän sanonta kuuluu: Kaurussa voit olla mitä vaan, mutta ennen kaikkea kannattaa olla varovainen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää”.

Prinsessa Lin on romaanin todellinen dynamo, jonka villi tanssi
nuotion yllä tekee Maxiin heti vaikutuksen. Pirita Tolvasen
kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 
Rosvot aikovat haastaa kivilinnoituksen vallanneet kuningatar Mauran hallitsemat joukot, jotka pitävät leijonia kahleissa. 

Uhkarohkeaan hyökkäykseen tarvitaan Maxin rohkeutta, kylmähermoisuutta ja kokemusta leijonien kanssa. 

Ensin Maxin on kuitenkin ansaittava rosvojoukon luottamus. 

Tolvanen kuvaa elämyksellisesti Maxin intensiivistä ja lähes meditatiiviseksi yltyvää harjoittelua, ja samalla lukija vakuuttuu yhtäältä nuorukaisen vilpittömyydestä mutta samalla myös hänen herkkyydestään, joka voi pahimmillaan koitua myös kaikkien turmioksi. 

Oikeiden elävien leijonien lisäksi Maxin on nimittäin saatava tukeva niskalenkki myös omasta ”mustasta leijonastaan”.  

Leijonien hurjuus tulee pidäkkeettömästi esille kuvituksessa. 
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 

Romaani kertoo yksilön kilvoittelusta, mutta siitä löytyy myös ekokriittinen juonne, kun kuvataan metsään kohdistuvien hyökkäyksin pitkäaikaisia vaikutuksia: 
 

Vierailla on tuli käden ulottuvilla, ja he eivät epäröi sitä käyttää. Metsän moni aukea on syntynyt tulesta. Monella aukealla seisoo kivilohkareita muistuttamassa siitä, että ennen tulta niiden päällä oli talo. Kun katsoo metsää ylhäältä päin, näkee miten metsänpinta näyttää hieman reikäjuustolta, ainakin tietyillä alueilla. Seudulla, jota rosvot kutsuvat unohdetuksi, kivilohkareita on paljon ja puusto harvaa. Yksi suuri kahakka aloitti sodan ja loi tuon seudun, joka alakynteen jääneiden kannatti unohtaa. Tuli rikkoo metsänpintaa ja jättää kuoleman maanpintaan siihen asti, että uusi elämä ehtii tekeytyä ja puskea esiin. 

 
Pirita Tolvanen on luonut rosvojoukosta karismaattisen yhteisön, jossa kaikki kannattelevat toisiaan. 

Rosvot nukkuvat vihollisten ja routarautojen takia puihin viritetyissä riippumatoissa ja pyrkivät muutoinkin mieluusti liikkumaan pitkiä matkoja maankamaran yläpuolella. 

Rosvojoukko liikkuu mieluusti liaanien ja puiden välille
viritettyjen nuorien avulla välttääkseen maan pinnalla 
piilevät vaaranpaikat. Tästä syntyy romaaniin
aivan erityinen tunnelma,  alituinen valppauden ja tasapainottelun
 tuntu. Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

Tolvanen ei ole itse luokitellut romaaniaan, mikä voi olla mahdolisimman laajan lukijakunnan tavoittamisen  kannalta hyväkin asia. Itse olin löytävinäni romaanista piirteitä maagisesta realismista.
 
Romaanin jännitteen kannalta keskeistä taistelua kuvataan melko vaisulla latauksella, etenkin yhden merkittävän sivuhenkilön kuoleman osalta. Toisaalta Mustan leijonan eetos onkin enemmän rauhanomaisen rinnakkainelon puolella. 
 
Tolvanen on kirjoittamassa tarinaa trilogiaksi. 
 
