Kaksi- tai nelijalkaisten tai hyönteisten kiusaaminen on yhtä tuomittavaa Sanna Iston syksyn uutuudessa

Sanna Isto: Peto, 260 sivua, Tammi 2025. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen. 

 

Syksy on alkanut kotimaisten nuortenkirjauutuuksien osalta poikkeuksellisen antoisana. 
 
Vielä muutama vuosi sitten olin aidosti huolissani realistisen nuortenkirjan tulevaisuudesta, mutta nyt huoli on onneksi osoittautumassa turhaksi.
 
Sanna Iston kolmessa aiemmassa nuortenromaanissa (Näkymättömät, Sirpale ja Maan alaiset (Tammi 2023, WSOY 2019 ja 2016) on realistisen kerronnan lomasta löytynyt myös kaltevasti viettäviä pintoja tai yllättävä aukkoja, joista on avautunut tie toiseen todellisuuteen. 
 
Myös syksyn uutuuden, Pedon, päähenkilöllä Pixillä on erityinen taito aistia herkästi ympäristöään. 
 
Välillä hän ei liioin tiedä, mikä on totta ja mikä kuviteltua.
 
On kiinnostavaa, että kotimaisten nuortenromaanien keskushenkilöt ottavat nyt harkitusti etäisyyttä lapsuuden kotiinsa ja vanhempiinsa. 

Satu Erran nuortenkirjassa Tällainen tunne (Tammi 2025) ja Iston Pedossa päähenkilöt muuttavat pikkupaikkakunnalta etelään lukioon. Riuhtaisu tutuista ympyröistä tekee heille selvästi hyvää. 

Pixi asuu alivuokralaisena Tamin, vuokraemäntänsä, asunnon yhteydessä. Tami tuntuu huomaavan tarkkanäköisesti Pixin mielenliikkeet ja ajatukset.  
 
Aivan romaanin alussa on vaikuttava kohtaus, jossa koulun kovikset rusauttavat kovakuoriaisen, sarvijaakon, hetken mielijohteesta hengiltä. 

Sarvijaakkoon palataan vielä uudelleen romaanin epilogissa.
 
Pixiä on kiusattu aiemmin, mutta omasta mielestään hän on jo 

– – oppinut kävelemään pois tönijöiden luota. Niin kauan kuin löytyisi uusia isompia kaupunkeja, hän selviäisi. Mitä isompi ja sokkeloisempi kaupunki, sitä parempi. 

Kiusaamisen traumaa ei kuitenkaan voi pyyhkiä kädenkäänteessä pois. 

Aiempi angsti nousee esiin, kun Pixi huomaa kuinka uutta luokkatoveria, niin ikään koulua vaihtanutta Johannesta, kiusataan. 
 
Pixi ottaa uutta ympäristöä ja muuttunutta elämäntilannettaan haltuun yön pimeydessä tekemillään graffiti-maalauksilla: 

 

Pixi näki itsensä taas ulkopuolelta, astelemassa mustuuttaan kiiltelevällä asfaltilla huppu hiustensa peittona niin, että vain otsalta pilkisti tukko vaaleaa tukkaa. Oli aivan kuin hänen värinsä olisivat voimistuneet, niin kuin kaikki värit hänen ympärillään olisivat pimeästä huolimatta vahvistuneet, ympäröivien talojen pastellinsävyt sekä syksyn lehtien syvä okra. 

 

Ensimmäinen Pixin koulun pihalle tekemä seinämaalaus esittää kettua. 

Aamun koitteessa maalaus on kuitenkin hävinnyt, jäljelle on jäänyt vain yksityiskohta, kuva kaatuneesta maalipurkista. 

Pian koulun liepeille ilmaantuu oikea kettu, ja luokan räyhähenget ottavat sen maalitaulukseen. 
 
 
Kiusaamisteema laajenee ihmisen ja eläimen epätasa-arvoisen suhteen työstämiseen, kun Pixi ihastuu Miilaan ja pääsee osaksi tytön eläinsuojeluaktivismia. 

Miila nimittää itseään ”eläinten asianajajaksi, sillä eikö oikeusvaltiossa kaikilla syrjityillä ollut oikeus puolustukseen?”: 
 

Miilalle ihmisen kutsuminen eläimeksi ei olisi milloinkaan voinut olla loukkaavaa. Eikä se ollut sitä Pixillekään. Hänhän se juuri rakastikin ihmisten vertaamista eläimiin, näki jatkuvasti samankaltaisuuksia ja korosti niitä sitten piirustuksissaan. Miilalle ja Pixille eläimet olivat kanssaeläjiä ja sukulaisolentoja, samankaltaisia ja samanarvoisia. – – 

Kiusaaminen, joukon ulkopuolelle sulkeminen, alistaminen sanoilla ja teoilla, on ollut jo pitkään yksi nuortenkirjallisuuden kestoaiheista. 

