torstai 29. tammikuuta 2015

Tiikeri löytää raitansa uudelleen














Peter Brown: Herra Tiikeri villiintyy. Suomentanut Elina Vuori. 43 sivua, Tactic 2014.




Porissa toimiva Tactic-kustantamo on iloinen väriläiskä suomalaisessa kustannuskentässä. Kustantamon nimi assosioi lautapeleihin ja syystäkin: perheyhtiönä jo vuonna 1967 aloittanut yritys toi Suomen markkinoille lautapeli Kimblen.
Lautapelien, palapelien ja pelikorttien lisäksi Tacticin valikoimaan kuuluu paljon puuha- ja värityskirjoja, ensikirjoja sekä muutamia perinteisiä kuvakirjoja, joiden visuaalinen ilme on moderni ja raikas.   
Rouva Huu haikailee aina välillä käännöskirjavalikoimaan enemmän tuoreita poimintoja maailmalta – kuvakirjoja, joissa on oivallusta yhtälaisesti kuvan ja sanan alueella. 

Paljon puhutaan nykyisin siitä, että leikki-ikäisten lasten keskittymiskyky on huonontunut. Siihen nähden monissa kuvakirjoissa on järkiään aivan liikaa tekstiä. Kuvakirjan on sananmukaisesti NAULITTAVA lapsi lempeän-jämäkästi kirjan ääreen heti ensimmäisellä aukeamallaan. Turhat jaarittelut sikseen, ja kuva puhukoon puolestaan.

Tähän metodiin on selvästi luottanut yhdysvaltalainen 
Peter Brown kuvakirjassaan Herra Tiikeri villiintyy

Kuvakirja on myös esteettisesti äärimmäisen viimeistelty: on harvinaista, että Suomessa ilmestyvässä kuvakirjassa on erilliset paperikannet. Toivottavasti kirjastoissa paperikannet hoksataan poistaa, sillä visuaalisesti sinänsä houkuttelevan paperikannen alta paljastuu lapseen vielä enemmän vetoava tiikeriraitainen raflaava kansi!



Sisäkannetkin muodostavat loogisen jatkumon: ensin tuijotetaan  kaupungin karua tiiliseinää ja kirjan päätteeksi  viidakon vehreyttä. 

Oivaltava on myös infoteksti, jossa kerrotaan myös kuvituksen tekniikka: tussi, vesiväri, guassi, kynä ja digitaalinen viimeistely, kirjan tekemiseen vaikuttaneet taustajoukot kustantamossa mainitaan nimeltä, kuten myös suomennoksen kääntäjä. Päälle päätteeksi kerrotaan vielä, että kirja on painettu 160-grammaiselle paperille viidennen värin, oranssin, kanssa ja että suomenkielinen taitto on tehty Keski-Suomen Sivu Oy:ssä!



Kaupungin kaavoihinsa kangistunut elämäntapa ilmaistaan nasevasti. Peter Brownin kuvitusta kuvakirjaan Herra Tiikeri villiintyy (Tactic 2014).


Kuvakirjan juoni on yksinkertainen, mutta ei missään nimessä tylsä. Tiikeri on elänyt herrasmiehenä suurkaupungissa yhdessä muiden eläinten kanssa. Se pukeutuu viimeisen muodin mukaan ja hallitsee kaikki koketit käytöstavat. Mutta äkkiä se tunteekin tämän kaiken jotenkin tyhjäksi:

Hän halusi vähän löysätä. 
Hän halusi pitää hauskaa. 
Hän halusi olla … villi.


Ratkaisevalla aukeamalla, jossa herra Tiikeri ymmärtää todellisen luontonsa,
ei tietenkään tarvita sanoja lainkaan! 
Peter Brownin kuvitusta kuvakirjaan Herra Tiikeri villiintyy (Tactic 2014).

Ajatus kypsyy verkalleen herra Tiikerin viirullisessa päässä. Se laskeutuu kahdelta jalalta neljälle, ja heti olo tuntuu paremmalta. Sitten se antaa itselleen luvan villiintyä päivä päivältä yhä enemmän. Ystävät ovat sanalla sanoen yhä hämmentyneempiä.

