Ankea taajamakin voi olla virikkeitä täynnä, saa Riku F huomata Anumari Sitapuron eheässä esikoisromaanissa

Anumari Siltapuro: Riku F, ntamo 2025. Kansikuva Reinhold Möllerin valokuva Trogenbachbrücke, Ludwigstadt 2018.
 






Nuoruuden etsikkoajan ja ensi-ihastumisen kuvaukset ovat nuortenromaanien peruskauraa: nuortenkirjojen konventiot ovat pohjimmiltaan säilyneet samoina, mutta välillä yllätyn iloisesti, kun saan lukea esikoistekijän raikkaan ja siekailemattoman nuoruuden kuvauksen.
 
Näin minulle kävi Anumari Siltapuron esikoisen Riku F:n kohdalla.
 
Riku odottaa malttamattomasti 15-vuotispäiväänsä, jolloin hän voisi vaihtaa ristimänimensä Rikhart Aapelin Säynävän Riku Fageriksi.
 
Rikun taakkana on asua Turengissa, pienellä maaseutupaikkakunnalla Kanta-Hämeessä, missä on ”Koo, Ässä, Ärrä ja yksi liikenneympyrä”.

 
Äiti on lähtenyt reilu vuosi sitten Turengin K-kauppaan basilikasandwichejä esitelleen  ”Kanta-Hämeen karvaisimman miehen matkaan”.  

Sen jälkeen isästä on tullut Möykky, joka pitelee toisessa kädessään kaukosäädintä ja toisessa kaljatölkkiä.
 
Äidin äkillinen poislähtö ei ole pojallekaan mikään läpihuutojuttu:

– – Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että suruun voi kuolla. Kerran meinasin tikahtua nauruun, se tuntuu melkein samanlaiselta mutta kevyemmältä.

Ihminen voi nauraa ääneen ja silti itkeä sisällään. Se on jännä tunne. Melkein kuin olisin kaksi täysin eri ihmistä sisäkkäin, eikä ole ihan varma, kumpi niistä on oikeampi. Jos tätä kaksoiselämää jatkuu kauan, tulee hirveän väsynyt olo.

 
Kaverien, Hassen, Jallun ja Rapen,  ”jäbäjauhaminen” alkaa kyllästyttää, kun Riku huomaa viihtyvänsä poikien sijaan enemmän Kertun kanssa. 

Kertun isä on tullut Turenkiin papiksi, ja tyttö on tottunut muuttamaan isän työn perässä parin vuoden välein.

Kerttu opettaa Rikulle myös aivan uusia sanoja, kuten sananvapaus. 
 
 
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sairaslomaa tulee tuuraamaan persoonallinen sijainen, joka saa oppilaita nimen Sivuseikka. 

Sijainen teettää oppilailla kirjoitusharjoituksia, ”sadatteluja” tai ”satasia”, joissa tarina pitää kertoa sadan sanan avulla.
 
Riku on innostunut valokuvauksesta, mutta nyt hän huomaa, että ”Kirjoittamalla voi oksentaa tapahtumia tai tunteita paperille, ja sitten ei voi pahoin enää”.
 
Korona-ajan poikkeustilan vaikutukset alkavat näkyä nyt pienellä viipeellä myös nuortenromaaneissa. Rikunkin luokka siirtyy etäopetukseen
 
Rikun huumori on väliin viistoa. 

Komiikka ja tragiikka törmäävät toisiinsa kohtauksessa, jossa Riku astuu Turengin psykiatrian poliklinikan ovesta ja kertoo ensimmäiselle näkemälleen työntekijälle isänsä itsemurha-aikeista. 

Nainen, Taimi, on oikeasti poliklinikan siivooja, joka auttaa Rikua ja isää arjen pyörittämisessä pahimman vaiheen yli. 
 
Riku F:n levollinen, väliin jopa hieman lakoninen ja Aki Kaurismäen elokuvien dialogia muistuttava kerronta toimii tehokkaasti keskushenkilön sisäisten ajatusten havainnollistajana. 

