perjantai 30. toukokuuta 2014

Nuoruus on nuoruus tässä ja nyt











Toim. Petra Maisonen: Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta. Kuvittanut Kati Närhi. 184 sivua. Tammi 2014. Kansi Tuomo Parikka.







Tähän aikaan vuodesta julkaistaan paljon täsmäkohdennettuja kirjoja.

Petra Maisosen toimittama Maailma on sun on räätälöity potentiaaliseksi valmistumislahjaksi kevään ylioppilaille ja muille nuoruuden taitoskohtaa eläville. 

Kirja  yrittää kilpailla rocklyriikan parhaiden sanoitusten kanssa tiivistäessään nuoren elämän kipuja ja riemuja. Kirjoituskutsu lähetettiin nuoren ja vähän vanhemmankin polven kirjailijoille ja laulun tekijöille. Mukana on 20 runoa, novellia tai stooria ja Rosa Meriläisen pamflettimainen valistusteksti siitä, kuinka tytöt tulevat sinuiksi alapäänsä ja itsensä kanssa.

Toiset tekstit puhuttelevat suoraan, muutamat jäävät mielen pohjalle ja vaativat uudemman lukukierroksen. Riku Korhosen Fritsuletku tiivistää nuorukaisen epävarmuuden tunnot ja ryhmäpaineen, hienoisella huumorilla keventäen.

Riina Katajavuoren Opisto kiteyttää nuoren itsenäistymisen ja etäisyyden ottamisen tarpeellisuuden: kotikaupungin poikaystävä menettää tenhonsa, kun tyttö kohtaa samanmielisen pojan kirjoittajalinjalta. 

Jari Järvelän Kontraposto osoittaa, kuinka nuoruuden satunnaisella kohtaamisella voi olla kauaskantoiset seuraamukset kumpaisenkin aikuisuudessa.

Järvelän kuvaus nuoruudesta on freesiä:

Kesäkuun torstaina klo 12.15 pika oli odottamassa bussipysäkillä. Linja-auto astui alas olento, joka ei kuulunut kuolevaisiin. Tyttö oli kasvanut vuodessa lähes kymmenen senttiä, samoin olivat kasvaneet tytön valkeat hiukset, joissa tuuli temmelsi kuohkeammin kuin isobudjettimaisimmassakaan sampoomainoksessa. Tytöstä oli kuoriutunut vuodessa haltijaprinsessa, jolla oli maagiset voimat kääntää yhdellä yskähdyksellä ympäröivä maisema nurinniskoin, tyhjentää järvet ja nostattaa tammipuut juuriltaan. Sillä oli valta erottaa valkeus pimeydestä ja sirottaa taivaanvahvuus täyteen pyrstötähtiä. Tytön iho hohti ylimaallista valoa, ja sen vihreä ja ruskea silmä säteilivät kuin revontulet poikaa päin. Tyttö oli  rakastunut.

Tommi Liimatta jakaa Selänkääntäjässä 17–18-vuotiaana kirjoittamiaan päiväkirjamerkintöjään. Myös Punkbändi Pää kiin solisti Teemu Bergman kertoo 600 uusnatsia –stoorissaan omasta nuoruudestaan Kouvolassa.

Miina Supisen Omenatarha on auringon paahtaman kansainvälisen työleirin kuvaus.

On kiinnostavaa, että harva kirjoittajista on langennut realistisen angstilähtöisen nuorisokuvauksen kliseisiin. Samuli Laihon Mustassa hämähäkissä on hitunen alkoholisoituneen äidin ja pojan viha-rakkaussuhteen maneereista, joita on saatu monista nuortenromaaneistakin tätä ennen lukea.

Kati Närhen sarjakuvakuvitus kiteyttää nuoruuden kohtaamisia ja kohtaamisia yleispätevästi.



keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Missä kulkevat normaalin rajat?












The Curious Incident of the Dog in the Night-time. Ohjaus Marianne Elliott. Näyttämösovitus Mark Haddonin kirjan pohjalta Simon Stephens. Ensiesitys National Theatre, Lontoo 2013. Pääosassa Luke Threadaway. Kesto 2,30 tuntia. 

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus.  Suomentanut Terhi Leskinen. 271 sivua. Otava 2003.



Rouva Huulla oli maanantaina tilaisuus päästä  kokemaan Tampereella lontoolaisen National Theatren näytelmä, Mark Haddonin romaaniin pohjaava The Curious Incident of the Dog in the Night-time, Marianne Elliotin ohjauksena ja Simon Stephensin näyttämösovituksena.
Tämä ainutkertainen teatterielämys tuli mahdolliseksi Finnkinon kautta, joka on tarjonnut jo vuodesta 2009 mahdollisuuden kokea elokuvateatterissa NT live -teatteriesityksiä. Ne kuvataan HD-tekniikalla ja toimitetaan satelliitin avulla yli 300 elokuvateatteriin ympäri maailman. Kuvattavat esitykset tehdään elokuvateatterikatsojien ehdoilla, muun muassa siten, että kameroilla on näyttämöllä enemmän liikkumatilaa. 


Näyttelijä Luke Treadaway tavoittaa pääroolissaan äärimmäisen herkästi Christopherin sisäisen mielenmaiseman ja ympäröivän todellisuuden törmäykset National Theatren näytelmässä The Curious Incident of the Dog in the Night-time.
Kuvan copyright: National Theatre/ Manuel Harlan. 

Kokemus oli laatuaan ensimmäinen, ja haltioiduin täysin tästä kahden esittävän taidemuodon, elokuvan ja teatterin,  toimivasta ja patentista liitosta. Christopherin roolia näyttelevän Luke Treadawayn lavakarisma oli aistittavissa myös valkokankaalta. Hän käytti kehon kielen tukena paljon modernista tanssista ammentavia tehokeinoja.

Kiinnostavaksi National Theatren esityksen teki myös se, että ensi syksynä samainen näytelmäsovitus tulee myös Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoon  Otso Kauton ohjauksena. Tampereella Christopherin roolin näyttelee Jyrki Mänttäri.

Romaani suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2003. Mark Haddon (s. 1962) oli kirjoittanut aiemmin lukuisia lastenkirjoja, mutta The Curious Incident of the Dog in the Night-time oli hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa. 

