Nolouskertoimia

Maria Kuutti & Anne Muhonen: Roope, Make ja lusikkatesti, 120 sivua, Myllylahti 2022.

 

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen: Nolointa ikinä. Kuvitus Antti Yrjölä, 77 sivua, Reuna 2021 

 

Olin saanut kuulosuojaimet jo pienenä. Kävimme uutenavuotena kaupungilla katsomassa ilotulitusta. Äiti ja isä välittivät silloin korvistani ja pakottivat pitämään noloja kuulosuojaimia. Isompana pidin niitä, jotta en olisi kuullut ihan kaikkea. Korvistani ei välittänyt enää kukaan. Pahimmat ja vaarallisimmat metelit kuulin suojainten läpikin. (Niinimäki 2021, s. 30.)

 

 

Helppolukuiseen, yli 10-vuotiaille suunnattuun lastenkirjallisuuteen etsitään nyt vetoapua huumorista ja noloista tilanteista.

 

Kouvolassa asuva luokanopettaja Maija Niinimäki on  esikoiskirjassaan Viljami Vitikainen: Nolointa ikinä halunnut laajentaa nimenomaan penseästi lukemaan suhtautuvien alakoululaisten valinnanvaraa. 

 

Hän on kysynyt oppilailtaan hyvän kirjan kriteerejä ja sai kuulla, että he toivovat lukemiltaan kirjoilta lyhyyttä, hauskuutta ja ”ei lällyjä aiheita”.  Käsikirjoitusta tehdessä hän luetti sitä parilla kymmenellä lapsella ja otti heidän mielipiteensä huomioon.  

 

Lastenkirjallisuuden näkyvyys printtimediassa vähenee kuin se kuuluisa pyy maailmanlopun edessä, mutta verkkoon tuotetaan jatkuvasti lisää materiaalia. 

Yksi ilahduttava ilmiö on pienten kustantamoiden verkkoon lataamat lasten- ja nuortenkirjaiijoiden tekijähaastattelut. 

 

Olli Sarpon haastattelu taustoittaa kiinnostavasti Niinimäen esikoisen pyrkimyksiä. 

 

11-vuotiaan Viljamin ja hänen isoveljensä, teini-ikäisen Veikon, asiat ovat huonolla tolalla. 

Kumpikaan vanhemmista ei pysty huolehtimaan pojista:  

 

– Sano vaan suoraan. Isä ei halua tavata mua. Äiti on niin sekaisin aineista, ettei pysty tapaamaan ja Veikko on jossain laitoksessa. Mulla ei oo enää mitään eikä ketään.

 

Viljami saa paikan sijaisperheestä maaseudulta. 

Poika tarkkailee uutta ympäristöään hieman ylimielisesti, mutta huumori ryydittää havaintoja ja taittaa näin terän pahimmalta angstilta. 

 

Viljamin mielestä moni asia on nolo, kuten se, että
sijaisperhe pyytää tuomaan lähikaupasta vessapaperia.
 Antti Yrjölän kuvitusta Maija Niinimäen lastenromaaniin
Viljami Vitikainen: Nolointa ikinä (Reuna 2021). 

Muut sijaisperheessä asuvat lapset, kolmevuotias Ruusu, yhdeksänvuotias Urpo ja varhaisteini Amelie, ovat Viljamin tavoin tuuliajolla vanhempiensa erilaisten ongelmien takia. 

 

Monet käytännön asiat ovat Viljamille vieraita. Jokaisen tulisi sijaisperheessä vuorollaan huolehtia tiskauksesta, mutta Viljamilla ei ole mitään käsitystä astioiden pesemisestä vanhanaikaisella tavalla, ilman astianpesukonetta. 

 

Huumorin ja paisuttelun kupeessa Niinimäki onnistuu kuvaamaan sijaisperheen aikuisten  huolenpidon ja kärsivällisyyden voimaannuttavaa merkitystä. 

 

Kun poika kohtaa kauppamatkalla uudet luokkakaverinsa, hän pystyy ensimmäistä kertaa sanallistamaan oman tilanteensa, kun yksi heistä kysyy, onko Viljamikin ongelmalapsi: 

 

– Ongelmia ovat perheet, joihin synnyimme.