 
Taitolla on nykyisin entistä isompi rooli nuoren lukijan koukuttamisessa kirjan ääreen. 

Helppolukuisissa lukutaidon alkuun suunnatuissa lastenkirjoissa on viime aikoina yleistynyt tapa, että asiakokonaisuuksia tai jopa yksittäisiä kappaleita erotetaan toisistaan tyhjällä rivillä. Aukeamille syntyy ilmavuutta, kun teksti ei tunnu lukiessa liian raskaalta. Tämä tehokeino toimii mainiosti Riku F:n taitossa. 
 
 
 
Anumari Siltapuro työskentelee kuntoutuslääkärinä Tampereella. Hänellä on myös aiempaa kokemusta lastensuojelusta.  
 
Siltapuro osallistui Otavan vuonna 2022 julkistamaan nuortenromaanikilpailuun, jossa etsittiin realistista nuortenromaania, joka on vahvasti kytköksissä tähän aikaan ja sovellettavissa mys audiovisuaaliseen muotoon.

"Riku F" -käsikirjoitus sijoittui kilpailussa kolmannelle sijalle. 

Kilpailun voitti Taina Niemi käsikirjoituksellaan "Ämpärikesä", joka ilmestyi samannimisenä nuortenromaanina Otavalta keväällä  2023. Toiselle sijalle ylsi Terhi Raumonen käsikirjoituksellaan ”Keijujen sisko”. 
 
Kirjoituskilpailuiden järjestäminen on kustantamoille tavattoman työläs ponnistus, ja siksi onkin hämmästyttävää, että Otava ei osoittanut kiinnostusta kakkos- ja kolmossijoille yltäneiden käsikirjoitusten kustantamiseen. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 90 käsikirjoitusta. 
 
Riku F on eheä ja viimeistelty esikoisteos, joka luottaa siihen, että nuori pääsee taidokkaan kerronnan imuun myös ilman päälle liimattuja viittauksia nopeasti ohikiitäviin nuorisotrendeihin ja arjen pintaliidon kuvausta.
 
Kirjan ainoa harmin aihe on tummasävyinen kansikuva: kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja hyvin pelkistetty ja staattinen, mustavalkoinen siltaa esittävä valokuva ei  houkuta tarttumaan kirjaan. 

Silta on romaanissa keskeisessä roolissa, mutta kuva-aiheen olisi voinut tuoda kanteen hieman toisin. 

”Varastoituja lapsia läpikulkumatkalla”

 

Ote melkein piti. Teatteri Siperian ja Tampereen Työväenteatterin yhteistuotanto. Käsikirjoitus Veera Tyhtilä. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila. Ääni- ja lavastussuunnittelu Mikko Hynninen. Valosuunnittelu TJ Mäkinen. Rooleissa Tuukka Huttunen (Jake) ja Milla Tissari (Anni). Kantaesitys Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterissa 28.8.2025. Kesto 1 h 40 min. Ei väliaikaa. Ikäsuositus K16.

Näytelmässä seurataan Annin ja sosiaalityöntekijä Jaken pitkää hoitosuhdetta, joka alkaa vuonna 2013, kun Anni on vasta 6-vuotias ja joutunut huostaanotetuksi haastavien kotiolojen takia. Näytelmän lopussa eletään vuotta 2024 ja Anni on täyttänyt 18-vuotta. 

Anni (Milla Tissari) verhoaa kasvonsa usein hiuksien ja hupun suojaan.
© valokuva Kari Sunnari.

Teatteri Siperia on tamperelainen ammattiteatteri, jolla ei ole ”omia seiniä”. Se haluaa tehdä kantaesityksiä ajankohtaisista aiheista. 

Niinpä teatterin 20-vuotisjuhlavuoden näytelmä, Veera Tyhtilän kirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti on syntynyt lastensuojelualan ammattilaisten toiveesta nostaa lastensuojelun nykyiset haasteet esille. 

