Arkisia oodeja terveelliselle lähiruoalle

Helena Koch: Perunan kuningaskunta. Kuvittanut Anne Pikkov. Suomentanut Anja Salokannel. 44 sivua. Kumma 2021. 

Merja Koski: Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku Vitamiinin seikkailut. Valokuvakuvitus ja virkatut hahmot Tiina Poimio ja Merja koski. 94 sivua. Taiten kustannus 2022. 

 

 

Ruoan alkuperä, terveellinen ruokavalio ja eri maiden ruokakulttuurit ovat näkyneet viime vuosina monin eri painotuksin lastenkirjoissa. 

 

Nämä kaksi kirjaa lähestyvät ruokateemaa hieman epätavallisemmista näkökulmista.

 

Perunan kuningaskunta on veikeä virolainen satukokoelma vihanneksista. Se antaa tunteet muun muassa perunalle, kurpitsalle, kurkulle ja retiisille ja tekee näin kunniaa erityisesti H. C. Andersenin elollistetuista esineistä kertoville saduille.   

 

Tahatonta tragikoomisuutta satuihin työntyy arkisesta asiasta: vihanneksia kasvatetaan siksi, että niitä voitaisiin syödä:   

”Miksi minun pitäisi haluta, että joku syö minut?” retiisi kysyi kaikilta pienestä pitäen.

 

”Niin ne asiat vain tässä maailmassa menevät, kultaseni. Sitä vartenhan me kasvammekin”, yrittivät vanhemmat selittää hänelle. 

 

Anne Pikkovin kuvituksesta löytyy myös kasvien herkkää
ornamentiikkaa. Pikkovin kuvitusta Helena Kochin
satukirjaan Perunan kuningaskunta (Kumma 2020).    

 

Herneen yksinäisyys -satu kertoo pienestä herneestä, jonka kohtalona on olla herneenpalkon ainokainen.   

Sen yksinäisyys kuitenkin helpottaa,  kun palkoon työntyy mato:

 

Herneestä ja madosta tuli hyvät ystävät, jotka keskustelivat kaiken maailman asioista ja jakoivat suuria salaisuuksia. Heidän vankka yhteiselonsa jatkui siihen päivään, jolloin pieni mato haukkasi herneestä viimeisen palan. Maha tuli mukavasti täyteen, mutta pian maistuvan suupalan jälkeen pienen madon mieleen nousi haikea kaipaus. 

 

Monissa saduissa on hieman nurjamielistäkin huumoria, jonka tulkitsen olevan yksi virolaisen lastenkirjallisuuden ominaispiirre ja juontuvan maan historiasta sekä poikkeusajoista, jolloin erilaisille asioille piti lastenkirjoissakin keskiä kiertoilmauksia.

Näin railakkaasti peruna löhtee mukuloineen
talvilomalle kellariin. Anne Pikkovin kuvitusta Helena Kochin 
satukirjaan Perunan kuningaskunta (Kumma 2020).    

 

Perunan talviloma -sadussa peruna päättää luopua kasvimaan kuninkaan virastaan, koska on suivaantunut vihannesten jatkuviin oikkuihin ja riitoihin, joiden selvittelemisen takia se ei ole aikoihin ennättänyt viettää aikaa 17  mukulansa kanssa. 

Diplomaattinen kurpitsa muistuttaa perunaa lähestyvästä syksystä ja perunoiden nostosta: 

 

Kurpitsa oli oikeassa. Jo seuraavana päivänä perunoita odotti uutena asuipaikkana mukavan viileä ja hiljainen kellari. Siellä peruna sai keskittyä perheeseensä, ja hän löysi yllin kyllin aikaa myös pohtia omia ajatuksiaan. 

Kirjan sisäkansista löytyy kokoelma satukirjan "sankareista".
Anne Pikkovin kuvitusta Helena Kochin satukirjaan 
Perunan kuningaskunta (Kumma 2020). 

  

Merja Kosken  Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku Vitamiinin seikkailut on tarinallinen tietokuvakirja terveellisestä ruokavaliosta. 

Jästipäinen jänis on ruokatottumuksissaan nirso ja suosii kaikkea makeaa. 

Jänis saa Vihku Vitamiinilta tuhtia tietoa kotimaisista kasviksista, marjoista, hedelmistä, sienistä, kaloista, maitotuotteista niiden terveysvaikutuksista sekä luonnonmukaisesti tuotetusta lähiruoasta. 