Haddon palkittiin Iso-Britanniassa arvostetulla Whitebread-palkinnolla ja Simon Stephensin näytelmäsovitus valittiin viime vuonna Iso-Britannian parhaaksi näytelmäksi ja se ylsi ykköseksi myös kuudessa muussa Olivier Awardsin palkintokategoriassa.

Suomessa romaani lanseerattiin lähinnä nuortenkirjana.
Kun Haddonin romaanin suomennos ilmestyi, muistan pohtineeni antaumuksella sitä, mitkä seikat tekivät Haddonin nuortenromaanista aikuisten(kin) silmissä niin ansiokkaan? 

Riittääkö siihen viittaus Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin vai aspergerin oireyhtymän havainnollinen kuvaaminen? Tai heräsikö aikuisten kiinnostus siksi, että romaanissa on niin paljon viittauksia erilaisiin populaarikulttuurin ilmentymiin, pikkutarkkaa alaviitekäytäntöä,  matemaattisia kaavioita ja Lontoon metroliikenteen kartastojen seikkaperäistä kuvausta?

Uskoisin että näitä osittain täysin ulkokirjallisia seikkoja enemmän monenikäisiä lukijoita on Haddonin romaanissa kiinnostanut 15-vuotiaan Christopherin lakoninen kertojan ääni. Christopher ryhtyy kirjoittamaan tarinaansa harjaantumiskoulun opettajan kehotuksesta ja jäsentää näin identiteettiään ja suhdetta lähimpiinsä.

Christopherin tuttujen arkirutiinien rytmittämä elämä mullistuu, kun hän löytää naapurin koiran raa´asti talikolla tapettuna. Poika päättää selvittää koiran mysteerin, mutta ajautuukin valheiden, petoksen ja tekaistujen tarinoiden vyyhtiin. Suhde isään ja kuolleeksi uskoteltuun äitiin joutuu koetteelle.

Christopher muistuttaa paljon J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin Holdenia. Mark Haddon käsittelee murrosikäisen pojan identiteettikriisiä ja hapuilevaa halua ottaa etäisyyttä kodin turvaverkkoon kuten kuka tahansa “tavallinen nuortenkirjailija”.

Erityiseksi Haddonin romaanin tekee se, että hänen päähenkilöllään on Aspergerin syndrooma, perinnöllinen autismiin liitetty oireyhtymä, joka ilmenee sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeutena, kapeina kiinnostuksen kohteina, puheen kehityksen ongelmina, eleisiin perustuvan vuorovaikutuksen puuttumisena ja motorisena kömpelyytenä. 

On mielenkiintoista, että Christopheria ei kuitenkaan hänen oman tarinansa sisällä määritellä Asperger-nuoreksi – tämä diagnoosi tehdään vain kirjan takakannen esittelytekstissä! Niinpä lukija  voi halutessaan määritellä Christopherin oireet myös aivan normaaliksi murrosikäisen tempoiluksi, aistiyliherkkyydeksi tai jopa erikoisuuden tavoitteluksi. 

Haddon ei itse liioin ole pitänyt siitä, että romaania on markkinoitu nimenomaan autismin ja aspergerin kuvauksena.

Christopherin kokema vierauden tunne, vähäiset kontaktit kodin ulkopuoliseen todellisuuteen ja erilaisten auktoriteettien ja virkamiesten kyseenalaistaminen ovat sinällään yleispäteviä ja samastumiskelpoisia monen ikäisille modernin tietoyhteiskunnan kasvateille. Christopherin voimana ovat – kaikesta huolimatta – hänestä aidosti välittävät vanhemmat. 

Nuortenkirjallisuuden kliseistä  onnellista loppua Haddonin kirjassa ilmentää isän hankkima suloinen koiranpentu, johon Christopher voi kohdentaa ristiriitaisia tunteitaan lemmikkirottansa Tobyn kuoleman jälkeen.



maanantai 26. toukokuuta 2014

Joskus yksinkertainen on niin kaunista












David Pellham: Maailman eläimiä. Pop-up-paperiveistoksia. 17 sivua. Schildts & Söderströms 2014.



Olen yrittänyt lepuuttaa viime päivien ajan silmiäni luettuani alkuvuoden aikana satoja hienoja 2000-luvun aikana ilmestyneitä kotimaisia ja käännettyjä kuvakirjoja, joista oli haastavaa mutta huimaa muodostaa kokonaiskuvaa Kirjakori Special -seminaaria varten.

Nyt huomaan haltioituvani mustavalkoisesta kuvituksesta ja äärimmilleen viedystä pelkistyksestä. 

Toisinaan mietin sitäkin, että kuvatykitykseen jo pienestä pitäen tottuneet – tai vasiten totutetut ? – lapset voisivat myös nauttia huomattavasti nykyistä minimalistisemmasta ilmaisusta.


  
Pelhamin lastenkirja varioi katselukirjojen ideaa: kuva ja teksti ovat yhtä.
Kuva David Pelhamin kuvakirjasta Maailman eläimiä, Schildts & Söderströms 2014.
 

Kenties tämän ylenpalttisen kuvatarjonnan jälkeen seuraava lastenkirjataiteen trendi tuleekin olemaan mustavalkoinen, lapsen omalle mielikuvitukselle tilaa antava kuvitustyyli?

Schildtsin ja Söderströmin kustantamoa on kiittäminen englantilaisen David Pellhamin mestarillisten paperitaideteosten saattamisesta lasten ja aikuisten ulottuville kuvakirjassa Maailman eläimiä. Pellham on maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia paperitaiteilijoita.




Äkkipäätä Pelhamin teosta ei edes tunnista lastenkirjaksi. Veistokselliset paperitaideteokset hivelevät silmää ja pelkistetyt muodot tyydyttävät vaateliaammankin esteetikon tyylitajua.




Lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin moniottelija Niklas Bengtsson on yrittänyt lanseerata kuvakirjan monimuotoisuutta eri tavalla varioivien ja lapsen interaktiivista osallistumista edellyttävien lelukirjojen  kattokäsitteeksi  pomppiskirjaa

Pelhamin kirjan kohdalla pomppis-kirjan nimitys tuntuu sikäli perustellulta, että kirjan eläinhahmot –  pingviini, krokotiili, poro, hiiri, norsu, panda, pöllö ja leijona – aivan sananmukaisesti pompahtavat katsojan ihmeteltäviksi.

