Kasvun ja elämän vaalimisen ihme, aina yhtä ainutkertainen

 

Sergio Augusto Sánchez & Manuel Garcia Plata: Pikku avokadon tarina, suomentanut Sofia Perhomaa, Aviador 2022.

 

 

 

Tässä jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka pienet kustantamot tekevät nykyisin hyviä löytöjä käännöskuvakirjatarjonnasta.

 

Pikku avokadon tarina taitaa olla samanlainen onnenkantamoinen kuin Sergio Augusto Sánchezin toinenkin suomennettu aikuistenromaani Sade piiskaa asfalttia (Aviador 2021), joka on kirjailijan kotimaassa julkaistu omakustanteena. 

Sánchez on ollut Jyväskylässä vaihto-opiskelijana ja yhteys Aviadoriin on tiettävästi syntynyt tätä kautta. 

 

Alkuteoksen nimi, La historia verde, eli tarina vihreästä, on suomennoksen lakonisempaa nimeä runollisempi. 

Ensimmäinen aukeama esittelee keskushenkilöt ja
antaa myösviitteellisesti tietoa perheen äidistä. Manuel Garcia
Platan kuvitusta Sergio Augusto Sánchezin tekstiin
kuvakirjassa Pikku avokadon tarina (Aviador 2022).  

 

 

Tämä tarina alkoi lounasta syödessä. Julio ja Laura söivät keittoa ja lihamuhennosta karhunvatukkamehun ja avokadon kanssa.

Tämä avokado on herkullista! sanoi Laura hymyillen.

 

Julio pohdiskeli hetken ja keksi sitten:

– Voisimme idättää sen siemenen! hän sanoi. 

– Kuinka se tehdään, isi?

– Se on oikein helppoa, annapas kun kerron! 

 

Sofia laittaa avokadon sisällä olevan pulskan siemenen ensin vesilasiin ja odottaa malttamattomana juurien ilmestymistä ja sitä, että taimen voi istuttaa kotipihalle.

 

Puu näyttää kasvavan jopa yllättävän nopeasti, mutta sitten
joku tuholainen näivettää sen liki kuoliaaksi. Manuel Garcia 
Platan kuvitusta Sergio Augusto Sánchezin tekstiin
kuvakirjassa Pikku avokadon tarina (Aviador 2022). 

Isä kuitenkin muistuttaa, että puu ei tuota hedelmiä vielä moneen vuoteen. 

Puu on jo vaarassa kuolla, mutta Lauran hoiva parantaa sen… ja vuosien päästä Laura voi tosiaan poimia puusta tuoreita avokadoja, aivan kuten isä on luvannutkin! 

 

Pitkä odotus palkitaan: puu tuottaa vihdoin hedelmiä. 
Manuel Garcia Platan kuvitusta Sergio Augusto Sánchezin
tekstiin kuvakirjassa Pikku avokadon tarina
(Aviador 2022). 

Kuvakirja ei tyrkytä sanomaansa. 

Elämän kiertokulku, joskus kohtuutonkin, tuodaan pelkistetysti esille. 

Huomio kiinnittyy  jo ensimmäisellä aukeamalla näkymään Lauran ja isän kodista. Pienellä pöydällä on naisen valokuva ja kynttilä. Onko Lauran äiti kenties kuollut?

 

Toivon ylläpitäminen ja sitkeys tulevat Manuel Garcia Platan kuvituksesta kauniisti esille. 

Lapsenusko ja toiveikkuus tiivistyvät myös Lauran piirustuksiin. Vaikka aika kuluu, Lauran olemus säilyy pikkutyttömäisenä.  

 

 

Kun yksi kirja muuttaa kertaheitolla koko perheen elämän

Christine Nöstlinger & Helme Heine: Tomaanien elämää, suomentanut Auli Hurme-Keränen, 26 sivua, Kustannus-Mäkelä 1989.

 

 

Välillä tekee hyvää lukea hieman vanhempia kuvakirjahelmiä, jotka keskustelevat kiinnostavasti nykyisen lastenkirjatarjonnan  ja sen uusimpien trendien kanssa. 

 

Käännetyn kuvakirjallisuuden, lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten lastenkirjojen ja kädentaitokirjojen kustantajana profiloitunut  Karkkilassa toimiva pienkustantamo Mäkelä viettää kuluvana vuonna 50-vuotisjuhlavuottaan.

 

Suuri osa Mäkelän kuvakirjatarjonnasta on lapsiperheen arjessa tärkeää käyttökirjallisuutta: kirjoja, jotka sopivat tiettyyn lapsen kehitysvaiheeseen ja jotka käsittelevät lapselle tuttuja arkisia tilanteita.