Kirjan visuaalisena koukkuna ovat Tiina Poimion virkkaamat satuhahmot, jotka seikkailevat osana Poimion valokuvakuvitusta. 

Eri ruoka-aineista on myös rakennettu erilaisia eläinhahmoja ja terveellinen ruoka on aseteltu houkuttelevasti lautaselle sananmukaisesti myös silmänruoaksi. 

 

Sipi Siili innostuu ensin kuullessaan, että ruualla saa leikkiä, mutta muistaa samalla, että äiti on kieltänyt sen.

– Miten ruualla saa leikkiä? Kysyy Sipi? 

 

Vihku näyttää Sipille, kuinka kesäkurpitsasta voi muotoilla auton, jonka päälle hän laittaa istumaan retiisikuljettajan.  

– Näin kasviksilla voi leikkiä, ensin muotoilla niistä hauskoja juttuja ja sitten syödä ne.

Terveellinen ruoka kauniisti ja mielikuvituksellisesti tarjottuna
on myös silmänruokaa. Valokuvakuvitusta Merja Kosken
tietokuvakirjaan Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku
Vitamiinin seikkailut (Taiten kustannus 2022).

Fiktiivisen tarinan lomaan on pakattu tuhti annos tietoa, joten se sopii erinomaisesti varhaiskasvatukseen ja alakouluun opetusmateriaaliksi. Nirsokin lapsi innostuu monista hänelle aiemmin vieraista vihanneksista hauskan tietotarinan ansiosta. 

Kirjan lopusta löytyy vielä terveellisten ruokien reseptejä. 

Merja Kosken tietokuvakirja palautti mieleeni Jukka Laajarinteen mainion novellikokoelman Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009, kuv. Martti Ruokonen), jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 

 

 

 

Iloa uudesta kirjasta, osa 9: Selkomukautuksia alakouluun

 

Häntä jäässä ja muita juttuja. Kuvitus Tiina Konttila. Selkomukautus Ari Sainio. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen. 264 sivua. Opetushallitus 2021. 

 

Selkokielen asema on viime vuosina parantunut ja opettajatkin ovat entistä tietoisempia siitä, että selkokieli hyödyttää monia lapsia. 

 

Häntä jäässä ja muita juttuja on alakoulun 3.–4. luokille suunnattu ja juuri ilmestynyt selkomukautettu kertomuskokoelma, jota minulla on ollut ilo olla toimittamassa. 

 

Siihen on valittu yli 40 satua, tarinaa, kertomusta kotimaisilta lastenkirjailijoilta. Kaikki tekstit on julkaistu aiemmin muissa yhteyksissä lastenkirjoissa ja kokoelmissa. 

 

Mukana on kaksi tai useampi teksti Tuula Kallioniemeltä, koululaisvitsien kerääjältä Pirkko-Liisa Perttulalta, Kreetta Onkelilta, Mari Möröltä, Riina Katajavuorelta, Timo Parvelalta ja Jukka Itkoselta sekä yksittäisiä tekstejä Sari Peltoniemeltä,  Katri Tapolalta, Johanna Venholta ja Tittamari Marttiselta. 

Mukana on myös muutamia suomalaisia kansansatuja.

 

Ari Sainio on tehnyt niistä selkomukautukset ja kuvittaja Tiina Konttila piirtänyt jokaiseen tarinaan uuden kuvituskuvan. 

 

Tarinoita on testattu kohdeyleisöllä ja myös opettajien mielipiteitä on kuunneltu. 

 

Kirjaan liittyy myös lähiaikoina avautuva opettajan verkkoaineisto, joka sisältää vinkkejä ja kuvallisia apuvälineitä tekstien käsittelyyn. 

Parhaillaan on työn alla selkomukautettu kokoelma myös 5.–6.-luokkalaisille. 

 

 

21. luukku: Ei pidä etsiä joulua omaa sydäntään etäämpää

Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa, Marjatta Kurenniemen satuja ja runoja, kuv. Sanna Mander, toim. Ismo Loivamaa, WSOY 2018.

Joulu on perinteisesti ollut satujen aikaa ja jouluun kuuluu myös sadun lumous ja ihmeiden ilmaantuminen harmaaseen arkeen.

Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten rakastetuilta satukirjailijoilta tilattiin joululehtiin jouluaiheisia satuja. Usein tilaus tehtiin kesällä ja kirjailijan oli viritettävä mieikuvituksensa jouluisiin tunnelmiin. 

Kurenniemen rakastetuin runo taitaa olla Zacharias Topeliukseltakin
inspiraatiota saanut Vattumadon talo. Sanna Manderin kuvitusta
Kurenniemen satujen ja runojen antologiaan
Toivoisin että asuisin kuussa (WSOY 2018). 

Kenties satu "Riitta-Maija etsii joulua" on ilmestynyt alunperin jossakin lasten joululehdessä. Se on ensimäisen kerran ilmestynyt Kurenniemen satukokoelmassa Varpusprinsessa vuonna 1964.

Nyt satu on päässyt mukaan Ismo Loivamaan toimittamaan Marjatta Kurenniemen satujen ja runojen juhlavuosi-

antologiaan Toivoisin että asuisin kuussa. Kurenniemen syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. 

Riitta-Maija odottaa joulua malttamattomana. Hän havahtuu joulun tuloon jo kesäll ja äiti joutuu häntä vähän toppuuttelemaan: 

–    Minä tahdon, että joulu on pian, sanoi Riitta-Maija pahantuulisena. 

–     Joulu tulee aikanaan, äiti sanoi. – Se ei ollenkaan välitä, tahdotko vai et. 

Retronostalgiaa! Sanna Manderin kuvitusta 
Kurenniemen satujen ja runojen antologian 
Toivoisin että asuisin kuussa  satuun
 Riitta-Maija etsii joulua (WSOY 2018). 

Tyttö ei tyydy odottamaan toimettomana, vaan lähtee äitiin äkämystyneenä hakemaan joulua.

Riitta-Maija päätyy Tingelstiinan ja Tangelstiinan punaiseen tupaan. 

Onneli ja Anneli -kirjoista tutut joulukoristeiden ”viljelijät” ovat siis kokeneet ensitulemansa jo tässä yksittäisessä sadussa!

Tingelstiina ja Tangelstiina kertovat Riitta-Maijalle että ”ei joulu vielä ole valmis”. 

Ja tämän voi tyttö myös itse nähdä joulukoristepellolla: 

Siellä oli pitkä rivi puita, joissa kasvoi joulukuusen koristepalloja. Toiset olivat hopeanvärisiä, toiset kultaisia ja jotkut monenkirjavia. Mutta kaikki ne olivat vielä aivan pieniä. Toisissa puissa kasvoi joulukelloja, mutta nekin olivat vielä pieniä ja niiden reunat olivat supussa.   

Joulukynttilät kasvoivat pitkissä penkeissä suorissa riveissään vielä kovin hentoina ja heiveröisinä. – – 

Riitta-Maija palaa viisastuneena vierailultaan ja yrittää myös arjen tekojen kautta ymmärtää, että joulua ei pidä etsiä omaa sydäntään etäämpää.

Ruskean eri värit ovat oikeutetusti vallalla tässä moraalisestikin
ojentavassa sadussa. Sanna Manderin kuvitusta Kurenniemen satujen ja
unojen antologiasta  Toivoisin että asuisin kuussa  löydytään
satuun Karolus ja kivet (WSOY 2018).

Sanna Mander on kuvittanut antologian freesisti: kuvituksissa on ripaus retkohenkeä väreissä ja hahmoissa, riittävästi variaatiota erilaisten tekstien nyanssien ja tunnelman tavoittamisessa (esim. pitkä satu ”Karolus ja kivet” on saanut jykevän tulkinnan ja ”Rosvon tytär” ja Satu tavattoman tavallisesta prinsessasta” ovat tähänkin aikaan sopivia vahvojen tyttöjen kasvutarinoita). Satujen tytöt viis veisaavat klassisten satujen kliseisistä juoniaihelmista, vaan toimivat oman päänsä mukaan. 

Manderin kuvitukset tavoittavat hyvin myös Kurennniemen satujen ja runojen nonsense-hulluttelun. 

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Ismo Loivamaa on perannut ansiokkaasti Kurenniemen laveaa tuotantoa ja tuonut kokoelmaan myös jo unohdettuja helmiä. 