Sanna Isto kuvaa kiusaamista hienovireisesti. Konkreettisten kiusaamistilanteiden kuvauksen sijaan huomion vie tapa, jolla Pixi työstää asiaa: 

Pixi mietti, pitäisikö Johanneksen äidille kertoa jotakin. Jos Johannes ei itse halunnut kertoa, tarkoittiko se sitä, ettei kenenkään pitäisi? Miksi oikeastaan oli niin, ettei omille vanhemmilleen halunnut kertoa kiusaamisesta? Pixikään ei ollut halunnut. Oliko se sama kun saada surkea todistus tai jäädä luokalle, tuottaa pettymys? Pixistä tuntui, ettei hän ollut koskaan ollut täysn varma sitä, olisiko hänen äitinsä lopulta ollut hänen puolellaan. Ehkä äiti olisi vain jakanut ohjeita siitä, miten koulussa kannatti käyttäytyä ja muiden kanssa olla. Menet vain mukaan tai puolusta itseäsi. Hirveimmissä kuvitelmissaan Pixi oli joskus ajatellut äidin astelevan paikalle täynnä opettajan arvovaltaansa ja alkavan sitten muiden edessä sättiä häntä. Ei saa olla niin herkkänahkainen ja nousepa nyt ylös siitä.

 
 
Tihentyvässä lopussa koulun vahtimestarista tulee yksi keskeinen sivuhenkilö. Mystistä tunnelmaa ei kuitenkaan vesitetä liiaksi.

Olen ennustanut kuvituksen lisääntyvän nuortenkirjoissa. 

Pedon pikantti yksityiskohta löytyy aukeaman oikean sivun ylälaidan eräänlaisesta mini-animaatiosta (tai Pixin sanoin "taskuelokuvasta"): kun kirjan sivuja selaa nopeasti, kettu näyttää pinkovan hurjaa vauhtia pakoon, minkä  voi nähdä  alleviivaavan romaanin yhtä perusmotiivia, pakenemista sietämättömästä tai painostavasta tilanteesta.

Pelolle pitää laittaa jauhot suuhun

 

Satu-Lotta Pitko: Neela Neulansilmä, kuvittanut Ulpu Kaikkonen, 175 sivua, Aviador 2024.

 

Alakoululaisten arkeen kiinnittyviä lastenromaaneja ei ilmesty yhtään liikaa. 

 

Niinpä jokainen uusi kotimainen lastenromaaniesikoinen on ainakin minulle aina erityisen suuren ilon aihe. 

 

Satu-Lotta Pitkon (s. 1998) lastenromaani kertoo Senjasta, jonka vanhemmat ovat eronneet ja tyttö muuttaa vastentahtoisesti äitinsä kanssa Tähdenlennontieltä Betonikujalle. 

Elämästä tulee muuton myötä aiempaa ankeampaa, vaikka Senja pitääkin yhä yhteyttä myös isään. 

Äiti on tavanomaista väsyneempi ja apeampi eikä aina hoksaa riittävästi kysyä tyttären kuulumisia, kun iltaisin ”ikävät asiat kiertyvät kerälle, jonka kummastakaan päästä hän ei saanut kiinni”.

 

Uudessa luokassa Senja kokee saavansa osakseen vain kyräileviä katseita, mutta onneksi hän tutustuu hauskaan tyttöön, Neela Neulansilmään. 

 
Senjan mielestä Neela oli hauskannäköinen nykerönenineen ja hymykuoppineen. Melkein kuin aurinko olisi pudonnut taivaalta ja muuttanut asumaan Neelan kasvoille.
 
Yleensä Senja oli liian ujo jutellakseen tuntemattomille, mutta Neela vaikutti erilaiselta kuin kukaan hänen tapaamansa ihminen: kiltiltä, mutta samaan aikaan niin jännittävältä, ettei hän voinut hillitä kiinnostustaan. 

Neelassa on Senjan mielestä vain yksi ikävä piirre: omapäisestä ja impulsiivisesta ystävästä ei koskaan voi tietää, koska hän ilmaantuu paikalle. 

 

Kirjasto on Senjalle mieluinen paikka viettää vapaa-aikaa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024)

Senja viihtyy kirjastossa. Kirjastot olivat hänen mielestään kaikkialla yhtä luotettavia. 

Senja nauttii siitä, että ”Kirjastoissa ei ollut kännyköiden piipitystä tai koulun hälinää, supinaa ja naurua. Niissä oli vain kilometritolkulla kirjoja ja turvallista hiljaisuutta”.
 
Lastenkirjallisuudella on aitiopaikka työstää rakentavasti monia lapsen arjen hankauskohtia. 

Neela Neulansilmän erityisenä teemana on koulukiusaaminen.
 
Senjan koulussa on vieraillut poliisi, joka on kertonut, että kiusaaminen on rikos. 

Opettaja, Mursu-Leena, on kuunnellut poliisin esitystä ”suu viivana” ja tivannut sitten poliisin lähdettyä, onko heidän luokallaan kiusaamista. 

 

Melkein kaikki olivat vastanneet kuorossa: ”Ei ole”. Sitten Mursu-Leena oli kysynyt, kertoisivatko he aikuiselle, jos näkisivät, että jotain oppilasta kiusataan.  Kaikki olivat nyökytelleet. Asia oli sillä selvä.

