Ole oma itsesi, älä välitä muista

Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet, 152 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Emmi Kyytsönen.
 

 
Uudet esikoiset ovat kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa nykyisin entistä harvinaisempia. Isot kustantamot ovat karsineet tarjontaa ja tietty kiintiö varataan jo entuudestaan tutuille tekijöille.
 
Tästä aiheesta hyvää keskustelua löytyy Mervi Heikkilän Kirjapuhetta-podcastista.  Nuortenkirjat nyt, osa 1 -jaksossa hän haastattelee WSOY:n kustannuspäälikköä Paula Halkolaa.

 
Kevään esikoiskirjailijan Sanni Ylimartimon (s. 1993) Pimeässä hohtavat tähdet yllätti minut ensin sillä, että kirjan säeromaanin formaattia ei mainita lainkaan kustantajan katalogissa saati romaanin takakannessa. 
 
Uskoisin, että menettely on täysin harkittua. 
 
Ehkäpä erilaiset genrekarsinat ovatkin jo tyyten turhia? 
 
Samankaltainen käytäntö sopisi myös selkokirjoihin. Kun lukija tarttuu ilman ennakkoluuloja aiheeltaan kiinnostavaan teokseen, hän saattaa yllättyä maustaan, lukutottumuksistaan ja laajentaa tällaisen onnenkantamoisen ansiosta omaa lukurepertuaariaan.
 
Pimeässä hohtavat tähdet on vahva debyytti, joka ei jää tietyn erityisteeman vangiksi, vaan kuvaa koskettavasti ja samastuttavasti nuoruuteen kuuluvaa epävarmuutta ja etsikkoaikaa. 

Se on jälleen hyvä esimerkki säeromaanin eduista, kun pyritään kuvaamaan nuoren ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä sekä ihmissuhteisiin, perheeseen ja omiin ajatusjumeihinkin liittyviä herkkiä asioita.
 
 
14-vuotias Mira käy yläkoulua pienellä paikkakunnalla Jurvassa, ”rupukylässä / Etelä-Pohjanmaan peltojen keskellä” – –  missä on ”liikaa huonekalutehtaita / ja liian vähän ihmisiä”. 

Hän on ikäisekseen pitkä tyttö ja itse asiassa luokkansakin pisin, ja kokee luokkatovereiden katseissa arvostelua. 

Mira uskoo olevansa ruma ja turha, väheksytty.
 
Ahdistavan kouluarjen vastapainona Miralla on onneksi pakopaikkana k-pop. 

Hän fanittaa eteläkorealaista poikabändiä, ERRORCIA, joka on tulossa keikalle Helsinkiin.

Mira kuuluu bändin suomalaisten fanien verkkoyhteisöön, jossa hänellä on hengenheimolaisia. 

Poikabändin laulujen sanat resonoivat Mirassa ja voimaannuttavat häntä kestämään arjen koettelemukset. 
 
Miran äiti on ylisuojeleva ja torppaa oitis tyttärensä ilmoituksen lähteä yksinään bändin keikalle. 

Aran ja estoisen tytön halu nähdä fanittamansa bändi on kuitenkin niin suuri, että hän on valmis uhmaamaan äitinsä kieltoa.
 
Ylimartimon esikoisromaanin erityisenä ansiona on tapa, jolla hän kuvaa nuoruuden tuntemuksia pienellä syrjäisellä  paikkakunnalla varttuneen nuoren näkökulmasta. 
 
Helsinkiin saavuttuaan Mira tiivistää havaintonsa:
 

Tämä ei tosiaan ole
Jurva, ajattelen
kun pojat kulkevat sähköpotkulaudoilla isiensä traktoreiden
sijaan ja joka kulmalla on itämainen kauppa
tai tatuointistudio.
Täällä en tiedä vastaantulevista mitään
juorut eivät kuulu kylän mummoille vaan jodeliin 
eikä ketään kiiinnosta, ellet ole julkkis.

 
Mira huumaantuu ”rumankauniista” kaupungista.