WSOY ansaitsee erityiskiitoksen satuantologian kustantamisesta. Juuri näin pitää vanhaakin lastenkirjallisuutta aika ajoin pöyhiä ja tuoda sieltä kultajyviä myös uusien lukijasukupolvien tietoisuuteen. 

Adalmiinan helmi ottaa kantaa nykylasten kasvatukseen ja puhuu sydämen viisaudesta

Adalmiinan helmi, Sakari Topeliuksen sadun pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Anna Krogerus. Ohjaus Anne Rautiainen. Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Juha Haapasalo. Rooleissa Katariina Havukainen, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Verneri Lilja, Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö. Äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.1.2018. Kesto 1 h 50 minuuttia. Ikäsuositus +6.

Tampereen Työväen Teatterissa eilen ensi-iltansa saanut lastennäytelmä Adalmiinan helmi juhlistaa Zacharias Topeliuksen (1818–1889) syntymän 200-vuotisjuhlavuotta.

Topelius oli monin tavoin edistyksellinen ja moderni lastenkirjailija, jota meillä Suomessa ei valitettavasti ole osattu vuosisatojen mittaan brändätä yhtä onnistuneesti kuin mitä tanskalaiset ovat tehneet  H. C. Andersenin suhteen.   

Topelius ymmärsi mielikuvituksen arvon ja asetti sen usein myös opettavaisuuden edelle. Hän laati ohjelistoja lapsille soveliaasta kirjallisuudesta ja sillä tavoin myös korotti lastenkirjallisuuden ja -kirjailijoiden statusta.

Nykyhetkeenkin nähden radikaali Topelius oli kehottaessaan vanhempia tutustumaan ensin itse lapselle luettaviin kirjoihin.

Topelius oli myös varhaisia lastennäytelmän pioneereja Suomessa.  

Adalmiinan helmen hän kirjoitti kuitenkin vuonna 1856 perinteisen sadun muotoon. 

Adalmiinan helmi edustaa topeliaanisuutta niin hyvässä kuin pahassakin. Sen kasvattava eetos ja suoranainen paatos on vahva ja väkevä. Adalmiina oppii kantapään kautta, että rikkaus ja kauneus ovat toissijaisia nöyrän ja puhtoisen sydämen rinnalla.

Topeliaanista lastennäytelmätraditiota kunnioittavat kuitenkin lähteen henget (Sonja Halla-aho & Milla Länsiö),  jotka välillä toimivat kertojan roolissa ja sitovat satua alkuperäiseen kehykseensä, vaikka Adalmiina (Katariina Havukainen) rohkeneekin hieman kyseenalaistaa sadussa hänelle varattua passiivista toimijaroolia.

Katariina Havukainen hemmoteltuna lapsirukkana,
jonka olemukseen sisältyy myös aimo annos traagisuutta.
Valokuva TTT/ Kari Sunnari.

Katariina Havukainen onnistuu Adalmiinana havainnollistamaan ison muodonmuutoksen. Ennen väliaikaa Adalmiina on nokkava, ilkeä ja ylimielinen enfant terrible. Katseen pistävyys ja kehon kieli muuttuvat taianomaisesti, kun prinsessavaatteet vaihtuvat ryysyihin.

Prinssin hahmo jää väkisinkin Adalmiinan varjoon, mutta varsin mallikkaasti Verneri Lilja  hiukan höpsähtäneenä prinssinä pystyy onneksi säilyttämään todellisuudentajunsa ja kääntää sadun onnelliseen loppuratkaisuun.

Kolmeen vuoteen eivät Adalmiinan vanhemmat
 (Auvo Vihro ja Teija Auvinen tiedä tyttärensä kohtalosta,
ja epätietoisuus näkyy myös heidän kuninkaallisessa
arvokkuudessaan ... ja ruokailutottumuksissan. Valokuva TTT/  Kari Sunnari. 

Anna Krogeruksen modernissa tulkinnassa keskiöön nousevat liian lapsikeskeinen kasvatus ja sen  kauaskantoiset ja koko perhedynamiikkaa turmelevat vaikutukset. Krogerus on ottanut – aivan hyvin perustein – suuria vapauksia alkutekstin suhteen. Hänen tulkintansa Topeliuksen Adalmiinan helmestä ravistelee niin lapsia kuin aikuisiakin. Tunnekasvatus on pop niin päiväkodeissa kuin kouluissakin, ja nykyvanhemmat pähkäilevät nettikeskusteluissa oman lapsensa herkkyyksien kunnioittamisen kanssa.

