keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Seurustelee susien kanssa


Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1. 426 sivua. Kansikuva Eevaliina Rusanen. Tammi 2012.





















No nyt se on ilmestynyt: ensimmäinen ison yleiskustantamon julkaisema suomalainen pararomantiikkaan luokiteltava nuortenromaani.

Pararomantiikasta on kyse, kun tavallinen – tai sellaisena itseään pitävä nuori – rakastuu olentoon, jota ei arkiuskomusten mukaan ole edes olemassa, esim. vampyyriin, ihmissuteen, keijuun tai lohikäärmeeseen.

Tällainen aihelma on ollut sivujuonteena esimerkiksi Sari Peltoniemen Hämärän rengissä (Tammi 2009) ja Maria Turtschaninoffin parin vuoden takaisessa Underforsissa, joka on vast´ikään suomennettu nimellä Helsingin alla (Tammi 2012).

Aikuistenkirjallisuuden puolelta samassa yhteydessä kannattaa muistaa Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Nuori esikoiskirjailija Elina Rouhiainen (s. 1988) kirjoittaa hyvin tietoisesti amerikkalaisen Stephenie Meyrerin Twilight-sarjan jalanjäljissä. Eevaliina Rusasen eroottisesti virittynyt kansikuvakin jäljittelee tätä genreä peittelemättömästi.

Rouhiaisen valppaudessa hyödyntää genren megasuosio ei ole mitään paheksuttavaa: hän kirjoittaa luistavasti ja koukuttavasti: rouva Huu ahmaisi kirjan reilun vuorokauden kuluessa vaikka ei tämän lajityypin suurimpiin ystäviin kuulukaan.

Jos jotain tähän teiniromantiikkaa tihkuvaan romaaniin olisi kaivannut lisää, niin sitä suomalaiskansallista paikallisväriä. Hyvin hentoisesti aivan alussa mainitaan suomalaisten muinaiset uskomukset susista, mutta muutoin kotikutoisuus näkyy vain jylhissä vaaramaisemissa.

Hyvää Meyerin Twilight-sarjaan verraten on se, että ylenmääräinen pähkäily seurustelukuvioiden suhteen ei ole Kesyttömän päähenkilölle, 17-vuotiaalle Raisalle, ominaista, vaikka tässäkin romaanissa on kolmiodraamaa ja ulkoapäin tulevia uhkia riittämiin.

Raisa muuttaa Helsingin Kalliosta Kajaanin lähelle Hukkavaaran kuntaan äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Raisa ikävöi ystäviä enemmän Torkkelin kuvataidelukion inspiroivaa opetusta, sillä kuvataiteet ovat hänen ykkösjuttunsa. Raisa saa huoltajakseen enonsa, johon hän ei ole ollut aiemmin missään yhteydessä.

Vähin erin Raisa lunastaa paikkansa pikkukaupungin teinien keskuudessa. Hukkavaara näyttää olevan hyvin kiinteä ja suljettu kyläyhteisö, joka pitää huolen omistaan.

Vaikka lempi on vasta tässä ensimmäisessä osassa leimahtamassa kahden hyvin eriparisen nuoren välillä, on kerronnassa hyvin eroottis-viritteistä latausta:

--- Hän hyväili toisella kädellä poskeani samaan aikaan kun toinen liukui hitaasti kylkeäni pitkin. Siten hän kosketti peukalolla alahuultani ja katsoi minua silmiin.

Jälkikäteen ajatellen se oli se nimenomainen hetki, jolloin todella käsitin, mitä avain pian tulisi tapahtumaan. Olin ajatellut sitä, haaveillut siitä, mutta mukana oli ollut aina myös hitunen pelkoa. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan, mitä odottaa. Osa ajatuksistani oli ollut niin nolottavia, etten ikimaailmassa olisi sanonut niitä ääneen.

Sillä hetkellä en kuitenkaan tuntenut mitään sellaista. Sillä hetkellä minut nimittäin valtasi tunne, jollaista en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Halu. Ei, tarve. Tarve, joka sai kaikki hermosoluni hereille, sumensi ajatukseni ja täytti näkökenttäni miljoonilla eri värisävyillä. Sai koko sisustani leimahtamaan tuleen. ---


Jutun juoneen kuuluu tietysti sekin, että Raisalla on itsellään myös jotain erityiskykyjä. Hän uskoo olevansa "melko tavallinen ihmislapsi", mutta saa vihjeitä omista taikavoimistaan eräältä kyläläiseltä.

