torstai 28. helmikuuta 2013

Hiljentymiseen houkuttelevaa käyttölyriikkaa














Sirpa Sironen-Hänninen & Jukka Salminen: Ipanakerä. Kuvittanut Markku Pitkänen. 160 sivua. Kustannusosakeyhtiö Päivä 2011.  






Isoilta kustantamoilta on koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana ilmestynyt lukuisia komeasti kuvitettuja lastenrunokirjoja. Lastenrunous versoo  monipuolisena monien pienten kustantamoiden tarjonnassa. 

Lounaisessa Hämeessä Tammelassa lastenhoitajana päiväkodin eri sektoreilla työskentelevän Sirpa Sironen-Hännisen Ipanakerä on sivumäärältään tavattoman runsas kokoelma. Esipuheessaan hän kiittää kahta eturivin hengellistä lastenlyyrikkoa, Pia Perkiötä ja Anna-Mari Kaskista, runokurssien annista. Edellä mainittujen lyyrikkojen "arkisen hengellisyyden" tuntu on myös Sironen-Hännisen runoissa vahvasti läsnä.

Itse asiassa iso osa kotimaisesta lastenlyriikastamme ammentaa vieläkin Zacharias Topeliuksen ja Immi Hellénin sadan vuoden takaisesta runoudesta siinä mielessä, että nykyrunoissakin ihmetellään luonnon kauneutta ja arjesta juontuvien tavallisten tapahtumien ainutkertaisuutta.

Ipanakerän runoissa pysähdytään arkisten rutiinien äärelle. Kumpparit, kurahousut ja hoitopäivän rutiinit ovat näiden runojen inspiraation lähteitä. 

Oivallisia tilausrunoja päiväkodin tarpeisiin ovat esimerkiksi runot "Vesirokko", "Hammaskeiju" ja "Päiväunikärpänen".

Ipanakerä taltioi runoihin nykyperheiden kiireisen ja tapahtuman täyteisen arjen. 

"Hikihumppa" –runossa "isi kuskaa, bensaa tankkaa. / Joskus huokaa: Huh, huh, rankkaa." 

"Äidin ystävä" –runossa kerrotaan, kuinka äitikin kaipaa välillä omaa aikaa, vetäytymistä pois arjen pakkotahtisesta hössötyksestä.

Ipanakerässä on paljon kiireen kesytysrunoja, joissa vanhemmat ja lapset paijailevat toisiaan kodin lämmössä. Nämä runot ovat tärkeitä lohturunoja ja tekevät hyvää meille kaikille, ikään, perhetilanteeseen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta, kuten runossa "Kotona on paljon aikaa": 

Kotona on paljon aikaa 
Tule, äiti, peiton alle, 
tehdään meille pesä. 
Kuvitellaan, että on 
vielä lomaa ja kesä.

 Unen aallot sisälläni 
hiljallensa soutaa. 
Päivän puuhat, hoitotädit 
odotella joutaa.

 Kotona on paljon aikaa, 
leikit loppuun kestää. 
Miksei, äiti, jäädä tänne, 
kuka meitä estää?

 Tule, äiti, ihan vähän 
anna tässä olla. 
Silitä ja suukota, 
niin tulen sovinnolla.

Kokoelman  runot on koottu alaotsikoiden alle, ne etenevät väljästi vuodenkierron mukaan, syksystä talveen, keväästä kesään myös tärkeimmät kirkolliset ja muut vuotuisjuhlat huomioiden.

Runoissa lapselle sallitaan kaikki tunteet, ja monessa niistä kehotetaan lasta hiljentymään ja kuuntelemaan myös hiljaisuutta. Tällaisia hiljaisuuteen kuin varkain viekoittelevia runoja tarvitaan päiväkodeissa ja kouluissa jatkuvan remellyksen ja tapahtumantäyteisen päivän vastapainoksi!

Runokokoelman ohessa on CD-levy, josta löytyy Jukka Salmisen sävellykset 30:een Ipanakerän runoon. Nämä runot löytyvät kokoelmasta myös nuotinnettuina.

Päivä osakeyhtiö on kristillinen kustantamo, jonka omistaa Suomen Vapaakirkko. Kustantamo on perustettu vuonna 1962




tiistai 26. helmikuuta 2013

Vastuullista koiraharrastusta uskottavissa puitteissa
















Helena Meripaasi: Kultaiset sudet. Irin kennel-sarja. 234 s. Otava 2012.




Lasten ja varhaisnuorten romaaneissa ollaan yllättävän usein ajan hermolla.  Helsingin Sanomissa uutisoitiin tänään virolaisen koirien salakuljetusliigan kiinni jäämisestä. Samasta aiheesta kertoo myös Helena Meripaasin Irin kennel -sarjan neljäs osa Kultaiset sudet.

Eläinaiheisissa lastenromaaneissa eläinten hoidon kupeessa käsitellään usein myös eläintenhoidon etiikkaa sekä vastuuta lemmikkieläimen hoidosta ja kasvatuksesta. Tämä perinne juontaa juurensa jo ensimmäisestä alan klassikosta, Anna Sewellin vuonna 1877 ilmestyneestä Black Beauty -romaanista.