Nykyisen tyttöenergian aikana Krogerus on halunnut korvata Topeliuksen sadun keskeisen nöyryyden vaatimuksen sydämen voiman käsitteellä.  

Ainokaiseen lapseensa täysin hullaantuneet vanhemmat, kuningas (Auvo Vihro) ja kuningatar (Teija Auvinen), eivät osaa asettaa  Adalmiinalle mitään rajoja ja ajautuvat lopulta kokonaan lapsensa mielivaltaisen pompottelun uhreiksi. Kun koulusta tulee viestiä, että Adalmiina ei sopeudu ikätovereidensa joukkoon ja jopa kiusaa heitä, lapsi määritellään erityisherkäksi, kuningas määrää niin opettajan kuin luokkatoveritkin vaihdettaviksi. 

Vanhempien sokeus oman lapsen suhteen kiteytyy hyvin tässä kohtauksessa: 

– Huh huh, kyllä täytyy sanoa, että jos lapsen kasvattamista valtakunnan hallitsemiseen vertaa, niin kuningaskin lähtee töihin lepäämään. 

– Noo. Meidän Adalmiinalla on tuota temperamenttia. On aina ollut. 

– Ja se on hyvä asia. Yksinomaan hyvä, kyllä tässä maailmassa pitää puolensa osata pitää.

Kuninkaallista loistoa näytelmän loppukohtauksessa. Vasemmalla tanssahtelee
myös sadun onnellisen lopun ansiokkaasti viimeistellyt naapurimaan prinssi
(Verneri Lilja). Valokuva TTT/ Kari Sunnari. 

Sadun miljöö on lavastuksen ja puvustuksen  osalta uskollinen ikiaikaiselle sadulle. Kuninkaalliset ja palvelusväki käyttävät 1700-luvun muodinmukaisia peruukkeja ja koketteja pukuja, mutta älypuhelimiin ja Frozen-animaatioon viitataan silti suvereenisti ja rikotaan näin klassisen sadun illuusiota.

Sadun kliimaksiin kuuluvassa kohtauksessa Adalmiinan kruunua sovitetaan  valtakunnan 18-vuotiaiden neitojen päähän.  Jonoon kiilaavat myös  tuulipukuun sonnustautunut Nekalan mummo (Teija Auvinen), joka kärttää lohdutuspalkinnoksi edes ilmaista ämpäriä,  sekä drag queen (aina yhtä karismaattinen Auvo Vihro), joiden hahmot ovat tyyten  toiselta vuosituhannelta. Ratkaisu tuntuu hieman keinotekoiselta ja irralliselta yleisön kosiskelulta. 

Tampereen Työväenteatterin Adalmiinan helmi on tempoltaan riittävän rauhallinen ja kunnioittaa näin myös Topeliuksen lapsilähtöistä ajattelua.  

Kahdeksanvuotiaan seuralaiseni silmät säkenöivät vielä pitkään esityksen jälkeen.  

Anna Krogerus on käyttänyt näyttämösovituksen pohjana Asko Sahlbergin uudelleen suomentamaa satua, joka on ilmestynyt suomeksi ja ruotsiksi kuvakirjana Adalmiinan helmi (Teos ja Söderströms 2012). 

Kuvakirjaversiossa Lena Frölander-Ulfin kuvitus ammentaa art nouveau -tyylistä ja tekee siten hyvin hillityn, mutta ylevän visuaalisen tulkinnan klassikkosadusta. 

Voiko omat ajatuksensa ja unelmansa syödä?

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa, kuvittanut Teemu Juhani, 47 sivua, Karisto 2017.

Kotimainen lastenkirjallisuus tuntuu nyt suorastaan vilisevän omapäisiä tyttösankareita. 

Lapsiperheen arjesta inspiraatiota hakevat Hannele Lampelan & Ninka Reitun Prinsessa Pikkuriikki –kirjat (Otava) ja Elina Hirvosen & Mervi Lindmanin Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi).