Ystävien kärsivällisyys loppuu siinä vaiheessa, kun herra Tiikeri sukeltaa suihkulähteeseen ilman vaatteita. Ne neuvovat sitä menemään viidakkoon, jos sen pitää todellakin käyttäytyä noin villisti.



Kontrollin ja vallan symbolina oleva hattu tipahtaa tiikerin päästä siinä vaiheessa,
kun sillä ei enää ole estoja lainkaan. 
Peter Brownin kuvitusta kuvakirjaan Herra Tiikeri villiintyy (Tactic 2014).

Sinne tiikeri suuntaakin, ja on tovin verran onnellinen rajoittamattomasta vapaudestaan.

Vanhan sanonnan mukaan tiikeri ei pääse raidoistaan.

Herra Tiikeri havahtuu yksinäisyyteen: se huomaa kaipaavansa ystäviään, kaupunkia ja kotiaan. Se palaa takaisin, mutta ei suinkaan häntä koipien välissä, vaan valmiina kannustamaan myös muita eläinystäviään käyttäytymään enemmän oman luontonsa ja viettiensä mukaisesti, eikä ulkopuolisten paineiden tai jonninjoutavien sääntöjen sanelemana.

Tätä kautta kirjasta aukeaa monta hienoa tulkintaa, joista jokainen on – kirjan individualistisen teemankin nimissä – yhtä hyväksyttävä ja oikea.

Brownin tyyli on klassisen pelkistetty. Eläinhahmot ovat isokuonoisia ja karrikoituja, mutta lajityypeiltään tunnistettavia. Ruskealla toonatut värit symboloivat paikalleen jumittumista ja laumahenkeä, kun taas toisinajatteleva tiikeri hehkuu uhmakkaasti raikasta oranssia.

Samasta aihepiiristä juontuu mieleen omien lasten suosikki 1980-luvulta: Margaret Mahyn & Margaret Chamberlainin kuvakirja Mies, jonka äiti oli merirosvo (Kustannus-Mäkelä 1986). Siinä harmaa pikkuvirkamies hylkää entisen elämänsä ja lähtee etsimään merta ja valitsee lopulta äitinsä esimerkin rohkaisemana hurjan merirosvoilun!

Peter Brownin kuvakirja Creepy Carrots sai vuonna 2013 lastenkirjastoväen vuodesta 1937 Caldecott–mitalin kupeessa jakaman kunniakirjan. Caldecott-mitali Yhdysvaltain arvostetuin kuvakirjapalkinto. 

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Lukuaikaa lapselle, kahmalokaupalla!











Annika & Jessika Devert ja Jenny Karlsson: Kikka lukee. Suomentanut Tanja Kanerva. 31 sivua, Aurinko kustannus 2011.








Suomen Kirjakauppaliitto julkaisi eilen viime vuoden kirjamyyntiin liittyvät tilastotiedot.  

Erityisenä ilonaiheena siellä oli lasten- ja nuortenkirjamyynnissä tapahtunut  lähes kahden prosentin nousu, siinä missä kaunokirjallisuuden, tietokirjallisuuden ja pokkarien myynti putosivat keskimäärin 8 prosenttia ja käännettyjen kaunokirjojen myynti lähes 20 prosenttia.

Eilen julkistettiin myös Kirjan vuosi 2015 -teemavuoden kunniaksi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion lukuhaaste:

Kirjat ja lukeminen ovat sivistyksemme ydinaluetta. Monet lapsista ja nuorista lukevat paljon, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka eivät lue koskaan tai vain hyvin harvoin. Siksi haastammekin kaikki suomalaiset antamaan lapselle lukuaikaa, kannustamaan häntä kirjojen äärelle. Lukeminen kehittää; ajattelemaan, kuvittelemaan ja tuntemaan. Ja se on myös hauskaa.