 

 

Koulun pihan tunnelma on karu ja Senjalla apea mieli. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

Olemukseltaan ja luonteeltaan roimasti karrikoituun opettajaan kiteytyy vilpitön, mutta hieman flegmaattinen halu toimia lasten parhaaksi. 

Senjasta tuntuu siltä, että  opettaja ohittaa vanhempainkeskustelussa hänet kokonaan, kun tämä vakuuttaa hieman yli-innokkaasti äidille Senjan olevan ujo, mutta mukava tyttö.

 

Vähitellen lukijallekin selviää, että Neela on melkein liian hyvä ollakseen todellinen. 

Mielikuvitusystävä onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Senjalle, että ”pelolle on laitettava jauhot suuhun. Muuten siitä tulee lohikäärme, joka vartioi luolaa, johon olet jäänyt vangiksi”. 

Uimaharrastuksessa Senja rentoutuu ja tuntee onnistumisen iloa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 

Onneksi Senja löytää aloittamastaan uimaharrastuksesta uuden ystävän, Ellenin, jonka suoraselkäisyys ja Senjan puolelle asettuminen saavat aikaan sen, että Mursu-Leenankin on tunnustettava karut tosiasiat koulukiusaamisesta. 

Neela Neulansilmä kuvaa lapsentahtisesti ja myötäeläen alakoululaisen lapsen pieniä ja suuria murheita. Vaikka aihe on rankka, Satu-Lotta Pitko käsittelee sitä rakentavasti ja toiveikkaasti. 

 

Ulpu Kaikkosen nelivärinen akvarellikuvitus tavoittaa hyvin lasten vaihtuvat tunteet ja mielialat.  

Satu-Lotta Pitko on Tampereella asuva teatterintekijä ja taidealan monityöläinen. Pitko on valmistunut Turun AMK:n Taideakatemiasta teatterin ja esittävien taiteiden koulutusohjelmasta ja jatkaa syksyllä 2024 näyttelijän maisterinopintoihin Lontoon East 15 Acting Schooliin.

 

Voiko joukkovoima selättää koulukiusaamisen?

Aino Leppänen: Luk(i)ossa. 237 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi.

 

Aino Leppäsen ensimmäinen nuortenkirja on kiinnostava kokeilu monessakin mielessä. Sitä markkinoidaan takakannessa säeromaanina, ja sitä se enimmiltään onkin, joskin formaattia rikkovat keskushenkilöiden taustoista kertovat suorasanaiset jaksot. Niissä lukija saa tietää nuorten elämään liittyvistä hankauskohdista ja psyykkisestä oireilusta, jotka usein liittyvät joko suoraan tai välillisesti koulukiusaamiseen.

 

Joose muuttaa jatkuvasti rakennusalalla vastuullisissa suunnittelutehtävissä olevan isänsä työkomennusten perässä paikkakunnalta toiselle. Isän ja pojan välillä ei juurikaan ole keskusteluyhteyttä ja isä tuskin edes huomaa, että Joose tekee suuren osan kotitöistä. 

 

Toistuvat muutot ovat tehneet Joosesta sosiaalisesti vetäytyvän. Niinpä hänellä ei ole suuria odotuksia myöskään lukion aloittamisen suhteen. Osa luokan oppilaista tunnistaa Joosen juron olemuksen ja hänet kutsutaan mukaan erityiseen Stinson-ryhmään.

 

Joosen uudet luokkatoverit ovat nimittäin keksineet luovan ongelmanratkaisun kokemaansa koulukiusaamiseen. He pukeutuvat tavallisina koulupäivinäkin mustiin pukuihin! Inspiraatiota he ovat saaneet amerikkalaisesta sitcom-sarjasta How I met your mother.

 

– – ”Siinä puhutaan cheerleader-efektistä”,
nimetön poika jatkoi,
”kuinka ihmiset on porukassa viehättävämpiä 
kuin yksittäin arvioituna.”
Otto nappasi maitopurkin pöydältä.
”Ei meistä viehättävämpiä tullut,
mutta koulukiusaaminen loppui, 
kun alettiin kulkea porukassa.”

 

Joosen elämään tulee vähitellen enemmän kiintopisteitä. Yksi tärkeimmistä on  aikuinen naapuri, Tiina, joka kaipaa koiralleen ulkoiluttajaa. Romaanin lopussa poika voimaantuu ja rohkaistuu kyseenalaistamaan isälleen jatkuvan muuttorumban.

 

Leppäsen ratkaisu paljastaa suorasanaisissa proosajaksoissa koulukiusatuiksi tulleiden nuorten keskushenkilöiden psyykkisten traumojen lisäksi myös kolmen aikuisen (Joosen luokanvalvojan, naapurin ja isän) on kiinnostava. 

Todennäköisesti hän haluaa näin viestiä lukijalleen, että meistä jokaisella on omia henkilökohtaisia haasteita, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. 

Koulukiusatut nuoret ovat saaneet paniikki- ahdistuneisuushäiriöihin ja traumaperäisiin stressihäiriöihin apua (esim. ratsastusterapiaa, masennuslääkityksen ja ymmärrystä omilta vanhemmiltaan).  