Sarjan päähenkilö, alakouluikänen Iri, ystävineen kantaa usein huolta koirien hyvästä hoidosta. Irin vanhemmat ovat intohimoisia koiraharrastajia. Heillä on oma kennel ja koirahoitola. Irin äiti on on kiinnostunut myös pentujen teettämisestä kansainvälisillä muotovalioilla.

Iristä on varttunut vastuuntuntoinen ja koirien parasta kaikissa sarjan tapahtumien äkkikäänteissäkin ajatteleva nuori. Hän suhtautuu ajoittain hiukan huvittuneestikin parhaan ystävänsä Minkkiksen velvollisuudentuntoiseen pennunkasvatukseen. Iri kuuntelee Gravity-nimistä mastiffiaan enemmän tunteen kuin kirjaknoppien mukaan, mutta molemmat tytöt ovat kyllä yhtä palavissaan mukana koiraharrastuksessa.

Naapurustoon on muuttanut uusi kennel, joka markkinoi eri rotujen risteytyksellä syntyneitä "kultaisia susia" vahtikoiriksi.

"Tämä ei voi olla enää totta!", isä parkaisee. "Näistä vahti- ja suojelukoirista minä en edes pysty sanomaan mitään, niin kammottavalta tämä jo kuulostaa. Vai vielä aitoinen kultainen susi -vahti! Pikemminkin aikapommi, joka voi räjähtää kenen tahansa silmille! Miten tällainen voi olla edes laillista!"               
Isä mutisee jotain vähän vähemmän painokelpoista ja siten he vilkaisevat äidin kanssa toisiaan. 
"Koiramaailma on täynnä rahanahneita pentutehtailijoita! Tämä on kyllä törkein tapaus, minkä minä olen nähnyt", isä puuskahtaa. "Tämä on ihmisten huijaamista! Lisäksi näiden rotujen yhdistäminen on suoraan sanottuna vaarallista. Pahimmillaan tällaisista koirista voi tulla hengenvaarallisia! Ja jotkut ihmiset vielä uskovat tuota hölynpölyä ja ostavat tuollaisen koiran!"
Iri ja Minkkis havahtuvat ottamaan asiasta selvää, ja yhdessä Irin vanhempien, eläintensuojeluvalvojan ja tutun eläinlääkärin kanssa venäläinen rikollisliiga saadaan kiinni. Yhdenlaisesta kliseestä on kyse, kun paha ja rikollisuus tulee kotimaisissa lasten- tai nuortenromaaneissa yleensä itsestään selvästi idästä: joko Virosta tai Venäjältä (vrt. esim. Salla Simukan Punainen kuin veri, Tammi 2013).

Sivujuonteena käsitellään Irin isoisän fanaattista treenausta maratonjuoksuun ja ravintolisien ja urheilujuomien kanssa läträämistä, jolla on lähes vaaralliset seuraukset. Vakiona tämäntyyppisissä sarjakirjoissa näyttää olevan myös ynseä ja opetusmetodeiltaan vanhanaikainen opettaja, tällä kertaa liikunnanopettaja, joka simputtaa oppilaita ja aiheuttaa Irile traumoja arvostelemalla tytön ulkonäköä.

Helena Meripaasi kirjoittaa sujuvasti ja hyödyntää juohevasti koira-asiantuntemustaan. Tapahtumat ja yhteenotot vaikuttavat uskottavilta, mikä on omiaan lisäämään sarjan suosiota varhaisnuorten keskuudessa: jotain samantyyppistä voisi ihan hyvin tapahtua omillakin kotikulmilla...

perjantai 22. helmikuuta 2013

Yltäkylläiset kirjakutsut, eli 3,5 kiloa Harry Potteria, klassikoituneita vihaisia lintuja ja laadukasta kotimaista fantasiaa

 

Järjestyksessä 9:nnet Eijan päivän kirjakutsut ylsivät kävijäennätykseensä maanantaina. Kutsuille osallistui peräti 101 lasten- ja nuortenkirjatietouttaan päivittävää pirkanmaalaista ja muutama varmaan vähän kauempaakin.


Tamperelaiset kirjastoalan ammattilaiset Mervi Hietanen, Katariina Ahtiainen, Siina Vieri, Tuija Mäki ja Noora Muurimäki sekä Jaana Kakkonen Nokialta tykittivät jälleen kukin 45 minuutin osuudessa viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnan kuulijoille. 

Metson Pietilä-saliin oli koottu pääkirjaston, sivukirjastojen ja muiden seutukirjastojen kokoelmista osapuilleen KAIKKI viime vuonna ilmestyneet lasten ja nuorten kirjat. Kuvat puhukoon puolestaan!

Osallistujille jaettu kattava kirjalista löytyy täältä

Se korvaa jo useampi vuosi sitten lakkautetun Suomen Kustannusyhdistyksen julkaiseman Vuoden kirjat –julkaisun, joten kaikkien alalla työskentelevien kannattaa tallettaa lista visusti arkistoonsa.