 
    Olen sillä tavalla nuori 
kuin vain äidiltään karkuteille lähtenyt voi olla.

 
Pienien vihjeiden perusteella lukija saa vähitellen huomata, että irtiotto kodin tukahduttavasta ilmapiiristä tekee Miralle hyvää. 

Taitekohdaksi muodostuu yhden bändin jäsenen julkinen avautuminen kesken yhtyeen keikan omista peloistaan ja tunnoistaan. 

Mira oivaltaa, että hänenkin pitää uskaltaa olla oma itsensä.

Säeromaanille ominainen ilmavuus ja toisaalta kerronnan poikkeuksellisen  latautunut tunnelma tekee Miran voimaantumisesta uskottavaa. Kyse ei ole hokkus-pokkus-tempusta, vaan luultavasti pidempikestoisesta prosessista, joka sysää tytön vapautumaan aiemmista estoistaan ja jumeistaan.  
 
Keikalta kotiin palatessa Mira rohkaistuu tekemään aloitteen ja kertoo tunteistaan luokkakaveriaan Mikoa kohtaan. 
 
Ylimartimo kuvaa  hienosti – ja ilmiselvästi myös oman kokemuksensa siivittämänä – fanikulttuurin ja fanittamisen merkitystä nuoren ihmisen identiteetin rakentamisessa.  
 

Kirjan nimi on erityisen onnistunut viitatessaan toisaalta fanikulttuurin tähtiin ja Miran huoneen kattoon liimattuihin, pimeässä hohtaviin tarratähtiin. 

Myös Emmi Kyytsösen kansikuva kiteyttää romaanin teemat hienosti.

 

 

 

Perhonen joka tulee kotelostaan

Dess Terentjeva: Ihana, 128 sivua, WSOY 2021. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 

 

Dess Terentjevan Ihana on yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta. Sen käsikirjoitus voitti jo viime vuonna WSOY:n Taajuus Z -kirjoituskilpailun, jossa etsittiin uusia ääniä kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. 

Kilpailuun toivottiin uusia näkökulmia tämän päivän nuoruuteen, tarinoita esimerkiksi erilaisista kulttuuritaustoista tulevista ja erilaisia sukupuoli-identiteettejä edustavista nuorista.  

 

Nämä toiveet Ihana täyttääkin jopa kolminkertaisesti: ensinnäkin sen toinen keskushenkilö on venäläisen äidin lapsi ja kulttuuriset, osin varsin kliseisetkin venäläisiin liittyvät ominaispiirteet tulevat tarinassa esille. Toiseksi kirjan fokuksessa on nuoren seksuaalinen identiteetti ja päähenkilön, yhdeksäsluokkalaisen Liljan, ihastuminen muunsukupuoliseen ”Ihanaan”, eli Vaniin. Kolmanneksi Terentjeva on kirjoittanut kirjan nyt niin suositulla kerrontatekniikalla säeromaaniksi. 

 

Lilja on tiedostava teini. Hänellä on yhtä tiedostava ja fiksu isä, joka yllättää tyttärensä esittelemällä uuden naisystävänsä, venäläisen Darjan. 

Darja on Liljan mielestä – – ”aikuinen nainen, / vaikka ei kyllä näytä ikäiseltään, vaan nuoremmalta / – – .

Liljan ajatusmaailma  ja persoona tulee vähitellen lukijalle tutummaksi:

 

– –  Lilja ei ole kuunnellut bilsassa mut

voiks tältä tuntua jos on perhonen joka tulee kotelostaan?

VAPAALTA.

Tosi tosi omituisesti samalla tavalla kuin silloin, 

kun Lilja kertoi iskälle olevansa pan.

VAPAALTA. 

 

Liljan elämä menee jengoiltaan, kun Darja esittelee tyttärensä (tai lapsensa, jota äiti ei oikeasti tunne lainkaan...).