Niinimäen esikoiskirja laajentaa tervetulleella tavalla lastenkirjallisuuden sankarihahmojen galleriaa. Lastensuojelun tukitoimia tarvitsevia lapsia ja nuoria on entistä enemmän, ja siksi on hyvä, että heillekin löytyy samastumispintaa kirjallisuudesta. 

Maria Kuutin Roope, Make ja lusikkatesti on nostanut jo teoksen nimeen urbaanilegendan, jolla on peloteltu koululaisia jo useamman sukupolven ajan. 

 

Kuudesluokkalainen Roope ja hänen paras kaverinsa Make odottavat pelonsekaisin tuntein lähestyvää terveystarkastusta. Make on nimittäin kuullut serkultaan, että tarkastuksessa terveydenhoitaja tekee kiusallisen lusikkatestin tarkistaakseen, että alapäässä on kaikki kunnossa. 

 

Ja kun pojat vielä näkevät, kuinka terveydenhoitaja pummii lusikoita laukkuunsa kouluruokailussa ja nuolee ne puhtaiksi, niin hämmennyksen soppa on tietysti valmis ja sakea. 

 

Roope haaveilee omasta moposta ja hän on kehittänyt äitinsä kanssa sopimuksen:   jos myönteisten Wilma-merkintöjen määrä lähtee nousuun, niin äiti harkitsee asiaa. 

Anne Muhosen kuvitus kiteyttää tapahtumia usein
kuvasarjoihin.Muhosen kuvitusta Maria Kuutin lastenromaaniin
Roope, Makea ja lusikkatesti (Myllylahti 2022).   

Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että Roope joutuu jeesaamaan Makea koulussa, koska ystävän spontaani ja levoton luonne aiheuttaa usein hämminkiä.

 

Niinimäen kirjassa Viljami oppii, että tunteiden näyttäminen ei ole noloa, päinvastoin. 

Myös Roope saa huomata, että parhaalle kaverille voi oikeasti olla apua siitä, että tämä pääsee pienryhmäopetukseen.  

 

Terveystarkastuksessa ei lopulta tehdäkään poikien pelkäämää lusikkatestiä, ja terveydenhoitaja suhtautuu asioihin vallan luontevasti.

Alapäähuumorin sijaan kirjan ydinviesti keskittyykin – onneksi – ystävyyden teemoihin. 

 

Anne Muhosen kuvitusta on joka aukeamalla ja usein tapahtumia havainnollistetaan kuvasarjojen avulla. 

Kaikesta päätellen Maken ja Roopen edesottamuksista saadaan lukea myös kirjasarjan myöhemmissa osissa.

Lisää kirjoja, joissa lapset ja nuoret hyötyvät lastensuojelusta:

Terhi Kangas & Anna Aalto: Helgan ja Helmerin viikonloppuveli, Merkityskirjat 2019 / kuvakirja

Annemari Karjalainen, Emilia Säles & Minna Ahokas: Keltaisen talon ketut, kuv. Jonna Markkula, Perhehoitoliitto 2020 / kuvakirja

Toim. Sari-Anne Paaso & Pipsa Vario: Salapoliiisi Mäyrän käsikirja. Kuv. Ulla Phillips, Pesäpuu 2016 / kuva- ja tehtäväkirja

Azeb Hailu & Anita Polkutie: Punakorvan kaksi kotia: maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä, toim. Christine Välivaara ja Tiina Eskola, Pesäpuu 2009 / kuvakirja

Christine Välivaara & Kirsti Pusa: Miuku Pörrönen, Pesäpuu 2006 / kuvakirja

Toim. Elina Hirvonen &  Juuli Hurskainen: Minä jaksan tämän päivän. Tarinoita lastensuojelusta, Kuv. Aino Sutinen. WSOY 2019

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja pääkallomies, Avain 2016 / nuorten selkokirja

Tittamari Marttinen: Tuulensuoja, Tammi 2008 / nuortenromaani

 

 

 

Myös kuolema on lasten asia

 

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, kuvittanut Maria Vilja, 48 sivua, Karisto 2020.

 

Eeva ja harmaakaapu on kahden uuden tekijän kiinnostava ja tasapainoinen esikoinen.

 

Sitä voisi kutsua kuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

 

Kirja käsittelee kenties vaikeinta mahdollista lastenkirjan aihetta, läheisen itsemurhaa, kouluikäisen lapsen kokemuksena. 

 

Maria Lassila onnistuu työstämään vaativaa aihetta lapsen ymmärrystä kunnioittavalla tavalla. 