Materiaalin moninaisuuden puolesta isoimmasta urakasta vastasi jälleen lasten ja nuorten tietokirjojen osalta Mervi Hietanen.

Hän kiinnitti huomiota mm. sirpaloituneeseen kustannuskenttään. Havainto pätee tietokirjojen lisäksi myös muuhun lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Uusia pieniä kustantamoita syntyy jatkuvasti, ja omakustanteisia kirjojakin ilmaantuu markkinoille enenevässä määrin.

Dinosauruksista ja autoista ilmestyy taas paljon tietokirjoja. Leivonta, tosin voittopuolisesti vain tyttöjä puhuttelevasti, on isosti esillä monissa kirjoissa. Viime vuonna oli myös paljon tarjontaa lasten kädentaitokirjoissa.

Hyvinä huomioina Hietanen toi esille kirjan ison koon, joka usein voi hipoa jo kirjastokäyttömukavuuden rajoja. McCaben Harry Potter: Legenda: elokuva yksissä kansissa –teos (Read.me) taitaa saada viime vuoden painavimman lasten tietokirjan kyseenalaisen kunniamaininnan: kirja painaa 3,5 kiloa!

Hietanen moitti myös muutamien kirjojen suoranaisia asiavirheitä ja kiinnitti huomiota siihen, että kaikki käännöskirjat eivät yksinkertaisesti toimi Suomen oloissa, esimerkkinä muiden muassa Minervan kustantama Pieni siilikirja, joka ei ota huomioon sitä, että Suomessa siili on rauhoitettu eläin!


Perhemediat -kustantamon Elämäntieto-sarjassa paneudutaan moniin varhaisnuoria ja nuoria kiinnostaviin teema-alueisiin.


Ongelmalliseksi Hietanen koki myös Perhemediat-kustantamon monet tietokirjasarjat. Kiinnostava ja kannatettava lähtökohdiltaan on amerikkalainen Elämäntieto-sarja, jonka yksittäisissä kirjoissa käsitellään mm. näitä aihealueita: alkoholi, huumeet, tupakka, itsehillintä, masennus vai onnellisuus, syömishäriöt, kouluväkivalta, verkkoyhteisöt, koukussa uuteen teknologiaan ja ilmastonmuutos (ks. kuva yllä). 

Isoimpana ongelmana on kirjansarjan valokuvakuvitus, joka on vuodelta 2005 ja näyttää jo armottoman vanhanaikaiselta! Myös 39 euron myyntihinta saa empimään, onko sarjalla menekkiä. Miksei tehdä vastaavia opuksia kotimaisin voimin?

Viime vuoden tietokirjoista tärkeä poikien lukuinnon nostattaja on ollut David Lagercranzin Minä Zlatan Ibrahimovic (WSOY), joka on saanut monet vähän lukevat pojat tarttumaan kirjaan!

Katariina Ahtiaisen luku-urakassa oli kaikkiaan 371 kuvakirjaa, joista 97 kotimaista ja 274 käännetyä. 

Erityisen iloinen hän oli laadukkaista pienten lasten kotimaisista kuvakirjoista. 


Ahtiainen on saanut asiakaspalvelutiskillä vastata myös kysymykseen: Tuleeko Angry birds -kirjoista tulevaisuuden klassikkoja? Siinäpä visainen kysymys.

Ahtiaisen mielestä Angry birds –tuoteperheen kirjojen pohjatekstit ovat yleensä sen verran puisevia, että suomennoksetkaan eivät tee niille oikeutta. Eli tämä huomio voisi puhua sen puolesta, että kirjojen status tulevaisuuden lastenkirjaklasikkoina vaikuttaisi epätodennäköiseltä. Mutta aika näyttää...

Talvi ja lumi olivat Ahtiaisen havaintojen mukaan hyvin edustettuina viime vuoden kuvakirjoissa. Kiinnostavien alaotsikoiden alle Ahtiainen oli koonnut monta hyvää trendiä ja painotusta. Jukka ja Leevi Lemmetyn Pipopingviini-kirjan (Lasten Keskus) rinnakkaisteokseksi hän on löytänyt jo vuonna 1974  ilmestyneen Jorma Sipilän ja Jorma Auersalon Silakkakissat-kirjan (Tammi).

Muutama kirja, joka kuvituksensa takia on jäänyt rouva Huun lukulistalla pahnanpohjimmaiseksi, täytyy kaivaa nyt uudelleen Ahtiaisen suosituksesta esiin, mm. Minttu Vettenterän ja Keane van der Kreekin kuvakirja Miten mörkö kesytetään (Mäkelä).

Siina Vieri esitteli sarjakuvatarjontaa ja painotti kiinnostavasti omaa erikoisaluettaan mangasarjakuvaa. Hän eritteli ansiokkaasti myös kuvitusteknikoita, painojälkeä ja kuvituksen tunnelmaa. Esimerkiksi huono/ tuhruinen painatusjälki voi selittyä sitä kautta, että Japanissa mangasarjakuvaa julkaistaan pienemmässä koossa. Suomen markkinoille originaalia on suurennettu ja luonnollisesti myös kuvan laatu silloin kärsii. Aivan ansaitusti Vieri kiinnitti huomiota myös kirjoitus- ja tavutusvirheisiin.

