Tunteet veitsenterällä

Hanna Kökkö: Rocky ja kivikasvot, 201 sivua, Mäkelä 2022. Kansikuva Tanja Mitchell. 

 

Dekkarigenre on varmasti yksi otollisimmista lajityypeistä koukuttaa penseästi lukemaan suhtautuvia nuoria vapaa-ajallaan kirjan ääreen. 

Yhdysvaltalainen Karen M. Mcmanus on tuoreuttanut nuorten dekkaria suomennoksinakin tunnetuilla kirjoillaan (mm. Yksi meitä valehtelee,  WSOY 2018, suom. Inka Parpola). 

 

Nähtäväksi jää, kuinka aikuisten dekkaristina hyvin tunnettu Leena Lehtolainen onnistuu ensi syksynä ilmestyvässä nuorten dekkarissaan Vihreän lohikäärmeen risteys (Tammi).

Hanna Kökön Rocky-sarjan toisessa osassa nostetaan klassisen dekkarin jännitettä vähitellen. 

Yhdeksäsluokkalainen nuori löytyy hylätyltä kivilouhokselta kuolleena. 

Epäilykset kohdistuvat moneen, ja Rockykin saa huomata olleensa väärässä syyllisen suhteen.  

 

Rikoksen uhria ei ylevöitetä: jopa tämän vanhemmat toteavat lapsensa  toimineen usein häikäilemättömästi ja moraalisesti väärin ikätovereitaan ja lähimpiä ystäviäänkin kohtaan.

 

Kökön dekkarissa jännityksen ohessa kuvataan aidontuntuisesti nuorten arkista elämää, suhdetta perheeseen ja ystäviin. 

Yläkoulua päättävän Robertin eli Rockyn ja Rauhan seurustelu on vakiintunut, mutta Rockylle on välillä vaikeaa antaa Rauhalle myös omaa aikaa ja tilaa. Rockylle ja Rauhalle pieni ikäero Rauhan eduksi ei ole mikään ongelma. Pojalle kaikki on kuitenkin uutta ja välillä monet asiat askarruttavat häntä:  

Kukaan ei ollut kertonut, että rakastuminen oli näin monimutkaista. Että se toi tuhat uutta tunnetta tullessaan, joihin täytyi oppia suhtautumaan. 

 

Erityisen viehättävää on Rockyn ja hänen äitinsä luontevan suhteen ja keskinäisen  sanailun kuvaus.  

Viisas ja kaukokatseinen äiti valmentaa poikaansa jo itsenäistymään.

 – Paras opetella selviämään, nuorimies. Etkä sitten rupea kenellekään passattavaksi äijäksi, muista se. Minä hemmottelen  sinua nyt, jotta voit sitten hemmotella tulevaa vaimoasi. Kun tiedät, miten mukavaa on olla passattu, haluta tehdä sitä myös sille, jota rakastat. 

 

 

Kökön nuortendekkarissa luovitaan ihmissuhteiden ja ystävyyden tunnemyrskyissä.  Keskinäistä luottamustakin täytyy opetella. Sen saavat huomata keskushenkilöistä Salme, Make ja Rocky, kukin vuorollaan:

 

Ajattele, miten vähän me tiedetään niistä, joiden kanssa me ollaan tekemisissä joka päivä, Rocky huudahti.

Kökkö kuvaa myös uskottavasti aikuisia sivuhenkilöitä. Nuorten vanhemmat  eivät ole täydellisiä, pikemminkin kaikkea muuta, mutta silti heidän lapsensa eivät selitä omia ongelmiaan johtuviksi vanhempien erheistä tai heikkouksista. 

 

Kun rahantuloa ei voi millään estää

Mikko With: Saakelin satanen, 195 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Kaisu Sandberg.

 

 

”En minä keksi mitään muuta ratkaisua kuin Salen ryöstäminen.” 