Pelhamin kirja sopii erinomaisesti myös lapsen varhaiseksi perspektiivin ja muodontajun koulijaksi.


keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kirjakori-raportti, osa 2: Lisää ahaa-elämyksiä, kotimaisen puolesta puhumista ja tiukkaa kritiikkiä




Jatketaan.

Esitysdramaturgi-kirjailija Siri Kolulla on jo koulutuksensa takia erityistä draaman tajua. Niinpä hän aloitti oman osuutensa kertomalla Berliinissä pitämästään Lesung-tilaisuudesta. Kyse on Saksassa suositusta maksullisesta  tilaisuudesta, jossa kirjailija lukee omalla äidinkielellään otteita teoksistaan ja vastaa kuulijoiden kysymyksiin.

Yleisössä oli pikkutyttö, joka kirkkaalla lapsen äänellään kysyi Kolulta:  Oletteko koskaan yksin kun kirjoitatte?

Kolu kertoi tytölle ystävystyvänsä niiden ihmisten kanssa, joista kulloinkin kirjoittaa. Kolu kehotti tyttöä ystävystymään kirjoittamista harrastavien ihmisten kanssa, koska he ymmärtävät, miltä yksinäisyys tuntuu.

Kolu teki kirjallisuuspoliittisen linjanvedon  suomalaisen nuortenkirjallisuuden puolesta.  Hänen otsikossaan ”Rajoilla ja kynnyksillä: 2000-luvun suomalainen nuortenkirjallisuus murroksen kuvaajana” rajatilassa oleminen oli keskiössä, ja samalla tavalla rajalla on ollut vime vuosina moni suomalainen nuorenkirjailijakin miettiessään, kannattaako uraa jatkaa: 5 000:n kappaleen myyntiin yltää ani harva.

Nuortenkirjaan ei panosteta markkinoinnissa, vaikka  juuri nuortenkirja on väylä kohti aikuistenkirjallisuutta. Pitäisikö nuortenkirjan hintaa yksituumaisesti hilata alemmas, jotta siitä aivan oikeasti tulisi kilpailukykyinen tuote monen muun nuorten suosiman kulutustuotteen rinnalle, haastoi Kolu.  Nuortenkirjan pitäisi hänen mielestään olla  paljon nykyistä paremmin löydettävissä, saatavissa ja puheen alla.

Kolu onkin kirjailijakollegansa Salla Simukan perustamassa lähiaikoina nuortenkirjallisuuteen keskittyvää blogia, jossa nuortenkirjat saisivat paremmin äänensä kuuluviin!  

Kolun keskeisiä käsitteitä olivat rajattaminen, transgressio, liminaalisuus eli välitilaisuus ja kynnys, jolla kuvataan  dramaturgiassa tärkeää keskeistä valintatilannetta. 

Kolun mukaan nuori tutkii  rajoja nuortenkirjaa lukiessaan ja
parhaimmillaan nuortenkirja sanoittaa jotakin sellaista rajatilaa, jota vanhempi ei osaa pukea edes sanoiksi

Kolu oli koonnut 2000-luvun keskeisiä kotimaisia nuortenromaaneja erilaisten yläotsikoiden alle, mukana olivat 1) Oman kehon ja persoonan rajat, 2) Nuoren ja aikuisen törmäyspinta, 3) Oma yhteisö, oma maailma vs. muu maailma, 4) Elämäntapojen ja maailmankatsomusten rajoilla, 5) Uhkan ja mahdollisen raja, 6) Rajojen välissä, liminaalitilassa sekä  7) Kartta uusiksi: rakenteiden rajoilla.

Näiden pääotsikoiden alle  Siri Kolu poimi eturivin nuortenkirjailijoita esille, kunkin vain kertaalleen, mikä aiheutti hänen kertomansa mukaan karsinnan ankaruuden takia jopa yöunien menettämistä!  

Yhdeksi ylivoimaiseksi suosikikseen – aivan ansaitusti myös yleisellä tasolla – hän nosti vuosituhannen alussa WSOY:n nuortenromaanikilpailussa kärjen tuntumaan sijoittuneen Kari Hotakaisen novellikokoelman Näytän hyvältä ilman paitaa, josta pitäisi ehdottomasti saada uusi painos!

”Tämä terapiakirja mahtuu jokaiseen käsilaukkuun”, vakuutti Kolu.

Siiri Enorannan, Kira Poutasen, Sari Peltoniemen ja Vilja-Tuulia Huotarisen romaaneille Kolu povasi useammankin lukijasukupolven ylittävää suosiota.  Huotarisen Valoa valoa valoa on ollut edelläkävijä tekstin aukkoisuuden ja puhuntatavan suhteen.

Kansikuvaansa myöten tarkkaan harkittu kokonaisuus on myös  Hannamarjut Marttilan Filmi poikki, jossa kerronta hyödyntää elokuvakerronnasta tuttua panorointia, zuumausta ja etäännytystä.

Mainiosti Kolu palautti myös mieleen Reija Kaskiahon Tulitikkuihmisiä, jossa ammennetaan nimeä myöten H. C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö –sadusta. Eihän tämä vanhojen satujen hyödyntäminen niin uusi ja vallankumouksellinen ilmiö olekaan!

Marja-Leena Tiaisen Khao lakin sydämet sai Kolulta tiivistetyn kuvauksen: ”yksi hienoimpia, hiljaisimpia ja viisaimpia kirjoja, jossa erilaisia aikatasoja kerrostamalla kuvataan nuoren elämää uuden kynnyksellä”. Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset-kirjalle jatko-osineen hän povaa vielä menestystä maailmalla kuten myös Maria Turtschaninoffin Underforsille.  

Kolu pöyhi ansiokkaasti nuortenkirjallisuuden helmiä. Hänen  lähtökohdiltaan poleemisesti kantaa ottava alustuksensa sai varmasti monen kuulijan tarttumaan uteliaasti ja ennakkoluulottomasti esiteltyihin teoksin. 

Vaikka nuortenromaanin rakenne onkin kokenut ison muutoksen (erilaiset puhetavat, tekstin kerrokset ja tyyliin liittyvät kokeilut), niin kokemus nuoruudesta ei silti muutu. Nasevasti Kolu kiinnitti huomiota siihen, että suomalaisella yhteiskunnalla on kiire saada nuorista aikuisia. Sama trendi näkyy aika-ajoin myös lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa!