Omiksi suosikeikseen Vieri nosti mm. A. Shimakin Odota, että rakastun –mangasarjakuvan, joka on hänen mielestään paras Suomessa julkaistu romanttinen mangasarjakuva sekä Tanakan pienillekin lukijoille soveltuvan tekstittömän Gon –sarjan (Sangatsu Manga).

"Jokaiseen kirjastoon hankittavaksi" -suosituksella hän nosti esiin S. Ngakaman Karkuteillä-sarjakuvan (Artbox Irja), jossa kerrotaan katulapsista ja köyhyydestä.

Kuriositeetteina kiinnostavia ovat myös M. Noguchin Finlandia (Sangatsu Manga), joka sijoittuu Suomeen sekä Y. Toboson Kuroshitsuji-sarja, jonka aiheena on poikarakkaus.

Pitkien sarjojen hankinta on kirjastoissa ongelma. Vieri kehotti hankkimaan sarjasta, jos mahdollista, aina ainakin alkupään teoksia. Hän vakuutti, että useamman vuoden takaisista suomennoksistakin on vielä painosta jäljellä.

Jaana Kakkonen kertoi havainnostaan, että lapsille ostetaan kirjoja enemmän kuin ennen. Moni lapsi ja varhaisnuori on kertonut Kakkoselle saaneensa lahjaksi esimerkiksi Päivi Lukkarilan Venla- ja Siri Kolun Me Rosvolat -sarjaa.

Lapset ovat kakkosen kertoman mukaan suhtautuneet hyvin penseästi Sinikka & Tiina Nopolan Risto Räppääjä- sarjan kuvittajanvaihdokseen.  

Tämä kertoo lasten ”konservatiivisesta mausta”, eli tuttuus luo turvallisuutta. Menestyneen sarjan ulkoasua ei pitäisi mennä kesken kaiken muuttamaan!

Jaana Kakkonen sanoi taas ääneen sen tosiasian, että suuri osa helppolukuisina mainituista kustantajasarjoista on oikeasti vasta lukemaan opettelevalle lapselle tosi vaikeita. 

Kustannus-Mäkelä on helppolukuisten käännössarjojen suhteen etulyöntiasemassa määrän suhteen, mutta laadussa olisi silti parantamisen varaa. 

Hauska havainto oli, että Ian WhyBrowin Harri ja dinot –kuvakirjoista tuttu poikasankari seikkailee nyt myös Mäkelän kustantamassa helppolukuisessa sarjassa, eli Harriin mieltyneet voivat nyt halutessaan jatkaa uusia seikkailuja.

Hyvä oli myös kuulla, että Lin Hallbergin Sinttu- ja Eppu -sarjojen rinnalla Päivi Lukkarilan Venla-sarja pärjää tasaveroisesti, eli heppafanit ovat kelpuuttaneet myös kotimaisen vastineen lukemistoonsa!

Jon Mennan Vintti pimeänä (WSOY) sai moitteita huonosta kannesta. Sisällön suhteen sen sijaan ei ollut Jaana Kakkosella valittamista, mutta kannen ensivaikutelma on ratkaiseva lukupäätöstä tehtäessä. 

Koska kustantajat tajuavat tämän perusasian ???

Esikoiskirjailija Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät (WSOY) sai kiitosta Kakkoselta siitä, että kirjassa kerrotaan niin rehdisti poikien ystävyydestä ja keskinäisestä lojaalisuudesta. Tyttöjen ystävyydessä sen sijaan vallitsevat paljon karummat lainalaisuudet.

Tuija Mäki nosti vuoden parhaimmistoon Wolfgang Herrndorfin Ladaromaanin, joka on ilmestynyt Atenan kautta aikuistenkirjaluokituksella. 



Aihepiirinsä takia se soveltuu kuitenkin vallan erinomaisesti myös nuorille lukijoille. Rouva Huun on hyvä kompata tätä road-trip-tarinaa. 

Teos vaikutti jotenkin poikkeuksellisen raikkaalta ja humoriselta kasvukuvaukselta, jota ei saisi hukata vain aikuistenhyllyyn.

Kotimainen fantasia on noussut roimasti nimekemäärien suhteen – ja tasokaan ei jää ainakaan jälkeen käännetyistä, totesi Tuija Mäki.  Käännöskirjallisuus on jo sataprosenttisesti sarjoittunut, totesi Mäki. Fantasian ja huumorin yhdistäminen on vaikeaa, mutta Mäen mukaan esimerkiksi esikoiskirjailija Annukka Salama on Käärmeenlumoojassa  (WSOY) onnistunut erinomaisesti.

