maanantai 31. lokakuuta 2016

Lähi-idän nuoria uutisotsikoiden takaa
















Seita Vuorela: Lumi, viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen, 240 sivua, WSOY 2016, kansikuva Terhi Ekebom.






Odottelin pitkään sopivaa hetkeä tarttua kaikessa rauhassa Seita Vuorelan (1971–2015) postuumisti julkaistuun romaaniin.  

Vierauden tunnot ja identiteetin pohdiskelu yhdistävät useampaakin Seita Vuorelan teosta.

Pakolaisteemansa takia Lumi asettuu myös kiinnostavaan vuoropuheluun  Juuli Niemen Et kävele yksin- ja Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita -nuortenromaanien kanssa. Erityisen latauksen synnyttää myös se, että Juuli Niemi jakoi saman työhuoneen Helsingin Kalliossa Vuorelan ja Johanna Venhon kanssa. 

Seita Vuorelan romaanin suurin ansio on Suomeen turvapaikanhakijoina tulleiden iranilaisnuorten arjen luontevassa kuvauksessa. 

Romaanin keskushenkilö, teini-ikäinen Siamak-poika, antaa aidon ja sympaattisen äänen pakolaisnuorten tempoilulle synnyinmaan ja uuden kotimaan ristipaineissa:

Teheran on ensimmäinen luku mun elämässä. Pohjola toinen. Siinä järjestyksessä, että Pohjoinen maa on se tärkeämpi. – –

Siamakin elämä nyrjähtää sijoiltaan kun sukulaistyttö Atisha pääsee väärennetyin paperein Suomeen ja majoittuu Siamakin perheeseen. 

15-vuotias Atisha muistuttaa olemuksellaan päivittäin Siamakia kulttuurisista verisiteistä – kunnniasta ja ylpeydestä sekä vihasta, joka voi leimahtaa odottamatta. Atisha halveksii poikaa, joka ei enää puhu persiaa ja tuskin osaa sitä enää kirjoittaa ja lukeakaan.

Oman äidinkielen vaalimisen tärkeyden lisäksi Lumi puhuu kauniisti myös uuden kotimaan kielen haltuun ottamisen merkityksestä ja auktoriteettien hapertumisesta perheessä, kun vanhemmat eivät halua tai jaksa tai pysty opettelemaan uutta kieltä. Siamak hämmentyy  joutuessaan sotkeutumaan vanhempiensa asioihin toimiessaan tulkkina virastoissa ja terveyskeskuksessa.

Siamak on nimetty kuolleen setänsä mukaan, ja nimi tuntuu velvoittavan nuorta miestä jopa kohtuuttomuuksiin asti:

Koska mulla on kuolleen miehen nimi, musta tuntuu että mä olen jotain velkaa sille kuolleelle, että se toivoo jossain toisessa maailmassa, että mä jatkaisin sen sotaa. Että mä kostaisin sen puolesta. Mä ajattelen, että mun täytyy tehdä jotain suurta ennen kuin mä kuolen, sillä muuten mä olen pettymys. Musta ei voi tulla ongelmanuorta niin kuin monista muista mamuista. Silloin mun setä katsoisi mua sieltä mistä lie kuoleman maasta ja häpeäisi. Mä pelkään, ettei musta tule yhtä kovaa luuta kuin se. Mä sanon tämän taas. On tosi vaikea peitota tyyppi, joka on kuollut.

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen on viimeistellyt Vuorelalta kesken jääneen käsikirjoituksen painovalmiiksi. Kuinka paljon kieleen liittyvää stilisointia ja editointia mahdollisesti jopa aukkoisen käsikirjoituksen loppuunsaattaminen on vaatinut – sitä voi lukija vain arvailla. 

Nuoren lukijan kannalta tarinan draamallinen kliimaksi tihentyy vasta Nooran kotibileiden kuvauksessa romaanin puolivälissä. Atisha puolustaa kunniaansa ja käyttäytyy ennalta arvaamattomasti mutta oikeutetusti. 

Avoin loppu jättää lukijalle monta kysymystä, mutta toisaalta myös henkistyneen olon sekä varmuuden siitä, että keskushenkilöiden tulevaisuuden voi  – tavalla tai toisella – tulkita onnelliseksi. 

Vuorelan odottamattoman, ennenaikaisen kuoleman jälkeen kerrottiin, että hänellä oli tekeillä käsikirjoitus aikuisille. Tiettävästi kyse on tästä teoksesta. 