 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevä Aino Leppänen kertoo jälkisanoissa, että kipeät nuoruuden muistot luokkatoverin kokemasta rajusta kiusaamisesta ajoivat hänet kirjoittamaan kirjan nuorille. Hän kertoo ihmetelleensä, että opettajat eivät tuolloin puuttuneet asiaan. 

 

Kun minusta tuli opettaja, ymmärsin hyvin miksi. Opettajat ja oppilaat ovat kyllä samassa koulussa mutta elävät täysin eri maailmoissa. Oppilaat näkevät paljon sellaista, mistä opettajilla ei ole mitään havaintoja. 

 

Leppänen kertoo tehneensä taustahaastatteluja, joista osa on julkaistu Terveisiä koulukiusatuille -osiossa kirjan lopussa. Haastateltavat ovat jo aikuisiksi varttuneita entisiä koulukiusattuja tai koulukiusaamisen kohteeksi joutuneiden nuorten äitejä. Heidän tarinansa eivät tuo sinällään ratkaisua, mutta viestivät avoimen puhumisen puolesta. 

 

Kaarin Niemen kansikuva on hieman liiankin siloiteltu kirjan rankkaan aiheeseen nähden. Helppolukuisia, aiheiltaan myös poikia kiinnostavia  säeromaaneja ei ole vielä kovinkaan paljon tarjolla, joten hieman toisentyyppinen kansikuva olisi toiminut paremmin. 

Leppäsen esikoisromaani Positiviinen yllätys ilmestyi Docendolta ja opettajan arkea kuvaavat viihderomaanit Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope Myllylahden kautta 2022 ja 2023. Kolmas osa Odottamattomin terkuin ope  ilmestyy pian.

 

 

 

Elämä veitsenterällä

Tuula Sandström: Jesse Ilves, veitsimies.  150 sivua. Enostone 2023. Kansikuva Katri Niinikangas. 

 

Riittävän lyhyttä ja juoneltaan kyllin vetävää realistisesta kotimaista nuortenkirjallisuutta ei ole koskaan liikaa.
 
Tuula Sandströmin nuortenkirja kertoo vanhempien traagisen auto-onnettomuuden takia äkillisesti orpoutuneen 13-vuotiaan Jessen muutosta Lapin Muoniosta Uuteenkaupunkiin tätinsä luokse.
 
Jessellä on mukanaan uskottu ystävänsä, suden ja koiran risteytys, silmäpuoli Aave-koira. Vielä omaa poroakin enemmän Jesseä kirpaisee se, että hän joutui hyvästelemään myös tunturista pelastamansa sielunsiskonsa Ainukan Lappiin selviämään itsekseen oudon uskonlahkon mielivallasta. Tältä osin juonen-kuljetuksessa on hieman päälle liimattua ja epäuskottavaa dramatiikkaa. 
 
Uuteen luokkaan solahtamista helpottaa onneksi vähän se, että luokanvalvojakin vaihtuu. Nuori biologian opettaja Iiris Orava ei suostu luokan kovispoikien pompoteltavaksi. 

Jesse joutuu kuitenkin nopeasti Rambon pilkan ja kiusan kohteeksi. Rambon mustaliivijengillä on ollut jo aiemminkin silmätikku, toinen muualta tullut, Severi, jonka erityistuntomerkki on ”savolainen läski”. 
 
Severillä ei ole kovaa panssaria suojanaan, mutta niin vain Jessekin huomaa kahdehtivansa uuden ystävänsä tiettyä erityistaitoa: 
 

Ihan kadehdittava taito Severillä, kivilinko kielen alla. Jätkä löytää heti sopivat sanat ja linkoaa ne lentoon. Lahja se on, paskan puhuminenkin, ilon tartuttaminen, nauraminen. – – 

 
Nuortenkirjoissa opettajia kuvataan usein stereotyyppisesti. Siihen nähden Jessen luokanvalvoja on kuitenkin ilahduttava tuttavuus, joka tarvittaessa tarttuu äidillisesti olkavarresta ja ”kurkistaa silmistä sisään”. 
 

– Mehän tehdään meistä Me, hän muistuttaa tunnariaan: – Ollaan kuin nuorista kokemattomista pelaajista koottu maajoukkue, joka yltää vaikka maailmanmestaruuteen! Ja tekee sen nimenomaan yhteishengellä ja toistensa tukemisella. 

 
Jessen suurta menetystä ei romaanissa juurikaan käsitellä, mutta lukija luottaa pojan selviytymistahtoon: Lappiin jääneen lempeän isoäidin ja Kerttu-tädin sekä tämän miesystävän, poliisi-Kaitsun, huolenpito ulottuu niin sanoihin kuin tekoihinkin.
 
Jesse jatkaa uudessa kotikaupungissaan kahta harrastusta, jujutsua ja veitsenheittoa. Kummastakin on hyötyä, kun poikaa pyydetään täydentämään kiertävän sirkuksen ohjelmistoa omalla numerollaan. 
 
Rambon jengin taltuttamisessa Jesse yrittää käyttää rauhanomaisia keinoja, kunnes Severi joutuu raukkamaisen hyökkäyksen kohteeksi ja päätyy sairaalaan. Moni asia, esimerkiksi väkivaltaisen jengin teon tuomitseminen, jäävät ilmaan. Ehkä Sandström suunnittelee kirjalle vielä jatko-osaa? 
 