 

Itävaltalaisen lastenkirjailija Christine Nöstlingerin (1936–2018) laajasta, noin 140 kirjan tuotannosta Suomessa tunnetaan nuortenkirjojen lisäksi parhaiten helppolukuiset Mini- ja Eppu -sarjat. 

 

Tomaanien elämää on Nöstlingerin ainoa suomennettu kuvakirja. Tarina on peräisin jo vuodelta 1974, mutta kuvakirjana se ilmestyi vuonna 1976 nimellä Das Leben der Tomanis. 

 

Kuvakirjan voi tulkita satiirisena kannanottona lastenkasvatusmenetelmiin. 

Laila ja Leila ovat 8- ja 9-vuotiaat sisarukset. 

He joivat mallaskahvia, vaikkeivät pitäneet mallaskahvista. Koulussa he saivat pelkkiä kymppejä. He neuloivat isä-Möttöselle sukkia. Äitienpäiväksi he virkkasivat patalappuja. He eivät koskaan riidelleet. He eivät koskaan näyttäneet kenellekään kieltä. He tulivat heti, kun äiti kutsui heitä. Lisäksi he kuivasivat astioita, kitkivät rikkaruohoja, sanoivat aina ole hyvä ja kiitos, pesivät kätensä kuusi kertaa päivässä ja tervehtivät aina kohteliaasti.

Lailaa ja Leilaa koulitaan kodinhengettäriksi. Helme Heinen
kuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin kuvakirjassa 
Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989).

 

Tytöt ovat vanhempiensa silmäteriä. Isä tuo heille usein töistä tullessaan pieniä lahjoja: neulepuikot, parsimussienen tai ompelulankaa.

 

Mutta eräänä päivänä isä tuokin tytöille kapteeni Onkilan kirjoittaman kirjan Tomaanien elämää, jossa Onkila kertoo kohtaamistaan omituisista olennoista. 

Kirjan lukeminen tekee tyttöihin lähtemättömän vaikutuksen: he lukevat Tomaani-kirjaa päivät läpeensä ja vähitellen heidän käytöksensä ja lopulta myös ulkomuotonsa muuttuu. 

Tietyn kirjan lukeminen otollisella hetkellä
voi aiheuttaa pysyviä muutoksia lukijan olemukseen!
Helme Heinen kuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin
kuvakirjassa Tomaanien elämää 
(Kustannus-Mäkelä 1989).

Tytöistä tulee vantteria, paksutukkaisia, iholtaan sinertäviä maahisia, jotka eivät käytä enää lainkaan vaatteita. Ja tytöille kasvaa häntä!

Äiti järkyttyy muodonmuutoksesta ja yrittää salailla asiaa kaikin keinoin,  mutta isä tokenee nopeammin. 

 

Lailan ja Leilan äidin havahtumisen hetki liittyy
kauppamatkaan. Äiti asettuu puolustamaan
tyttäriään uteliaiden kaupunkilaisten reaktioilta. 
Helme Heinenkuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin
kuvakirjassa Tomaanien elämää 
(Kustannus-Mäkelä 1989).

Ja eikös käy niin, että vanhemmatkin paneutuvat Tomaani-kirjan lukemiseen.

He myyvät kaiken omaisuutensa ja ostavat veneen, jolla koko perhe matkustaa Tomaanisaarelle.

Nöstlingerin tarina on salaviisas ja riehakas. 

Se ilkkuu avoimesti vanhempien vimmaiselle halulle kasvattaa lapsia ympäristön paineiden mukaisesti. 

 

Saksalaisen kuvittaja-kirjailija Helme Heinen (s. 1941) kuvitus kiteyttää koko perheen muodonmuutokseen tarinan ytimen: liika auktoriteettiusko, sääntöjen ja suositusten orjallinen noudattaminen, tekee ihmisestä kulmikkaan, särmäisen ja ennen kaikkea onnettoman. 

Tomaanien elämää puhuttelee edelleen nykyvanhempia, jotka saavat eri kasvatusalojen asiantuntijoilta keskenään jopa ristiriitaisia ohjeita lasten kasvattamiseen. 

Vinkkejä elämänhallintaan löytyy myös lastenkirjoista

Tällä viikolla vietetään kirja-alalla Kirjalla kuntoon! -teemaviikkoa.   