Kolun esitys meni lähestymistavaltaan osittain ristiin hänen viime vuonna Kirjakorissa pitämänsä esityksen kanssa, mutta kuulijakunta oli  osittain eri ja aineisto suurempi. Siri Kolun virkeän-eloisaa esiintymistä katseli ja kuunteli ilokseen.

Tietopalvelusihteeri ja kirjavinkari Matti Karjalainen alusti jälleen lempiaiheestaan eli sarjakuvasta. Hän nimitti poleemisesti sarjakuvaa kaunokirjallisuuden äpärälapseksi, joka on ansiottaan jäänyt arvostuksessa vähälle huomiolle, vaikka siinä kaksi taiteenlajia –  kuva ja sana – ovatkin tasa-arvoisessa suhteessa keskenään.

Lastensarjakuvan määrittely on perin vaikeaa: moni suomalaislapsi altistuu sanomalehtien sarjakuvastrippeihin ja tuntee ne hyvin. Tenavat, Tintti ja Kiroileva siili ovat yleisesti tunnettuja, mutta eivät varsinaista lasten sarjakuvaa. Toisinaan myös sarjakuvan ja kuvakirjan rajanveto on vaikeaa, esimerkiksi Karjalainen nosti Milla Paloniemen Kettu ja minä -sarjakuvan.


Karjalaisen valttina on siekailematon omien pitämysten  julkituominen, tyyliin ”Tenavat on sarjakuvista paras”…. Jos teidän pitää elämässänne lukea vain yksi sarjakuva, lukekaa Hiroshiman poika”. Hän perustaa nämä pitämyksensä kuitenkin mittavaan asiantuntemukseen, ja kuulijassa, jopa vähemmän sarjakuvaa harrastavassa rouva Huussa, herää kihisevä uteliaisuus todellakin tarttua näihin ja moniin muihin esillä olleisiin sarjakuviin.

Samalla rohkealla otteella Karjalainen myös suomi paitsi kirjastoväen ja opettajien niin myös lasten sarjakuvatietämyksen tasoa. Lasten tietämys paljastuu usein kirjavinkkausten yhteydessä, kun Karjalainen kysyy lasten omia sarjakuvasuosikkeja. 

Karjalainen antoi sapiskaa kustantajille mielivaltaisesti suosittujen ja laadukkaiden lasten sarjakuvasarjojen lopettamisesta: osansa saivat niin Arktinen banaani (Joann Sfarin Pikku vampyyrin kustantajana kuin Gummerus (Julien Neelin Mimu-sarja. Karjalaisen sydän vuottaa verta, kun hän joutuu kertomaan Hervannan kirjaston tiskissä pienelle fanitytölle, että uusia osia ei enää tule ilmestymään suomeksi.

Yleisinä huomioina Karjalainen kiteytti 2000-luvusta mangan läpimurron Suomessa vuonna 2003. Elokuvat ovat tuoneet sarjakuvalle uutta julkisuutta  ja kotimainen sarjakuva on saanut uusia julkaisukanavia, mm. nettisarjakuvan, blogit, sanomalehdet ja omakustanteet.

Lasten sarjakuvan keskeisiä teemoja ovat olleet huumori, lemmikit ja eläimet, seikkailu, vaikeat aiheet, kouluelämä ja romantiikka.

Kotimaisesta sarjakuvasta kansainvälisesti paljon julkisuutta on Rovio-tuoteperheeseen kuuluvat Angry Birdsit, jotka eivät Karjalaista kuitenkaan saa vakuuttuneeksi. Tekijöinä ovat kunnostautuneet Kivi Larmolan kaltaiset ammattilaiset ja Aku Ankan piirtäjä-veteraanejakin, mutta tarinat eivät ole kaksisia.

Kotimaisen lasten sarjakuvan parhaimmistoon hän nosti Jussi Juba Tuomolan Minerva-sarjakuvat. Sarjakuvan ns. salonkikelpoisuudesta ja laadusta kertoo sekin, että sarjakuva on jo kahdesti yltänyt myös Finlandia junior –palkinnon ehdokkaaksi, vuonna 2009 Tuomolan Jääkarhun sydän-albumilla ja toissa vuonna Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta -sarjakuvakirjalla. Karjalaisen korviin on kantautunut myös nuortenkirjailijoiden suusta mutinaa sen takia, että sarjakuvakin kiilaa jo samoille apajille. Tämä todentaa taas kertaalleen erilaisten rajojen liikehdinnästä, johon myös tekijäpuolen voi olla vaikeaa asennoitua!

Nuortenkirjallisuuden rankat aihepiirit näkyvät myös kotimaisessa nuortensarjakuvassa, mm. Tiitu Takalon ja Anne Muhosen teoksissa. 

Suomen yli pyyhkäissyt mangabuumi on tuonut paljon tyttöjä sarjakuvan pariin. Vuoteen 2013 mennessä on ilmestynyt jo 130 erilaista mangasarjakuvasarjaa! Karjalainen povasi mangalle jo pienta laantumista, mutta sijansa se on silti suomalaisesta sarjakuvakentästä jo anastanut.

Rouva Huu tajusi myös mangasarjakuvan esittelyn yhteydessä, että mangatyyli työntyy jo nuorten kuvittajien kautta myös kuvakirjakuvitukseen, esim. Noora Katon kuvittamassa Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarjassa!

Tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkö ja kirjailija Paula Havaste lähti omassa alustuksessaan suomalaisen lasten tietokirjan historiasta, siteeraamalla Antero Wareliuksen varhaista, vuonna 1845 ilmestynyttä Enon opetuksia luonnon asioista -teosta.

Varhaisimmat lasten tietotekstit ja teokset olivat usein nimenomaan suurmiesten elämäkertoja, joissa oli erityinen valistushenki.  Merkillepantavaa on sekin, että iso osa näistä ilmestyi alunperin lastenlehdissä ja joululehdissä.

Havasteen puheenvuoro nivoi napakasti yhteen syitä sille, miksi kotimainen lasten tietokirjallisuus on niin tärkeää. Kielen vivahteikkuus ja kulttuurierot tekevät käännöskirjoista usein vaikeatajuisia.