 

Terentjeva kuvaa raikkaasti teini-ikäisen ihastumista, johon liittyy kakofoniaa ja  spontaanisuutta. Hänen kielikuvissaan on tuoreutta: Liljan ”ärtymys hölskyy”, kun asioista puhutaan väärien oletusten perusteella. 

Isän syvä huokaus ”tekee huoneeseen kuopan, / niin suuren että koko Jyväsjärvi voitaisiin valuttaa sinne”. 

 

Ihana on särmikäs lukukokemus, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja heittäytymistä. 

Sekä Ihanassa että J. S. Meresmaan Khimaira-säeromaanissa (Myllylahti 2021) kuvataan keskushenkilöiden vanhempia, joille lapsen seksuaalinen suuntautuminen tulee yllätyksenä ja on suurelta osin heille tabu-aihe. 

 

Säeromaanin väljempi ilmaisurekisteri kiinnostaa nyt kotimaisia nuortenkirjailijoita. Veera Salmen uusin Olin niinku aurinko paistais (Otava 2021) on niin ikään säeromaani ja myös Salla Simukka on kertonut Parnassossa 5/2021, että hän suunnitteli aluksi Matalapaine / Korkeapaine -kääntökirjansa (Tammi 2021) muodoksi säeromaania.  

On hyvä, että nuorten "perusproosan" rinnalle saadaan myös uusia kerronnan tapoja. 

Joulukuun alussa ilmestyvän Onnimanni-lehden vuoden viimeisessä numerossa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Annu Viheriälehto kertoo kiinnostavasti näkemyksiään säeromaanin potentiaalista nykynuorten parissa. 

Toivottavasti pian saadaan myös akateemista tutkimusta siitä, kuinka säeromaani kolahtaa erilaisiin nuoriin! 

Dess Terentjeva (s. 1992) asuu Tampereella. Hän on syntyjään venäläinen ja muutti seitsemänvuotiaana Venäjältä äitinsä kanssa Suomeen. Aiemmin hän on kirjoittanut urbaanifantasiaa yhdessä Susanna Hynysen kanssa. Fantasiatrilogian avaus,  Neonkaupunki (Like 2020), palkittiin äskettäin Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n Kuvastaja-palkinnolla viime vuoden parhaana fantasiaromaanina. 

 

Grafia ry:llä on ollut kuluvana syksynä kiinnostava kampanja, jossa 13 uutuuskirjasta  on voinut löytää terveisiä kirjasuunnittelijalta.

Ihanan kansigraafikko Riikka Turkulainen kertoo romaanin väliin piilotetussa kirjeviestissään siitä, kuinka Ihanan  kansikuva  syntyi. Prosessin kuvaus havahduttaa kiinnittämään enemmän ansaittua huomiota kirjankansitaiteeseen! 

Uuden vuosituhannen Me kolme ja jengi

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus, suomentanut Niko Toiskallio, 317 sivua, Otava 2021.

 

 

JA SITTEN KUULUIVAT LAUKAUKSET.
 
Kaikki
juoksi, 
kyyristy,
piiloutu,
paino 
ittensä kasaan.
 
Teki niinku meille
kaikille oli opetettu.
 
Paino huulet 
katuun ja rukoili
ettei jysäys ja sitä seuraava
luodin viuhahdus 
osu meihin. 
 

 
15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on ammuttu. 

Pikkuveli on ollut tilanteessa mukana, mutta kukaan ei ilmoittaudu silminnäkijäksi. 

Poliisikaan ei setvi tapahtumia riittävästi ja Will vannoo kostavansa tapahtuneen.
 
Tapahtumat sijoittuvat isoveljen kuolemaa seuraavaan päivään. 

Will kohtaa kotitalonsa hississä ihmisiä, joita hän epäilee osallisiksi veljensä kuolemaan.   

Jason Reynoldsin säeromaani Minuutin mittainen ikuisuus (alk. Long Way Down, 2017) jatkaa ansiokkaasti Otavan aloittamaa kiinnostavien uusien afro-amerikkalaisten nuortenkirjailijoiden tuotannon esittelyä. 
 