Viikon aikana kustantajat ja kirjakauppiaat nostavat myymälöissään ja muissa jakelukanavissaan esiin hyvinvointia edistäviä kirjoja, kevään uutuuksia ja vähän vanhempia suosikkeja. 

Teemaviikon yhteistyökumppaneita ovat myös kirjastot ja muut   kirjallisuusalan toimijat. Teemaviikko on osa kirja-alan Kirja-Suomi 2017 -yhteistyöhanketta.

Tänään maanantaina keskitytään elämänhallintaan.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ryhdytty kustantamaan entistä enemmän lastenkirjoja, joissa näkyvät hyvinvoinnin, itsehoidon ja kasvatuksen kulloisetkin trendit. 

Tässä rouva Huun poimintoja.

Meditaatio, mielenhallinta, mindfullness:

Inkeri Eskonen, Mari Levander & Minna Roine: Ahdistus aisoihin. Lasten ahdistuneisuuden fokusoitu kognitiivinen hoito, kuv. Petra Heikkiä, Kognitiivisen psykoterapian keskus Luote Oy 2017

Elina Kauppila: Kamalan ihana päivä. Lasten mindfullness, Basam books 2016

Andrew Newman: Poika joka etsi hiljaisuutta, suom. Jenni Vehkaluoto, Basam books 2016

Andrew Newman: Iloinen noita, suom. Jenni Vehkaluoto, Basam books 2016

Byron Katie & Hans Wilhelm: Pikku-Tiikeri, onko se totta? Neljä kysymystä, jotka saavat sinut hymyilemään jälleen, suom. Jenni Vehkaluoto, Basam Books 2016

Ben Furman & Sami Myllyniemi: Onnellinen kahden kodin lapsi. Uusi tapa edistää lapsen hyvinvointia ja kotien yhteistyötä, Basam books 2016

Carl-Johan Forssén Ehrlin: Kani joka tahtoi nukahtaa: nukutussatu kaikille iltakukkujille, kuvitus Irina Maununen, suom. Ulla Lempinen, Otava 2015

Mirva Soinio: Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja, Basam books 2014

Eckhart Tolle: Miltonin salaisuus. Kertomus läsnäolon voimasta, Basam books 2014

Sanna Tuovinen: Satuhieronta. Läsnä olevan kosketuksen ja sadun taikaa. Kuv. 

Sanna Pellicccioni, valokuvat Mikko Törmänen, WSOY 2014

Sari Markkanen & Meri Qvist: Tipsu ja oivallusten opus, Basam books 2013, up. 2015

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita, suomentanut Lauri Porceddu, Basam books 2012

Ben Furman: Veikka teki väärin, kuv. Liisa Kallio;  Elina kesyttää tiikerin, kuv. Virpi Talvitie, Ollin painajainen, kuv. Anne-Maria Muhonen, Lyhytterapiainstituutti 2000–2002   

Joogakirjoja lapsille

Viviann Seege & Thomas Lindberg: Lasten joogakirja Lentävä matto, suom. Oskari Uusitalo, omakustanne 2015

Paula Kiuru & Karoliina Tiilikainen: Satujoogaa. Harjoituksia ja tarinoita lapsille, WSOY 2010

Baron Baptiste & Sophie Fatus: Isä on rinkeli: joogaa lapsille ja vanhemmille, suom. Riitta Oittinen, Pieni Karhu 2007

Bell Gibbs: Joogaa lapsille. Venyttely- ja voimaharjoituksia 3–11-vuotiaille, kuv. Lucy Grossmith, suom. Iiris Kalliola, WSOY 2006

Laurent de Brunoff: Babarin joogaohjelma elefanteille, suom. Nina Toukoluoto, Perhemediat 2006

Carl Johan Forrssén Ehrlinin voittokulku maailmalla jatkuu. The Rabbit Who Wants To Fall Asleep on käännetty jo 44 eri kielelle ja se on keikkunut The New York Timesin ja Amazonin myyntilistojen kärjessä.

Tästä rohkaistuneena ruotsalainen Forrssén Ehrlin on halunnut ilahduttaa fanejaan uudella kirjalla The Little Elephant Who Wants To Fall Asleep. Se on toteutukseltaan jäniskirjan kaltainen, mutta tekijä lupaa markkinointitekstissään aiempaa enemmän variaatioita:

The second book of my sleep promoting series has the same innovative way on getting children to fall fast asleep in a loving way, and is unique in many ways at the same time. In this book, I use the sleep promoting techniques differently to appeal to even more kids and it works just as well for those who liked the Rabbit.

Kirjassa näyttää olevan nyt ensimmäistä osaa laadukkaampi kuvitus.