Esiteinin heräävää seksuaalisuutta kuvataan siekailematta: ihastuksen kohteet vaihtelevat  ja mukana romanttisissa haaveissa on myös luokanvalvoja, jota Jesse kutsuu mielessään Kuukkeliksi.

Ikäisiään tyttöjä Jesse katsoo toisinaan seksistisen katseen kautta: esimerkiksi kun cheer leaderiksi pukeutunut Susku näyttää ”upealta. Ihan naiselta mustissa, hyvinkin tiukoissa bikineissään” tai kun Susku on Jessen mielestä ”tyrmistyttävän upea avokaulaisessa kureliivissä ja liehuhelmoissaan” sirkusesityksen avustajana. 
 
 

Vahva, säröistäkin huolimatta

 

Heidi Silvan: Nollasummapeli, 240 sivua. Myllylahti 2022. Kansikuva Karin Niemi.

 

 

Mä siirryin itseni ja kaiken muun paskan ulkopuolelle ja tarkkailin maailmaa teatterilavan katsomosta. Oli maailman vuoro kutistua. Mä ohjailin sitä. Katsoin ja tarkkailin, ja mitä tarkemmin katsoin, sitä varmemmaksi tulin siitä, että kaiken keskipisteessä oli kuin olikin riisiposliininen kulho. 

 

Kulhon kyljessä, lasituksen alla, oli hiuksenhieno särö, josta olisi ehkä kannattanut olla hyvin, hyvin huolissaan. 

 

Heidi Silvan aloitti kirjailijan uransa letkeillä varhaisnuortenkirjoilla, joita yhdistivät eri tavoin erityiset tyttöpäähenkilöt. 

 

Keväällä ilmestynyttä Nollasummapeliä edeltänyt nuortenromaani Tyhmästi tehty oli sävyiltään hyvinkin synkkä ja jopa ahdistava teos.

 

Myös Nollasummapelin tunnelma tiivistyy ja johdattaa tummiin vesiin melkein huomaamatta, mutta yleisvire säilyy silti toiveikkaana

 

Aale on abiturientti, jolla on kouluvastaisuutta ja käytösongelmia. Siksi hän käy säännöllisesti psykologi Rillan terapiassa. Korona-aika on myös osaltaan hankaloittanut tilannetta. 

 

Aale tutustuu  Ufoon, omituiseen ”aakkospoikaan, johon oli yritetty sovittaa kaikkia mahdollisia diagnooseja". Ufo tuntuu suorastaan seuraavan häntä ja aistivan, milloin Aale kaipaa seuraa.

 

Alakouluajan ahdistavat muistot nousevat pintaan, kun Aale kohtaa Ralfin, joka on alistanut ja kiusannut häntä systemaattisesti koko alakoulun ajan. 

 

Silvan onnistuu kuvaamaan koulukiusaamisen vaikutusta elämyksellisesti ja kouriintuntuvasti yksilön näkökulmasta.   

 

Nollasummapelin voi aluksi lukea maagisena realismina, jossa liikutaan arjen ja viistoon vievän toisen todellisuuden rajapinnoilla. 

Vähin erin lukijakin hoksaa, mistä oikeasti on kyse. 

Aale saa diagnoosin, mutta sen avulla solmut purkautuvat ja lukija vakuuttuu siitä, että pojan tulevaisuuden suunnitelmat ovat oikeasti mahdollisia. 

Monissa yhdysvaltalaisissa YA-kirjoissa nuorten mielenterveyteen liittyviä häiriöitä jopa romantisoidaan tai niitä kuvataan ohimenevinä, nopeasti korjaantuvina asioina. 

Silvanin aiemmissa varhaisnuortenromaaneissa ja Nollasummapelissä diagnooseja ei kuitenkaan mystifioida tai nuoria leimata poikkeaviksi. 

Aalen opettaja suhtautuu nuorten elämänkipuiluun terveen arkisesti:

Opettaja arveli, että me oltiin ambivalentteja persoonia.

"Kuuluu nuoruuteen", se sanoi, ja me kaikki naurahdettiin, osa hämillään, osa ihastuneesti.

Kyllä niitä kahteen suuntaan vetäviä haluja oli. Vilkaisin luokkaa ja huomasin, että kaikki tuntuivat ajattelevan samalla tavalla.

En ehkä ollutkaan niin poikkeava kuin olin kuvitellut. Kai me kaikki oltiin sekaisin kuin käkikellot. Ei selkeää suuntaa kenelläkään. 

 

Romaanin lopun tärkeässä taitekohdassa Ufo toteaa Aalelle: ”Mitä enemmän olet rikki, sitä enemmän sinussa on säröjä, joista valosi voi loistaa”. 

Aale ymmärtää, että kaikesta huolimatta hänen sisällään on valo.

 

Nollasummapelillä tarkoitetaan peliteoreettista tilannetta, jossa yhden toimijan voitot ovat aina pois muilta toimijoilta.  Nimitys perustuu siihen, että kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja ja siksi tilanteessa, jossa pelaajien keskuudesta saataisiin esiin voittaja, täytyy vastaavasti syntyä myös häviäjä/häviäjät. 