Pimeän ja valon kontrastit, piilossa oleminen ja näkyville ja samalla näkyväksi tuleminen ovat olennainen osa näytelmän dramaturgiaa. 

Näytelmän alussa on hieno kohtaus, jossa Annista (Milla Tissari) näkyvät sermin takaa vain hellyttävät pupuaamutossut ja nilkat. 

Kohtaus synnyttää assosiaation Tove Janssonin Näkymätön lapsi -novellikokoelman Ninniin, joka tuli näkyväksi vasta, kun sai osakseen huomiota ja rakkautta.

Jake (Tuukka Huttunen) suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti ja joutuu
siksi myös miettimään työn eettisiä rajoja. © valokuva Kari Sunnari.

Jaken monologeissa tiivistetään lastensuojelun ammattilaisten turhautuminen nykytilanteeseen, jossa  lastensuojelun asiakkaana olevalla lapsella tai nuorella ei välttämättä ole pitkissä hoitosuhteissa lainkaan yhtä luottoaikuista. 

Jaken luottamus Anniin rakentuu vähitellen ja toisinaan hän ylittää myös ammattimaisen ja rationaalisen hoitosuhteen rajoja kyseenalaistaessaan ajatuksen lastensuojelulaitokseen varastoiduista lapsista läpikulkumatkalla: 

Välittämisen pitää tapahtua siinä hetkessä, kun se nuori on siinä. Ja kun mä olen töissä. Muuna aikana ne ei oo mun toimintaoikeuden piirissä. Niiden kanssa ei saa ystävystyä. Niitä ei missään tapauksessa saa rakastaa. Ja silleen näiden sitte pitäs kasvaa. Maailmassa, jossa joku välittää susta vain silloin, ku se saa siitä palkkaa.

Kasvamisen vertauskuvana toimii mainiosti kohtaus, jossa Jake yrittää houkutella Annia istuttamaan herneen multaan. Annin on vaikea ymmärtää, että uutta kasvua pitää odottaa  pitkään.

Anni (Milla Tissari) odottaa malttamattomasti
herneen kasvua mullasta. © valokuva Kari Sunnari. 

 
Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on viisas ratkaisu jännitteen säilyttämisen kannalta. Tuukka Huttusen ja Milla Tissarin intensiivinen tulkinta pitää katsojan hyvin otteessaan. 

Näytelmää suositellaan yli 16-vuotiaille ja Teatteri Siperian sivuilta löytyy varoitus näytelmän sisällöstä, joka saattaa järkyttää joitakin katsojia. 
 
 
 

 

Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Kun elämä rullaa eteenpäin

Heli Rantala: Pummi. 139 sivua. Avain 2025. Kansikuva Satu Enstedt. 

 

Joka kerta kun herään, kaikki on yhden nyt-hetken ajan hyvin.
Tak, tak, tak.
Sitten muistan: mun jalat ei toimi.
totuus iskee tajuntaan kuin tuhat tulikuumaa nuppineulaa.

 

Heli Rantala laventaa nyt repertuaariaan kahden lastenromaanin ja kahden kuvakirjan jälkeen myös nuortenkirjoihin. Äskettäin ilmestyi nuortenromaani Pummin lisäksi myös Rantalan toinen kuvakirja Mölymyrsky (kuv. Netta Lehtola, WSOY 2025). 
 

On kiinnostavaa, että liikuntavammaisista nuorista on kirjoitettu viime vuosien ja vuosikymmenten saatossa useampiakin nuortenromaaneja. 

Parin vuoden takaa muistuu mieleen Ansu Kivekkään Raakaversio (Tammi 2022) ja Reija Kaskiahon Maantiekiitäjä (2022) sekä hieman vanhemmista esimerkiksi Terhi Rannelan Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava 2010) ja 1990-luvulta Varpu Vilkunan Rulla (Tammi 1992). 