Muokattu 10.4.2017 

Kuka on teidän perheen pomo?

Ulrike Fischer & Manfred Tophoven: Kuka saa päättää? Suomentanut Seija Kukkonen. 25 sivua. Mäkelä 2012.

Christine Jüngling & Manfred Tophoven: Vähän aikaa vielä! Suomentanut Seija Kukkonen. 25 sivua. Mäkelä 2012.

Tämänpäiväinen Iltalehti kysyy jo lööpissään, onko lapsilla liikaa määräysvaltaa perheissä.

– Monilla vanhemmilla on vaikeuksia asettaa lapselle rajoja. Kun jämäkkä kieltäminen tuntuu vaikealta, sitä vältetään ja lopulta vanhemmat uupuvat vaikealta tuntuvan lapsen kanssa, Väestöliiton lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore sanoo Iltalehden haastattelussa.

Rouva Huu on huomannut, että aihe kiinnostaa myös lastenkirjallisuudessa.

Kustannus Mäkelä on julkaissut viime vuosina useampiakin saksalaisia kuvakirjoja, joiden lähtökohtana ovat lapsen ja aikuisen erilaiset törmäyskurssit tavallisessa arjessa.

Kuka saa päättää? osuu jo nimellään myös Iltalehden nostamaan kuumaan kasvatusperunaan.

Elli ei halua lähteä vierailulle kummitädin luo. Äiti pysyy jämäkkänä ja kehottaa Elliä pukeutumaan juhlavasti. Elli nielee kiukkunsa, mutta laittaa protestiksi kumisaappaat jalkaansa. Elli tuittuilee muutoinkin vierailulla ja pakenee lopulta kummitädin vaatekomeroon mököttämään.

Saksalainen kuvakirja käsittelee aikuisten paineita toimia kasvattajana ns. yleisesti hyväksyttyjen käyttäytymisnormien mukaan. Ellin äidille tuntuu olevan tärkeää toimia kummitädin silmissä oikealla tavalla lapsen auktoriteettina.

Kuten näissä lapsen ja aikuisen tunnekasvatuskirjoissa aina, niin myös Ellin äiti oivaltaa lopulta käyttäytyneensä liian määräilevästi. Hän selittää omaa kärsimättömyyttään ja tiuskimistaan oman työpäivänsä raskaudella. Ja päälle päätteeksi vielä pesukonekin meni rikki! Vast edes äiti lupaa kuunnella Elliä vähän herkemmällä korvalla.

Toisessa kirjassa kärtetään: "Vähän aikaa vielä". Peetu on nauliutunut tietokonepelin ääreen ja sisko Iina katsoo televisiosta lempiohjelmaansa. Vanhemmat hoputtavat lapsia lähtemään kaveriensa luokse, jotta he pääsevät asioilleen kaupunkiin. Onneksi autoon voi ottaa gameboyn ja näprätä sitä.

Kaverien perheessä onkin laadittu uudet säännöt:

– Kun olemme noudattaneet televisio- ja tietokonesääntöjä kahden viikon ajan, saa toinen meistä päättää, mitä puuhapäivänä tehdään”, Juuso sanoo. ”Puuhapäivänä emme katso televisiota emmekä pelaa tietokonepelejä.”

Ystäviensä esimerkin rohkaisemana Peetu ja Iinakin ehdottavat samaa käytäntöä kotona noudatettavaksi, sillä myös äidillä ja isällä on taipumusta viettää aikaa television ja tietokoneen äärellä yli tarpeen. Äkkiä koko perheellä on enemmän yhteistä aikaa ja lapset leikkivät mieluusti omia leikkejään. Ja mikä tärkeintä: isälläkin on aikaa lukea iltasatu! 

Kuvakirjojen kasvatustendenssiä ei ole katsottu aiheelliseksi juurikaan peitellä. Näillä kirjoilla onkin eniten merkitystä nimenomaan aiheen esille nostajina ja keskustelun herättäjinä.

Peliriippuvuus on aiheena myös Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanissa Risto Räppääjä ja villi kone (Tammi 2006).

Lastenkirjan ydinmehua ei saa laimentaa

Aamulehden eilisessä Sunnuntai-liitteessä toimittaja Simopekka Virkkula kirjoittaa Maailman kirjat -palstalla kuinka ”Nössöys ahdistaa ruotsalaisia lastenkirjailijoita”.

Kyse on eri tahoilla viime aikoina virinneestä uusmoralismista.