Joseph Alasen slaavilaishenkinen jugend-seinämaalaus Metson Pietilä-salin seinällä seurusteli yllättävän hyvin koti- ja ulkomaisten nuortenromaanien kanssa!
Jarkko Tontin Vedeeran tarussa (Otava) Tuija Mäki näki puolestaan vaikutteita Suzanne Collinsin Nälkäpelistä, mikä ensikuulemalta voi jopa hätkähdyttää,  mutta  Vedeerassahan on tosiaan kyse kahden lähtökohdiltaan erilaisen pojan kiinnostuksesta samaan tyttöön.

Erityisen iloinen Mäki oli siitä, että pitkästä aikaa on saatu nuortenromaanikäännöksiä myös Iso-Britanniasta, Saksasta, Ranskasta, Norjasta ja jopa Unkarista.  

Erlend Loen Kurt kuriirina (WSOY) sai Mäeltä moitteita sivumäärästä. Kirjan takakansi mainostaa että romaani on 54 prosenttia paksumpi ilman lisähintaa!

Venla Saalon Kirkkaalla liekillä –romaanista (Robustos) Mäki oli tehnyt hyvän havainnon: tajunnanvirtamainen esitystapa ilmentää myös päähenkilön mielentilaa, jossa ote elämästä on hyvin hatara. Mäki uskoo, että harva nuori lukee kirjaa kokonaan, mutta joskus voi riittää, että lukeekin vain osan!

Mäki nosti myös esille aikuistenkirjallisuuden puolelta Ernest Clinen Ready Player One –romaanin (Gummerus), joka on nostalgiatrippi kaikille 1980-luvulla nuoruutensa eläneille. Nuoremmat taas voivat lukea sitä historiallisena romaanina! Teos on myös kiinnostava vastinpari Aleksi Delikouraksen Nörtille (Otava) !

Noora Muurimäki loi lyhyen katsauksen scifikirjallisuuteen. Hän nimitti Joshua Mowllin Suurta avaruusrallia ”moderniksi viisikkoseikkailuksi”. Kuopukselle ajattelin tarjota tänään alkavan talviloman lukemiseksi Muurimäen listalta Johan Harstadin romaania Darlah: 172 tuntia kuussa (Karisto).



keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Oiva opaskirja kaikille muumien ystäville









Sirke Happonen: Muumiopas 248 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. SKS:n toimituksia, Tieto 1371. 





Sirke Happosella on ollut ilmiselvästi mieluinen projekti Tove Jansson –aiheisen väitöskirjansa (Vilijonkka ikkunassa: Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike, WSOY 2007) jälkeen.

Muumiopas on ilmestynyt parahultaisen sopivasti ennen Tove Janssonin (1914–2001) syntymän satavuotisjuhlavuotta ja uskoakseni kirjalla olisi kiinnostusta myös Ruotsissa ja anglosaksisilla kielialueilla – Japanista nyt puhumattakaan. 

Kuvatoimitus ja taitto on tehty äärimmäisen huolellisesti ja ne ovat  suorastaan ilo slmälle. mustavalkoiset koko sivun kuvat ja pienet detaljit vaihtelevat. Tove Janssonin kuvitusta Sirke Happosen Muumioppaaseen, SKS 2012.


Happonen kirjoittaa selkeästi mutta eloisasti. Hän yhdistää juohevasti tutkimustietoa tekstin lomaan, onnistuen silti  samanaikaisesti tyydyttämään  monenkirjavaan muumi-aiheiseen triviatietoon mieltyneitä ilman, että kumpikaan lukijaryhmä – eli ns. tavalliset muumifanit ja palavasieluiset, muumitutkimukseen hurahtaneet entusiastit –  ärsyyntyisi tasapainottelusta.

Kirjan rakenne etenee aakkosjärjestyksessä esitellen erilaisia Janssonin muumiteosten hahmoja: agenteista ötökkä Salomeen, mukana myös   muumisarjakuvien monipuolinen hahmokavalkadi. WSOY on 2000-luvulla julkaissut uudet kovakantiset, isokokoiset painokset sarjakuvista ja tuonut ne näin entistä isomman lukijakunnan ulottuville.

Paljon kuvaesimerkkejä otetaan myös sarjakuvista. Tällä aukeamalla osoitetaan, missä muodoissa Drontti Edvard vierailee sarjakuvissa, Muumipapan urotöissä ja Kuka lohduttaisi nyytiä -kuvakirjassa. Tove Janssonin kuvitusta Sirke Happosen Muumioppaaseen, SKS 2012. 


Kirja täyttää myös ns. sohvapöytäkirjan kriteerit: se on näyttävä, huolellisesti taitettu ja pieteetillä kuvatoimitettu kokonaisuus, jota voi selailla summittaisesti tai lukea vakuuttavana tietokirjana kannesta kanteen.

Trivia-osuuteen kuuluu otaksumia siitä, millaisia olisivat esim. meidän maailmamme haisulit, hattivatit tai vilijonkat. 