Olen jo aiemmin pohtinut kotimaisen realistisen nuortenromaanin suosion näivettymistä dystopioiden yhteydessä. Raisan äidin kuolemaan liittyvä traumatisoituminen ja erillisyyden tuntu muihin ikätovereihin nähden oireilee viiltelynä ja jonkinasteisena paniikkihäiriönä – ja näitä rankkoja aiheitahan on ollut riittämiin realistissa nuortenromaaneissa. Raisa ottaa mittaa omista voimavaroistaan, mutta lukijalle jää luottamus siihen, että vastuksista selvitään.

Aiemmin naisten romanttisessa viihteessä lempi leiskui eri yhteiskuntaluokkien välillä ja yhteisö asetti mitä kekseliäämpiä rajoituksia tälle eripariselle rakkaudelle. Nyt pararomantiikan suosion nosteessa yhteisön painostuskeinot ovat muuttuneet väkivaltaisemmiksi ja ehdottomammiksi. Voimakkaat selviävät, mutta se vaatii toki myös erilaisia uhrauksia rakkauden alttarilla...

Susiraja-sarjalle on luotu myös jo omat kotisivut fanitusta varten.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Outo otus lumoaa koko perheen


Christel Rönns: Det vidunderliga ägget. 40 sivua. Bonnier Carlsen/ Söderströms 2012.















Fantasiakirjallisuuden pitkään jatkunut suosio näkyy kuvakirjallisuudessakin toden ja tarun rajapinnoilla liikkuvina ja yllättävinä tarina-aihelmina.



Christel Rönnsin kuvakirja alkaa realistisena kuvauksena: perhe on viettämässä kesäpäivää hiekkarannalla, kun sisarukset löytävät hiekan kätköistä ihmeellisen munan. Äidin mielestä muna on hauska sisustuselementti ja se otetaan mukaan kotiin. (Oikeassa elämässä näin ei tietysti saa tehdä, mutta tämä onkin satukuvakirja!)

Eräänä aamuna lapset löytävät munankuoret lattialta. Munasta on kuoriutunut outo otus, joka otetaan oitis perheenjäseneksi, asiaa sen kummemmin kyseenalaistamatta.

"Han ska heta Koi-Koi", säger jag och alla tycker att det är ett bra namn. "Men pappa, vad är det för ett djur?"
"Mm, viktigast är inte VAD det är för ett djur utan HUR det är", säger pappa som inte har en aning om vad han ska svara.




Koi-Koi viedään myös professorin tutkittavaksi, mutta hän kiistää moisen lajin olemassaolon kokoonaan. Koi-Koi syö valtavasti ja vie tilaa ja kaiken lisäksi se KUORSAA ja hajuhaitatkin ovat melkoiset.

Eräänä päivänä otus häviää. Kukin perheenjäsen, jopa Freya-koirakin, suree sitä omalla tavallaan. Viimeiseltä sivulta löyty vihje siiät, mihin Koi-Koi on lähtenyt...



Christel Rönnsin kuvitustyyli on hyvin kansainvälinen: sen karikatyristinen viiva, tarkkaan harkitut rönsyiset detaljit ja ornamentiikka viehättävät monenikäisiä.

Boheemin lapsiperheen arkeen solahtaa mielikseen ja sen joviaalia tunnelmaa tekisi mieli kokeilla myös omassa hivenen väljähtyneessä koti-interiöörissäkin.

Halutessaan kirjasta voi löytää suvaitsevaisuuden teemaa: outoa ja erilaista voi sietää sellaisenaan ja ottaa sen kyseenalaistamatta osaksi omaa arkeaan.

Kirja ilmestyy samanaikaisesti myös Ruotsissa Bonnier Carlsenin kustantamana.




Rouva Huu osallistui eilen FILI:n Kääntäjän sana -konferenssin päätöspäivään Helsingissä Tieteiden talolla ja alusti uusimman suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendeistä innostuneelle ja motivoituneelle kuulijakunnalle.

Konferenssiin osallistui 120 suomalaisen kirjallisuuden kääntäjää eri puolilta maailmaa. Näin suurta koulutustilaisuutta ei ole aiemmin Suomessa järjestetty ja konferenssi pohjusti samalla myös vuoden 2014 Frankfurtin kirjamessuja, missä Suomi on teemamaana.

Tutkijakollega Maria Lassén-Seger zuumasi suomenruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tarjontaa. Suomenruotsalaisten tekijöiden, niin kirjailijoiden kuin kuvittajienkin, kokema erillisyyden tuntu tuli monin kohdin Lassén-Segerin alustuksessa ilmi, kuten myös kirjailijoiden paneelikeskustelussa, jossa suomenruotsalaisista mukana olivat Minna Lindeberg ja Annika Luther ja suomalaisista kirjailijoista Sari Peltoniemi ja Terhi Rannela. Kaikki neljä pohtivat kiinnostavasti käännöksien merkitystä kirjailijan työssään.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Ei 73 vuoden ikäero mitään haittaa!