Yksi ensimmäisistä oli heti tuoreeltaan myös suomennoksena ilmestynyt Angie Thomasin Viha jonka kylvät (alk. The Hate U Give, 2017). Erityisen kiinnostavaa on se, että Reynoldsin säeromaani  on ilmestynyt Yhdysvalloissa samana vuonna kuin Thomasin romaani, vuonna 2017. 
 
Minuutin mittaisen ikuisuuden suomentaja Niko Toiskallio (s. 1969) tunnetaan rap-artistina mm. taiteilijanimillä MC Nikke T, Nikke T, Chyde, Chydenius, Chydeone ja djsucks. 
 
Olisikin kiinnostavaa vertailla alkuteosta ja Toiskallion suomennosratkaisuja toisiinsa. 

Keskushenkilö Will on mieltynyt anagrammeihin ja käännöksessä nämä ovat varmasti  aiheuttaneet haasteita.
 
Toiskallio käänsi myös  Angie Thomasin uusimpaan suomennokseen (Mun vuoro, Otava 2020) kuuluvat rap-lyyriikat. 

Voisi luulla, että rap-artistien hyödyntäminen kääntäjinä herättää myös alan nuorissa harrastajissa katu-uskottavuutta ja kiinnostusta!
 
Reynoldsin kirjaa markkinoidaan säeromaanina, mutta tarkat lajiluokitukset eivät ole tarpeen. Muutamat osuudet toimivat myös itsenäisinä runoina. 
 
Reynolds ”kikkailee” taitavasti ja tietoisesti välillä myös kuvarunon perinteellä. 

Runon taitolla ja sen luomalla rytmillä on aina tietty merkitys. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Will miettii maanjäristystä, sanat on mielivaltaisesti ja tavutussääntöjä rikkoen erotettu toisistaan.
 
Reynolds on valinnut tarkkaan tietyt symbolit ja topokset, jotka ovat teoksen ymmärtämisen ja juonen kannalta tärkeitä. Kiehtovia nostoja ovat esimerkiksi  isoveljen vuoteen vieressä olevan lipaston jumiutunut laatikko ja hissi ahtaan suljetun paikan symbolina.
 
Minuutin mittainen ikuisuus kertoo komeasti ja samastuttavasti surutyöstä ja traumaattisesta asiasta toipumisesta. 
 

– – Ihmiset aina
rakastaa toisiaan enemmän sit kun ne on kuolleita. 

 
Kiinteän kaveriporukan välinen lojaalius ja veljesten luja tunneside on kuvattu hienosti, ja näiltä osin Reynoldsin teosta tekee mieli verrata S. E. Hintonin nuortenkirjaklassikkoon Me kolme ja jengi. 
 
Reaali-aikaan ja mielikuvitukseen sijoittuvien tapahtumien hahmottaminen ja erottaminen toisistaan vaatii lukijalta erityistä tarkkaavaisuutta. Näiltä osin kyse on ns. aukkoisesta ja monitulkintaisestakin säeromaanista, josta hyviä kotimaisia esimerkkejä ovat Kirsti Kurosen Paha puuska, Pönttö ja Merikki.
 
On kiinnostavaa, että romaanin analyysin tueksi verkosta löytyy luetun ymmärtämistä helpottavaa "tukimateriaalia", kysymyksiä, jotka auttavat tapahtumien tulkinnassa.

 
Säeromaanilla on pohjaa tosielämässä eli se täyttää avainromaanin määreet. 

Reynolds joutui 19-vuotiaana käymään läpi hyvän ystävänsä väkivaltaisen kuoleman. Hän jopa suunnitteli ystäviensä kanssa kostoa, mutta tekijää ei pystytty koskaan jäljittämään. 
 

Jason Reynolds (s. 1983) varttui merkittävät kasvuvuotensa Marylandissa ja innostui jo nuorena rap-lyriikasta, joka antoi hänelle työkaluja omaan kasvuun mustaihoisena poikana. Kirjoja hän ryhtyi omien sanojensa mukaan lukemaan vasta 17-vuotiaana.