Sankaruutta on monenlaista

Katariina Romppainen: Juho Jupiter Juusola, 134 sivua, Sopuli 2021. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

 

Lastenromaaneissa vilisee nykyisin toinen toistaan räväkämpiä päähenkilöitä. 

Koohotus, roimasti karrikoidut sankarit ja liioittelu on vielä yleisempää käännöskirjoissa, mutta toki myös kotimaisista verrokeista löytyy hengästyttävää menoa.

 

Katariina Romppaisen juuri ilmestyneen lastenromaanin päähenkilö, 11-vuotias Juho, on toista maata. 

 

Juhon vapaa-aika kuluu tietokoneella ja hän perustelee runsasta pelaamistaan vanhemmilleen sillä, että haaveilee e-urheilijan ammatista. 

Juhon äidillä on aikaa vievä vastuullinen edustustyö ja mieluisasta työpaikasta  irtisanottu insinööri-isä virittelee uraa blogistina ja kehittelee mullistavaa ateriankorvikereseptiä.

 

Juholla on laktoosi-intoleranssi, mutta asia ei poikaa itseään juurikaan haittaa. 

Pikemminkin hän käyttää sitä juonikkaasti jopa hyväkseen välttyäkseen tekemästä itselleen epämieluisia asioita.  

 

Juhon arki kuitenkin mullistuu, kun serkkutyttö Hilma muuttaa äitinsä pitkän työmatkan takia pidemmäksi aikaa heille, ja kaiken huipuksi poika joutuu jakamaan huoneensa Hilman kanssa.

 

Hilmalla tuntuu olevan yliluonnollinen kyky lukea Juhon ajatuksia. Juho kipuilee Hilmaa enemmän heidän mammansa kuolemaa, vaikka siitä on jo useampi vuosi aikaa.  Juhon ahdistuksen taustalla piilee muutakin, mutta se paljastuu lukijalle vasta romaanin lopussa. 

 

Koulussa Juho kokee joutuvansa usein muiden luokkakaverien silmätikuksi. 

Pahin kiusanhenki on Perttu, joka vääntelee Juhon nimeä ja saa kiusantekoon mukaan muitakin. Luokanvalvoja yrittää puuttua napakasti nimittelyyn, mutta kiusaamisen ytimeen opettaja ei silti pysty näkemään. 

 

Serkkutyttö haastaa Juhoa myös epämukavuusalueille ja osoittaa, että tietokonepelien maailmasta on välillä hyvä uskaltautua myös elämään oikeaa elämää, vaikka se joskus tekisi vähän kipeääkin. 

Hilmalla on myös kanttia virittää Juhon ja tämän vanhempien kanssa keskustelua Juhon kokemasta kiusaamisesta ja tämän yksinäisyydestä. 

Kohtaus kuvaa hyvin sitä, kuinka lapsi ei tohdi puhua itselleen kipeästä aiheesta edes lähimmilleen. Juhon perheessä perusturvallisuuden palikat ovat kohdallaan, mutta Juhon sisimpään ja pahoinvoinnin syihin vanhemmat eivät yllä, koska lapsi on rakentanut niin kovan panssarin.

 

 

Hilman kaltaisia totuuden torvia ja suoraan silmiin katsojia kaivattaisiin myös tosielämään. Tytön suorapuheisuus, joka lukijan korviin ensin tuntuu peräti julkealta, selitetään osittain sillä, että ”hän on kotoisin pohjoisesta, siellä päin puhutaan joskus liiankin suoraan”.

 

Harmaa  pakettiauto askarruttaa Juhoa. Hilma ei aluksi usko asiassa olevan mitään erityistä.

Hän syyttää Juhoa vainoharhaisuudesta ja viattomien ihmisten epäilystä. Hilman mielestä Juho on pelannut aivonsa tohjoksi. Mutta ennen pitkää Hilmakin saa huomata, että Juho onkin oikeassa...

 

Romppainen on punonut juoneen dekkaria, huumoria (kakkaa ja pieruja piisaa, mutta sille on toki perusteltu syy…), realismia ja vähän yliluonnollisiakin elementtejä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa. 

 

 

Katariina Romppainen kuuluu VaLas -kollektiiviin. Hänen edellinen nuortenromaaninsa Sori vaan, se on totuus ilmestyi 2015 Kariston kautta. 

Koulukiusaaminen ja zen

Päivi Lukkarila: Kuinka saavutetaan zanshin, 149 sivua, Nokkahiiri-kustannus 2020. Kansikuva Ada Ikonen. 

 

Päivi Lukkarilan nuortenromaani on lähtökohdiltaan varsin perinteinen. 

Seiskaluokkalainen Arsi on taitekohdassa: hän etsii itseään, kaipaa isäänsä, jota ei ole koskaan tavannut,  ja yrittää tulla toimeen tietokonepelaamisesta alituiseen nalkuttavan yksinhuoltajaäitinsä kanssa.