Havasteen esimerkkinä oli Richard Scarryn Hauska, hauska maailma (Tammi 1967) , jossa Possulan täti on pikkupossuineen isossa ostoskeskuksessa ostamassa mm. vesimeloneja. Rovaniemellä 1960-luvulla varhaisen lapsuutensa eläneelle Havasteelle ostoskeskukset, melonit ja kauppakärryt olivat tuntemattomia asioita ja hän muistaa yhä hämmennyksensä kirjan aukeamalla. Samalla tavalla lapsi voi kokea kohdatessaan ns. väärän rotuisia ja värisiä lehmiä tai kalkkunoita maatalon eläimistä kertovissa tietokirjoissa!

2000-luvulla jo kolmannes tarjonnasta on onneksi kotimaista lasten ja nuorten tietokirjallisuutta. Julkaisijoina on myös  paljon yhdistyksiä, museoita ja seuroja. Havaste toi myös esille lasten tietokirjojen merkityksen lukutaidon kehittäjinä ja lukijasukupolven kasvattajina, siteeraten äskettäin edesmennyttä opetusneuvos Pirjo Sinkoa.

Uusimpana trendinä Havaste on huomannut kustantajien halun jyvittää eri luokka-asteille erilaisia tietokirjasarjoja. Lapsen tiedonnälkä ei kuitenkaan ole tiettyyn ikä- ja kouluasteeseen sidottu!  

Havaste toi myös oikeutetusti esille sen, kuinka paljon aikuisen näkökulmat ja pitämykset vaikuttavat lasten tietokirjallisuuden aihepiireihin. Yleensä ostopäätökset kirjakaupassa tekee aikuinen, joten aiheen on vedottava jollain piiloisella tasolla aina myös aikuiseen! Esimerkkinä Havaste mainitsi Marjut Hjeltin kansanperinteeseen linkittyvät lukuisat tietokirjat, joita on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kautta näyttävästi kuvitettuina laitoksina.

Paula Havaste havainnollisti kiinnostavasti myös lasten tietokirjan ruohonjuuritason tekemisen haasteet: tarvittiin yli tuhat kuvaotosta, ennen kuin Henkka maalla -kuvakirjaan saatiin yksi kuva, jossa pikkumies hymyilee auvoisesti rantakaislikossa. 

Myös lasten tietokirjat tavoittelevat aina jotain aikuisen haikailemaa idylliä ja rakentavat aikuiselle mieluista tarinaa!

Pätevää tietoa voi löytyä myös yllättävistäkin paikoista: Havaste toi esille Merja ja Marvi Jalon hevoskirjat, nimeltä mainiten heidän varhaisen romaanin Unihevonen, jossa annetaan paikkansapitävää tietoa ratsastuksesta.

Lasten tietokirjallisuuden kirjoittamista ei enää koeta tiedepiireissä dismeriittinä. Esimerkiksi maantieteilijä Markku Löytösen suomalaisia tutkimusmatkailijoita esittelevä sarja SKS:n kautta. 

Esityksenä päätteeksi Havaste herätteli yleisöä kyseenalaistamaan tietokirjan muuttumista e-kirjaksi. Helpon päivittämisen kääntöpuolena on tekijänoikeudelliset seikat. Usein mennään ns. rauta edellä: on laitteita ja sovelluksia ja niistä haltioidutaan, mutta unohdetaan kokonaan sisältö ja sen tekijöiden oikeudet, muistutti Havaste.

Kirjakori special -seminaarin palaute oli kaikilla kolmella paikkakunnalla voittopuolisesti erittäin myönteistä: 
"Paras seminaari ikinä!"
"Sain paljon aineksia työhöni."
"Tiivis paketti, mutta olen onnellinen." 
“Kaikki esiintyjät olivat oman alansa tulisieluja.”

Kirjakori-seminaareja on järjestetty vuosituhannen taitteesta alkaen ja perinteisesti on luotu katsaus aina edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaan vaihtelevin painotuksin ja näkökulmin. Kuulijat ovat olleet pääsääntöisesti kirjastonhoitajia, opettajia kouluista ja kirjastoista, sanataideopettajia ja muita lastenkirjallisuuden kanssa töitä tekeviä. Tampereen seminaariin on tultu yleensä pitkin–poikin Suomea, aina Rovaniemeä ja Oulua myöten. 

Uskoisin – muiden Kirjakorin alustajien tavoin – että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat , kuten myös muiden oppiaineiden opettajat ! – hyötyisivät tällaisesta katettuun pöytään pääsemisestä.
Seminaarit ovat ajoittuneet yleensä kevääseen, joka on tunnetusti kouluissa kiireistä aikaa. Veso-koulutukset sovitaan nähtävästi hyvin pitkällä aikajänteellä eteenpäin, ja tähän rumbaan Kirjakoria on ollut vaikea sovittaa.

Rouva Huu on havainnut, että sitä mukaa kun lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoittelu vähenee  monen eri osatekijän summana vanhoilla, totutuilla foorumeilla – kuten suurimmissa päivälehdissä – niin samaa tahtia lisääntyy – potenssiin x –  kentän tiedontarve ja halu saada kiteytettynä näkemyksiä lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendeistä, ilmiöistä ja tarjolla olevasta valikoimasta.

Tämän vuoden kirjakorissa esitettiin paljon kritiikkiä myös kustantamoita kohtaan. Moni lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnettuuteen liittyvä  asia kilpistyy tällä hetkellä markkinointiin, kirjan tavoitettavuuteen ja jakeluun.  Kustantajilla on ollut alusta lähtien mahdollisuus osallistua Kirjakori-seminaareihin ilman osanottajamaksua, tavallaan kompensaationa instituutille toimittamistaan lasten- ja nuortenkirjojen vapaakappaleista. Yhden käden sormilla on kuitenkin laskettavissa ne kustantajien edustajat, jotka ovat tämä etuuden hyväkseen lukeneet.

Tampereen Kirjakori-seminaarissa on totuttu vuosien mittaan näkemään useasti kuulijoina myös pirkanmaalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, jotka kaipaavat syväluotausta lasten- ja nuortenkirjallisuuden osa-alueista. Tämän kevään maakuntakiertueella nähtiin myös osallistujissa muutama kirjailija ja kuvittajakin. On hienoa, että tekijät ovat ”nenä pitkällä” ja seuraavat myös tarjontaa  laveammasa kontekstissa. 

Saatan olla idealisti kuvitellessani, että kustantajien hektisessä työtahdissa voisi olla Kirjakorin mentävä yhden päivän rako. Mutta missäpä muualla kustantajalla olisi mahdollisuus vilkuilla muiden kollegakustantajien tuotantoa ja kuulla summauksia trendeistä? Vai pitäisikö kustantajille räätälöidä aivan oma koulutustilaisuus? Tämäkin vaihtoehto on käväissyt kerran jos toisenkin rouva Huun mielessä.