 

Aihe on toki tuttu jo lastenkirjaklassikoista. Frances H. Burnettin Salaisessa puutarhassa sairaalloinen Colin käytti pyörätuolia ja Eleanor H. Porterin tyttöromaanissa  Pollyanna päähenkilö joutuu  liikenneonnettomuuteen ja halvaantuu.

 

Pummin päähenkilö ja minäkertoja Ahti on saanut hiljattain ajokortin ja hän lähtee itsevarmana suunnistuskisoihin isoisänsä autolla:

  

Neljän tunnin ajomatka oli liian vaikea rasti taitotasoon nähden, eli vasta kortin saaneelle. Isä oli vängännyt kyllästymiseen asti, että mentäisiin sen Volvolla ajovuoroa vaihdellen, mutta mä halusin lainata papan Corollaa ja ajaa itse koko matkan.
 
Ja tässä sitä nyt ollaan.
Selkäranka katki.
Lupaavasta alkanut suunnistajan ura katki.
Yhteys isään katki.
Kahta ensimmäistä kohtaa ei voi enää muuksi muuttaa, mutta entäpä kolmas?
Voisiko sen vielä korjata? 

 

Kaksossiskolla Almalla on sitä vastoin koko elämä edessä. 

Ahti on kateellinen siskolleen, ”jonka elämä rullaa eteenpäin. Ilman pyörätuolia”.
 
Kirjan nimi viittaa suunnistajien tuntemaan ilmaisuun, missä pummi tarkoittaa rastinotossa aikaa kuluttavaa virhettä.
 
Ahdin viisto huumori ja kyky ilmaista tuntojaan ironisesti, keventää sopivasti lähtökohdiltaan rankkaa aihetta:

 

Jos Ahti Lahtisen elämä olisi jatkanut kulkuaan alkuperäisen suunnitelman mukaan rastilta toiselle, hän olisi juuri valmistunut ylioppilaaksi ja keskittyisi parhaillaan suunnistamiseen. Talven ja kevään hän kuluttaisi armeijassa taiteillen ja paistellen purkkiruokaa nuotiolla. Asepalveluksen jälkeen sankarimme aloittaisi opinnot jollakin simppelillä alalla, hoitaisi hommat niin sanotusti vasurilla ja panostaisi ensisijaisesti treenaamiseen. Etenisi kohti huippua.  

Mutta nyt. 

Nyt hän parkkeeraa Alieniksi nimetyn pyörätuolinsa vanhempiensa patiolle ja imaisee hatsit avaruudesta. 

 

Ahti tapaa Kukka-nimisen sanavalmiin ja mutkattoman tytön, joka on rockfestareilla levittämässä sanaa Jeesuksesta. 

Myös yllättävä kohtaaminen vanhan koulukaverin Martin kanssa osoittautuu tärkeäksi. Tosin Ahdilla on huono omatunto, sillä hän on ollut muiden mukana kiusaamassa Marttia.   

Martti harrastaa tähtitiedettä ja tutkii avaruutta. 

Ahtikin saa avaruudesta suhteellisuudentajua omaan tilanteeseensa ja on valmis tekemään erilaisia korjausliikkeitä elämässään. 
 
 
Fysioterapeutiksi opiskeleva Kukka houkuttelee Ahdin ratsastusterapiaan ja ennen pitkää poika alkaa uskoa itseensä: 
 

Manun kopisteltua elämääni mielialani ovat alkaneet vaihdella kuin hämäläinen maastotyyppi: en rämmi enää pelkästään valoa läpäisemättömissä ryteiköissä vaan nousen hetkittäin jopa kalliolle, avaralle paikalle. – – 
 
En voi olla ihan turha jätkä, jos saan 600-kiloisen eläimen liikkumaan perseeni alla! 