Musta leijona on läpikuvitettu. Tolvasen mukaan kuvituksen osuus on jopa viidesosa tekstiin nähden. Valtaosa kuvituksista on levitetty koko aukeamalle. Kuvitukset tehostavat tarinan intensiteettiä, ruokkivat lukijan mielikuvitusta keskushenkilöiden olemuksen osalta tai  antavat rauhallisen seisakkeen tihentyvissä juonenkäänteissä.  
 
Tekstin ja kuvituksen suhdetta havainnollistaa myös YouTubesta löytyvä selailuvideo.

 

Elämään kuuluu aina myös kuoleman siruja

Sini Helminen: Väkiveriset 1: Hurme, 324 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

Seison kotona vessan peilin edessä mustanvioletissa bilemekossa, korjaan ripsiväriä ja mietin, teenkö sen Kristianin vai itseni takia. Hallan varoitus kekristä kummittelee mielessäni. Olen menossa Antonin veljen kotiin ja Antonin aave on ilmestynyt meille jo kahdesti, vaikka minä olen sentään vain Antonin yhden illan deitti. Anton saattaa hyvinkin seurata myös Kristiania, enkä minä voi käydä tunkemassa huomaamattomasti hänen ovensa alle rautaveitsiä. En halua ajatella, kuinka voimakas Antonin henki on kekrin aikaan, jos jo heikompana se melkein tappoi Darth Maun. 

 

 

Karin Niemen tekemä kansi Sini Helmisen  YA-romaaniin Hurme on poikkeuksellisen vangitseva. Se erottuu taatusti edukseen kirjakaupan ja kirjaston hyllystä, jos se hoksataan laittaa tarjolle kansi edellä. 

 

Vastaväreillä leikittelevä kansi on samaan aikaan romanttinen, karmiva ja viekoitteleva, ja sellaisenaan se toimiikin erinomaisena johdatuksena romaanin tunnelmaan.

 

Nuortenkirjan kannella on aiempaa isompi merkitys lukemaan houkuttelemisessa. Suomessa halutaan aiempaa enemmän jäljitellä amerikkalaisia kansityylejä. 

Karin Niemen kansi todistaa, että omintakeisempi ja rohkeampi tyyli erottuu aina edukseen.

 

Hurme aloittaa uuden itsenäisistä osista koostuvan Väkiveriset-trilogian.  

 

Avausosa on jouheva sekoitus petoromantiikkaa, makaaberia kauhua, dekkaria ja realistista kerrontaa höystettynä vielä ripauksella huumoria. 

 

Seela – sukunimeltään enteellisesti Kalmankari – on aloittanut kirjallisuuden ja estetiikan yliopisto-opinnot Helsingissä ja asuu Darth Mau -kissan kanssa enonsa hautaustoimiston yläkerrassa. 

 

Hänen perheensä on kokenut kymmenisen vuotta sitten suuren tragedian, kun kolmostyttäristä kaksi on kuollut auto-onnettomuudessa ja vain Seela on jäänyt henkiin. 

Seela on käynyt terapiassa ja päässyt jaloilleen, mutta isä kipuilee yhä asian kanssa. 

 

Auttaessaan enoaan hautaustoimistossa Seela huomaa omaavansa kyvyn nähdä rajatilassa olevia kuolleita. 

Kun toimiston lavetille ilmaantuu epäonnistuneiden Tinder-treffien toinen osapuoli, öykkärimäisesti käyttäytynyt rikkaan suvun vesa Anton, tapahtumat kääntyvät paranormaalin puolelle.

 

Originelli Seppo-eno ei vähästä hätkähdä, sillä hänelläkin on sama erityiskyky.  Hän uskoo Seelan olevan riittävän kylmäverinen hyväksymään asian ilman suurempaa ahdistusta:  

”Ihminen on kuollessaan yhtä avuton otus kun syntyessään. Siksi on olemassa sellasia olentoja kuin kalmanväki, joita tavalliset heikkoveriset ihmiset eivät näe, jotka auttaa vainajia pääsemään tuonpuoleiseen. Ne henget, jotka eksyy ja jää maan päälle, hiipuu ja menettää hiljalleen voimansa”, – – .  