Katson Heikkistä silmiin kärsimättömänä. Heikkinen tuijotti takaisin. Ei sanonut mitään. 

Katseeni harhaili Heikkisen naamassa, väistin silmiä. ”Miksi sä olet ajanut parran vain toiselta puolelta?” kysyin. 

”Akku loppui.” 

Kahden sanan vastaus Heikkiseltä oli jo hyvä alku. Palasin alkuperäiseen aiheeseen. ”Meidän on pakko ryöstää se.” 

”Meidän?”

 

 

Mikko Within (s. 1971) nuortenromaani alkaa poikkeuksellisen vetävästi ja jännite pitää kutinsa loppuun asti.

 

Saakelin satanen on Within ensimmäinen nuortenkirja. Sen tyyli on onnistunut sekoitus kieli poskessa -huumoria, kovaksikeitettyä dekkaria ja realistista nuortenkirjallisuutta. 

Kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta lähimmiksi vertailukohdiksi voisi nimetä Ansu Kivekkään Kylmä kaista -sarjassa ilmestyneet nuortendekkarit Kohti Porkkalaa, Tuli perheen alla ja Täysillä metsään.

 

Uuno Turhanen on 16-vuotias yläkouluaan päättävä nuorukainen, joka saa kesätyön pienen kotipaikkakuntansa rautakaupasta. 

Uunon palomiehenä työskennellyt isä on kuollut neljä vuotta aiemmin työtapaturmassa. Äidin selviytymisstrategiana on paeta surua työntekoon. 

Äiti olettaa poikansa suoriutuvan monista aiemmin isän vastuulla olleista käytännön asioista. Neuvokas poika päätyykin etsimään Youtubesta ohjevideoita vaikkapa tiskikoneen korjaamiseen. 

 

Vauraan perheen vesa, Daniel, on kiusannut Uunoa koko yläkoulun. Kevätjuhlassa  Uuno yrittää maksaa potut pottuina, mutta Daniel onnistuu kääntämään tämänkin  melkein voitokseen.

 

Syy Uunon kostonhaluun löytyy osittain myös yhteisestä ihastuksen kohteesta, Melinasta. 

Uuno pitää päiväkirjaa, jossa hän pisteyttää päivän kohokohtia: 

 

Kriteereideni mukaan yli viiden minuutin juttelu Melinan kanssa nostaisi päivän tähdet neljään, pusu viiteen, intiimimpi kanssakäyminen menisi arvosteluasteikon ulkopuolelle. En tiedä, uskoinko noihin mahdollisuuksiin, en ollut viiden tähden kaveri. 

 

Velmuilevaan lajityyppiin kuuluu myös tietty maskuliininen uhoilu ja tyttöjen ulkonäköön liittyvä siekailematon kommentointi. 

Uunolla on pientä flirttiä Salen kasalla töissä olevan pari vuotta vanhemman Reetan kanssa:

 

Olin aina tykännyt hänestä. Etenkin hänen huumorintajustaan, mutta myös punaisten hiusten, pyöreiden silmälasien ja hieman pullukan vartalon tuomasta persoonallisesta ulkonäöstä.

 

Ihmissuhdepähkäilyistä juoni sakeutuu nopeasti kovemman luokan mafiaseikkailuksi, kun rautakaupassa asioinut hämäräperäinen mies antaa Uunolle merkatun sadan euron satasen, joka johdattaa Uunon ja Heikkisen rikollisliigan rahakätkölle. 

Uuno rikastuu hetkessä, mutta raha ei tunnetusti ole oikotie onneen ja rahanpesukin osoittautuu haastavaksi ja ennen kaikkea työlääksi. 

 

Juonessa on – jälleen lajityypille uskollisesti – pientä epäuskottavuutta, mutta lukija  antaa sen kernaasti anteeksi.

 

Kustantaja mainostaa kirjaa helppolukuiseksi. Typografialtaan se on kuitenkin tavallinen nuortenromaani. 