Anna Nuotio, Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Veikko ja Veikko. 32 sivua. Otava 2012.











Lastenkirjoissa vaalitaan yhä sitkeästi idylliä, jossa isovanhemmilla on rajattomasti aikaa lapsenlapsilleen. Todellisuus on nykyisin karumpi: hiljattain eläköityneet mummit ja ukit ohjelmoivat päivänsä monilla harrastuksilla ja ajanvietteillä, ja lapsenlapset joutuvat tyytymään yhteisen laatuajan rippeisiin.

Tyttären ja äidin, Anna ja Eppu Nuotion, sekä Kristiina Louhen uuden kuvakirjasarjan avaus on yhteisöllisyyden ja lähimmäisenrakkauden kaunis puheenvuoro.

Olisipa tällaisia joustavasti toimivia kerrostaloyhteisöjä myös oikeassa elämässä!



Veikon isä lähtee töihin ja Olka-tytön on tarkoitus viedä Veikko myöhemmin aamulla tarhaan (puhutaanko muuten enää lasten keskuudessa tarhasta, eikö pikemminkin päiväkodista, vaikka sekin on sanana hiukan harhaanjohtava ??). Olka huomaakin Veikon olevan kovassa kuumeessa. Hänen on löydettävä nopeasti tuuraava lapsenvahti, sillä Olkan on mentävä ylioppilaskirjoituksiin.




Ystävällisen naapurin avulla paikalle saadaan Veikko-setä samasta talosta. Veikon ystävä Villakin kaipaa tilapäistä lapsenkaitsijaa. Iso-Veikko tuntuu suhtautuvan yllättävään pestiin auliisti ja turhia nipottamatta: saahan hän vaihtelua yksinäisiin päiviinsä ja tutustuu talon asukkaisiin. Pikku-Veikon on ensin totuttava isomman Veikon erikoiseen kielenkäyttöön: mitä ovat tupluurit ja miksi Veikko neidittelee Villaa?


Veikko näyttäisi asuvan isänsä kanssa. Äidistä ei puhuta mitään ainakaan tässä ensimmäisessä sarjan osassa. Ovatko vanhemmat eronneet, äiti kuollut tai vaikkapa matkoilla tai kaupassa käymässä? Kaikkea ei tarvitsekaan selittää aina puhki, ja näin lukijoidenkin mielenkiinto säilyy virkeänä.

Olka tietää, että isolla Veikolla on aika huono muisti ja häntä huolettaa, että Veikko saattaa unohtaa olevansa lastenhoitajana.

"Enkä varmasti unohda", Iso-Veikko sanoo. "Joskus avaimet ja puhelimen, mutta en ikinä lapsia."

Veikko on seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha ja on asunut talossa viisikymmentäviisi vuotta. Veikko asuu aivan yksin, joten hänestä on hauskaa päästä hoitamaan Veikkoa ja Villaa.


Pikku-Veikko ja iso-Veikko seilaavat sohvaveneellä eksoottisia kalalajeja tutkimaan. Iso-Veikko onkin seilannut maailman meriä ja kertoo pikku-Veikolle monet tarinat.



Tekstin polveilua olisi voinut hiukan karsia. Kuvakirjoissa on nykyisin järkiään aivan liian paljon tekstiä! Toisaalta on kiitettävä sitä, että sivuhenkilöiden etnistä syntyperää ei selitetä tekstissä lainkaan. Tällainen alleviivaamaton monikulttuurisuus onkin selvästi lisääntymässä myös suomalaisissa lastenkirjoissa. Kaikki tummaihoiset eivät enää olekaan ulkomailta adoptoituja lapsia, vaan vaikkapa kotoperäisiä suomalaisia.

Kristiina Louhen värikylläiset kuvat ovat taattua Louhea.

Kodin kaaos tulee hallituksi design-huonekalujen ja tarkkaan valikoitujen tekstiilien ansiosta. Kuvakulmat vaihtelevat ja tuovat rytmiä kirjaan.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

"Hevosten hoitaminen on niin kertakaikkisen kivaa"


Päivi Lukkarila: Venlan alkeiskurssi. Kuv. Anu Mikkonen. 191 sivua. Karisto 2011.

Päivi Lukkarila: Venlan kesäponi. Kuv. Anu Mikkonen. 178 sivua. Karisto 2012.













Viime vuonna alkanut Päivi Lukkarilan Venla-sarja puoltaan hyvin paikkaansa kotimaisena helppolukuisena ja ratsastuksesta kiinnostuneille tytöille täsmäkohdistettuna sarjana.