Lumen kaksoisuokitus – nuorille ja aikuisille – on perusteltu ratkaisu monestakin syystä.

Vuorelan edellisen romaanin, Karikon (WSOY 2012) tapaan myös Lumi on ulokkeinen ja rakenteeltaan vaativa teos. 

Atishan blogitekstit ja hänen H. C. Andersenin Lumikuningatar-satua varioiva ns. arabi-versionsa on kursivoitu, mikä on typografisena ratkaisuna iso haaste katkoessaan pääjuonta. Satu toimii vertauskuvallisena taustatekstinä romaanin kantavalle teemalle, identiteetin työstämiselle.

Lumi on rosoinen ja intensiteetiltään vaihteleva teos. Seita Vuorelan ääni ja vimma kuultaa siitä vahvasti ja tunnistettavasti läpi.

Erityiskiitoksen ansaitsee Terhi Ekebomin kansikuva, jossa arabialainen kulttuuri ja pohjoisen lumikiteet liittyvät joutsenten kautta kauniisti yhteen.





Alkaneella viikolla käynnistyvät kirjallisuuden mediajulkisuuden ruuhkaviikot, kun julkistetaan kaikkien kolmen Kirjasäätiön jakamien palkintojen ehdokkaat. 

Palkintojen nimeä on viilattu aiemmista: nyt jaetaan siis Finlandia-palkinnnot kolmessa kategoriassa: kaunokirjallisuudessa, tietokirjallisuudessa sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa (rouva Huu vähän haluaisi jupista tästäkin luokittelusta: kyllä lasten- ja nuortenkirjallisuuskin on parhaimmillaan hyvinkin laadukasta kaunokirjallisuutta). 

Ensimmäistä kertaa kaikkien palkintojen ehdokasjulkistus on keskitetty samalle viikolle. Tietokirjallisuus saa avata viikon tänään ja konsensus-hengessä lasten- ja nuortenkirjat ovat keskiössä keskellä viikkoa eli keskiviikkona ja jännitys huipentuu perjantaina Kaunokirjallisuuden Finlandiaan.  

Huomenna Lastenkirjahyllyssä julkistetaan taas rouva Huun kuusi omaa suosikkia vuoden 2016 kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.






sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Näkyvyyttä ja mainetta saa ilman vippaskonstejakin











Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja, 141 sivua, Tammi 2016. Kansikuva Jii Roikonen. 


Kalle Veirto: The Next one, 145 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Petri Latvala.








Näissä kahdessa kirjassa käsitellään nasevasti ja samansuuntaisesti nykyihmisen usein jopa vimmattua halua näkyä ja kuulua ja tulla keinoja kaihtamatta tunnetuksi.

Kalle Veirton nuortenromaanin sankari on ysiluokkaa aloittava Pasi, joka väärinkäsityksen takia päätyy luovalle erityisluokalle. Kaikkien odotetaan kehittelevän jokin luova projekti, ja Pasi on ymmärrettävästi ihan kuutamolla: 
– Irenellä oli haitarinsa, ja minunkin piti nyhjätä tyhjästä joku talentit, jota kehittäisin Minä osaan -projektissa. 


Vanhemmat tukevat pojan luovaa suuntautumista, sillä ”tavallinen ehtii olla koska tahansa”, kuten äiti viisaasti toteaa.

Pasi tarttuu rivakasti toimeen ja keksii  jääkiekkokeskustelupalstalle Katkoaika.com:iin provosoivan nimimerkin, jonka räväkät mielipiteet kiinnostavat pian laajempiakin urheilupiirejä. 

Kirjan nimi vinkkaa silmää kaikille jääkiekkofaneille ja Petri Latvalan suunnittelemasta kansikuvasta löytyville kalapuikoillekin löytyy selityksensä. 

Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Veirto on työskennellyt urheilutoimittajana, ja hän on kaikesta päätellen käyttänyt tätä kokemustaan myös romaanin taustoissa, myös humorististen yksityiskohtien osalta. 

Tiiviiseen tilaan Veirto saa kehitettyä lukijalleen pureskeltavaa liittyen  nettietiketin aakkosiin ja parisuhdekuvioihin. 

Lasten- ja nuortenkirjailijat osaavat nykyisin ovelasti laventaa kirjojensa  lukijakuntaa. Jari Mäkipään TV-2:n lastenohjelmien kauttakin tutun Etsiväkerhon Hurrikaanin perustajat Jesse, Jenni, Karoliina ja Matias ovat edenneet jo yläkouluun asti, mutta joukkoon on liittynyt myös nuorempaa vahvistusta – kolmosluokkalaiset Raisa, Avi, Julius ja Viivi.