”Kirja on rikas kokemus, se tekee lukijastaan osallisen; hänet johdatetaan tuntemaan, värittämään ja aistimaan kirjan tapahtumat omalla tavallaan. Mukaeltuna: 'Luen, siis ajattelen'”, kertoo Kirjan vuosi -teemavuoden suojelijana toimiva presidentti Niinistö kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä itselleen.

Rouva Huu on ahertanut lasten kirjallisuuskasvatuksen parissa viimeiset kaksi vuotta ja on siitä syystä erityisen iloinen, että myös Suomen valtion johto on valjastettu lasten lukemiskasvatuksen edistämiseen! 

Ruotsalainen kuvakirja Kikka lukee on moderni ja lähestymistavaltaan raikas lapsen lukuharrastuksen kuvaus, joka ottaa veikeästi myös kantaa siihen, pitääkö lastenkirjallisuuden heijastaa suoraan nykyhetkeä vai peilata idylliä menneestä ajasta.


Kikan lukemassa kirjassa harmaanutturaisen isoäidin kaappikello raksuttaa ja keinutuoli natisee. Miljöö ja isääidin kliseinen kuva ovat kuitenkin Kikalle tuiki-tuntemattomia, sillä Kikan isoäiti käyttää punaisia saapikkaita ja värjää hiuksensa punaisiksi! Jenny Karlssonin kuvitusta Annika & Jessica Devertin tekstiin kuvakirjassa Kikka lukee (Aurinko kustannus 2011). 

Kikka lukee kirjaa, jossa kerrotaan muun muassa keinutuolissa keinuvasta isoäidistä, puluja ruokkivasta isoisästä, autoa jynssäävästä isästä ja keittiössä häärivästä äidistä.  Kirjan kuvaukset hämmentävät tyttöä, sillä hänen lähipiirissään ei ole lainkaan kirjassa esitetyn kaltaisia roolimalleja! Mutta  onneksi kirjan viimeiseltä sivulta lötyyy jotakin tuttua: nahistelevat sisarukset!


Kirja on omistettu kaikille vanhemmille, jotka antavat lastensa ottaa paikkansa maailmassa.

Kikka lukee -kirja kertoo alleviivaamatta ja ilman turhia krumeluureja, kuinka lukeminen avartaa maailmankuvaa, opettaa ihmistuntemusta ja kykyä asettua myös toisten asemaan.

Sarjassa on ilmestynyt suomennoksena myös Kikka tervehtii.













maanantai 26. tammikuuta 2015

Tarkkanäköinen kuvakirja eriarvoisuudesta













Anthony Browne: Me and You. 32 sivua, Random House 2010.



Modernin kuvakirjan mestarin Anthony Brownen (s. 1946) kuvakirjoja ovat kiitettävästi vielä takavuosina julkaisseet suomennoksina Lasten Keskus ja Kustannus-Mäkelä. Viimeisin Brownen suomennos Pikku Kaunotar on vuodelta 2008 (Lasten Keskus).

Tämä herkkupala Brownen myöhemmästä tuotannosta löytyi lähikirjaston englanninkielisten kuvakirjojen hyllystä ja suorastaan huusi tulla esitellyksi Lastenkirjahyllyssä.

Kultakutri ja kolme karhua on mm. Hanhiemon satuaarteesta Fjodor Rojankovskyn kuvituksena Suomessa hyvin tunnettu satu, joka on kirjattu brittiläisen Robert Southeyn (1744–1843) nimiin.

Martti Haavio on kirjoittanut sadun innoittamana   saturunoelman, jossa kerrotaan Marjatta pikku piikasesta, joka tunkeutuu Pan-, Pin- ja pikku poika Pon -nimisten karhujen tupaan.

Anthony Browne ei koskaan kaihda ottaa lastenkirjoissaan kantaa yhteiskunnallisesti kiperiin asioihin. 

Kirja on omistettu esilehdellä ”For all underdogs”, eli kaikille vähäosaisille. Tätä kautta kirjaa tietysti aikuisena lukee heti valppaasti ja tiedostavasti.