Siinä on paljon samaa maltillista ja asiantuntevaa hevostietoutta kun ruotsalaisen Lin Hallbergin Sinttu- ja Eppu -sarjoissakin.



Venla on kahdeksanvuotias vanhempiensa ainokainen, joka yks-kaks hullaantuu ratsastusharrastuksesta. Äiti ja isä suhtautuvat varovaisen empivästi koko harrastukseen. Eikö se ole vaarallista ja kallistakin?

Mutta Venla pitää päänsä ja pääsee alkeiskurssille. Edes tallin isommat ja päällepäsmäröintiin taipuvaiset tytöt eivät lannista Venlan sisua. Välillä uusien haasteiden haltuun ottaminen pelottaakin pientä tyttöä, mutta vähin erin hän karaisee luontonsa ja oppii iloitsemaan uusista taidoista.

Venlan alkeiskurssi käsittelee ratsastusharrastuksen alkeita.

Venlan kesäponin alussa Venla joutuu harmikseen eroon talliympyröistä kokonaiseksi kuukaudeksi, kun vanhemmat haluavat viettää lomaa kesämökillä. Kaikeksi onneksi mökin naapurustosta Venla löytää suomenhevosen ja ponin laiduntamassa, ja oitis hän pestautuu, kuinkas muuten, kesänaapurin tallitytöksi!









Anu Mikkonen on parhaimmillaan nelijalkaisten ilmeikkäänä kuvittajana, hänen ihmishahmoissaan on välillä pientä jähmeyttä.



Molempien osien lopussa on sisällöltään identtinen ratsastusaiheinen havainnollisesti kuvitettu sanasto.

Olisiko ollut viisaampaa tehdä kullekin osalle oma erikoissanastonsa, kun Venlan taidot ja tietämyskin karttuvat sarjan edetessä? Todennäköisesti sarjaan mieltyneet heppafanit lukevat kaikki osat ja tällä tavoin he saisivat kartutettua myös tietämystään osa osalta uusilla knoppitiedoilla.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Anni Swan -mitali Raili Mikkaselle
















Suomen lastenkirjakaupassa jaettiin eilen IBBY Finlandin kolmen vuoden välein jakama Anni Swan –mitali. Tunnustus, johon kuuluu akateemikko Wäinö Aaltosen suunnittelema mitali myönnettiin lasten- ja nuortenkirjailija Raili Mikkaselle hänen viime vuonna ilmestyneestä lasten tietokirjastaan Suomen lasten linnakirja (Minerva, kuv. Laura Valojärvi).

Kirja on ollut esillä Lastenkirjahyllyssä viime vuoden heinäkuussa.

Palkintoperusteluissa sanottiin

kirjan yhdistävän taidokkaasti faktaa ja fiktiota. Laajassa tuotannossaan Mikkanen on ennenkin tarttunut suuriin historiallisiin tarinoihin ja henkilöihin ja onnistunut kertomaan menneestä elävästi ja koskettavasti.

Suomen lasten linnakirjan tarinat lähtevät liikkeelle historiallisista tapahtumista. Kaunokirjallisuuden ja tutkimustiedon yhdistäminen kiinnostavaksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi on haaste, jossa Mikkanen onnistuu - historia herää henkiin lukijan silmien edessä.

Lapsen ja nuoren näkökulmat tulevat tarinoissa ansiokkaasti esiin. Tietoa ja elämyksiä lukija saa paitsi Suomen linnoista, myös niin ylhäisten kuin alhaistenkin ihmisten elämästä ja kohtaloista. Kirjan on kuvittanut Laura Valojärvi. Suomen lasten linnakirja on erinomaista luettavaa niin lapsille kuin aikuisillekin.


Mikkanen palkittiin viime vuonna myös koko urastaan erityisesti historiallisten lasten- ja nuortenromaanien tekijänä Suomen Tietokirjailijat ry:n jakamalla 8 000 euron suuruisella Tietopöllö-palkinnolla.

Rouva Huu esitti viimekesäisen Suomen lasten linnakirjan arvion kupeessa toivomuksen, että kirja päätyisi itsestäänselvyytenä kaikkien Suomen linnojen museokauppoihin. Huu ei ole päässyt tekemään pistokokeita museokauppoihin mutta toivoo kainosti, että Lastenkirjahyllyn lukijat niitä tekisivät kesälomamatkoillaan ja ihmettelisivät museokauppojen henkilökunnalle erittäin painokkaasti, jos kirja valikoimista uupuu.

Lämpimät onnittelut Raili Mikkaselle myös Lastenkirjahyllystä!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kyllä pojallakin on tunteet, kun vähän pintaa rapsuttaa


Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva. 280 sivua. Suomentanut Sami Rouhento. WSOY 2012. Kansikuva Jussi Karjalainen.