 

Sivumääräänsä nähden omakustanteena ilmestynyt Kuinka saavutetaan zanshin on kokoaan paljon isompi ja merkittävämpi teos, jonka vahvuutena on näkökulman ja keskushenkilöiden riittävä rajaaminen. 

Lopputuloksena on ehyt ja lukijansa palkitseva kehitystarina, josta löytyy peilauspintaa erilaisiin elämäntilanteisiin. 

 

Romaani rinnastuu kiinnostavasti samankaltaisen juoniaihionsa takia Miikka Pörstin ja Anne Vaskon kuvakirjaan Gorilla, jonka arvioin  Lastenkirjahyllyssä viime viikolla. 

Molemmissa on nimittäin kyse kiusaajan ja kiusatun rohkeasta kohtaamisesta, jossa väistöliikkeen ja alistumisen sijasta uskalletaankin katsoa toista silmiin ja aloittaa uudelleen alusta.

 

Luokan kovis Peetu eli Korsto on ottanut Arsin silmätikukseen. 

 

Korstolle ”on elämä antanut älyä, ulkonäköä, varallisuutta ja kavereita – – suorastaan ämpärikaupalla”. 

Arsi joutuu koulussa Korston nolaamaksi.

 

Hän ei kuitenkaan jää kärvistelemään kohtaloaan, vaan päättää hyökätä Korstoa vastaan samoilla aseilla. 

Ajoitus ja toteutus vetävät kuitenkin vesiperän ja päädytään tilanteeseen, jossa Arsia syytetäänkin Korston kiusaamisesta.

 

”Kiusaaminen ei ole koskaan reilua. Ei, vaikka olis tullut itsekin kiusatuksi”, toteaa Arsin äiti pojalleen.

 

Arsi ilmoittautuu karaten alkeiskurssille. 

Motiivit ovat kahtalaiset. Äitiään miellyttääkseen Arsi ryhtyy harrastamaan  sellaista liikunnallista lajia, joka sopii hänen luonteelleen. Poika toivoo saavansa harjoittelulla fyysiseen olemukseensa enemmän vakuuttavuutta, jolla hän pystyisi selättämään Korston psyykkisen kiusaamisen.  

Arsilla on myös oletus, että hänen biologinen isänsä on yltänyt karatessa mustaan vyöhön.  

 

Romaanin nimessä esiintyvä zanshin tarkoittaa japanilaisiin itsepuolustus- ja taistelutaitoihin olennaisesti kuuluvaa mielenhallintaharjoitusta, jonka tavoitteena on pysyä tarkkaavaisena ja varuillaan. 

Arsikin oppii vähitellen olemaan enemmän tietoinen itsestään ja kehostaan sekä kaikesta ympäröivästä.

 

Sivujuonteena Lukkarilan nuortenromaani työstää myös Arsin viivästynyttä puberteettia, josta äiti ja kouluterveydenhoitaja ovat poikaa itseään huolestuneempia:

 

--- Kyllä mussa oli tapahtunut muutoksia, vaikka en ollutkaan karvainen kuin kookospähkinä tai venähtänyt viittätoista senttiä. Ne muutokset oli vaan sellaisia, ettei niistä viitsinyt äitiään tiedottaa. Enkä takuulla ollut ainoa kaveri meidän luokalla tai koko koulussakaan, ysit ja jopolaiset mukaan lukien, jolla ei vielä parta kasvanut. 

 

Näiltä osin Lukkarilan romaani tasapainottaa myös rakentavasti muutamista syksyn nuortenromaaneista löytyvää murrosiän hormonimyrskyn överiä kuvausta. 

Karateohjaaja Laurin sanat lohduttavat lopulta Arsia ja asettavat asiat muutoinkin oikeisiin mittasuhteisiin. Laurin hahmoon tiivistyy hienosti tukevan aikuisen merkitys: pojalle on tärkeää tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi.

 

Lukkarilan romaani on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka harrastusaiheisen nuortenkirjan kautta pystytään kuvaamaan nuoruuden kehitysvaihetta sekä suhdetta kavereihin ja perheeseen. Harrastusta kuvaavissa lasten- ja nuortenromaaneissa on yleistä, että päähenkilö päätyy valitsemassaan harrastuksessa kilvoittelemaan itsensä ja voimavarojensa kanssa. 

Uusissa kuvakirjoissa selkeä viesti: kavereita ei saa syödä saati kiusata

Anneli Kanto & Noora Katto: Veera Virtanen ja kiusaaja, 30 sivua, Karisto 2020.

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä! Suomentanut Emilia Miettinen, 40 sivua, Into Kustannus 2020.

 

Kiusaaminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt ovat olleet lastenkirjojen vakioaiheena jo pitkään.  

 

Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjassa työstetään lasten arkisia ohimeneviä ongelmia ja elämän pieniä, mutta merkittäviä käännekohtia.

 

Sarjan 11:nnessä osassa ekaluokkalainen Veera hämmentyy, kun hän saa kesken oppitunnin pulpetileen ikäviä lappuja ja tekstiviestejä puhelimeensa.

Katseet ja asennot kertovat paljon. Noora Katon kuvitusta 
Anneli Kannon tekstiin kuvakirjassa 
Veera Virtanen ja kiusaaja (Karisto 2020).