Kirjakori special -seminaarin aikataulu oli hengästyttävä – sekä esiintyjien itsensä että kuulijoiden näkökulmasta tarkasteltuna. Visioita on helppo heitellä: paneelikeskustelu, joka sitoisi koko päivän esitysten teemoja yhteen ja innostaisi myös yleisöä osallistumaan keskusteluun tai pienryhmätyöskentelyä, jossa jokainen voisi hakeutua itseään eniten kiinnostavaan työpajaan syventämään alustuksen aihepiiriä.

Ja vielä tärkeä muistutus:

Lastenkirjainstituutin Kirjakori Special -näyttely on avoinna vielä viikon ajan, 28. toukokuuta asti Lastenkirjainstituutin kirjastotiloissa, os. Puutarhakatu 11 A. Näyttely on avoinna ma klo 10–17, ti-to klo 10–15 ja pe klo 10–14. 

Kirjastonhoitaja Päivi Nordling ja Kirjakorin projektityöntekijä Seija Kivelä ovat koonneet Kirjakori-seminaarin alustusten inspiroimana lukijoiden kohde- ja ikärajat ennakkoluulottomasti ylittäviä, visuaalisesti houkuttelevia teemapaketteja, joista ohessa muutama esimerkki.









tiistai 20. toukokuuta 2014

Kirjakori-raportti, osa 1: Lukuharrastus ja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta puhuminen on sosiaalista toimintaa



Lastenkirjainstituutti antoi tämän vuoden Kirjakorissa seitsemälle asiantuntijalle haasteen zuumata koko 2000-luvun kotimaista ja käännettyä tarjontaa. Haaste tuntui mielipuoliselta, mutta tekemisen arvoiselta.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi instituutille projektirahaa hankkeen toteuttamiseen kolmella muulla paikkakunnalla Tampereen lisäksi. Seminaari toteutui poikkeuksellisesti myös Joensuussa ja Keravalla, mutta Kajaaniin ei riittänyt tarpeeksi väkeä.

Lastenkirjahyllyn perinteinen Kirjakori-katsaus julkaistaan poikkeuksellisesti – koko seminaarin imponoivan sisällön takia – kaksiosaisena raporttina.

Rouva Huu alusti seminaarin aluksi kotimaisista ja käännetyistä kuvakirjoista. Kuvakirjat ovat juuri nyt isossa murroksessa, joten haasteen ottaminen tuntui juuri nyt erityisen mielekkäältä. 

2000-luvun kuvakirjallisuudesta ei voi puhua ilman retrobuumia, joka näkyy sekä kotimaisessa että käännetyssä kuvakirjallisuudessa muotokielessä, räväkässä värimaailmassa ja kollaasitekniikan monipuolisessa käytössä. 

Retron vanavedessä myös valokuvakuvitus on tullut uudelleen muotiin ja valokuvan työstäminen on synnyttänyt kiinnostavia kuriositeetteja, esim. Suvi-Tuuli Junttilan Missä, tässä, jossakin (WSOY 2011), joka saa syksyllä myös jatko-osan.

Suomenruotsalainen kuvitusperinne kulkee täysin omia polkujaan: sen tunnusmerkkeinä ovat karikatyyrisyys, henkilöhahmojen rouheus ja päähenkilöiden laaja ikähaitari.

Viime syksyn Marimekko-plagiointiuutisoinnin innoittamana tarkastelin myös lastenkirjan kuvan vaikutevelkaa, inspiraatiota ja rakkaudentunnustusta ja toin siitä muutamia kiinnostavia esimerkkejä, jotka todentavat, kuinka lastenkirjallisuus aina syntyy vanhan päälle, edeltäviä mestareita kunnioittaen. Tähän inspiroivaan aiheeseen täytyy palata vielä paneutuneesti uudelleen! 

Digipohjainen kuvittaminen on sananmukaisesti sähköistänyt kuvitustaidetta ja siitä käytävää keskustelua – hyvässä ja pahassa. Tällä hetkellä todennäköisesti lähes jokainen lastenkirjan kuvittaja käyttää tietokonetta jossain kuvituksen vaiheessa hyväkseen, mutta myös kokonaan digitaalinen kuvitus on yleistymässä. Mielestäni se litistää ja latistaa ja yksipuolistaa kuvaa. Lapsen ei ole mahdollista mennä kuvaan sisälle niin helposti kuin ns. käsin tehtyyn kuvituskuvaan.

Hiukan banaalilta tuntui puhua hiljaisuuden kuvakirjoista, kun koko esitys tuli puristaa  kompaktiin kolmen vartin mittaan. Povaan näille hiljentymään ja pohtimaan usuttaville kuvakirjoille tulevaisuudessa entistä isompaa tarvetta. 

Kuvallisen meditaation rinnalla ilmestyy myös kosolti ns. hulina-vilinä-kirjoja, joita saksan- ja englanninkielessä kutsutaan nimellä wimmel-books/ wimmel-bücher. Näistä nostin esimerkeiksi Hannamari Ruohosen Eläinten kaupunki- ja Aino Havukaisen ja Pasi Toivosen Tatu ja Patu -kirjat.

Kotimainen kuvakirjallisuus on järkiään lähes kokonaan sarjoittunut. Testasin muistinvaraisesti, kuinka paljon ilmestyy kotimaisia lapsisankareista kertovia kirjoja. Niitä löytyi kosolti enemmän kun eläimistä kertovia. Toisaalta käännöskirjallisuudessa eläinsankarit ovat enemmistönä, joten balanssi säilyy sittenkin. 

Sarjamuoto suitsii kuvittajan uudistumista, mutta nostin esille neljä poikkeuksellisen laajan kuvitusrepertuaarin omaavaa tekijää, jotka pystyvät varioimaan kuvituksissaan hyvinkin isoa kuvallista rekisteriä: Marika Maijala, Sanna Pelliccioni, Liisa Kallio ja Annastiina Mäkitalo (aik. Syväjärvi).