Yhdysvaltalaisen Jesse Andrewsin esikoisromaanissa olisi toki lähtäkohtiensa puolesta aineksia 2000-luvun uudeksi Eric Segalin Lovestoryksi. Romanttiseksi siirapiksi kirja ei kuitenkaan taivu ja se pitäytyy rankan kuolema-aiheensakin osalta tiukasti poikien käytännönläheisessä ajattelutavassa ja angstisessa maailmankatsomuksessa.

Lapsen kuolema oli 1800-luvun varhaisissa lastenkirjoissa hyvinkin tyypillinen aihe: kulkutauteihin kuolleet lapset päästettiin maallisesta tuskastaan taivaan iloihin ja näin tarjottiin lohtua myös läheisille.

Nyttemmin nuortenromaaneissa keskushenkilöidenkin kuolemaa kuvataan ilman romantisointia. Viime vuosien tunnepitoisia lukukokemuksia ovat olleet esim. Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen (Otava 2009), Gayle Formanin Jos vielä jään (WSOY 2009) ja Jostein Gaarderin Enkelimysteerio (Tammi 2000). Rouva Huun henkilökohtainen suosikki on norjalaisen Mette Newthin Pimeä valo (Tammi 1998), historiallinen nuortenromaani, joka kertoo spitaaliin kuolevasta tytöstä.

Suomennoksen nimi johtaa harhaan, vaikka elokuvan tekemisestä kirjassa toki on kaiken muun ohella myös kyse.

Alkuteos on nimeltään lakonisempi, Me & Earl & the Dying Girl, ja se tekee kaikessa pönäkkyydessään enemmän oikeutta kirjan sisällölle.

Andrews vitkuttelee lukijan kietomisessa pauloihinsa (tohdin epäillä, että ehkä ihan kaikille lukijoille ei sittenkään riitä syötiksi nuoren ja komean kirjailijan potrettikuva kirjan etuliepeessä…) Andrews käyttää samaa metafiktiivisyyden leikittelevää ideaa kuin Vilja-Tuulia Huotarinen romaanissaan Valoa valoa valoa. Andrews nimittäin ripottelee tekstiin koko ajan mainintoja, joissa hän paljastaa olevansa tietoinen siitä, että lukija lukee hänen tekstiään:

Tässä osa minun ja Earlin taustatarinasta. Se luultavasti osoittautuu myöhemmin tärkeäksi, vaikka mistä sitä tietää. Uskomatonta, että te luette tätä vieläkin. Läimäyttäkää vaikka itseänne nyt pari kertaa naamatauluun ihan vain täydentääksenne tämän kirjan poikkeuksellisen idioottimaista kokemusta.


Greg ja Earl ovat molemmat nukkavieruja outolintuja, joita muut koulutoverit katsovat vähän viistosti. Greg on ylipainoinen ja potee paniikkihäiriötä. Tummaihoinen Earl on pienikasvuinen. Hänellä on ongelmaperhe ja tukku omia päänsisäisiä ongelmia.

Gregin äiti haluaa poikansa tekevän laupeudentyön ystävänsä tyttärelle, samaa koulua Gregin kanssa käyvälle Rachelille. Tyttö on sairastunut leukemiaan ja kaipaa virkistystä yksitotisiin päiviinsä. Vastahakoisesti Greg suostuu äitinsä pyyntöön. Koulussa olisi Rachelia paremmankin näköisiä tyttöjä läjäpäin, jotka eivät tosin viitsi uhrata huomiotaan Gregille.

Andrews viis veisaa lukijan empatian nostattamisesta Gregiä kohtaan. Poika esitetään lähes loppuun asti hyvin itsekeskeisenä ja tunteettomana teininä. Poikien energia menee lähes kokonaan erilaisten elokuvaparodioiden tekemiseen, kunnes on aika tehdä Rachelille viimeinen ja tunnustuksellinen elokuva. Vasta silloin Greg havahtuu elämän vääjäämättömään epäreiluuteen. Ja loppusivuilla lukijakin jo huomaa tuntevansa sääliä ja surua Gregiä kohtaan!

Antoisimpia ovat Gregin improvisoimat dramatisoinnit kuvitteellisista kohtaamisista oman perheen ja Rachelin kanssa. Niissä on hauskasti polveilevaa kerrontaa, ajatusten, lauseiden katkelmallisuutta.

Kuten näissä terapeuttisissa nuortenromaaneissa on tapana, niin vähin erin taiteelliset kunnianhimot asettuvat realistisiin uomiinsa: Greg löytänee oman äänensä ja onnistuu luovan itseilmaisun kautta taittamaan terän pahimmalta surulta ja ahdistukseltaan.