Muutamista keskeisistä muumihahmoista annetaan myös muuntautumisohjeita. Tässä ohjeet, kuinka muuntautua kukkahevoseksi:

Hanki kirkkaanvärisiä vaatteita ja yhdistele niitä vallattomasti. Kuvioina tulee tietenkin olla myös kukkia, olit nainen tai mies. Muista, että kannat ylläsi ikuista kevättä.
Vaatteet eivät tietenkään yksinään tee kukkahevosta, vaan sinun on liikuttava dynaamisesti ja vapaasti. Harjoittele juoksemaan haltioituneesti ja pitkin askelin. Ponnahda mahdollisimman korkealle ja pitkälle; sekä ponnistavaa että alas tulevaa jalkaa on syytä ojentaa hieman. Kyynärpäät eivät saa koskea kylkiin, yritä saada käsivarsiisi lennon tuntu. Tarkista asento ohikiitävistä ikkunoista. Vähintään yhtä tärkeä on kasvojen ilme, se ei saa laskeutua koskaan. Voit säästää kasvolihaksiasi harjoittelemalla hymyn, joka on aina kohoamassa. – –
Uskaltaisin väittää, että Sirke Happosessa itsessäänkin on aimo annos kukkahevosta! (Saatesanoissa hän tosin määrittää itsensä maltilliseksi mymmeliksi ja hetkittäiseksi hemuliksi...) 

Möröksi muuntautumista ei kuitenkaan suositella, sen sijaan kehotetaan tekemään turvallisissa olosuhteissa fyysinen harjoite, mutta sekin ainoastaan, jos voi varmuudella sen jälkeen viettää aikaa mukavien ystävien kanssa…

Mörön hahmoon liittyy myös kiinnostava anekdootti. Mårra oli Tove Janssonin ja hänen ystävänsä Vivica Bandlerin nimitys homoseksuaalisuuteen liittyvälle vihamielisyydelle.


Happonen valottaa myös muumihahmojen nimien etymologiaa. Esimerkiksi hemuli-sana määrittyy vastakohtansa kautta:

Vanhahtava, mm. laintulkinnassa käytetty ruotsin kielen sana ohemul tarkoittaa perusteetonta ja asiatonta, ja mikäpä olisikaan sen epähemulimaisempaa. Tästä voidaan johtaa adjektiivi hemul, hemulimainen,  (jota ei siis virallisesti ole). Hemuli jos ken on perusteellisen ja asiallisen perikuva.

Muumiopasta on myös kiittäminen huolelisesta kirjapainotyöstä: Tove Janssonin hienot muste- ja viivapiirrokset tulevat komeasti esiin, kuvitusta Sirke Happosen Muumioppaaseen, SKS 2012. 

Kuvituksen tutkijan tarkkuudella Happonen vertailee myös Tove Janssonin kuvitussuunnitelmia,  poimii otteita tämän työpäiväkirjoista ja muutamista keskeisistä Janssonin tuotantoa käsittelevistä artikkeleita.  

Jansson on tehnyt tietoisen ratkaisun olla kuvaamatta kuvituskuvissa lainkaan jäärouvaa, sillä hän halusi antaa lasten itse kuvitella, miltä  jäärouva näyttää! 

Havainnollisin kuvarinnastuksin Happonen myös todentaa Janssonin muumihahmojen hiuksen-hienojen yksityiskohtien muutoksia vuosikymmenten mittaan.

Happonen vertailee myös muumiteoksista eri aikoina otettuja uusia laitoksia. Jansson halusi mukauttaa kirjojen detaljeja enemmän pohjoismaiseen makuun sopivaksi. Niinpä esim. Muumipeikko ja pyrstötähti –romaanissa esiintyvä silkkiapina on sittemmin muuntunut kissanpennuksi. Varhaisissa muumikirjoissa esiintyy myös paljon eksoottisia lintuja,  jotka myöhemmin ovat korvautuneet saaristomaisemaan paremmin sopivilla linnuilla, kuten lokeilla. 



Eilisten Eijan päivän kirjakutsujen raportti on luettavissa Lastenkirjahyllystä perjantaina.  Antoisaa oli, jälleen kerran, kiitos järjestäjille! 





maanantai 18. helmikuuta 2013

Ihan itse tehty lastenkirja!


Rouva Huulle "näpsäily" eli erilaiset kädentaidot  ovat tärkeä vastapaino muulle työlle. Olen ollut vuodesta 1998 Taito Pirkanmaa ry:n aikuisten Näpsä-käsityökoulussa: yhtenä päivänä viikosta keskitytään kolmen tunnin ajan  pitkissä periodeissa uuteen tekniikaan. 

Tutuiksi ovat tulleet monet perinteiset naisten kädentaidot, mutta osaanpas minä myös hitsata, takoa ja tehdä puutöitä!

Kevättalvella teemana on ollut kirjansidonta ja ns. altsut, eli tekniikka, jossa vanhoista kirjoista tehdään jotain uutta.

Rouva Huulla ei ole koskaan ollut intohimoa tehdä omaa lasten- tai nuortenkirjaa, mutta nämä kirjat ovat kyllä ihan kirjaimellisesti itse tehtyjä!



Esilehdellä kirjan nimi koostuu kymmenestä lumipallokirjaimesta. 
Ruth Craftin ja Erik Blegvadin Talvinalle-kuvakirjasta tehty altsu. 