Rankkoja kuvakirja-aiheita nostin esiin useamman slaidin verran, ja selvästi eniten kohautti – ja nauratti – Gerard Pourretin & Pefin Pyllypyyhin, joka ilmestyi meillä Pienen Karhun kustantamana vuonna 2011. Kirjastoväkeä tämä kirja on hämmentänyt todella paljon.. ja lapset ovat sitä yhtä antaumuksella rakastaneet!

Esityksen päätteeksi nostin esiin modernin kuvakirjan ilmentymiä, joskin totesin, että nykyisessä riskinottoa ja lastenkulttuuritekoja kaihtavassa ajassa tällaiset ikä- ja kohderyhmille huutia antavat ja kokeelliset kuvakirjat ovat harvassa. 

Jukka Laajarinteen ja Martti Ruokosen Mummon koneen, Kasper ja Nora Strömmanin Sohvaperunan ja Anthony Brownen populaarikulttuurin ikoneja ja taidehistoriaa linkittävien kuvakirjojen kaltaisia haastajia toivoisi nykyiseenkin kuvakirjavirtaan.

Nähtäväksi jää, lisääntyykö yhteisörahoitus ja omakustantaminen tulevaisuudessa, haastavatko pienet kustantamot pian isojen varman päälle pelaavan tarjonnan  ja koska ihan oikeasti murtautuu esiin interaktiivinen, ääntelevä ja kommunikoiva kuvakirja, ns. applikaatio. 

Alkuvuoden kuvakirjakummajainen suvereenisti omasa lajissaan on Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita: Puuseppä (Books North 2014), joka on juuri yltänyt toiseen painokseen ja herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa, aikakauslehdissä ja muilla foorumeilla.

Kirjakori-seminaarin alustuksista toimitetun vihkosen artikkelissa pohjustin kuvakirjakentän institutionaalisia muutoksia. Toivon mukaan tarjoutuu vielä mahdollisuus työstää laajan aineiston tuloksia myös toisaalla julkaistavissa artikkeleissa.

Pirkko Ilmanen Espoon Entressen kirjastosta paneutui lastenromaaneihin. Ilmanen puhui kauniisti siitä, kuinka jokainen lukukokemus on lapselle sisäinen voimalaulu: mitä enemmän lapsi saa lukukokemuksia, sitä isompi voimavara niistä hänelle kehkeytyy elämässä. Äidinkieli on myös lapsen kotipesä, jonne voi käpertyä: lapsi on kirjan maailmassa turvassa, mutta silti villinä ja vapaana universumissa.

Ilmasen havaintojen mukaan lastenromaanien sisällöt ovat monipuolistuneet, monikulttuuristuneet, intermediaalisuus on lisääntynyt ja fantasiabuumi on tullut jäädäkseen myös nuorempien romaaneihin.

Ilmanen peräänkuulutti enemmän kotimaisia etsiväkirjoja Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimiston ja Anna Janssonin Emil Wern -sarjan rinnalle. Johanna Hulkon Geoetsivät-sarja on lähtenyt Ilmasen kirjavinkkarikokemusten mukaan heti rivakasti vetämään lasten keskuudessa.

Ilmanen piti painokkaan puheenvuoron oikeasti helppolukuisen lasten sarjakirjallisuuden puolesta. 

Nykyisellään 90 % tarjonnasta on käännöksiä. Ilmanen tekee paljon yhteistyötä koululuokkien kanssa, joissa suomalaiset lapset ovat vähemmistönä. Hän on ottanut yhteyttä kustantajiin ja tuonut tarpeen esille, mutta saanut vastauksen, että  kyse on niin marginaalisesta ryhmästä, että sille ei ole kannattavaa tehdä kirjoja. Todella helppolukuisia tarvitsevat maahanmuuttajien lisäksi myös vaikeita käytös- ja lukihäiriöitä omaavat kotosuomalaiset lapset ja nuoret, joiden määrä on viime vuosina niin ikään lisääntynyt.

Tämän summauksen jälkeen kyse ei olekaan enää niin marginaalisesta ryhmästä. Ilmanen on myös havainnut, että monet maahanmuuttajalasten vanhemmat voivat verrytellä suomen kielen haltuun ottoa helppolukuisten lastenkirjojen kautta!

Ilmanen esitti myös toiveen siitä, että ns. selkoversio ja perinteinen lastenromaani ilmestyisivät rinnakkain, jotta lukutaidoltaan eri tasolla olevat lapset voisivat ottaa haltuunsa saman tarinan. Esimerkkinä oli Kari Levolan Tammen helppolukuisessa Vihreä varis- sarjassa vuonna 2010 ilmestynyt Leevi ja Leonora, josta Pieni Karhu julkaisi elkoversion samaan aikaan alkuteoksen kanssa.

Jokainen Kirjakori-esiintyjä toi siekailematta – ja hyvä niin – esille omia henkilökohtaisia suosikkejaan. Ilmasen suosituslistan ykkösenä oli Kreetta Onkelin Selityspakki: ”Jos ette muuta lue, niin lukekaa edes se!”

Ilmasen mukaan Selityspakissa kulminoituu lastenromaanin muutos: todella vaikeistakin asioista puhutaan nyt lapselle, joskus huumorin siivellä, mutta silti siloittelematta.

Helsingin yliopiston lehtorin Satu Grünthal loi pitkän aikajänteen katsauksen kotimaiseen lastenlyriikkaan. Rytmi ja mitallisuus pitävät yhä pintansa ja lorut ja leikillisyys ovat keskiössä. 

Anna Anttosen ja Kati Inkalan koostama ja Karoliina Pertamon kuvittama Riimikissa kikattaa, runohetkiä pienille (Tammi 2013)  on hänen mielestään hyvä esimerkki siitä, kuinka modernikin lastenruno elää yhä vuorovaikutuksessa lapsen ja aikuisen välillä samaan tapaan kuin ennen kehto- ja körötysloruissa.

Nuorten asennoituminen lyriikkaan on tutkijoiden lisäksi myös monelle aikuiselle mysteeri. Toisaalta rytminen ilmaisu ja nasevat sanoitukset elävät vahvasti rap-musiikissa ja rock-lyriikassa.  Koulussa monet nuoret suhtautuvat lyriikkaan silti penseästi: onko vika opettajien omassa asenteessa vai vääränlaisessa opetusmetodissa? 