Sujuva juoni avittaa kyllä vähemmän harjaantunuttakin lukijaa siinä mielessä,  että kirjaa ei malta laskea käsistään ennen loppuratkaisua. 

Within velmuun tyyliin sopii se, että Uunon parhaan kaverin, originellin ja yllätyksellisen Heikkisen, mysteeri jää  selvittämättä. 

Lukija voi itse keksiä aukkoiseen juoneen sopivat selitykset! 

Mopot, tytöt ja muut elämän suuret mysteerit

 

Jukka-Pekka Palviainen: Anna palaa, Kosonen, 130 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Reetta Niemensivu.

 

 

Jukka-Pekka Palviaisen Kosos-sarja on letkeä yhdistelmä yläkouluikäisten arkea ja unelmia seurustelukuvioineen ja mopon päristelyineen.

Kaveriporukassa hengailu on tärkeää vertaistukea pienissä ja vähän isommissakin murheissa.

 

 

Sarjan toisessa osassa Kaapon ukki on muuttanut palvelutaloon ja puhuu pojan mielestä usein levottomia.

 

Äiti on kieltänyt ukkia pimuttelemasta nuoria naisia. Ukki ei usko. Sillä on kolmas uhmaikä. Edellisestä on vierähtänyt pitkälle yli seitsemänkymmentä vuotta. Tosin ukki sanoo, että sen nuoruudessa ei ollut uhma- eikä murrosikiä. Ikkunat oli kuulemma metsään päin, hiekkalaatikossa sepeliä ja ainoa lelu oli rautakanki ja sitäkään ei saanut rikkoa.

 

Ukki pyytää Kaapoa pitämään omakotitaloaan silmällä. 

 

Joku viettää siellä aikaa, vaikka ei mitään omaisuutta tärvelekään. 

 

Tästä asetelmasta kirjan juoneen punoutuu dekkarihenkistä kierrettä.

 

Toinen jännityselementti liittyy poikienväliseen mopolla ajon nopeuskilpailuun. 

 

Jannika aiheuttaa edelleen sydämentykytystä Kaapolle, vaikka urheilijanuorukainen Lauri tuntuu vietelleen Jannikan peruuttamattomasti. 

Jannika ja Lauri ovat myös koulun näytelmäkerhon esityksessä rakastavaiset, Romeo ja Julia.

 

 

Palviaisen sarjan ansiona on luontevasti rullaava dialogi ja hieman viisto huumori.

 

Velmuun tyyliin kuuluu jälleen yllättävä loppuratkaisu, joka koukuttaa lukijan odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa – toivon mukaan – annetaan vastauksia aukkoiseen tarinaan.

Haussa oikeasti vetävä nuorten dekkari

Leena Valmu: Ystävä: Katoaminen yhdeksännellä luokalla, 242 sivua, Karisto 2020. Kansikuva Lasse Rantanen.

Leena Valmun dekkarisarjan 15-vuotiaalla keskushenkilöllä Hegellä tuntuu olevan  omituinen taipumus ajautua tilanteisiin, joissa hänen ikätoverinsa joutuvat  henkirikosten uhreiksi. 

Yläkouluaikanaan hän on joutunut todistamaan kahden ikäisensä pojan kuolemaa  ja tässä kolmannessakin sarjan päättävässä osassa vanha lapsuudenystävä, Valtteri,  katoaa salaperäisesti. Pojan vanhemmat kuuluvat uskonnolliseen uuskristilliseen lahkoon.

Hegellä eli Helkanooralla on ollut yläkoulun työelämäharjoittelussa keskusrikospoliisin laboratoriossa. Hänen enonsa Olavi on siellä rikoskonstaapelina ja  huomannut, että tytöllä on selvästi hyvät hoksottimet ja viitseliäisyyttä paneutua haastaviin, loogista päättelykykyä vaativiin pulmiin. 