Hän ei ole silti tinkinyt vivahteikkaasta kielestä ja rikkaasta ilmaisurekisteristä. Lassilan kieli niin sanotusti hengittää samaa tahtia aiheen kanssa.  

Eeva ja Harmaakaapu ei tosin ole mikään isojen lapsijoukkojen kirja. 

Se edellyttää kanssalukijaksi tai ainakin rinnalla kulkijaksi aikuisen, joka osaa ottaa kopin lapsessa todennäköisesti heräävistä lukuisista kysymyksistä.

 

Ruudullinen pöytäliina rajaa lohduttomasti surevan
äidin kohtauksen ulkopuolelle. Isältä löytyy
onneksi lohduttava halaus. Maria Viljan kuvitusta
Maria Lassilan lastenkirjaan 
Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020). 

Kirja alkaa vaikuttavasti. 

Eeva on palaamassa koulusta kotiin ja hän aistii heti, että kodin ilmapiirissä on jotakin outoa. 

 

Eeva saa kuulla, että äidin veli, Oskari-eno, on kuollut. 

 

Eeva hautaa päänsä isän paitaan. Se on lämmin ja haisee puulta. Siitä 

saa aina aivastuksia. Isä silittää Eevan tukkaa. Äiti niistää.

”Miksi se kuoli?” Eeva kysyy isän uumenista. 

Kello tikittää. Isä silittää Eevan selkää. 

”Oskarilla oli sairaus”, isä sanoo. 

Eeva vetäytyy kummissaan kauemmas isästä. 

”Ei se näyttänyt sairaalta.” 

”Se sairaus ei näkynyt päällepäin”, isä selittää. 

 

Kodin raskas ja apea tunnelma näkyy harmaina pilvinä.
Katse kohdistuu aukeamalla pikkuveljen
vaaleanpunaiseen paitaan. Maria Viljan kuvitusta
Maria Lassilan lastenkirjaan  Eeva ja Harmaakaapu 
(Karisto 2020). 

Eevalle ei sanoiteta tapahtunutta suoraan. Hän saa vihjeitä vanhempien ja sukulaisten keskustelusta, mutta kokee tulevansa ohitetuksi. 

Varsinkin äiti jättää tyttären omassa lohduttomassa surussaan kokonaan huomiotta. 

Eeva on herkkä, tarkkavaistoinen tyttö. 

 

– – Äiti on kuin talo, Eeva ajattelee. Ennen talo oli auki, mutta nyt ovi on pantu lukkoon ja kaikkien ikkunoiden verhot ovat kiinni. Ja vaikka Eeva jyskyttää ovea, kukaan ei tule avaamaan.

 

Pikkuveli on oma nauravainen itsensä, ja sekin hämmentää Eevaa. 

 

Koti tuntuu äkkiä vieraalta ja olohuoneen sohvan on vallannut jokin harmaa tarkemmin määrittelemätön hahmo, Harmaakaapu.

Maria Viljan tulkinta Harmaakaavusta villasukkineen on
 jopa sympaattinen. Tarkka kuvan katsoja huomaa, että Harmaakaavulla
on peräti kolme kättä! Maria Viljan kuvitusta Maria Lassilan 
lastenkirjaan Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020). 

 

Maria Lassilan kielikuvat  konkretisoivat lapselle monimutkaisiakin tunnetiloja.

 

– – Äiti kääntyy katsomaan ja pappa. Molempien kasvot näyttävät pitkiltä ja valjuilta kuin niitä olisi pesty ja ripustettu sitten kuivumaan.

 

Eevan sisälleen patoamat surun ja menetyksen tunnot laukeavat lopulta, kun opettaja oivaltaa, että tytöllä on jokin raskas taakka kannettavanaan. 

Lastenkirjallisuudessa opettajia kuvataan nykyisin pääosin kliseiden ja liioittelun kautta. 

Sen vuoksi Eevan opettajan aidosti välittävän ja lapsen parasta ajattelevan toiminnan kuvaus on aivan erityisen kiitoksen arvoinen.

 

Eevan huojentunut olo vertautuu painavaan reppuun, jonka saa lopultakin laskea maahan. 