Marmoroidussa kansipaperissa on utuisia pilviä. Niitä Talvinalle sai varmasti tutkailla kyllikseen pensaan latvassa kiikkuessaan ennen kuin lapset pelastivat sen uuteen elämään.

Oma tulkintani Erik Blegvadin Ruth Craftin 
Talvinalle-kuvakirjaan visuaalistamasta Talvinallesta. Pitkällinen 
ulkoilmassa oleilu on tehnyt nallen vähän kylmän-herkäksi, ja siksi 
se sonnustautuu aina kaulaliinaan! 

Talvista fiilistelyä löytyy vielä esilehden lumipalloista, joista muodostuu kirjan nimi ja sisäkansien pakkashuurretta jäljittelevästä tapetista.


Hurmaannuin Ruth Craftin & Erik Blegvadin äskettäin Lastenkirjahyllyssä esillä olleeseen Talvinalle-kuvakirjaan siinä määrin, että halusin saada kirjan myös omaan hyllyyni. Mutta eihän kirjaa enää mistään löydy. Nettiantikvariaatitkin tarjosivat pelkkää ei-oota.


Mutta sitten keksin, että voin tehdä itselleni siitä aivan uniikin laitoksen! 


Erik Blegvadin kuvitus pääsee mielestäni vielä paremmin esille 
oranssin ruskeaa ohutta kartonkia vasten. Ruth Craftin ja Erik Blegvadin 
Talvinalle-kirjasta tehty altsu.




Nelivärikopioin kirjan sisäsivut, leikkasin niistä samankokoiset, liimasin ne sprayliimalla tukeville paperiarkeille, ompelin arkit yhteen ja tein kannet perinteisestä marmoroiduista paperista ja kluuttikankaasta. 

Ja kanteen lisäsin vielä nallen, jota on selvästi hoidettu ja hoivattu pitkällisen puussa oleilun jälkeen… 

Kun Lauren Childin uusi kuvitus Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossuun ilmestyi vuonna 2007, sain kustantajalta ennakkolukuun teoksen vedokset, joita ei oltu vielä sidottu kansiin kiinni. Arkit pyörivät pitkään sekalaisissa pinoissani, kunnes keksin, että voisin saattaa tämänkin projektin loppuun.







Vielä on työn alla erilaisia kristallimuoviin liittyviä kokeiluita, ja niissäkin minulla on materiaalina kirjaston poistokirjoina saamiani kuvakirjoja. Niistä ehkä joskus myöhemmin lisää.




Lauren Childin uusi kuvitus Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossuun 
(suom. Kristina Rikman, WSOY 2007) on retrohenkinen ja räväkkä. 

Alkava viikko on super-kiireinen. Huomenna tiistaina on taas Metson perinteiset kirjakutsut, joista toivon mukaan ennätän pikimmiltään laatia raportin.
Keskiviikkona reissaan Jyväskylään Lukuintoilua 2 -ELY-koulutukseen puhumaan kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden uusista trendeistä sekä rankoista aiheista kuvakirjoissa. Torstaina sama paketti siirtyy Tampereelle.



torstai 14. helmikuuta 2013

Ystävyyden idylliä suoraan 1960-luvulta



Joan Walsh Anglund: Onko sinulla ystävä. 32 sivua. Suomentanut Lahja Kömi. Tajo 1963. 3. uudistettu T. A. Engströmin suomentama laitos Taikajousi 1983. 

Joan Walsh Anglund: Minä pidän sinusta. 32 sivua. Suomentanut Lahja Kömi. Tajo 1963. 3. uudistettu painos T. A. Engströmin suomentamana Taikajousi 1976.

Joan Walsh Anglund: Pojan kiva kaveri. Suomennos Lahja Kömi. 32 sivua. Tajo 1965.



Tässäpä kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille ystävänpäivän tervehdyksenä kolme veikeää kirjaa 1960-luvulta. 

Yhdysvaltalaisen Joan Walsh Anglundin (s. 1926) tuotannolle ovat ominaisia pyöreäpäiset lapsihahmot, joilla ei ole lainkaan suuta tai nenää. Hän on julkaissut yli 90 lastenkirjaa. Kiinnostus piirtämiseen oli perua vanhemmilta: isä toimi mainospiirtäjänä ja äiti taidemaalarina. Esikoisteokseen A Friend Is Someone Who Likes You (1958) häntä inspiroivat naapuruston lapset. 
Kirjat herättivät välittömästi ilmestyessään laajaa kiinnostusta ja tuoteperheeseen on kuulunut myös nukkeja, astioita, onnittelukortteja,  muistikirjoja, julisteita ja joulukoristeita. Anglundin teoksia on painettu maailmanlaajuisesti arviolta 40 miljoonaa kappaletta.
Menestys närästi monia kriitikoita, jotka pitivät Anglundin kirjoja kielellisesti heppoisina ja syyttivät kuvitusta liiasta sentimentaalisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta. Hänen kirjojaan ei liioin suositeltu kirjastojen kokoelmiin, ja niitä on pidetty vain kepeinä lahjakirjoina vailla kirjallista/ taiteellista arvoa.