Hän on omistanut romaaninsa ”Kaikille nuorille veljille ja siskoille nuorisokodeissa ympäri maata. Niille, jotka olen tavannut, ja niille, joita en. Teitä rakastetaan”.

 

 

 

 

 

 

 

Vertauskuvilla ladattu kaiken ikäisten kirja toipumisesta

Kristina Sigunsdotter & Clara Dackenberg: Landet som icke är, 86 sivua, Förlaget 2020.

 

Kristina Sigunsdotterin ja Clara Dackebergin Landet som icke är kertoo suomenruotsalaisesta modernistista, runoilija Edith Södergranista (1892–1923). 

 

Kyse ei kuitenkaan ole viime vuosina yleistyneestä naisten sankaritarina -konseptiin kuuluvasta lasten tietokirjasta, vaan omintakeisesta ja kohderyhmiä karttavasta kasvutarinasta. 

 

Yksinomaan esineenä kirja on tavattoman kaunis. 

Kirjan nimi ja tekijät on stanssattu hopeavärillä kirjan kanteen ja kannen tumma sininen luo teokselle aivan erityisen intensiteetin. 

 

Edith Södergran sairastui keuhkotautiin 16-vuotiaana 1908. 

Hänen isänsä oli kuollut tautiin edellisenä vuonna. 

Edithiä hoidettiin Nurmijärvellä Nummelan parantolassa ja tähän ajanjaksoon sijoittuu myös Sigunsdotterin ja Dackenbergin teos.  

Jag stod ensam kvar

en flicka på ett sanatorium

med blödande lungor 

bleg rödögd

i min vita bäddskjorta

jag var nästan lika vit själv. 

Äidin vierailuun liittyvä huoli tiivistyy kuvituksen
harmaaseen väriskaalaan. Viherkasvi ja punainen
kirja kuvan vasemmassa ylälaidassa vihjaavat
 kuitenkin potilaan elämänhalusta. Clara Dackenbergin
kuvitusta Kristina Sigundsdotterin kirjaan
Landet som icke är (Förlaget 2020).  

 

Kustantamo Förlagetin katalogissa teos on luokiteltu lastenkirjallisuudeksi. Kirja on  yksi kuudesta lastenkirjallisuuden Runeberg Junior -ehdokkaasta. 

Sisältönsä puolesta se karttaa kuitenkin kaikkia keinotekoisia määritteitä tai etuliitteitä. 

 

Mielestäni teos täyttää kuvitetun säeromaanin kriteerit.

 

Sigunsdotterin kieli on latautunutta, kerroksellista ja äärimmmäisen intensiivistä. 

 

Takautumat, kuumehoureet ja tytön reaaliaikaiset havainnot sekoittuvat toisiinsa. 

 

Edith Södergranin runouteen perehtynyt lukija löytää suoria viitteitä runoilijan tuotantoon ja sen keskeisiin teemoihin. 

 

Vanhasta huvilasta löytyy huoneita, joissa
eletään eri vuodenaikoja. Clara Dackenbergin 
kuvitusta Kristina Sigundsdotterin kirjaan 
Landet som icke är (Förlaget 2020).  

Tytön kohtaa unen ja valveen rajalla Lyckokattenin, Onnenkissan, joka johdattaa tytön vanhaan huvilaan, ”Maahan, jota ei ole”. 

 

Siellä hän tapaa ikäisensä tytön, jonka elinvoima tiivistyy punaiseen mekkoon. 

Huvilan tornihuoneessa asuu olemukseltaan synkeä ”nopanheittäjä”, kaitaluinen vanha nainen, joka toiminee elämänkohtalon vertauskuvana. 

Tytön uusi ystävä kieltää menemästä tornihuoneeseen, mutta klassisten satujen sankarien tavoin kielto on tietysti tehty uhmattavaksi. 