 

Sicklit on yksi yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden kiinnostava ja uudehko alalaji. Kirjoissa nuoret päähenkilöt sairastuvat vakavaan tai parantumattomaan sairauteen ja havahtuvat näin elämän rajallisuuteen.

Heli Rantalan tapa kuvata päähenkilönsä sisäisiä mielenliikkeitä vammautumisen jälkeen menee kuitenkin sicklitiä syvemmälle. 

Viime aikoina on uutisoitu liikenneonnettomuuksista, joissa osapuolena on ollut nuoria, hiljattain ajokortin saaneita kuskeja. Aiheeltaan Pummi onkin eittämättä tarpeellinen alueenvaltaus. 

Ympyröitä on hyvä laajentaa

 

Anne Muhonen: Kuuden kättelyn sääntö. 166 sivua, kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2025. 

 

Olen jo pitkään povannut, että kuvitus tulee lisääntymään myös nuortenkirjoissa.
 
Anne Muhosen hiljattain ilmestynyt säeromaani Kuuden kättelyn sääntö näyttää yhden tavan, jonka ansiosta kuvitus hieman keventää ja kuohkeuttaa kerrontaa. 
Muhosen kohdalla kyse ei tosin ole mistään radikaalista, saati uudesta tehokeinosta, sillä hän on tehnyt aiemminkin sarjakuvia lapsille ja nuorille.
 
Aikuistuvien nuorten itsellisen elämän ja työssä käymisen kuvaaminen on edelleen nuortenkirjoissa tuiki harvinaista. 

Nuortenkirjojen jännite syntyy lähes poikkeuksetta alaikäisen, vielä kotona asuvan nuoren kapinasta vanhempiaan ja näiden luutunutta ajattelua vastaan. 
Muutama poikkeuskin valtavirran tarjonnasta toki löytyy: esimerkiksi  Miska Valoksen Sisäsiistin (WSOY 2023) lukiolainen Esra muuttaa omilleen ja Emma Sofianna Söderholmin nuortenromaanissa Toisinaan valo hiipuu (Otava 2023) mielenterveyskuntoutuja Tuulikki aloittaa haparoiden omaa elämää. 

Uskoisin, että omilleen muuttavan nuoren arjesta kertoville nuortenromaaneille olisikin paljon nykyistä enemmän kysyntää.    

 

Muhosen viime vuonna ilmestyneessä helppolukuisessa omakustanteessa Greipinkeltainen tulevaisuus seurattiin sarjakuvaromaanista Älä unohda minua  (Avain 2021) tutun Eeron myöhempiä vaiheita.

Kuuden kättelyn sääntö -säeromaanin ihmiskuvauksessa ja tunnelmassa on paljon samaa Eeron kasvutarinan kanssa. Askarteluliikkeessä työskentelevän 19-vuotiaan Pihlan seurustelusuhde on päättynyt ja poikaystävä muuttanut pois yhteisestä vuokra-asunnosta. 

 

Pihla havahtuu huomaamaan, ettei hänellä ole oikein koskaan ollut ”omaa juttua” ja innostusta tiettyyn asiaan:

 

Olen ollut tasaisen hyvä tai huono kaikessa,
mitä olen tehnyt, 
en ole erottunut edukseni
tai mieleen jäädäkseni.

 

Pihla on kuullut ”kuuden kättelyn teoriasta”, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset ovat kuuden kättelyn päässä toisistaan. 

Hän päättää testata teoriaa käytännössä: olisiko mahdollista päästä kättelemään ex-poikaystävän fanittamaa espanjalaista kuuluisaa jalkapalloilijaa? 

 

Pihla ottaa töistä omaa lomaa kolme päivää ja lähtee pikamatkalle Madridiin ja Barcelonaan. 

Omatoiminen matkailu Euroopassa on hänelle tyyten vierasta eikä hän edes ole aiemmin matkustanut lentokoneessa. Matkan aikana Pihla haastaa itsensä moneen kertaan, ja saa huomata, että turha jumittaminen ja jarruttelu on elämässä turhaa.