Rachel toivoo ennen kuolemaansa, että Greg hakeutuisi elokuva-alan koulutukseen. Myös Earl havahtuu perheensä tragediasta ja ryhdistäytyy kantamaan huolta itsestään, jotta pystyisi sen jälkeen auttamaan myös muita perheenjäseniään.

Kustantajien vauhti hirvittää jo hidasta hämäläistä, rouva Huuta. Alkuteos ilmestyi kuluvan vuoden maaliskuussa ja Sami Rouhenton suomennos ilmestyi jo toukokuun lopussa!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Ruotsalaiset osaavat juhliakin Mikkoa niin tyylikkäästi


Suomalaiset kustantajat voisivat ottaa mallia lastenkirjallisuuden markkinointiin Ruotsista. Siellä nimittäin osataan ottaa ilo irti rakastettujen lastenkirjasankarien juhlavuosista. Fanittaminen on myös helppoa hyvin suunniteltujen ja lapsia houkuttavien nettisivujen takia.

Käykääpä kurkkaamassa Mikko Mallikkaan sivuja, joilta löytyy myös tuoreimpia juhlavuoden tapahtumatietoja.






Gunilla Bergströmin Alfos Åberg –kirjoja on 40 vuoden aikana julkaistu eri puolilla maailmaa jo liki kahdeksan miljoonaa kappaletta, näistä puolet Ruotsissa. Huh-huh!

Tukholman kaupunginmuseossa Ryssgårdenilla Slussenilla on nähtävillä Mikko Mallikkaan juhlanäyttely Kolla Alfons Åberg – 40 år! ensi vuoden maaliskuuhun asti. Sieltä löytyy myös rekonstruktio Mikko Mallikkaan kodista... ja kenties myös Mikon isä piippua polttelemasta...












Skånessa etelä-Ruotsissa Lundin kaupungissa sijaitseva Kulturen-museo juhlii sekin Mikko Mallikasta. Museossa lapset voivat muun muassa viettää Mikko Mallikas –teemaisia synttäreitään!



Junibackenin vaihtuvassa toiminnallisessa näyttelyssä esillä on aina ensi vuoden maaliskuuhun asti kuvakirjailija Jan Lööf, joka sai viime vuonna Rabén & Sjögrenin kustantamon jakaman 50 000 kruunun suuruisen Astrid Lindgren-palkinnon.

Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja viettää tänä vuonna 65-vuotisjuhlaansa, Kristiina Louhen Aino-kirjat viettävät ensi vuonna 20-vuotisjuhlaa ja Maikki Harjanteen Minttu-kirjat 35-vuotisjuhlaa. Marjatta Kurenniemen viehättävä tyttökaksikko Onneli ja Anneli ehätti sekin viime vuonna 45 vuoden kunnioitettavaan ikään ja Oiva Paloheimon Tirlittan täyttää ensi vuonna 60 vuotta... vain muutamia rakastettuja suomalaisia lastenkirjahahmoja esimerkinomaisesti mainitakseni…

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Gunilla Bergströmin kuvakirjassa Mikko ja kuva ovat molemmat kuninkaita


Gunilla Bergström: Mikko Mallikas on kuningas. Suomentanut Sanna Uimonen. 32 sivua. Tammi 2012.




















Ruotsissa on varmasti ilmestynyt useitakin juhlakirjoja Mikko Mallikkaan 40-vuotisjuhlavuoden ja Gunilla Bergströmin 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi, mutta Suomessa saadaan iloita tästä viime vuonna alunperin ilmestyneestä uudesta Mikko Mallikas -sarjan suomennoksesta.

Bergström on tinkimätön kuvakirjailija, joka tahtoo selvästi kulkea omia polkujaan. Mikko Mallikas ihmettelee -kirjasta lähtien sarjan kirjat ovat olleet entistä filosofisempia. Ne käsittelevät isoja asioita - maailmankaikkeutta, sotaa ja oikeudenmukaisuutta.

Tavallaan kehityksen voi nähdä myös heijastelevan muuttunutta lapsikäsitystä. Bergström ei enää katso asiakseen kuvata lapsen arkeen liittyviä ohimeneviä ongelmia: niitä on käsitelty jo riittävästi. Nyt hän haluaa sysätä uutta 2000-luvun lapsisukupolvea isojen asioiden äärelle ilman holhousta ja hyssyttelyä.



Bergström ei ole koskaan vähätellyt lasten ymmärrystä ja oivalluskykyä.

Mikko Mallikas on kuningas -kirjassa varsinainen nelivärinen tarina on unta ja sen prologi ja epilogi mustavalkoisia. Näin Bergström korostaa, mikä tarinassa on tärkeintä, olkoonkin se vain - ilmitasollaan – pelkkää kuvitelmaa.