Browne kierrättää joitakin kuva-aiheita ja teemoja myös kirjasta toiseen. Samankaltaista lapsen ja vanhempien kohtaamattomuutta ja tunnekylmyyttä Browne on kuvannut myös esimerkiksi 1980-luvulla alunperin ilmestyneessä kuvakirjassaan Gorilla.  



Isä on luvannut viedä tytön eläintarhaan, mutta työkiireiden takia hanke on tytön harmiksi lykkääntynyt. Browne käyttää tehokkaasti kuvaa tunteiden tulkkina: isän sanomalehdestä tulee muuri tytön ja isän väliin aamiaispöydässä. Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Gorilla (Lasten Keskus suom. 1983).


Pikkukarhu asuu isäkarhun ja äitikarhun kanssa hyvin toimeentulevien alueella sievässä keltaisessa kaksikerroksisessa talossa. Aamiaispuuro on liian kuumaa, ja ne päättävät lähteä pienelle kävelylle jäähtymistä odotellessa. 



Kehon kieli on Anthony Brownelle tärkeä: karhut kävelevät kekkavina ja itsetietoisina, pikkukarhu yrittää vielä pyristellä luokkatietoista asennetta vastaan ja yrittää epätoivoisena kiinnittää vanhempiensa huomion.  Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Me and You (Random house 2010).

Browne on mieltynyt kuvaamaaan – raadollisestikin – ihmisten tai vaatetettujen eläinten ihmissuhteiden tragiikkaa. Isäkarhu ja äitikarhu viis veisaavat pikkukarhusta – eivätkä näytä olevan järin aidosti kiinnostuneita toistensa asioista.  

Karhujen tarina kulkee aukeaman oikealla sivulla ja tytön tekstittöminä kuvasarjoina etenevä eksymisen tarina ruskealla toonatuissa kuvissa vasemmalla sivulla. 

Tyttö eksyy äidistään ottaessaan kiinni ohi lentävää ilmapalloa. Hän juoksee halki kaupungin rähjäisten sivukujien ja päätyy onnekseen lopulta karhujen talolle, jonka ovi on jäänyt kutsuvasti auki.




Kävelyretki on ohi ja karhut ovat palaamassa takaisin kotiin. Sillä välin tyttö viimeistelee puuroateriaansa... Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Me and You (Random house 2009). 


Tytön vierailu karhujen talossa etenee klassisen sadun juonta uskollisesti mukaillen. Ja niinpä karhut myös reagoivat kutsumattoman vieraan edesottamuksiin närkästyessään tavattomasti pikkukarhun puuron syönnistä, tuolin rikkoutumisesta ja sängyn valloituksesta.

Ja niin tyttö herää suloisesta unestaan kesken karhujen sisääntulon, hän ampaisee pois talosta ja juoksee lohduttomana sateessa takaisin laitakaupungille, jonka kiviseiniä kirjavoittavat graffitit.



Tällä tunnepitoisella aukeamalla tarjoutaan kuvakirjan katsojalle kaksi näkökulmaa tarinan kliimaksiin.  Isäkarhu todellakin näyttää myrskyn merkiltä! Pikkukarhun silmissä on pelkkää hämmästystä. 
Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Me and You (Random house 2010).

Kuvakirjan kertojana ja tulkitsijana on pikku karhu, ja tästähän kertoo myös kuvakirjan nimi:
The girl leaped out of bed, ran downstairs and out of the door. 
I wonder what happened to her?

Tunkeutujan ansiosta pikkukarhu havahtuu – kenties ensimmäistä kertaa – tarkastelemaan omaa herttaista keskiluokkaista koti-idylliään uudessa valossa

Kuinka käy tytölle? Hän löytää äitinsä, joka on arvatenkin ollut huolissaan tytön katoamisesta. Kuvasarjan viimeisessä kuvassa värit palautuvat tytön elämään: tytön ja äidin kullanpunaiset hiukset ovat yhtä ja äidin suljettujen silmien takaa on aistittavissa suuri helpotus ja rakkaus tyttären löytymisestä.



Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kiintymys ja vahva tunneside äitiin kannattelee tyttöä kirjan onnelliseen loppukohtaukseen asti. 
Anthony Brownen kuvitusta kuvakirjaan Me and You (Random house 2010).