 

Kotimaan luottoystävien lisäksi Pihla saa hämmästyksekseen tukea, turvaa ja myötätuntoa myös  Espanjassa kohtaamiltaan ihmisiltä. 

Anne Muhosen teoksille on tyypillistä, että erilaisia kriisejä tai vastoinkäymisiä kohdanneilla nuorilla päähenkilöillä on aina erilaisia tukiverkkoja. Näin Muhonen tuntuu viestivän myös hienovaraisesti, että supersuorittamista ja elämän kontrollointia tärkeämpää ovat ihmissuhteet ja niiden vaaliminen. 

 

Monissa nuortenkirjoissa päähenkilöt joutuvat eri syistä elämään joko lyhyen tai pidemmän ajan ilman älypuhelinta. Pihlakin saa huomata, että junassa varastetusta puhelimesta koituu myös paljon hyvää: hän on enemmän läsnä itselleen ja muille. 

Myös särkynyt sydän parantuu vähitellen: 

 

 

Peilaan vaistomaisesti hymyä
ja pitkästä aikaa
jokin sisälläni hypähtää.
 
Katson ikkunasta ohi vilistävää maisemaa ja mietin,
miltä mahtaa tuntua
                joskus taas
ihastua? 
Opetella toisen tavat? 
Näyttää omat erikoisuutensa?

 

 

Tutustuminen paikalliseen nuorukaiseen, Joséen, sysää Pihlan vihdoin rakentamaan omannäköistä elämää:

 

 ”Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan”, 
Jose sanoo. 
”Ei niin”, vastaan,
”välillä se menee paremmin.”

 

Kuuden kättelyn säännöissä mustavalkoinen kuvitus on hyvin maltillista. Eri lukujen kirjainvinjettien lisäksi säkeiden lomaan on sijoitettu kulloiseenkin juonen vaiheeseen liittyviä pieniä kuvituskuvia.
 

Uskon, että näinkin pieni tehokeino voi helpottaa lukemisen jatkamista. Kuvituskuvan voi ajatella leposeisakkeena, jonka aikana nuori voi keskittyä kuvaan ja sen viestiin.

Kirjan kansikuva sitä vastoin olisi voinut olla hieman houkuttelevampi.

 

 

 

Etuliite "Tyttö, jonka ystävä katosi" ei näytä hyvältä CV:ssä

Heidi Silvan: Turha toivo. Myllylahti 2025. 208 sivua. Kansikuva Karin Niemi.

Oululainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Heidi Silvan on selvästi korottanut panoksiaan pitääkseen nykynuorten kiinnostusta lukemiseen yllä. 
 

Muutaman vuoden takainen nuortenromaani Tyhmästi tehty (2021) hätkähdytti minua niin aiheensa kuin ihmiskuvauksenkin vuoksi. 

 
Juuri ilmestynyt Turha toivo on samoilla linjoilla, ja se on –  jos mahdollista – nuorten keskushenkilöiden karrikoinnin osalta vieläkin raadollisempi. 
 
Tyhmästi tehty ja Turha toivo muistuttavat kumpikin myös melko epäuskottavan joskin koukuttavan juonen punonnan osalta  yhdysvaltalaista dekkarigenreä hyödyntävää YA-kirjallisuutta. 

Lisämausteena Silvan tarjoilee uutuudessaan vielä ehtaa kauhua.
 
Nuortenromaani alkaa vetävästi. Teinit ovat järjestämässä 1970-luvusta ammentavat bileet Olivian kotona, missä asuu myös yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Alexia. 

Jenni on luvannut lähteä bileistä yhdessä Siirin kanssa.

Jennin ilta venähtää kuitenkin abiturientti Udon kainalossa ja Siiri katoaa kotimatkallaan keskellä yötä.

 
 
Juoni etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Numeroitujen alalukujen ohessa on myös otsikoituja lukuja, joilla on omat nimikkohenkilönsä. Kertoja heittää lukijalle myös erilaisia täkyjä ja vihjeitä.