Seiskaluokalle tulee uusi oppilas, jonka muutama trenditietoinen tunnistaa oitis: olemukseltaan tosi cool Jimpo tubettaa vaatteista ja tyylistä, ja osa luokkalaisista on tulokkaasta aivan täpinöissään… kunnes luokalla ilmenee häikäilemätöntä kiusaamista ja panettelua, ja monen epäilykset kohdistuvat Jimpoon.

Veirron kirjan tavoin tässäkin opetellaan käytöstapoja niin netissä kuin sen ulkopuolelta löytyvässä tosielämässäkin. 

Jimpon pikkusisko Ninni kiteyttää kaikkien tunteet nasevasti:

Joskus rehellisyys on kuin käynti hammaslääkärissä: se pelottaa, saattaa vähän sattuakin, mutta lopulta se on hyväksi ja kirkastaa hymyn.

Mäkipään lasten- ja varhaisnuortenromaanista puuttuu moraalinen saarnaavuus: lukija saa hoksata olennaisen ihan omin päin. Ja mikä tärkeintä, toisiaan kyräilevät päähenkilöt oivaltavat lopuksi, että aito tyyppi voi olla ilman valheiden verkkoa ja merkkituotteiden turvaa.

Etsiväkerho Hurrikaani –kirjoissa on kouluelämän reteää paisuttelua ja opettajien roimaa karrikointia. Homejuustoon mieltynyt koulun keittäjä on keskeinen sivuhenkilö, ja tällä kertaa ääneen pääsee myös nahkahousuihin sonnustautunut opettaja Margit Haapaniemi, joka ottaa kantaa uuteen oppiaineeseen, koodaukseen:

– Totta maar meikäläinen koodaukset tuntee: kotisivut, vasepukit, vitterit, instrammit, morset ja muut humputkset. Joka puolelta tuutataan, ett vee-vee-vee-piste-kom ja häsmäk sitä ja häsmäk tätä.









perjantai 28. lokakuuta 2016

Rouheasti ja säkenöivästi lapsen tunteista













Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Vildare, värre, Smilodon, 33 sivua, Förlaget 2016.






Alkuun tunnustus.

Minna Lindebergin kuvakirjateksteissä on mielestäni aina aivan erityinen tunnelataus. 

Hänellä on psykologista silmää perhe- ja parisuhdedynamiikan rosoille (Eläinten sukua,  kuv. Liisa Kallio, Tammi 2006; Aimo ja Unto, kuv. Linda Bondestam, Schildts & Söderströms 2012), erityislapsen identiteetille (Lo fridlyst, kuv. Linda Bondestam, Söderströms 2009) sekä ihmisten kohtaamiselle tai kohtaamattomuudelle (Boggan och Kyösti Kekkonen, kuv. Linda Bondestam, Schildts & Söderströms 2015).

Tänä syksynä tunnekasvatus on noussut lasten- ja nuortenkirjallisuudessa tärkeäksi erityisteemaksi: useamman kuvakirjan lisäksi aihetta sivutaan lasten- ja nuortenromaaneissa. Teeman nostoa selittää osaltaan uudistuneiden varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmat, joissa tunnetaidot ovat isossa roolissa.

Kiusaamisen, sosiaalisuuden ja kaveruuden nostaminen niin sanotusti tikun nokkaan tuntuu toisinaan vähän ohjelmalliselta. Mutta konstit ovat monet, kuten Lindebergin & Jenny Lucanderin syksyn kuvakirjauutuus osoittaa. Se on  ilmestynyt uuden suomenruotsalaisen Förlagetin kautta.

Kuvakirjan nimi, Vildare, värre, Smilodon, on aika kimurantti ja jopa tekotaiteellinen. Kansikuvassa avaruudessa pää alaspäin leijuvat päähenkilöt antavat vähän sekavan ensivaikutelman,  mutta itse kansien sisältä löytyy  puhdas, ja –  hyvässä mielessä –  rosoiltaan hiomaton timantti.

Karin ja Annok Sarri ovat eskarissa parhaat kaverit, jotka ymmärtävät toisiaan jo puolesta sanasta. Mielikuvitukselliset leikit sujuvat, mutta kärhämää syntyy, kun pitäisi ottaa huomioon myös muut ryhmäläiset. 