 

Kuvataidekasvattajaksi Aalto yliopistosta valmistuneen Maria Viljan kuvituksen oivaltavana jujuna on sisällyttää kuviin toisaalta hyvin pikkutarkkoja detaljeja sekä toisaalta suurpiirteisyyttä, ja näin hän onnistuu antamaan visuaalisen hahmon vaikeille tunteille ja tilanteille. 

Kuvitus yhdistää herkkää lyijykynäviivaa, tussia ja mustetta. Harmaan sävyt dominoivat kuvitusta, mutta se ei silti mene tukkoon, sillä erilaiset pintatekstuurit elävöittävät ja tuovat kuviin myös tarpeellista armollisuutta ja lohtua.

Koko aukeaman kuvituskuva kertoo kauniisti siitä, että arki jatkuu.
 Kaikki pilvet tai murheet eivät väisty taikaiskusta, vaan niitä työstetään
vielä pitkään, mutta onneksi yhdessä välittävien aikuisten kanssa.
Maria Viljan kuvitusta Maria Lassilan lastenkirjaan 
Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020). 

 

 

 

 

 

Tietokirjastani Minttu, Jason ja Peikonhäntä. Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (Avain 2010) löytyy alaluku erilaisista lapsen surutyötä ja kuolemaa käsittelevistä kuvakirjoista.

Kirjan kirjoitusvaiheessa olin puhumassa TAYSin lastenpsykiatrisen osaston työntekijöille lastenkirjallisuuden rankoista aiheista. 

Kysyin heiltä, mistä aiheesta he toivoisivat lapsille kirjoitettavan. Eräs kuulijoista toivoi lastenkirjaa, jossa toinen vanhemmista joutuu vankilaan ja toinen lapsen huoltajista tekee itsemurhan. 

Totesin tuolloin, että noin erityisestä ja rankasta aiheesta ei Suomen kokoisessa pienessä maassa voi julkaista kirjaa. 

Vuonna 2010 ilmestyi Martti Lintusen valokuvakuvitettu kuvakirja Älä yritä unohtaa (Prometheus 2010), joka oli suunnattu nimenomaan lapsille ja nuorille, jonka lähipiirissä joku on tehnyt itsmurhan tai yrittänyt sitä.

 

Omaiset mielenterveystyön tukena ry on julkaissut jo vuonna 2002 kirjasen Matin isä oli vähällä kuolla.  

 

Viime vuonna ilmestyi myös asiantuntijoiden kokoama tietokuvakirja Surupilven salaisuus. Miten kertoa lapselle itsemurhasta, joka on tarkoitettu kotona, päiväkodissa, koulussa tai kerhossa lapsen ja aikuisen yhdessä luettavaksi.

Aiemmin tabuna pidetystä aiheesta, itsemurhasta, koetaan siis nyt jo tärkeäksi tehdä erilaisia kirjoja myös lapsille. 

Eeva ja Harmaakaapu lienee ensimmäinen kotimainen fiktiivinen lastenkirja, jonka aiheena on läheisen itsemurha.

Aikuinen ymmärtää kirjan luettuaan, että lapsen ylenmääräinen, joskin hyvää tarkoittava suojeleminen rankoilta aiheilta vaikuttaa haitallisesti koko perheen tunneilmastoon. 

  

Lasten ja lastenkirjojen asialla jo 70 vuotta

Lapsen maailma –lehti 10/2011. 84 sivua. Päätoimittaja Seppo Sauro. Julkaisija Lastensuojelun Keskusliitto. Osa lehdestä on luettavissa myös netissä. Kansikuva Katriina Roiha.















Lastensuojelun Keskusliiton lehti Lapsen Maailma täyttää tänä vuonna 70 vuotta ja lokakuun lehti on juhlavuoden erikoisnumero.

Lastensuojelua edistävän järjestön lehti perustettiin vuodenvaihteessa 1937-38 ja se ilmestyi ensin nimellä Lapsi ja nuoriso. Lehden ilmestyminen lakkasi sotavuosiksi 1942–1944.

Lehden nimi muutettiin jälleen vuonna 1973: Lapset ja yhteiskunta vastasi todennäköisesti enemmän ajan henkeä.

Vuodesta 1989 lehti on tunnettu nimellä Lapsen maailma. Siitä on vuosikymmenten saatossa sukeutunut monipuolisesti lastensuojelua ja lapsen arkea käsittelevä kerran kuussa ilmestyvä erikoisaikakauslehti, joka puhuttelee monipuolisella, kriittisellä ja vähemmän kaupallisella sisällöllään usein jopa laajempaa kohderyhmää kuin vauva-aikaan ja lapsiperheen arkeen ankkuroituneet Kaksplus, Vauva ja Meidän perhe.