Mukana on myös paikallisen verkkolehden päivittyviä uutisia Siirin katoamisesta sekä paikkakuntalaisten kommentteja uutiseen. Ne havainnollistavat paitsi somekeskustelun yleistä arvaamattomuutta niin myös  erilaisia tapoja reagoida teinin katoamiseen.  

Elämä jatkuu kuitenkin myös Siirin katoamisen jälkeen.
 

Kynsilakka oli lohkeillut rumasti. Se pitäisi poistaa, mutta Jenni ei ollut varma, oliko sellainen hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa, kun ystävä oli kadonnut. Alexia varmaan osaisi neuvoa. Toisaalta Alexian neuvo varmaankin olisi, että kaikissa tilanteissa naisen tärkein tehtävä oli näyttää huolitellulta.

 
Ulkonäkökeskeinen ajattelu ei typisty vain Jennin oman pään sisään. 

Myös Jennin isä muistuttaa tytärtään, että tämän olisi hyvä ehostaa itseään hieman ennen kuin menee tervehdyskäynnille  Siirin vanhempien luokse.

Ilman meikkiä Jenni toteaa olevansa ”epätäydellinen ja kalvakka”.

 
Myös Siirin äidin itkuinen ja huolittelematon olemus pohdituttaa häntä:
 

Itkuisuuden kyllä pystyi ymmärtämään, mutta homssuisuutta ei. Jenni ajatteli, että jos lehdistö ilmaantuisi perheen oven taakse, kuten muualla maailmassa oli tapana, yhtään kaunista kuvaa ei tuosta naisesta saisi. Edustavan ihmisen lapsen katoaminen synnyttäisi enemmän myötätuntoa kuin huolittelemattoman  – – .

 
Vaikka Jennin on vähitellen entistä vaikeampi pitää omia kulissejaan ja päätään koossa, hän ei silti herkeä tarkkailemasta itseään jatkuvasti: 

Jenni käänsi päänsä sivuun ja näki heijastuksensa sivuikkunasta: utuisen epätarkkana aivan järkyttävän hyvännäköinen näin järkyttyneenäkin.

 
 
Jennin tunnepanssari säröilee seurakunnan paikallisille nuorille järjestämässä tilaisuudessa. Siellä hän tapaa myös monen vuoden tauon jälkeen Eliaksen.

Nykynuorten arkea leimaa alituinen pelko siitä, että joku tallentaa edesottamuksia ja jakaa tiedostoja rajoittamattomasti. 

Tämä teema näkyi jo Tyhmästi tehty -romaanissa ja aihetta sivutaan myös uutuudessa. 
 
”Tyttö, jonka ystävä katosi” ei kuulosta hyvältä mun tulevaisuuden CV:ssä sanoo Jenni ja toteaa vanhemmille tarvitsevansa imagokonsultin.

 
Alkuperäisen katoamistempun suunnitteluun liittyvät  motiivit ovat kaikessa narsistisuudessaan todella kylmääviä.     
 
 
Kontrollifriikki Jenni on yleensä ”todella tarkka siitä, ettei hänen älyään epäilty”. 

Jennin persoona ja tapa reagoida moniin asioihin hälyttää toki ennen pitkää myös lukijan kelloja.

Tyttö, jonka mielestä erilaiset spontaanit tempaukset ovat ”mielenvikaisen hauskoja” ei taida olla ihan järjissään. Paha saa toki lopulta  palkkansa, mutta se ei silti poista lukijan hämmennystä.  

Verrattuna Heidi Silvanin ensimmäisiin nuortenkirjoihin, joissa tyttöpäähenkilöt yleensä käänsivät jonkin saamansa diagnoosin ja erityisyyden lopulta voimavarakseen, niin tässä uusimmassa nuortenromaanissa hän jättää lukijansa  moraalipohdintoineen aika yksin.