Kirjailijapseudonyymi Magdalena Hain  Kurnivamahainen kissa on näihin verrattuna ehta saturomaani, jonka kuvituksen on tehnyt   klassiseen satukuvituksen henkeen mustavalkoisin kuvin lastenkirjakuvittajana täysin uusi tuttavuus, kuvittaja, sarjakuvataiteilija ja graafinen suunnittelija  Teemu Juhani (s. 1987).  

 Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa. 

Tuossa maassa asui tyttö, kaikista tytöistä pienin. Hän oli niin pieni tyttö, että peltojäniksetkin olivat häntä päätä pidempiä. Hän oli niin pieni, että hänen kämmenensä oli tuskin apilankukkaa kookkaampi. Kuivuuden ja köyhyyden tähden kai tyttö oli niin pieneksi jäänytkin. Kun kenelläkään ei ollut ruokaa, ei kenellekään tullut myöskään mieleen jakaa toisille siitäkään vähästä, mitä heillä oli. Siksi tyttö, joka oli yksin maailmassa, oli jäänyt ilman kaikkea sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. 

Mutta kerran kylätiellä tyttöä vastaan käveli kurnivamahainen kissa.

Olen usein puhunut eri tahoilla lastenkirjan dramaturgian puolesta; eli siitä,  kuinka tärkeää on sommitella tarina siten, että se heti alussa vangitsee lukijan kiinnostuksen ja houkuttaa kääntämään seuraavan sivun, ja sitten seuraavan – aina kylläiseksi tekevään loppuhuipennukseen asti. 

Kurnivamahaisen kissan ensimmäinen sivu, eli taittajan oivallus siitä, mihin tarvitaan sivun kääntämisen hetki, on onnistunut näyte uteliaisuuden herättämisestä lukijassa.  

Seuraavalla aukeamalla kirjan keskushenkilöt, pikkiriikkinen tyttö ja valtava kissa sitten kohtaavat.

Teemu Juhanin tarkkapiirteinen tussikuvitus tekee kunniaa brittiläiselle
kuvitustaiteelle. Eikö itsetietoisen kurnivamahaisen kissan olemuksessa olekin jotain
samaa kuin John Tennielin luomassa Irvikissassa Lewis Carrolli Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaan? Teemu Juhanin kuvitusta Magdalena Hain satukirjaan
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 

Perinteisen  sadun kliseisistä aineksista sukeutuu yllättävän ajankohtainen satumoraliteetti. 

Luontevasti Hai assosioi koko vanhaa satuperimää, aina Tuhannen ja yhden yön Šeheradzadesta Carlo Collodin Pinokkioon ja Antoine de Saint Exuperyn Pikku Prinssiin asti. 

Tyttö lupaa etsiä kissalle jotain parempaa syötävää, ja niin sadun jännite taas latautuu uudelleen.

Oivaltava kuvittaja jättää hoksattavaa myös kuvan katsojalle. Aukeamalla kerrotaan, kuinka kissan ahneus on hävittänyt maailmasta myös linnut.  Teemu Juhanin kuvitusta
Magdalena Hain satukirjaan Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 

Tyttö lähtee, niin kuin saduissa on tapana, urheasti maailmalle onneaan ja pelastustaan etsimään, kumppaninaan tuo julkea ja tuhoa kylvävä kissa. 

Hän kohtaa laihoja ihmisiä, jotka ovat sinnitelleet hengissä koska ovat syöneet omat ajatuksensa ja unelmansa, ”eikä heillä sen vuoksi ole enää mitään, minkä vuoksi elää”.

Tyttö herättää kissassa vähitellen syyllisyydentunnon, mutta onko jo liian myöhäistä? 

Kissan vatsaan jouduttuaan tyttö huomaa kissan tuhojen laajuuden… ja kohtaa kissaakin pahemman tuholaisen, kaiken ylipäällikön ja ykkösmiehen, herra Hneuksen.

Juoni tihentyy vielä loppukliimaksiinsa, ja lopussa kissa oksentaa koko universumin sisältään saavuttaen näin entisen, tavallisen kokonsa. 

Kissan ja tytön ystävyys jatkuu nyt aivan uudelta, yhteisten kokemusten vankistamalta pohjalta.

Magdalena Hai ja Teemu Juhani ovat luoneet modernin ja ällistyttävän tiiviin ja intensiivisen sadun, joka klassisten satujen tapaan  puhuttelee monen ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia lukijoita ajankohtaisten teemojensa kautta.