 

Lyckokatten, Onnenkissa, tarkkailee tyttöjen toimia
ruohikon suojassa. Clara Dackenbergin 
kuvitusta Kristina Sigundsdotterin kirjaan 
Landet som icke är (Förlaget 2020).  

Nopanheittäjä antaa tytölle arpakuution, jossa on sekä valkoisia että punaisia laitoja. 

Jos tyttö heittää valkoisen, saa nopanheittäjä päättää hänen kuolemastaan, kun taas punainen väri johtaa nopanheittäjän kuolemaan.

Keuhkotaudissa punainen väri liitetään usein sairauden
 pahenemiseen veristen yskösten takia, mutta tarinassa ja
kuvituksessa punainen on elämän ja toipumisen väri. 
Clara Dackenbergin kuvitusta Kristina Sigundsdotterin kirjaan 
Landet som icke är (Förlaget 2020).  

 

Kirjasta löytyy myös taso nykylapselle tai -nuorelle, jolla ei ole mitään ennakkotietoa jo ammoin kuolleesta Edith Södergran-nimisestä runoilijasta.

Kustantajan sivuilla kerrotaan, kuinka tekijäkaksikko on halunnut teoksellaan tehdä kunniaa Edith Södergraninn lisäksi myös heidän ihailemilleen lastenkirjaklassikoille, Astrid Lindgrenin kuvakirjalle Allrakäraste syster (suom. Kultasiskoni, WSOY) C. S. Lewisin Narnia-kirjoille ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjalle.  

Södergranin elämänkohtalosta irrotettuna Sigunsdotterin ja Dackenbergin teoksen voi lukea  terapeuttisena, voimaannuttavana tarinana. 

Sen punaiseksi langaksi nousee vakavan sairauden ja elämänhalun kamppailu sekä vaikeasta kriisistä selviytyminen. 

 

Dackenbergin sekatekniikkaa hyödyntävä kuvitus (vesiväri, kollaasi) sulautuu Sigunsdotterin tekstiin. Ilman kuvitusta teksti jäisi torsoksi.

Uskon, että visuaalisuus ja kuvitus tulevat lisääntymään lähitulevaisuudessa myös aikuistenkirjallisuudessa. 

Eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja (Gummerus 2021, suom. Taru Salminen) on romaani surusta ja valkoisesta väristä, ja tekijän ottamat mustavalkokuvat ovat siinä myös keskeisessä osassa. 

Mikä saa sydämen sykkimään?

Sarah Crossan: Kuunnousu, suomentanut Kaisa Kattelus, 381 sivua, S & S 2020. Kansikuva Hilla Semeri.

Yhdysvaltalainen Sarah Crossan on suomalaisille entuudestaan tuttu säeromaanista Yksi (S & S 2018), joka kertoi siamilaisista kaksosista, Cracesta ja Tippistä. 

Kuunnousun keskushenkilö on teini-ikäinen nuorukainen, Joe, mutta Hilla Semerin kansikuva taitaa silti vedota enemmän tyttöihin. 

Toivottavasti Suomeen saataisiin jo pian  – joko kotimaisina toteutuksina tai käännöksinä – aiheiltaan ja kerronnaltaan aidosti poikia kiinnostavia säeromaaneja. 

Yhdysvalloista suomennetaan nyt paljon nuortenromaaneja, jotka kuvaavat syrjäytyneiden perheiden arkea nuorten keskushenkilöiden kautta (esim. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Mun vuoro, Otava 2017 ja 2020 sekä  Courtney Summersin Sadie, Karisto 2019). 

Joen isoveli Ed on istunut jo yli kymmenen vuotta  vankilassa poliisin murhasta syytettynä ja odottaa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. 

Perheen isä on kuollut jo aiemmin ja äiti on pahasti alkoholisoitunut ja tullut riippuvaiseksi lääkkeistä. Karen-täti yrittää pitää perheen hentoisia kulisseja pystyssä, mutta hän tekee niin pikemminkin velvollisuudesta kuin lähimmäisenrakkaudesta. 