  
Kirjojen lajityyppi onkin luokiteltavissa johonkin aforismi-, lahja- ja kuvakirjallisuuden välimaastoon. 

Onko sinulla ystävä- ja Minä pidän sinusta -kirjoissa havainnollistetaan ystävyyden merkitystä sanoin ja kuvin. 

On helppo uskoa, että kirjoista tuli Suomessa nopeasti suosittuja: niiden pieni koko ja aihepiirit viehättivät yhtälaisesti lasta kuin aikuistakin. Suomalaiseen jähmeään kuvitusperinteeseen verrattuna kuvitukset olivat eksoottisia ja modernin amerikkalaisia.  
Minä pidän: sinusta –
se on kivaa.
Se tuntuu yhtä hyvältä kuin
kun istuu äidin sylissä
oikein lähellä äitiä,
äidin kädet ympärillä,
eikä mikään pelota
ja on hyvä olla.


Ystävän kanssa viihdytään luonnon helmassa. Joan Walsh Anglundin kuvitusta kirjaan Onko sinulla ystävä, Taikajousi 1983.

Onko sinulla ystävä -kirjassa luontokin elollistuu ja aukeamilla todetaan, kuinka "Tuuli voi olla ystävä. / Se laulaa vienosti iltaisin, kun olet uninen ja yksinäinen – –"

Kirjojen valttina ovat miniatyyrimäiset, taidokkaat tussipiirrokset. Joka toinen kuvituskuva on mustavalkoinen ja joka toinen on väritetty herkin akvarellivärein. 

Ihmishahmoista tulevat mieleen 1980-luvun juliste- ja postikorttitaiteessa suositun Sarah Kayn isopäiset, usein sivuprofiilista kuvatut lapset.



Kolmesta tässä esillä olevasta kirjasta ylivoimaisesti ihanin nostalgian nostattaja ja viehätyksensä yhä säilyttänyt kuvakirja on Pojan kiva kaveri. Se kertoo cowboy-leikkeihin mieltyneen pikkupojan ja ison karhun ystävyydestä. Kuvituksessa karhu on piirretty ruskealla musteella. 

Halutessaan voi tulkita, että kyse on pojan mielikuvituskaverista. Aukeamilla kerrotaan pojan ja karhun yhteisistä leikeistä. 



Lopuksi päädytään tietysti nukkumaan puuhakkaan päivän jälkeen. 

Kirja jättää pitkäksi aikaa muikean-hyväntuulisen olon. 

Tässä jälleen esimerkki hyvin yksinkertaisin nyanssein toteutetusta vähän tekstiä sisältävästä kuvakirjasta, jossa annetaan kuvan puhua tekstin puolesta!

Kuvista huokuvat suuret yhteisymmärryksen ja luottamuksen tunteet. Joan Walsh Anglundin kuvitusta kuvakirjaan Pojan kiva kaveri, Tajo 1965.

Kaikki kolme kirjaa ovat alunperin ilmestyneet suomennoksina turkulaisen, vuosina 1962–1972 toimineen Tajo-pienkustantamaon kautta. 

Kustantamon perusti psykiatri, kirjailija-runoilija ja turkulainen kulttuurivaikuttaja Armo Lahja Hormia (1928–1988). Hän työskenteli Turun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikan apulaisylilääkärinä ja Turun vankimielisairaalan ylilääkärinä  ja käytti yhtenä hoitomuotona myös taideterapiaa.  Lisäksi hän piti yksityispraktiikkaa. 

Kustantamon tuotanto oli melko sekalaista: mielenterveyttä käsittelevien, Hormian itse kirjoittamien tietokirjojen ohessa julkaistiin murrepakinoita, poliittista historiaa mutta myös muiden muassa beat-runouden  johtohahmon Allen Gingsbergin kokoelma Kuolema van Goghin korvalle  sekä  eteläamerikkalaisen runouden antologia. 

Myös Ilkka-Juhani Takalo-Eskola ja Pirkko Jaakola  julkaisivat esikoisteoksensa Tajon kustantamana. Tajon kustannustoiminnan vankinta aluetta edustivat silti nimenomaan Joan Walsh Anglunin lastenkirjat, jotka Hormia myös suomensi itse Lahja Kömin nimimerkillä. 

Tajon toiminta ei ollut taloudellisesti kannattavaa ja kustantamoa rahoitettiin pitkälti Hormian muilla ansiotuloilla. Viime vaiheissa kustantamoa hoiti kirjallisena johtajana Hormian puoliso Aiju von Schöneman. Heidän avioliittonsa päätyttyä eroon vuonna 1972 myös kustantamon toiminta loppui.

Turun Sanomien viikkoliite Extrassa vuonna 2008 julkaistu Aiju von Schönemannin haastattelu antaa ymmärtää, että Hormia oli hyvin impulsiivinen ja läheisiään tarkasti talutusnuorassa pitävä despootti. 

Kenties Joan Walsh Anglundin idylliset kirjat olivat hänelle tarpeellista vastapainoa vaativan työn ja oman mielenailahtelujen hallintaan?