Anthony Browne on hyvä esimerkki niukan tekstin magiikasta kuvakirjassa. Hän sananmukaisesti antaa kuvan puhua puolestaan, solmia kuvan katsojassa assosiaatioiden ketjusta omia tulkintoja.


Me and You -kuvakirjan kuvituksia voi selailla kustantajan sivuilla


tiistai 20. tammikuuta 2015

Kun vähemmän on enemmän









Chris Haughton: Ihan hukassa. Suomentanut Tuula Korolainen. 29 sivua. Uudistettu kartonkisivuinen laitos Lasten Keskus 2013.


Kartonkisivuinen versio rouva Huun suuresti rakastamasta Chris Haughtonin ensimmäisestä suomennetusta kuvakirjasta on mennyt ihan ohi silmien. Lasten Keskuksen kirjanjulkistustilaisuudessa loppuvuodesta hihkaisin ilosta, kun näin tämän kustantajan hyllyssä.

Kuvakirjakokoinen ensimmäinen laitos ilmestyi suomennoksena vuonna 2010, ja siitä pitäen olen monissa koulutustilaisuuksissa kuljettanut kirjaa mukanani ja luvannut, että alustukseni jälkeen kuulijat eivät ole ihan hukassa uusimman lasten- ja nuortenkirjallisuuden suhteen. 

Siksi tämä olkalaukussa tai repussa vaivattomasti kulkeva miniversio isokokoisemmasta kuvakirjasta on erityisesti rouva Huun mieleen!

Chris Hauhgtonin kotisivujen kautta on mahdollisuus tutustua kirjan monivaiheiseen suunnitteluprosessiin. Hauhgton aikoi ensin tehdä kirjasta ns. leporellon, haitarikirjan, josta avattuna tulee pitkä, kuvaneliöistä koostuva kuvasarja.


Haughtonin hyvin niukka tyyli ja värimaailma toimivat erinomaisesti myös pienemmässä formaatissa.   

Chris Hauhgton oli viime kesänä Mikkelin 10:nnen kuvitustriennalen ullkomainen vierailija. 

Triennalen katalogissa Martin Salisbury, Cambridgen  School of Art -koulun yhteyteen lastenkirja-alan tutkimus- ja koulutusyksikön ja maisteriohjelman perustanut kuvittaja ja tutkija, esittelee Hauhgtonin tuotantoa otsikolla "Pelkistämisen mestari Chris Haughton – Laadukasta muotoilua paremman maailman puolesta". 

Salisbury vieraili viime vuoden lopulla Suomessa Kuvittajat ry:n vieraana Aalto-yliopiston graafisen suunnittelun osaston järjestämässä Kuvittaja tekijänä -seminaarissa.


Erityisen kiinnostava on Salisburyn näkemys siitä, kuinka Hauhgtonin alun perin vuonna 2009 ilmestynyt esikoiskuvakirja A bit lost määritteli kuvakirjan muodon uudelleen. Hän ihailee Haughtonin taitoa esittää kuvakirjan sivut teatterillisina näyttämöinä. Salisbury näkee Haughtonin tyylissä vaikutteita 1960–70-lukujen television piirretyistä animaatiosta, vaikka kuvien digitaalista tekotapaa ei olekaan häivytetty:

Kuvien hiomattomat, pikselöidyt reunat antavat muodolle legomaisen olemuksen. Puut, huonekalut ja muut henkilöhahmot ovat vain pelkistettyjä piktogrammeja. Hauhgton käyttää värejä muotoilun välineenä, eikä niiden tarkoituksena ole olla kuvaavia. (suom. Aino Kattelus) 

Salisbury arvostaa Hauhgtonin niukkuuden estetiikkaa:

Kirjan ulkoasua määrittää ajatus ”vähemmän on enemmän”, koska sen jokaisen sivun jokaisen millimetrin graafinen potentiaali on huomioitu. Lopputulos on niin tarkasti harkittu, että sivuille ei ole jäänyt mitään turhaa tai ylimääräistä.
 