Mikko näkee siis unen ja kertoo siitä innostuneena herättyään isälleen. Isä vähättelee unen merkitystä, sillä "--- eihän sitä oikeasti tapahtunut".

Unessa Mikko on siis kuningas, kaikkivoipainen ja onnensa kukkuloilla. Hänellä on voimasäkki, josta

--- löytyy tulta ja vettä, eli taskulamppu ja suihkepullo
kultaa ja jalokiviä... eli kauneimmat lasikuulat
leipää ja aseita... eli pullaa ja papatteja
ja ruusu ja muuta tarpeellista.
Ja lisäksi hänellä on tietysti kuruunu.
Sillä hän itse... on kuningas!






Mikon hallitseman omakansan asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin kuin hallitsija luulottelee itselleen. Nälänhätä ja kuivuus riuduttavat omakansaa. Nuuskijat vakoilevat kuningasta ja suunnittelevat kapinaa.

Mutta Mikolla on voimasäkissään taikaesineitä, jotka saavat kaiken parhain päin. Suurimman vaikutuksen tekee säkin pohjalla oleva ruusun terälehti.

Jokainen voi itse kuvitella, mitä tuo voimauttava ruusun terälehti todellisuudessa symboloi.





Bergströmin viisaan tarinan voi ajatella kuvaavan maailmanpolitiikkaa, kehitysmaiden tilannetta, demokratiaa tai suuren ja pienen kohtaamista.

Yhdellä tasolla kyse on myös lapsen kaikkivoipaisuuden kokemuksesta: että lapsella on käsissään kaikki se voima ja viisaus, millä maailman ongelmat - olipa kyse sitten kaveripiirin, perheen tai suurvaltojen tason ongelmista – voidaan käden käänteessä ratkaista. Ja tietysti kuvakirja on myös lapsen mielikuvittelun ja pidäkkeettömän fantasioinnin puolustuspuhe. Juuri tästä kaikissa Mikko Mallikas -kirjoissakin on kyse!

On myös loogista, että Berström on vähin erin muuttanut Mikko Mallikas -kirjojen vaikeusastetta. Mikko on varttunut ensimäisten kirjoen nelivuotiaasta leikki-ikäisestä kriittisesti ajattelevaksi ekaluokkalaiseksi. Siksi kohtaamiset isänkin kanssa ovat entistä haasteellisempia, ja isä ei enää aina itsekään osaa vastata Mikon kiperiin kysymyksiin.

Kollaasikuvituksen osalta Bergström on jäljittelemätön mestari, jonka nyansseista moni retrokuvituksen vanavedessä tekniikasta riehaantunut nuoremman polven kuvittaja voisi ottaa oppia.

Bergström käyttää valokuvaa, tapettia, eri värisiä papereita hyvin maltillisesti kuvituksensa tehokeinona. Näin kollaasi ei syö huomiota itse pääasialta, tärkeältä sanomalta, jossa vastapoolit asettuvat selkeästi näyttämölle.



Tänään koulujen päätösjuhlapäivänä moni nuori tuntee kaikkivoipaisuutta tulevaisuuden suunnitelmien suhteen.

Rouva Huu toivoo heille kaikille omia voimasäkkejä uusiin haasteisiin.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

"Fiksuja lapsia, mutta lapsia, ja siksi sählääjiä"


Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja mafian vanki. 165 sivua. Karisto 2012. Kuvittanut Jari Paananen.

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa. 194 sivua. Karisto 2012. Kuvittanut Jari Paananen.











Lahtelaisen Kalle Veirton varhaisnuorten dekkarisarja Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka on karttunut viidessä vuodessa kymmenellä osalla. Parhaimmillaan toissa vuonna uusia kirjoja ilmestyi peräti kolme kappaletta ja nämä kaksi sarjan päättävää uusinta osaakin ilmestyivät lähes peräkkäin.

Veirton sarja on hyvä yritys tehdä pojille helppolukuista ja vetävästi kirjoitettua dekkaria. Tyyli jää kuitenkin paikoitellen hiukan jahnaavaksi. Parastaan Veirto antaa mutkattomien kaverisuhteiden ja huolehtivien vanhempien kuvauksessa:

Aamulla äiti herätti mut yhdeksältä. Vastoin suunnitelmia me pidettiin perheen kesken nopeat salajuhlat ennen isän lähtöä. Isä ja MM odottivat mua valmiina olohuoneen pöydässä. Ämämmän päässä oli intiaanipäähine, jonka sulkana oli paperista taiteltu isoveljen kuva.

Siis mun.