Lehden päätoimittaja, Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Seppo Sauro ei halua ylevöittää lehden ja järjestön tehtävää. Pääkirjoituksessaan hän kirjoittaa:

Tällä vuosikymmenellä Lapsen Maailman lukija on lasten suojelija. Siis kuka vain meistä, joka on oivaltanut lapsen ainutlaatuisuuden ja sen, että voi sitä suojella. Moderni lasten suojelu on tosiaan jokamiehen ja -naisen hommaa. Se on osa hyvää aikuisuutta, eikä siihen tarvita omia lapsia.

Juhlanumerossa haastatellaan muiden muassa köyhyysrajan alapuolella sinnittelevää lapsiperhettä, ylivilkkaan pikkutytön äitiä ja sijaiskodin isää. Lasten- ja nuorisokulttuurista on juhlanumerossa kaksikin kiinnostavaa juttua: Iita Kettusen artikkeli nuorten alakulttuureista ja Antti Vanaksen juttu, johon on haastateltu Vallatonta lastenmusiikkia. Lastenmusiikkikulttuuri 2000-luvun Suomessa –kirjan tehnyttä Taru Leppästä.

Juhlanumerosta löytyy myös Tuomas Kyrön lyhyt tarina "Ihan älytön siivooja". Jokaisessa lehden numerossa on Tietotulva-palsta, joka uutisoi uusimmista tutkimuksista ja puheenaiheista.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden vinkkelistä Lapsen maailma –lehden ehdoton valttikortti moniin muihin järjestöjen julkaisemiin erikoislehtiin verrattuna on kuitenkin sen jo 1940-luvulla aloittamissa pitkissä perinteissä lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelijänä.

Suomessa ei ole tällä hetkellä toista 12 kertaa vuodessa ilmestyvää lehteä, joka säännöllisesti, asiantuntevasti ja pitkäjänteisesti esittelisi jokaisessa numerossaan näyttävästi ja paneutuneesti aukeaman verran Suomessa ilmestyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

1950-luvulla lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoitti lehteen kirjallisuudentutkija Kaarina Laurent. Hänen kuolemansa jälkeen vuodesta 1956 vetovastuu siirtyi Kerttu Manniselle, legendaariselle kriitikko-kirjastonhoitajalle ja monien lasten- ja nuortenkirjailijoiden taustavaikuttajalle, johon Rouva Huullakin oli ilo tutustua oman kriitikon uransa alkutaipaleella.

Mannisen tyylilaji oli pakinoiva ja hänen äänenpainonsa tähtäsivät usein lastenkirjallisuuden esittelyssä kuluttajavalistukseen. Manninen (1921–2006) hoiti pestiään aina vuoteen 2002 asti, jolloin hän sälytti perinteikkään ja vastuullisen tehtävän lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitoimijalle, kriitikko Ismo Loivamaalle.

Loivamaan aloittaessa Lapsen maailman Kuukauden kirjat –palstan toimittamisen lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä oltiin laman ja muiden syiden varjolla ajamassa monissa sanoma- ja aikakauslehdissä alas.

Loivamaan tyylilaji on Manniseen verrattuna iskevä ja naseva. Hänen laaja lukeneisuutensa näkyy lyhyissä kirja-arvioissa ja hän onnistuu kiteyttämään hyvin pieneen tilaan kiinnostavia havaintoja kirjoista ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden ilmiöistä.

Ismo Loivamaa palkittiin Lapsen maailman 70-vuotisjuhlassa viime viikolla ansaitusti 5 000 euron suuruisella Lukutikku-palkinnolla lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi tekemästään työstä. Perusteluissa kiitettiin hänen laajaa asiantuntemustaan, vilpitöntä rakkautta kirjallisuuteen ja syvää vastuunkantoa nuorista lukijoista.

Rouva Huu onnittelee lämpimästi sekä Lapsen maailma-lehteä että kriitikkokollegaa Ismo Loivamaata !

Lastenkirjahyllyssä käynnistyy nyt aika ajoin täydentyvä sarja, jossa esitellään lastenkultttuuriin ja –kirjallisuuteen eri kanteilta paneutuvia, Suomessa ilmestyviä lehtiä.