Traagisuutta veljen tilanteeseen tuo se, että häntä syytetään poliisin ampumisesta nimenomaan Texasissa, jossa kuolemantuomiot myrkkyruoskeineen ja sähkötuoleineen ovat vielä voimassa. 

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ällistyttää suomalaista lukijaa, joskin se on tuttua monista elokuvista ja tv-sarjoistakin. 

Joe ei ole käynyt yli kymmeneen vuoteen tapaamassa veljeään vankilassa, koska veljen luona käyminen tuntuu siltä ”kuin joku / tarraisi kiinni, / kiskoisi sisälmyksiä ulos / paljain käsin”. 

Crossan vuorottelee takaumien ja nykyhetken välillä. Lukija pysyy silti yllättävän hyvin  kyydissä mukana.

Isoveli on ollut aina Joelle myös isän korvike ja paras kaveri. Oma aikuistuminen ja hentoiset toiveet veljen kuolemantuomion peruuttamisesta muuttavat pikkuveljen asennetta. 

Joelle on kuitenkin tärkeää saada varmuus siitä, onko veli oikeasti syyllinen vai ei.

– – sitä voi tietää toisesta ihmisestä 

kaiken mahdollisen 

– pituuden, painon, sen tykkääkö kovista vai löysistä  

munista – 

mutta koskaan ei voi tietää mikä  

saa sen sydämen sykkimään. 

Joe saa työpaikan ja pystyy muuttamaan omilleen nuhjuiseen vuokra-asuntoon.

Myös tyttöystävä Nell osoittaa myötätuntoa ja Joe kokee ensirakkauden: 

Nelllin kanssa oleminen nytkäyttää pään taakse, 

saa luut humisemaan, 

veren sirittämään ja kiehumaan, 

kunnes me 

haparoimme, tapailemme ja likistämme 

toisiamme. – – 

Kaisa Katteluksen suomennos tavoittaa erinomaisesti iskevän kerronnan rytmin. 

Todennäköisesti kääntäjä joutuu tekemään säeromaanissa enemmän töitä sopivien ilmaisujen kanssa, kun tihentyneessä tekstissä jää enemmän ilmaa rivien väliin. 

Kuunnousu kuvaa pakahduttavan kauniisti anteeksiantamista ja perhesiteiden lujuutta myös äärimmäisissä oloissa. 

Monimuotoinen ja kirjava todellisuus

J. S. Meresmaa: Dodo, 157 sivua, Myllylahti 2020. Kansikuva Karin Niemi.

Kirsti Kuronen on kotiuttanut  suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen uuden lajityypin, jolla tosin ei vielä Pahan puuskan (Karisto 2015) ilmestyessä ollut suomen kielessä edes vakiintunutta nimeä.

Kuronen avaa verkkolehti Janossa kiinnostavasti säeromaanin olemusta. 

Hän on ollut tähän asti lajityypin ainoa suomalainen taitaja, mutta nyt onneksi J. S. Meresmaa kartuttaa valikoimaa Dodolla. Kuronen on todenäköisesti, esilehden kiitosten perusteella, ollut myös käsikirjoituksen ennakkolukijana.

Säeromaanit ovat tuoneet nuortenkirjavalikoimaan särmikkyyttä.

Kun lukijakunnan mieltymykset ovat pirstaloituneet, on yksinomaan hyvä, että valittavana on sopivaa luettavaa erilaisille lukijoille hyvinkin erilaisiin tarpeisiin. 

Aiemmin oletin säeromaanien kiinnostavan lähinnä paljon lukevia nuoria. Myöhemmin olen kuullut, että tähän mennessä suomennetut yhdysvaltalaiset säeromaanit, Sarah Crossanin Yksi (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus) ja Elizabeth Acevedon Runoilija X (Karisto 2019, suom. Leena Ojalatva), ovat kiinnostaneet myös maahanmuuttajataustaisia tyttöjä. Paksun kirjan lukeminen on antanut heille tyydytystä ja onnistumisen iloa tilanteessa, jossa lukeminen uudella kielellä vaatii usein vielä ponnisteluja. 