Nykylasten vanhemmat ovat vetäneet herneen jos toisenkin nenäänsä monien uusien tai vanhojen lastenkirjojen epäsovinnaisesta kielestä tai maailmankuvasta,  joka varsinkin lastenkirjaklassikoissa usein kilpistyy rasistisiin – tai sellaiseksi tulkittuihin – ilmauksiin. Tästä on ollutkin aiemmin puhetta Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa.

Simopekka Virkkula on ansiokkaasti haravoinut ruotsalaista ja hiukan saksalaistakin keskustelua. Ruotsissa nimittäin on jo tohdittu lähteä vastarintaan näitä uusmoralisteja vastaan.

Lastenkirjailija Ulf Stark on ViLäser -lehdessä nurissut, kuinka nykyisin on täysin mahdotonta piirtää lastenkirjaan hyljettä, jolla ei ole pelastusliivejä!

Myös ruotsalaisessa Barnens Bokklubb -lastenkirjakerhossa on havaittu, että vanhojen lastenkirjojen perussankarit, köyhät, orvot tai yksinäiset lapset, eivät enää miellytä nykylasten vanhempia. 

Lastenkirjailija ja kuvittaja Gunna Grähs arvelee, että vanhempien asenne juontuu heidän omasta stressistään: vanhemmat toivoisivat iltasatuhetkeltä harmittomuutta ja silkoisuutta – ja lapselle tietysti mahdollisimman nopeaa unentuloa!

Virkkula viittaa myös Saksassa virinneeseen lastenkirjaklassikoiden sensurointikeskusteluun. Thienemann Verlag -kustantamo aikoo päivittää Ottfried Preusslerin (s. 1923) Die Kleine Hexe -lastenromaanin kieltä (1957, suom. Pikkunoita, WSOY 1978) lähemmäs nykyaikaa ja siivota alkuteoksessa vilisevät ”pikku neekerit” tekstistä. 

Saksan perheministeri Kristina Schröder on myös Die Zeit -lehdessä paljastanut, kuinka sensuroi lukiessaan Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua ääneen lapselleen neekerikuningas-sanan tekstistä, koska ”en halua, että lapseni poimii tuollaisia ilmaisuja puheeseensa”.

Itse muistan, kuinka alakoulun laulutunnilla otin jossakin käsittämättömässä siveyden puuskassani tavakseni Aleksis Kiven Seitsemän miehen voima –laulua ääneen laulettaessa hymistä Simeonin kohdalla siveästi ”syntinen … hmph… kurja”, jotta en olisi livauttanut tuota paheellista saatana-sanaa huuliltani.

Sattumalta tai vasiten samassa Aamulehden Sunnuntai-liitteessä myös kolumisti Jyrki Lehtola kirjoittaa "Järkyttävät varpusparvet" -otsikolla pahennusta aiheuttaneen ripulilääkemainoksen kupeessa myös siitä, kuinka Turun Sanomissa on uutisoitu seuraavaa: vanhemmat järkyttyivät nähtyään Pikku Kakkosessa piirretyn, jossa metsästäjä uhkaa kettua haulikolla. Syy närkästykseen johtui siitä, että vanhempien mielestä oikeat metsästäjät eivät uhkaa kettua haulikolla.

Lehtola toteaa tähän:

                Sellaistahan se on. Pienten lasten vanhemmat ovat joskus ylisuojelevia lapsiaan kohtaan.

                Ikävää on, että me olemme muuttuneet ylisuojeleviksi myös itseämme kohtaan.

Ja vielä toisaalla samassa lehdessä Gitta Helin kirjoittaa Kaivopuiston rouva -kolumnissa otsikolla "Lasten suojelua" siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat latistaneet jo lastensa syntymäpäiväjuhlinnankin: ei epäterveellisiä herkkuja, kovaäänistä musiikkia tai liian jännittäviä videoita, jotta kukaa ei pääsisi huomauttelemaan vanhempien lipsuvasta moraalista.

”Ehkä tuosta syntyy turvallinen lapsuus, ja hyvä niin. Samalla on kuitenkin vaara, että siitä syntyy tylsä, ennalta-arvattava ja kaikesta jännittävästä riisuttu lapsuus, eikä kukaan ole vielä kunnolla tutkinut, millaisia seurauksia siitä voi olla”, päättää Helin kolumninsa.

Summa summarum: mistä tämä kaikki kertoo?