Veeran paha olo ja ahdistus tulee konkreettisesti esille, kun hän miettii keinoja tilanteen ratkaisemiseen:

Veera tekee illalla kotiläksyjään. Hän lukee ja kirjoittaa.

 

Kiusauslaput ovat repun pohjalla.  

Veera katselee niitä ja hänellä on paha mieli. 

  

Hän tietää, että pitäisi kertoa äidille ja isälle. Pitäisi kertoa opettajalle.

Mutta se olisi kantelemista ja kanteleminen on rumaa. 

Veera ei tiedä, mitä tehdä.

Hän päättää, ettei ole huomaanvinaan. Hän ei tee mitään.

Ehkä kiusaaja sitten lopettaa. Tai kiusaajat. – – 

 

Kuten usein tosielämässäkin, niin myös Veeralta vaaditaan pahasta olosta ja hämmennyksestä huolimatta sinnikkyyttä ja oma-aloitteisuutta, jotta ikävä asia selviää ja ”syyllinen” paljastuisi.  

Kiusaamisepisodi saa alkunsa naruhyppelystä, 
ja kun kriisitilanne saadaan sovittua, kaikki hyppivät narua 
iloisina ja silminnähden helpottunena! Noora Katon kuvitusta 
Anneli Kannon tekstiin kuvakirjassa Veera Virtanen ja kiusaaja
(Karisto 2020).

 

Veera Virtanen ja kiusaaja kertookin koulukiusaamista enemmän alakouluikäisten monimutkaisista kaverikuvioista ja keskinäisen lojaaliuden tiukasta vaateesta. 

 

Arkinen tarina antaa hyvän pohjan lähteä keskustelemaan aiheesta. 

Virtasen perheen viisi lasta ovat hyvin omatoimisia. 

Tässäkin sarjan osassa lapset ratkaisevat ongelmat itse ilman, että asia päätyy lainkaan aikuisten tietoisuuteen.

 

Noora Katon pelkistetyissä kuvissa lasten kulmakarvojen asennot ilmentävät usein tunnetiloja. Katto on myös johdonmukaisesti rajannut kaikki aikuiset kuvistaan ulos. Luultavasti sarjan suuri suosio leikki-ikäisten, eskareiden ja alkuopetuksen oppilaiden keskuudessa johtuu juuri tästä radikaalista ratkaisusta.

 

Yhdsvaltalaisen Ryan T. Higginsin Kavereita ei saa syödä (alk. We Don´t Eat Our Classmates, 2018) lähestyy kiusaamista vähän brutaalimmalla kierteellä. 

”Millaisia luokkakaverini ovat? 

Ovatkohan ne kivoja? Montako hammasta niillä on?” 

Se etenkin askarrutti Eppua kovasti.

 

 

 

Dinosaurus, Tyrannosaurus Rex eli Eppu, aloittaa eskarin ja on syystäkin jännittynyt. 

Kaikki muut luokkakaverit ovat nimittäin ihmisiä.  

 

Eppu ei voi vastustaa kiusausta, ja niinpä se popsii heidät suuhunsa.

 

Mutta opettaja toruu sitä:

 

Luokkakavereita ei saa syödä! 

Ole hyvä ja sylje heidät ulos heti paikalla.

 

Eppu tekee niin kuin käsketään.

 

Joukon ulkopuolelle sulkeminen ja hyväksytyksi tuleminen
havainnollistetaan kuvituksessa. Ryan T. Higginsin kuvitusta 
kuvakirjaan Kavereita ei saa syödä (Into Kustannus 2020).

Eppu on kuitenkin muuntautumiskykyinen ja tekee parhaansa voittaakseen lasten luottamuksen puolelleen. 

Ihan helposti se ei tosin käy... kunnes Epun oma lemmikki, kultakala, antaa sille pienen opetuksen:

Kun Eppu saa kokea, miltä tuntuu olla jonkun ateria, hänen ei enää tee mieli syödä lapsia. 

Eppu keskustelee aiheesta myös isänsä kanssa, joka toteaa diplomaattisesti, että "lapset ovat sisimmässään ihan niin kuin mekin. Mutta maukkaampia."

Lastenkirjassa fyysiseen ja psyykkiseen kiusaamiseen löytyy tavallisesti ratkaisut kädenkäänteessä. 

Tosielämässä prosessit voivat olla kiusatun näkökulmasta piinaavan pitkiä ja painajaismaisia.

Lastenkirjoissa hokkus-pokkus-ratkaisut ovat tyypillisiä.
Ryan T. Higginsin kuvitusta kuvakirjaan  Kavereita ei saa syödä 
(Into Kustannus 2020).

Higginsin kirjoihin löytyy opettajille suunnattua pedagogista materiaalia.

Suomessa tällainen spesiaali-palvelu on vielä melko harvinaista, mutta uskoakseni tulee vielä lisääntymään. 

 

Kumma-kustantamon kautta on ilmestynyt Higginsin mököttävästä karhusta  kertova kuvakirja,  Mörri hanhiemona. Jatko-osa Hotelli Mörri ilmestyy tammikuussa 2020.