Lasten Keskus on suomentanut myös Hauhgtonin toisen kuvakirjan, Voi sinua, Sulo!, mutta missä viipyvät kaksi uusinta, Hat monkey ja Shh! We have a plan ?

Haughtonin näkemyksellisyys todentuu myös hänen luotsaamassaan eettistä suunnittelua penäävässä Node-hyväntekeväisyyshankkeessa. 18 johtavaa graafista suunnittelijaa maailmalta on sitoutunut työskentelemään hankkeessa, jonka yhteistyökumppaneina ovat Reilun kaupan liike ja Lontoon Design Museum. 

Haughtonin lastenkirjahahmoista on tehty pehmoleluja, jotka valmistetaan Nepalissa. Myyntituotto käytetään lyhentämättömänä reilun kaupan projekteihin. 

torstai 15. tammikuuta 2015

Tätä kirjaa ja elokuvaa ei katsota iltapimeällä














Jan Piénkowski: Kummitustalo. Kuvittajan apulainen Jane Walmsley, tekninen suunnittelu Tor Lokvig. Suomentanut Marja Koski. 13 sivua. Otava 1979, 2. painos 1996.





Jennifer Kentin ohjaama indie-kauhuelokuva The Badadook (2014) ei tiettävästi ole vielä tullut Suomen levitykseen. Se pohjautuu Kentin lähes kymmenen vuotta sitten valmistuneeseen Monster-lyhytelokuvaan.   

Yksinhuoltajaäiti lukee pojalleen iltasaduksi lastenhuoneen kirjahyllystä löytynyttä pop-up  -näyttämökirjaa Mister Badadook


Kirja kertoo yliluonnollisesta olennosta, joka ottaa pian vallan sekä äidin että pojan alitajunnassa ja vähin erin valvetilassakin. Elokuvan traileri  antaa esimakua siitä, kuinka kirja voi joskus vangita lukijansa mielikuvituksen kohtalokkainkin seurauksin…  



Avausaukeamalla kirjan lukija ja katsoja pääsevät kummitustalon eteisaulaan, jossa oikeanpuoleisen muotokuvan naisen ja kissan silmät kiiluvat läpästä vetäällä. Portaikosta roikkuva hämähäkki oli alkuperäisessä kirjassa kuminauhan päästä ponnahtava musta ja karvainen yksilö. Kovassa käytössä hämähäkkiefekti rikkoutui ja se on sittemmin korvattu kotitekoisella vastineella. Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996). 


Rouva Huun perheessä lasten kauhukirjojen klassikko on ollut Jan Pienkowskin Kummitustalo (Haunted house, 1979). Pienkowski  (s. 1936) on syntyjään puolalainen, mutta asuu nyttemmin Iso-Britanniassa.




Ullakon kattoaukosta kurkkaa kissa, vaatekaapista ponnahtaa 
luuranko ja verhojen välistä singahtaa haamu! Jan Pienkowskin kuvitusta 
kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).  

Kummitustalo ammentaa kauhukirjallisuuden perinteestä. Sen karmiva tunnelma syntyy hyvin viitteellisestä aukeamien alareunassa kulkevasta tekstistä. Tohtori on saapunut vanhaan taloon, todennäköisesti sairaskäynnille. Ulkomaailmasta täysin eristäytynyt, sairaskäynnin tilannut kertoja on menettänyt ruokahalunsa ja tunte olonsa monin tavoin epämukavaksi. 



Tämä erikoisefekti jaksaa ällistyttää nerokkuudellaan kerta toisensa jälkeen: eli
aukeamaa avattaessa kuuluu sahaamisen ääni! Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).    

Kirjan lukija pääsee kiertokäynnille taloon, ja sen aavemaisuus paljastuu aukeamilla toinen toistaan säväyttävimpien yksityiskohtien kautta. Kirjassa hyödynnetään myös ääniefektiä: ullakolla on puulaatikko, josta työntyy saha: aukeamaa liikuteltaessa sahasta kuuluu aito sahaamisen ääni, kun pahviset sahanterät hankautuvat pahvia vasten. Tämän efektin nerokkuus ällistyttää minua aina uudelleen! 