Käännettyihin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset säeromaanit ovat huomattavasti ohuempia ja  rakenteeltaan aukkoisia: rivien väleihin jää tulkinnan mahdollisuuksia, teksti jättää usein paljon myös lukijan työstettäväksi.

Aiemmin fantasiaa, vaihtoehtohistoriaa ja novelleja nuorille ja aikuisille kirjoittaneen J. S. Meresmaan Dodossakin on hyvällä tavalla ulokkeisuutta ja purtavaa. 

Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -nuortenromaanissa (Otava 2019) päähenkilöllä oli lemmikkinä kuriton lohikäärme. Dodon keskushenkilöllä, Iinalla,  on myös harvinainen lemmikki,  lepakonsukuinen otus, luonnontieteellinen ihme, jota ei kannata jättää ilman valvontaa.

Iinan poikaystävä Tuukka 

– – on toukkamoodissa

 Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä 

ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.

Masennuksen tuntoja ei muistaakseni ole aiemmin nuortenkirjallisuudessa käsiteltykään näin konkreettisesti, olennaisiin tuntoihin tiivistäen. 

 – Ei tää oo vihaa, Tuukka väittää vastaan. 

– Ei musta tunnu, että mä varsinaisesti vihaisin mitään. 

Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä.  

Mut on vaan suljettu tähän tilaan.  

Ruiskutettu lyijyä luihin ja pumpuloitu pää.  

Mikään ei tunnu miltään.

Iinan pitäisi keskittyä korottamaan numeroita päästäkseen lukioon ja sitä kautta aikanaan yliopistoon. 

Äidin mielestä on hyvä idea, että Iina lähtee isänsä luokse maalle. Iina ei ole yhtä innostunut. Välit isään ovat etäiset ja isällä on ollut aiemmin ongelmia alkoholin kanssa. 

Lopulta Iina myöntyy, mutta Dodoa ei voi jättää Tuukan hoteisiin. Tuukan entinen tyttöystävä, Sara, johon Iinakin on tutustunut ja ystävystynyt, ehdottaa että  Dodo siirretään perheen kesämökille.

Isän luona maalla riittää haasteita: isällä on lemmikkipossu Kalervo ja isän on vaikea ymmärtää tyttären eettistä valintaa olla vegaani. 

Meresmaa havainnoi yksityiskohtia tarkasti ja lukija saa ”maalata” mielikuvissaan silmiensä eteen näitä tunnetihentyneitä kohtauksia:

 Mutta sitten Sara ei sanokaan mitään. 

Se nousee lauteilta ja menee ulos. 

Saunan huuruisen ikkunan läpi näen  

sen hahmon laiturilla. 

Sarjakuvahahmoa esittävä pyyhe 

näyttää ekspressionistiselta taiteelta sen päällä.

Dodon voi halutessaan tulkita Iinan sieluneläimeksi. 

Tilanteessa, jossa tyttö ei ole sinut itsensä ja tunteidensa kanssa, eläin käyttäytyy väkivaltaisesti myös hoitajaansa kohtaan.  Iinan päästäessä eläimen vapauteen, muutkin asiat loksahtelevat luontevan tuntuisesti paikoilleen. 

Vasta välimatkan päästä Iina ymmärtää todelliset tunteesa paitsi Tuukkaa myös Saraa kohtaan.

– – Todellisuus on monimuotoisempi, 

paljon kirjavampi.  

Joko tämä tai sitten tuo JA tämä  

TAI 

en tiedä 

en tahdo valita, otan molemmat 

otan KAIKKI 

TAI  

ei kumpikaan

ei mitään joku muu mikä. 

Näiltä osin Dodo uudistaa myös nuortenkirjallisuuden vapaan seksuaalisuuden kuvausta, samaan tapaan Magdalena Hain ja Siiri Enorannan viimeaikaisen tuotannon kanssa.