Ongelmia ilmenee lähinnä silloin, jos vainajan läheiset eivät haluakaan surun ja luopumisen pelon takia päästää vainajaa vapaaksi.

 

Samoilla luennoilla käyvä Halla kiinnittää Seelan huomion ja saa hänen sydämensä sykkimään aivan erityisellä rytmillä.

 

Helminen herättää suomalaisesta kansanperinteestä tutun kuvaston eloon. 

Seksuaalisuuden moninaisuus tulee esiin sivu- ja päähenkilöiden kautta. 

Alun väärinkäsitysten jälkeen Halla arvostaa Seelan suhtautumista: Seela ei nimittäin välitä siitä, mikä hän on, vaan kuka hän on.

 

Seela tulee vähitellen sinuiksi erityisominaisuutensa kanssa. 

Hän huomaa että elämä ei maistu elämältä ”ilman sitä pientä kuoleman sirua, tummaa ja huomaamatonta, jonka nykyihmiset tahtovat siivota pois, unohtaa, kadottaa näkyvistä”.

Moneen suuntaan assosioiva romaani syrjään sysityistä nuorista

Veera Salmi: Saari, 350 sivua, Otava 2018.

Näin kaduilla paljon kaltaisiani, nuoria, jotka eivät viihtyneet kodeissaan. Sen huomasi kävelytyylistä, käsien asennosta, olkapäistä, niskasta ja naamasta. Näin heidän laahustavan mäkeä ylös kouluun. He eivät oppineet sektoreita, vektoreita, sektioita eivätkä optioita. He olivat liian surullisia oppiakseen mitään. Tai väsyneitä. Tai vihaisia. Korkeintaan he jaksoivat tönäistä vierelleen tullutta ystävää, ehkä karjaisivat jonkun niistä sanoista, jotka aikuiset olivat laittaneet kiellettyjen listalle.

 

Puluboi- ja Mauri-kirjojen jälkeen Veera Salmi puhuttelee nyt varttuneemmpia lapsia ja nuoria. 

Saari-romaanista on turha etsiä Salmelle tyypillistä kepeää sanailua ja huumoria.  Yhteneväisyyksiäkin toki löytyy: edelleen Salmi puhuu  painokkaasti lapsen oikeudesta turvalliseen lapsuuteen ja aikuisten hoivaan.

Saari on hiukan ylipitkä  ja eri kertojanäkökulmiensa takia rakenteeltaan  hajanaiseksi jäävä lähitulevaisuuden dystopiaksi tai maagiseksi realismiksi luonnehdittava nuortenromaani. 

Se linkittyy jo nimellään klassisen kirjallisuuden ketjuun. Siinä on moderneilla mausteilla höystettyä uudisraivaajahenkeä  Daniel Defoen Robinson Crusoen tapaan, vaikka nuorelle lukijalle lähin assosiaatio taitaakin löytyä tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelmaformaatin kaltaisista mediailmiöistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lasten kaikkivoipaisuus ja halu luoda aikuisten määräysvallan ulottumattomiin omia tiloja on suosittu aihe. 

Muistetaanpa vaikka ruotsalaisen P. C. Jersildin Lasten saari (Tammi 1980) ja norjalaisen Aleksander Mellin  Lapsihallitus (Tammi 2010) tai hieman uudemmista kotimaisista lasten- ja varhaisnuortenromaaneista Briita Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki (Myllylahti 2017) ja Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010).

Nuortenromaanien dystopioissa yksi suosittu juoniaihelma liittyy siihen, kun nuoret huomaavat olevansa lähes ainoita henkiinjääneitä, esimerkiksi Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla -teosparissa (Tammi 2012) sekä K. K. Alongin Kevätuhrit- ja Ansassa -romaaneissa (Otava 2016 ja 2017).