Äitinsä uran kautta Hege oli oppinut ymmärtämään, että numerot yhdistettynä ihmisen biologiaan mahdollistivat lääketieteellisiä keksintöjä, joilla tehtiin ihmeitä. Mikseivät sitten numerot yhdistettynä ihmisten käytökseen voisi avata maailmaa rikosten ymmärtämiseen?

Yksinhuoltajaäiti on töissä uutta puhelinteknologiaa Nokian jalanjäljissä kehittelevässä yrityksessä, jossa Valtteri oli ollut aiemmin niin ikään työharjoittelussa. 

Tyttö työstää kokemiaan traumaattisia tapahtumia terapeutin kanssa. 

Äidin ja Hegen välit ovat etäiset, osittain myös äidin runsaan alkoholinkäytönkin takia. Ja sitten äitikin katoaa, jälkiä jättämättä.

Dekkarin genreä voisi nykyisin hyödyntää nimenomaan penseästi lukemiseen suhtautuvien lasten ja nuorten innostamisessa. 

Tämä tosin edellyttäisi kunnianhimoisesti laadittua juonikonseptia, joka koukuttaisi lukemaan kirjan – parhaimmillaan – yhdeltä istumalta.

Tähän tavoitteeseen Leena Valmun nuortendekkari ei yllä. Hänen henkilögalleriansa on siihen aivan liian runsas. Kirjan alussa on tosin lukijan avuksi tehty miellekarttamainen grafiikka, josta selviää hieman yli 20 ihmisen keskinäiset suhteet ja kytkökset. 

Vaikuttaa myös siltä, että Valmu on ammentanut kiemuraisen juonen ja psykologisten ihmissuhdeviritelmien osalta liikaakin aikuisten dekkarigenrestä. 

Hän kuvaa seikkaperäisesti  aikuisten sivuhenkilöiden tekojen vaikuttimia ja jättää nuorten keskushenkilöiden kuvaamisen harmillisen vähälle huomiolle.   

Teoksen lopussa Valmu kiittää monia eri alojen asiantuntijoita ja osoittaa näin, että romaanin teko on vaatinut mittavaa taustatutkimusta. Tätä enemmän olisi voinut kuitenkin pistää paukkuja vetävän juonen käänteiden suunnitteluun. 

Helppoa mutta silti rankkaa !

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies, 104 sivua, Avain 2016.  Kansikuva Colourbox.com.

Marja-Leena Tiaista on syytä kiittää siitä, että hän on paneutunut ansiokkaasti tuotannossaan myös nuorten selkokirjallisuuteen.

Tiainen on monissa nuortenkirjahankkeissaan jalkautunut nuorten pariin ja on varmasti sitä kautta oivaltanut, että selkoteksteille on kysyntää: niistä hyötyvät maahanmuuttajanuoret ja ns. erityisnuoret, mutta  yhä enenevässä määrin myös  ihan tavalliset mutta lukuharrastuksessaan syystä tai toisesta kompastelevat nuoret.

Tiaisen edellinen selkonuortenkirja  Poika joka katosi (Avain 2015) pohjautui nuortenromaaniin Poistui kotoaan (Tammi 2005). 

Tatu, Iiris ja Pääkallomies on kuitenkin aivan uusi, itsenäinen selkokirja, kuten myös parin vuoden takainen ja juoneltaan vetävä Kyttäyskeikka (Avain 2014).

Psykologisesti taiten ja herkkävaistoisesti Tiainen kuvaa murrosikäisen Tatun etäihastusta itseään vanhempaan kauniiseen Iirikseen, joka työskentelee parturi-kampaamossa. Erinäisten sattumusten ansiosta Tatu huomaa, että Iiriksen poikaystävillä ja miestuttavilla ei ole kaikilla aivan pyyteettömiä aikeita tai helliä aatoksia Iiristä kohtaan.

Tiainen pitää jännitteen yllä karsien turhat rönsyt ja fokusoiden vain olennaiseen. 