Pukuun sonnustautunut isä pomppasi pystyyn nähdessään mut ja tuli halaamaan. Se rutisti mut deodorantintuoksuiseen kainaloonsa ja pörrötti tukkaa ja kokeili rystysillä leukaperää. Taputti sitten harteille ja antoi pusun otsalle.

Kaikki muu oli okei, paitsi pusu. Mutta en mä valittanut, mä halasin takaisin. Ja sitten siihen tuli kolmanneksi äiti, ja me kaikki halattiin toisiamme.


Henkka lähtee mumminsa, parhaan ystävänsä Kivimutkan ja perheen kanssa lomailemaan Italian Toscanaan. Pojat nauttivat täysin siemauksin auringosta, uima-altaasta ja huolettomasta löysäilystä, mutta eivät voi salapoliisivainulleen mitään. He kiinnittävät huomiota pakettiauton matkassa kulkevaan vastentahtoiseen ikätoveriinsa ja jäljittävät pojan olinpaikan. Onko poika joutunut mafian vangiksi?

Henkan isä on äitiä huomattavasti näkyvämpi sivuhenkilö, joka opettaa pojille myös kielenkäytön nyansseja, puhuen välillä sarkastisesti ja ironisesti. Isä suhtautuu poikien edesottamuksiin myös lunkisti ja toteaa lasten olevan "fiksuja lapsia, mutta lapsia, ja siksi sählääjiä".




Sarjan päättävässä osassa Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa vietetään Henkan 11-vuotissyntymäpäiviä. Vanhemmat ovat järjestäneet syntymäpäiväkutsujen ohjelmanumeroksi salapoliisitehtävän, jossa on rastien ja niiden vihjeiden perusteella selvitettävä murhamysteeri. Tehtävän ratkaisun yhteydessä tietysti sattuu ja tapahtuu.

Sarjan rasitteena – tai vahvuutena – (asian arvottaminen on tietenkin riippuvainen lukijan iästä: aikuinen saattaa lukea hyvinkin mielikseen tällaista vanhojen poikakirjojen henkeen kirjoitettua keppostelevaa sarjaa...) on poikapäähenkilöiden hiukan epäuskottavan aikava pikkuvanhuus ja yksitotisuus. Henkka ihailee Sherlock Holmesia ja saa syntymäpäivälahjaksi Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvistin, mutta tuntuu kuitenkin arvostavan enemmän kavereiltaan lahjaksi saamiaan Aku Ankan taskukirjoja.

Trendin mukana kulkemista tai päämäärätietoista asennemuokkaustako lienee se, että köyhyydestä puhutaan jo lastenromaaneissakin aiempaa suorasukaisemmin. Henkan kaveri Heqi puolustelee vaatimatonta lahjaansa – sytkäriä ja paria käärepaperista karamelliä – perheensä köyhyydellä:

"Tsori, mutta mä olen just nyt köyhä", Heqi selitti.

"Ei se mitään", mä sanoin. Mä tiesin, että Heqin isä oli heittänyt posliinit seinälle ja lähtenyt kävelemään eli jättänyt perheensä. Mä tiesin myös, mitä köyhyys oli Isä oli kertonut siitä. Meidän perhe ei ollut köyhä, me oltiin onnenpekkoja, sillä isä ja äiti olivat saaneet hyvän koulutuksen ja niillä oli töitä niin paljon kuin ne jaksoivat tehdä.

Mutta isän isä ja sen lapsuudenperhe olivat olleet tosi köyhiä joskus viime vuosituhannella. Me käytiin katsomassa mökkiä, jossa ne olivat Nastolassa Uudessakylässä asuneet. Se oli niin pieni, että sitä olisi voinut pitää isona vessana tai saunatupana. Siinä ei ollut kuin tupakeittiö ja huone. Ja niiden perheessä oli neljä lasta ja vanhemmat.

Nyt köyhät olivat toisenlaisia, sellaisia kuin Heqi. Ei niitä aina huomannut päällepäin köyhiksi, eivätkä ne asuneet pikkumökeissä Nastolan maaseudulla. Niiltä oli yleensä jotain rikki tai ne olivat itse rikki tai huonossa hapessa ja vailla kirkasta toivoa.






Jari Paanasen mustavalkokuvitus on jätetty turhan pieneksi: isommissa kuvissa myös hahmot olisivat saaneet enemmän karismaa. Typografisesti tuntuu oudolta ratkaisulta, että sarjan nimi on kauttaaltaan ladottu sivujen yläosaan.

Ja miksi ihmeessä monet sarjan keskus- tai sivuhenkilöistä on nimetty vanhahtavilla tai peräti järkyttävillä nimillä ? Onko esimerkiksi uskottavaa, että 11-vuotias Jiikoo Kivimutka on oikealta nimeltään Jorma-Kalevi?