Muutamat 2000-luvun nuortenlyriikan kokeilut ovat jääneet melko vähälle huomiolle: rouva Huu muistuttaa kuitenkin Aira Savisaaren Joku siipi pitäis olla-, Tuula Korolaisen Mikä onni, 6 B – ja Kirsti Kurosen Likkojen lipas -kokoelmista, jotka jäivät Grünthalin katsauksessa katveeseen.

Kiinnostava havainto Grünthalilla oli se, että opettamisen funktio on säilynyt lastenlyriikassa, mutta asiat, joita opetetaan ovat muuttuneet. Lastenrunot antavat nykylapselle nimiä ja käsitteitä, joilla lapsi ottaa maailmaa haltuun.

Satu Grünthal toi myös kiinnostavia esimerkkejä kuvan ja sanan intertekstuaalsiuudesta, tekstin osalta Tuula Korolaisen Kissa kissa kissa –kokoelman (Lasten Keskus 2013) V. A. Koskenniemi-viittauksissa ja kuvan osalta Petra Heikkilän Makin makiikkaa -kirjan (Lasten Keskus 2007) kuvalainoissa.

On myös hyvä muistaa, että Kirsi Kunnaksen tuotannon musertava painolasti on näkynyt monen uuden lastenlyyrikon debytoinnin yhteydessä: kaikkea uutta verrataan Kunnakseen, jonka suurta dominoivaa varjoa on vaikea ohittaa. Tuula Korolainen on kirjoittanut tästä ironisesti  kokoelmassaan Kuono kohti tähteä runossa Tuolla puolla.

Oivaltavasti Grünthal oli löytänyt myös kaikuja 1970-luvun lastenkirjallisuuden tiedostavasta linjauksesta esim. Jukka Itkosen runokokoelmasta Astronautin rusinapulla, jonka yhdessä runossa toimittaja murehtii maailman epätasa-arvoisuutta.

Runouden valtavirrassa uskonnolliset aiheet eivät enää Grünthalin havaintojen mukaan juurikaan näy. Pohtimisen arvoinen aihe onkin se, onko uskonnollisuudesta tullut lastenlyriikassa tabu kun enkeli on riisuttu kaikesta uskonnollisuudesta? Onko enkelistäkin tullut satuolento peikkojen, noitien ja keijukaisten rinnalle?

Lehtori Juli Aerila opettaa Turun yliopiston Rauman yksikössä tulevia lastentarhanopettajia ja äidinkielen opettajia. Aerilan esitys oli käytännönläheisyydessään ja lapsilähtöisyydessään antoisa ja sai omaa ajatteluani sysätyksi aivan uusille raiteille.

Aerilan lähtökohtana oli asettua lapsen asemaan ja miettiä, kuinka lapset voivat oikeasti innostua lukemisesta. Hän käytti esimerkkeinä omissa tutkimusprojekteissa havaittuja lukemaan innoittamisen menetelmiä.

Aerila antoi  paljon faktoja kuulijoiden mutusteltavaksi: koulun tehtävänä on tukea lasten lukemista ja lukuharrastusta, mutta pohja lukemiselle luodaan jo ennen koulun alkua lasten varhaislapsuudessa. 

Kodeissa, joista löytyy kirjahylly, on lapsia, jotka lukevat enemmän. Pari vuotta sitten asuntomessujen talojen sisustuksesta ei löytynyt enää lainkaan kirjahyllyjä! Mitä tästä voi päätellä? (Provokatorisesti voisin tietysti jatkaa tätä ajatuspäätelmää: kuinka erinomaiset kasvun edellytykset saa lapsi, jonka lastenhuoneessa on oma LASTENKIRJAHYLLY?) 

Lukuharrastukseen pitäisi Aerilan mukaan sitouttaa koko suomalainen yhteiskunta: kyse on kovien ja pehmeiden arvojen mittelöstä. Yhteiskunnan arvot näkyvät karulla tavalla nimenomaan poikien lukemisessa!

Viitosluokka on poikien lukuharrastuksen kehittymisen kannalta ratkaiseva, mutta jo ykkös-kakkosluokalla synnytetään lapsessa mielikuva lukemisesta ja sen mielekkyydestä.

Aerilan esitys sytytti rouva Huun päässä jatkuvasti uusia PING-lamppuja. Olen itse aina puhunut lukuharrastuksen vaivattomuudesta, verrattuna monen  roudausta, varustelukierrettä ja kalliita lukukausimaksuja edellyttävän urheilulajin harrastukseen. 

Aerila muistutti, että myös lukuharrastus sitouttaa aikuista: jos kirjasto ei ole kulman takana, lasta pitää kuljettaa kirjastoon, joskus hyvinkin pitkien matkojen taakse. Aikuisen on myös tsempattava lasta lukemisessa, osoitettava kiinnostusta ja herätettävä keskustelua luetusta. Eli yhtälaisesti myös lukeminen sitouttaa vanhempaa!

Monien tutkimusten, mm. PISAn, mukaan parhaita lukijoita ovat lapset, jooille on luettua 13-vuotiaaksi asti ääneen. Nämä lapset ovat myös tottuneet keskustelemaan lukemisesta.

Aerila haluaisi jo lopettaa kouluissa todennäköisesti yhä yleisen ääneen lukemisen perinteen, joka on usein verrattavissa samaan nöyryytykseen, kun liikuntatunnilla jaetaan joukkueita.

Aerilan esitys tuki myös Pirkko Ilmasen havaintoa todella helpon kirjallisuuden tarpeellisuudesta. Luokka-asteen lukutaitoon ja lukuvalmiuteen liittyvät erot voivat poiketa jopa viidellä vuodella toisistaan: samassa luokassa on lapsia tai nuoria, joilla on vasta auttava lukutaito, jos sitäkään, ja ikätoverit lukevat luistavasti hyvinkin haasteellista tekstiä!

Rouva Huu jättää kolmen viimeisen Kirjakori-alustajan, eli Siri Kolun, Matti Karjalaisen ja Paula Havasteen esitysten referoinnin ja koko seminaarin annin kirjallisuuspoliittisen loppusummauksen suosiolla huomiseen. Omassa päässäni surisee vielä eilisen helteisen Keravan Kirjakorin jäljiltä. Täyteen päivään mahtui iloisia kohtaamisia, ahaa-elämyksiä ja kosolti ideoita uusiin hankkeisiin.

Samaa hyvää tekevää surinaa toivon tämän raportin ensimmäisen osan tuottavan myös Lastenkirjahyllyn lukijoissa. Huomiseen!