Selkokirjassa ytimekäs ja riittävän imuisa juoni on tärkeä. Lukijan mielenkiintoa on pidettävä yllä vielä tavanomaista nuortenromaania kurinalaisemmin, kernaasti viimeiseen sivuun asti.  

Edelleen monet selkokirjat vähättelevät sovinnaisilla aihevalinnoillaan ja toisaalta kirjan ulkoasullaan lukijakuntaansa. Tiaisen kompaktissa tarinassa on myös tummia juonteita, jotka tässä yhteydessä ovat lukijakuntaa ajatellen pelkästään plussaa.

Kansainvälisen kuvatoimiston kautta valittu kansikuva antaa päähenkilöstä hiukan väärän oloisen kuvan.  Tatu ei ole mikään jurottava nuori, vaan oikeudentuntoinen, toimeen tarttuva nuorukainen!

”Totta oli se, mikä sopi tarinaan”

Kalle Veirto: Kivimutka ja kaapattu Cake, 144 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Jari Paananen.

Kirjailijat käyttävät nykyisin toinen toistaan kekseliäämpiä keinoja lukijakuntansa koukuttamiseksi. Kalle Veirto aloitti ensin  Henkka ja Kivimutka –sarjan (Karisto v:sta 2008), ja toinen parivaljakon sankareista on saanut vuonna 2013 vielä oman nimikkosarjansa.

Sarjan neljäs osa työstää kiinnostavasti myös kykykilpailuiden kautta julkisuutta saaneiden lasten ja varhaisnuorten sukeutumista isojen fanijoukkojen palvonnan kohteeksi. Vasta 11-vuotiaasta Cakesta eli Kauko Mäyhköstä on tullut lyhyessä ajassa eri-ikäisten tyttöjen ja vanhempien naisten suosikki.

Kivimutkalle on kertynyt mainetta salapoliisina, ja Cake haluaa palkata hänet pääkaupunkiseudulle suuntautuvien keikkojen ja fanikirjan julkistustilaisuuden turvamieheksi. Nopeasti Kivimutka hoksaa julkisuuden pelisäännöt.

Caken manageri, eli koulun virkavapaalla oleva musiikinopettaja Naksu, ohjeistaa idolia antamaan tiedotusvälineille sellaisia vastauksia, joista on imagon rakennuksessa hyötyä:

”Hyvä”, Naksu sanoi. ”Muista kertoa rakkaasta mummostasi ja siitä, kuinka kävit laulamassa hänelle sairaalassa.” 

Mä en puuttunut keskusteluun. Totta oli se, mikä sopi tarinaan. Niin kuin Naksu sanoi, Cake oli rooli, jota Kauko esitti. Kauko, 11 vee, oli ehkä itkenyt rampilla, mutta Cake ei, se ei kaatuillut rullalaudalla. 

Välillä mä en ollut varma, pitikö mun sääliä vai kadehtia Cakea. Käsi sydämellä, mä en olisi vaihtanut Caken kanssa paikkoja. 

Mutta lompakon sisällön, pankkitilin ja kännykän mä olisin voinut vaihtaa. 

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Caken sijasta kaapataan Kivimutka ja Caken paras Kaveri Veka. Onko kaappaaja mokannut? Seurueen kaikki pojat on puettu samanlaisiin trendivaatteisiin, joten Caken faneja lukuun ottamatta tunnistus olikin varmasti ulkopuoliselle vaikeaa.

Veirto kirjoittaa nasevia, toiminnallisia ja tarinaa eteenpäin vieviä lyhyitä lukuja.

Hurtissa ja tapahtumarikkaassa tarinassa seikkailevat myös Joulupukki, Sauli Niinistö ja Cristiano Ronaldo, ja pommeja löytyy useampikin.

Veirtolla on selvä mieltymys nimetä päähenkilönsä koomisilla ja kertakaikkisen epämuodikkailla nimillä. Jiikoo Kivimutka on oikeasti Jorma-Kalevi.  