Täysin absurdit asiat paiskaavat sopuisasti kättä kauhun nostatuksen kanssa.
Salin ikkunasta vilahtaa (gorillan takana) ufoksi tulkittava "vieras esine". Kellon viisarit liikkuvat taaksepäin ja takkatuli sananmukaisesti "elää" pyörylää pyöritettäessä. Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).   


Jokaisella aukeamalla on kolmiulotteiseksi pompahtavia hahmoja, liikuteltavia liuskoja, avattavia luukkuja ja pyörylöitä, joita pyörittämällä kuva muuttuu toiseksi. Paperitekninen suunnittelu on yksinkertaisuudessaan nerokasta ja oivaltavaa.

Pienkowskilta on suomennettu vuonna 1993 myös Kirjaliton kustantamat pikkiriikkiset pop-up-kirjaset Pikku hirviöt, Kuulopuhetta, Oikullinen mummo ja Ruokakertomus.



keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Veirto ja Marttinen ylsivät Topelius- ja Lydecken-palkituiksi





Nuorisokirjailijat ry:n raati on hetki sitten julkistanut Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen saajat. Kumpikin palkituista on entuudestaan hyvin tunnettu tekijä.

Nuortenkirjoille jaettavan Topelius-palkinnon sai Kalle Veirto nuortenromaanistaan Säbätalvi (Karisto 2014) ja lastenkirjoille kohdennetun Arvid Lydecken-palkinnon Tittamari Marttinen helppolukuisesta lastenromaanistaan Ikioma perheeni (Pieni Karhu 2014, kuv. Aiju Salminen).

Säbätalvi on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime maaliskuussa ja Ikioma perheeni -kirjan arvio löytyy heinäkuun Helsingin Sanomista.

Raati luonnehti palkittuja teoksia seuraaavasti:


Säbätalvi on 19-vuotiaan nuoren miehen kasvutarina, kipeä mutta kasvattava. Hän haluaa itsenäistyä ja ottaa ohjat käsiinsä omasta elämästään ja valinnoistaan. Kirjassa korostuu erityisesti nuoren empaattisuus, jota hän pystyy jakamaan erilaisissa tilanteissa erilaisille ihmisille. Kirja myös kuvaa aidosti urheilumaailman henkeä, välillä voitetaan ja silloin hehkutetaan, välillä hävitään ja se on monelle kiukun ja raivon paikka. Kirjan ansiota on myös sen lennokas kieli - se on nuorten kieltä, mutta myös nuorten mieltä.



Ikioma perheeni on lämminhenkinen ja sympaattinen tarina sateenkaariperheen elämästä pienen lapsen näkökulmasta. Kirja osoittaa, että lapsen onnellisuus ei ole kiinni perheen koostumuksesta. Lapsen ilot ja surut ovat samoja kaikenlaisissa perheissä. Kirja on tärkeä kannanotto myös yhteiskunnallisesti; teemoina ovat toisista välittäminen ja rakkaus, oman perheen tärkeys sekä muiden hyväksyminen sellaisina kuin he ovat.


Palkittujen teosten kautta voi tulkita raadin tehneen myös yhdenlaista lasten- ja nuortenkirjallisuuspolitiikkaa: Karisto on tehnyt linjakkaita kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden toimituksia jo pitkään ja piskuinen lastenkirjakustantamo Pieni Karhu puhuu kaikissa kustantamissaan kirjoissa painokkaasti suvaitsevaisuuden puolesta.

Vuonna 1946 perustettu Topelius-palkinto on Suomen vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka viettää ensi vuonna 70-vuotisjuhlaa. Lastenromaaneille perustettiin vuonna 1969 oma Arvid Lydeckenin mukaan nimetty palkinto.

Molempiin palkintoihin kuuluu myös rahaa 2015 euron verran, ja se rahoitetaan Kopioston varoista. 

Rouva Huu onnittelee lämpimästi Tittamari Marttista ja Kalle Veirtoa.