Rouva Huu hätkähti äskettäin selaillessaan Kaks plus -lehden nettikeskustelupalstaa. 4-, 6- ja 8-vuotiaiden lasten äiti kyseli palstalla, mitkä lastenkirjat kuuluvat ns. yleissivistykseen. Hän sai lukuisia vastauksia, joissa samassa elämäntilanteessa olevat äidit suosittelevat oman lapsuutensa rakkaita kirjoja, ja pienellä varauksella myös Grimmin satuja... 

Nykyvanhemmat rakastavat erilaisia suosituslistoja, auktoriteettien koostamia kasvatusohjeita  tai kuluttajatestien parhaiksi todettuja kodinkoneita ja lastentarvikkeita. Aikaa omakohtaiseen vertailuun, omien johtopäätösten tai assosiativiisten päättelyketjujen tekemiseen ei enää juurikaan näytä olevan.

Niinpä myös lastenkirjallisuuden  odotetaan olevan valmiiksi pureskeltua, näkökulmiltaan rajattua, harmittomaksi testattua ja ympäripyöreän silkoista. Ja samalla menetetään lastenkirjallisuuden ydinmehu, joka auttaa lasta oivaltamaan maailman ja elämän monisäikeisyys ja sitä myötä myös niiden pohjimmainen rikkaus.

Rouva Huu on saanut myös edellä esillä ollutta teemaa täydentävän anekdootin Fredrikstadista Norjasta.

Ruotsalainen teatteriohjaaja Sofia Jupither kävi poikansa kanssa Norjan kansallisteatterissa katsomassa Thorbjörn Egnerin lastennäytelmän Kolme iloista rosvoa. Näytelmä herätti hänessä siinä määrin tunteita, että Jupither kirjoitti mielipidekirjoituksen Norjan suurimpaan sanomalehteen Aftenposteniin. Näytelmän stereotyyppiset sukupuoliroolit ja itsekkyys närkästyttivät häntä.  Jupither vertaa näiden hahmojen yksinkertaista elämänfilosofiaa äärioikeiston ideologiaan, jonka mukaisesti  kaikki pitävät vain huolen itsestään ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät heille kuulu. Jupither päättää kronikkansa kysymykseen:  olisiko jo aika haudata Thorbjorn Egnerin lastenkirjat aikansa eläneinä.   

Jupitherin kirjoitus synnytti Norjassa laajoja keskusteluja ”arroganteista ruotsalaisista ja heidän poliittisista uskomuksistaan”, mutta Egnerin klassikkoasemaa lastenkirjailijana ei tällaisetkaan tuiverrukset – onneksi – horjuta. 

Herkkä Henna hurmaa jälleen

Pija Lindenbaum: Henna hiipii piiloon. Suomentanut Anna Kervinen. WSOY 2012.

Tähän alkuun on pakko tunnustaa, että rouva Huu on fanittanut ruotsalaista Pija Lindenbaumia ensimmäisestä kuvakirjasuomennoksesta eli Elsa-Marin pikkuisistä (WSOY 1990) asti. Siinä Lindenbaum pöllytti anarkistisella tavalla ydinperheen itsestäänselvyyttä. Leikki-ikäisellä Elsa-Marilla on yhden isän sijasta seitsemän pientä isää.

Pija Lindenbaumin kuvakirjoille on tyypillistä, että ne antavat monta vaihtoehtoista tulkintaa. Kenties Elsa-Mari on yksinhuoltajaäidin tytär, joka kompensoi isättömyyttään fantasioimalla itselleen seitsemän miniatyyri-isää. Tai ehkä Elsa-Marin isä on fyysisesti tai psyykkisesti erilainen kuin niin sanotut normi-isät? Kirjan voi tulkita myös kuvaavan lapsen alitajuista ja tavallista pelkoa siitä, että omat vanhemmat olisivat jotenkin poikkeavia ja herättäisivät lapsen ystävissä hämmennystä.  

Lindenbaumin kirjat eivät siis ole silkoisia ja helposti pureksittavia kuvakirjoja. 

Siksi uusin  Henna-kirjakin on taas erityisen ilon aihe.

Henna on jo entuudestaan tuttu kolmesta aiemmin suomennetusta kirjasta: Henna ja harmaat sudet, Henna ja pässinpäät ja Henna ja hurjat hirvet. Näissä kaikissa kirjoissa eri tavalla kipuilevan Hennan kaikupohjana tai vertaistukena  toimivat eläimet, joiden läsnäolon lapsi yleensä tulkitsee konkreettisena ja aikuinen enemmän symbolisena.  