Erityiskiitoksen Veirto ansaitsee sujuvan kerronnan lisäksi myös siitä luontevuudesta, jolla hän suosittelee lukijoilleen kahta varteen otettavaa lehteä, Koululaista ja Lukufiilistä!

Selkeästi hyvä dekkari nuorille

Marja-Leena Tiainen: Poika joka katosi, 88 sivua. Avain 2015. Kansikuva Colourbox.com.

Marja-Leena Tiainen on nuortenkirjailijana konkari, ja viime aikoina hän on ilahduttavasti paneutunut myös nuorten selkokirjallisuuteen. Tiainen tekee vapaaehtoistyötä maahanmuuttajanuorten parissa, ja arvatenkin hän on tätä kautta saanut pontta selkokielisen nuortenkirjallisuuden tekemiseen.

Poika joka katosi pohjautuu Marja-Leena Tiaisen kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen Poistui kotoaan -nuortenromaaniin (Tammi 2005).

Viime aikoina selkokielisen nuortenkirjallisuuden tarve on kasvanut myös kotosuomalaisten nuorten parissa. Nuoret, joilla on keskittymiseen ja / tai lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyviä vaikeuksia  tai ylipäätään isompia hankauksia elämässään, hyötyvät selkokielisestä tekstistä.

Myös entistä useampi ns. tavallinenkin nuori hyötyy selkokielestä, mikäli ei jaksa tai malta paneutua sivumäärältään laajoihin ja rivitykseltään  tiuhoihin nuortenromaaneihin. 

Nörtti-nuortenkirjoistaan tunnettu kirjailija Aleksi Delikouras on havainnut, että pojat ovat tottuneet tietokone- ja mobiilipeleissä saamaan  jatkuvasti tsemppausta ja palkintoja pelin etenemisen aikana, ja samanlaista nopeaa palautetta kaivataan myös vapaa-ajan lukemiseen!   

Pelkkä selkokieli sinänsä ei tee ketään onnelliseksi –  tarvitaan myös mukaansa tempaava, vetävä aihe, joka oikeasti kiinnostaa lukijoitaan. Tiainen näytti kyntensä jo viime vuonna ilmestyneessä Kyttäyskeikassa, ja kevään uutuus Poika joka katosi  jatkaa samaa laadukasta linjaa.

Tiaisen romaanissa on paljon yhtäläisyyksiä Kirsti Kurosen Pahan puuskan (Karisto 2015) kanssa, jossa isosisko yrittää selvitä pikkuveljen itsemurhasta. 

Tiaisen romaanissa 17-vuotias Hanna kipuilee yhdessä muun perheen kanssa kahta vuotta nuoremman pikkuveljensä mystistä katoamista. Luonteeltaan tasainen pikkuveli näyttää kadonneen mitään jälkiä jättämättä.  Perhe pelkää pojan pudonneen Kuuranlahteen jäihin, ja poliisi aloittaa laajamittaiset etsinnät. 

Tiainen on aina ollut syrjäseutujen nuorten puolestapuhuja. Tapahtumat sijoittuvat nytkin syrjäiseen Kuuran kylään, josta on Joensuuhun vajaat 40 kilometriä. Autioituvan maaseudun arki piirtyy tarinassa vähäeleisesti Hannan maanviljelijäperheen näkökulmasta.

Hanna saa vertaistukea samassa tilanteessa olleelta Sonjalta. Epätietoisuuden jatkumisesta huolimatta Hannan on elettävä myös omaa elämäänsä eteenpäin, ja talven taittuessa kevääksi hän huomaa myös rakastuneensa. Elämä jatkuu, ja lopulta pikkuvelikin löytyy ja perhe voi tehdä surutyönsä loppuun.

Tiainen kuljettaa juonta taitavasti dekkarin tapaan lukijaa koukuttaen. Tämä kirja on helppo ahmaista kerralla!