Saaren kaltainen sielunmaisema, rujo ja lohduton, mutta toivonsäteitäkin kipunoiva, löytyy myös Seita Vuorelan teoksista Viima, Usva ja Karikko  (WSOY 2006, 2009 ja 2012).

Lukijan on pinnisteltävä erottaessaan keskushenkilöt toisistaan. 

Noname,  Hansama, Malala, Morris, Rastas, Aisha  ja Edison ovat aikuistuvia nuoria. Heillä kaikilla on omat kipupisteensä ja vastuksensa elämässä. 

Nuorten matka alkaa Napapiirin tuntumasta kohti Tyynenmeren saarta. Yhteyshenkilönä toimii jo aikuinen Simon, joka väärentää nuorille matkustusasiakirjat ja muut viranomaisten vaatimat paperit.

Salmen valitsema tekniikka, jossa ääni ja näkökulma annetaan nuorille, vaatii lukijalta keskittymistä. Välillä kertojat jopa itse epäilevät, että teksti on lukijalle haastavaa ja jopa ahdistavaakin: 

Älä nyt pelkää tätä seuraavaa synkkää. Saatat pian nimittäin ajatella: ”Liian surullista. Haluan mieluummin lukea Neropatin päiväkirjasta, kuinka Gregg Heffley pelaa jälleen Twisted Wizardia.” 

Ookoo, varmaan ihan viihdyttävää, mutta hei: elämässä on välillä synkkää. Ja sitä paitsi, olemme jo matkalla aurinkoon. Ajattele sitä, minä vien sinut kyllä Saarelle. – –
 

Juonikkaasti Salmi – monien kotimaisten nuortenkirjailijakollegoidensa tavoin – nivoo romaaniinsa nuorten vähentyneeseen lukemiseen liittyviä teemoja:

– – – Sitä paitsi olet vahva. Arvaa mistä tiedän? Heikommat ovat pudonneet kyydistä. Tästä tarinan kyydistä siis. Nykypäivänä se, että pääsee kirjassa näin pitkälle, vaatii uskomatonta mielen vahvuutta. Pelit, videot, puhelimet, leffat, sulkapallo, afrodance, ehkäpä olet niin onnekas, että sinulla on listassasi jopa kaverit, hauska perhe, kuka siis jaksaa enää vain istua ja lukea? 

Sinä jaksat! Olet jediritarikunnan suurmestarikeskittyjä! Olet kieltäytymisen maailmanmestari! Olet niin zen! Venyttele vielä hieman, ajattele aurinkoa, pyllistä kohti kuuta ja niin poispäin, minä julistan sinut joogamestariksi. Onnea! 

Okei, meni överiksi. Mennään siis eteenpäin.  – – –

Nuoret eivät pääse nauttimaan pelkästä vapauden huumasta. ja vapaudella on myös hintansa.

Nuorten tavoitteena on kasvaa omia vanhempiaan paremmiksi aikuisiksi.

Saarelle värvätään myös uusia eksyksissä olevia lapsia: kirjojen väliin piilotetaan värväyskirjeitä, ja jos viestin löytäjä täyttää tietyt ehdot, hän voi anoa paikkaa saarelta. 

Kelpoisuusvaatimuksien kautta Salmi piirtää esiin  nuorten pahoinvoinnin koko yhteiskunnallisen karuuden ja lohduttomuuden:

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa toooodella lohduttomaksi.

2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.

3. Suhde muihin mahdollisiin ”auttaja-aikuisiin” on huono tai suhdetta ei ole.

4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.

5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi.

Veera Salmen Saaren yhtenä punaisena lankana on tarinan kertomisen terapeuttinen voima.

Digiajan nuoretkin kaipaavat nuotiotulien ja tarinoiden ääreen. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi: ”Ilman venettä, ilman tietokoneita ja verkkoyhteyttä me emme enää olisi vapaita, vaan olisimme Saaren vankeja”.