Leikki-ikäisellä Hennalla on vilkas mielikuvitus. Hän on keskivertoa herkempi ja siten myös ryhmätilanteissa helposti haavoittuva  lapsi. Henna on vanhempiensa ainokainen, joka saa vanhempiensa  huomion ja rakkauden hyvin kokonaisvaltaisesti. Tämä kotoa juontuva erityisasemakin  voi toisinaan olla osasyynä pienien tai vähän isompienkin kriisitilanteiden syntymiseen.

Henna on päivähoidossa tarhassa. Hänen ystävänsä Martta on sen sijaan kotihoidossa; hoitajana on   voimakkaasti meikattu ja tatuoitu nuori nainen, Puuma. Martan lisäksi hänellä on hoitolapsina kaksosvauvat.  

Pija Lindenbaumin kuvitusta kuvakirjaan Henna hiipii piiloon, WSOY 2012. 

Henna menee toisinaan päiväkodin jälkeen Martalle leikkimään. Enemmän kuin leikit Martan kanssa Hennaa kiinnostaa Puuman räväkkä olemus. Hän katsoo Puumaa ihailevasti ja kiehnää hänen vierellään aina kuin vain on mahdollista.

Martta on voimakastahtoinen ja uskalias lapsi, jonka toiminta aiheuttaa eräänä päivänä  todellisen vaaratilanteen. Henna ei saa kerrottua asian oikeaa laitaa Puumalle saati edes vanhemmilleen kotona. Asia hiertää Hennaa ja hän pakenee pimeään vaatehuoneeseen. Sinne ilmestyy lauma uneliaita näätäeläimiä – kenties frettejä – , jotka läsnäolollaan lauhduttavat Hennan pahimman ahdistuksen.

Pija Lindenbaum: Henna hiipii piiloon, WSOY 2012

– Me voidaan sääliä sinua jos haluat, ne sanovat.

– Saat istua meidän sylissä.

Mutta Henna ei halua.

Hän haluaa vain olla yksin.

Mutta ennen pitkää meno muuttuu hurjemmaksi, sillä fretit rakastavat riehumista ja niistä on hauska kolhia itseään ja pudota lattialle.

Ja sitten ovikello soi ja asiat selkenevät. Hennan kadonnut rakas ämpärikin löytyy. 

Ja mikä tärkeintä: Puuma on tainnut itsekin oivaltaa, että hänen pitää keskittyä enemmän lasten kaitsentaan kuin kynsien lakkaamiseen ja netissä notkumiseen. Lindenbaum antaa aikuistenkin olla epätäydellisiä ja siksi niin inhimillisiä hahmoja. 

Lindenbaum pääsee hyvin lähelle herkän lapsen tunnemaailmaa, lapsen itse itselleen aiheuttamia pelkotiloja,  mielleyhtymien villejä assosiaatioita ja sitä mustaa maailmaa, johon pienikin lapsi voi helposti syyllisyyden tai henkisen kaltoin kohtelun takia solahtaa aikuisten huomaamatta.

Erityisen taitava Lindenbaum on eräänlaisen ”psykologisen tilan” ja mielenkuvien ilmaisijana. Perspektiivien ja väriskaalan muutoksilla ilmaistaan myös vaihtuvia tunnetiloja.

”Tämä tieto on kotona tärkeä: myös lasten päässä on järkeä.”

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. 32 sivua. Lasten Keskus 1998.

 

Graafikko-kirjailija Taruliisa Warsta (s. 1947) menehtyi syöpään kesällä ja tämä suru-uutinen sai minut etsimään Nupun ja Waldemarin tarinan uudelleen kirjahyllyn uumenista.

Joskus huomaa erityisen konkreettisesti, että lastenkirja voi puhutella aivan eri tavalla eri elämänvaiheissa.

Kun arvostelin Warstan esikoiskuvakirjan Onnimanniin alkuvuodesta 1999, olin kahden leikki-ikäisen lapsen äiti.

Kiinnitin arviossa huomiota hempeään kansikuvaan nukkuvasta pupusta, joka antaa jopa hiukan harhaanjohtavan ensivaikutelman hyvinkin perinteisestä ja söpöstä pupukirjasta vaikka tosi asiassa kuvakirja nostaa esille lapsiperheissä usein vaiettuja ja jopa kokonaan tukahdutettujakin tunteita.  Arvostin korkealle kirjan viisasta elämänfilosofiaa, joka ”kehottaa oikomaan piintyneitä ennakkoluuloja: rakkaus lapsiin edellyttää myös irtipäästämistä ja itsenäistymisen hyväksymistä”. 

Vaan vähäiset olivat minulla tuolloin käsitykset siitä, mitä nämä sanat käytännössä tarkoittavat! 

Joten vasta nyt, lähes 15 vuotta myöhemmin,  murrosikää lähestyvän kuopuksen, murrosiän kuohuissa tempoilevan keskimmäisen ja nuoruuden pahimmat myterit jo ohittaneen esikoisen äitinä, huomaan, että kirjan kauniin-kuulas ja samalla jopa traaginen sanoma tavoittaa minut ytimiään myöten kouriintuntuvalla tavalla.

Nuppu-jänis on elänyt hyvin suojattua elämää vanhempiensa ainokaisena. Äidinrakkauden vertauskuvaksi nousee peitto, jonka äiti uskoo suojaavan lastaan kaikilta vaaroilta: 

Iltaisin äiti peitteli Nupun nukkumaan. Hän oli ommellut peittoon kaiken rakkautensa ja usko, että se suojelisi lasta yön vaaroilta.

 Nuppu rakasti peittoaan. Hän arveli, että kauniit unet olivat siitä lähtöisin. Hän ei pelännyt mitään – eikä mikään todellinen vaara näyttänytkään uhkaavan vuoren juurelle kätkettyä kotikoloa.

 

… Kunnes lähitienoolle muuttaa mekastava, pahalta haiseva ja tavoiltaan boheemi kettuperhe. Äiti yrittää Metsän olentojen kirjan avulla ehdollistaa Nupun pelkäämään kettuja. Mutta Nuppua erilainen ja pelottava tuntuu vain kiehtovan.

Varmemmaksi vakuudeksi äiti telkeää Nupun kotiin.

 

– Enkö saa lähteä ulos avaraan maailmaan ennen kuin isona, hän kysyi tyrmistyneenä.

– Jos silloinkaan – etkä ainakaan niin kauas, äiti vastasi.

Mutta lapset tekevät oman päänsä mukaan ja viis veisaavat ylihuolehtivista vanhemmistaan.  

Nuppu karkaa kotoa ja tutustuu tietysti Waldemariin, joka ei Nupun silmissä näytä lainkaan vaaralliselta. Waldemar ei puolestaan ollut koskaan nähnyt jänistä, eikä liioin siksi kyseenalaistanut tapaamista. Nuppu ja Waldemar huomaavat, että ne ovat juoksussa tasaväkisiä, koska Waldemar on oppinut vanhemmiltaan takaa-ajoa ja Nuppu pakenemista. Ja toisinaan osia voi myös vaihtaa! 

Jänö- ja kettuperheiden vanhemmilla on tietysti lopulta täysi työ hyväksyä jälkikasvunsa eriparinen ystävyys. Mutta lopulta ne oivaltavat, että eivät voi suojella lapsiaan maailman vaaroilta loputtomiin.  

Nuppu, Waldemar ja peitto onnistuu koskettavasti ja konkreettisesti kiteyttämään lapsen kasvatuksen haasteet kuvakirjan tiiviiseen määrämittaan. Vertauskuvallisesti on tärkeää, että Nupulle pieneksi käynyt peitto onkin jäniksen ja ketun peitoksi juuri sopivan kokoinen. 

Taruliisa Warstan kuvakirjan voi lukea myös kannanottona suvaitsevaisuuden puolesta. Ja sellaisenaan se on jopa vielä ajankohtaisempi kuin ilmestymisensä aikaan. 

Warstan serigrafiatekniikka vaatii äärimmäistä huolellisuutta ja tarkkuutta, sillä jokainen väri vaatii oman vedostuksena. Luonnonkasvit muodostavat kuvituskuviin rytmiä ja ornamentiikkaa, ja sama tehokeino toistuu myös Nupulle tärkeän peiton kuvioinnissa.

Kuvakirja on lapsille käyttötaidetta ja lapset eivät juurikaan piittaa kuvittajan työläistä kuvitustekniikoista. Warstan tyyli on kuitenkin jäljittelemätön ja siksi uniikki. Sittemmin Warsta kuvitti samalla tekniikalla myös kuvakirjat Silloin prinssessa itki (Tammi 2003) ja Grimmin klassikkosadun Ruusunen (Tammi 2007) . 

Warsta on tehnyt myös paljon kankaanpainantaa, mm.  pöytäliinoja, seinävaatteita, tyynyjä, lakanoita ja mekkoja. Hänen tyylinsä vetosi erityisesti japanilaisiin, jotka löysivät siitä yhtäläisyyksiä japanilaiseen maalausperinteeseen- Niinpä Nupun ja Waldemarin seikkailut tunnetaan myös Japanissa Miharu Inagakin käännöksenä.