Annokin raivari muuttaa päiväkodin seinätkin punaisiksi. Muitten lasten ihmetys ja
lastentarhanopettajan sormen heristys tiivistävät olennaisen.
Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin tekstiin kuvakirjassa
Vildare, värre, Smilodon
(Förlaget 2016). 

Annokilla on Karinia enemmän kapinamieltä, ja eräänä päivänä hän kyseenalaistaa muiden käskyt ja ryhtyy RÄYHÄÄMÄÄN OIKEIN PERUSTEELLISESTI.

Då bara slänger Annok en docka i spegeln
som hänger på väggen. 
Allting går i tusen bitar. 
Det finns glassplitter överallt. 
Man får inte gå omkring utan skor. 
Det är avskärmat. 
Som av polisen.
Marianne, päiväkodin hoitaja, puhuttelee Annokia: 

      Vad tänker du på Annok Sarri? undrar Marianne. Tänker du överhuvudtaget? 
      Nä, bara på skit, tänker jag! skriker Annok.

Annok laitetaan jäähylle ulos, mutta turvallisesti aikuisen kanssa. Ulos mennessään Annok Sarri suhahtaa Karinille tervehdyksen ja kutsuu häntä sukupuuttoon kuolleen sapelihammastiikerin latinalaisella nimellä: Eurycnema goliath. Kun laji hävisi maailmasta, silloinkin kaikki meni pirstaleiksi, ihan kuin Annokin riehuessakin.

Vaiherikas eskaripäivä päättyy. Karinin äiti on taas myöhässä ja tyttö joutuu viimeisenä odottamaan hakijaansa. Karinin äiti kuulee huonosti, eikä asenna kuulokojettaan koskaan oikein. Ja hän nilkuttaa toista jalkaansa, on tehnyt niin syntymästään asti.  

Illalla Karin saa Annokilta viestin: hän on muuttanut Karigasniemelle Utsjoelle.

Mutta onneksi lapset voivat pitää yhteyttä kirjoittamalla kirjeitä toisilleen.


Illalla Karin värjää äitinsä hiukset. Kahden lujatahtoisen naisen koti on boheemi ja viestittää
monin pienin yksityiskohdin heidän elämänfilosofiaansa. Jenny Lucanderin kuvitusta Minna
Lindebergin tekstiin kuvakirjassa Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016). 




Pienperheen kodin detaljit ovat hellyttävästi kohdillaan (Lidlin muovipussit eteisen ovensuussa, Astra-kulttuurilehti ja Chia-siemenpussi sohvapöydällä,  seiniltä löytyvä Carpe diem -aforismi, Salvador Dalin taidejuliste sekä erityisesti huoneentaulu, joka julistaa "Bättre lite skit i hörnen än ett rent helvete"). 

Näistä pienistä mutta paljon puhuvista vihjeistä kodin sisustuksessa voi – halutessaan – päätellä paljon ja luottaa siihen, että äiti on kasvattanut tyttärestään vahvan selviytyjän.

Lähes realistisen arkikerronnan lomassa Karin pohtii fantasiajaksoissa sapelihammastiikerien ja muiden uhanalaisten lajien katoamista. 

Tulkintani mukaan hän näin tavallaan lepuuttaa ajatuksiaan rankan hoitopäivän jälkeen ja samalla työstää myös parhaan ystävän pois muuttoa.

Ingenting kan någonsin försvinna 
helt och hållet. 
Allting bara förändras.  
Regn som faller blir dimma som stiger 
och dimman blir regn som faller på nytt.  
Långt ute i rymden ligger explosion kvar 
på himlen och lyser över snön i 
Karigasniemi. Utsjoki. Lappland.

Minna Lindebergin teksti jättää tilaa lapsen omille tunteille ja tulkinnoille. 


Karinin harmaa satamakaupungin kasvuympäristö on vastinparina Annokin uudelle
pohjoiselle , puhtaanvalkealle elämänpiirille. Jenny Lucanderin kuvitusta Minna Lindebergin tekstiin kuvakirjassa Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016). 


Lapsen arjen rosoisuuden kuvaus on puistattavan konkreettista Jenny Lucanderin rujossa mutta juuri siksi pakahduttavan kauniissa kuvituksessa. 

Parastaan Lucander antaa juuri miljöökuvauksessa – sisätilojen lisäksi karuissa kaupunkinäkymissä, joiden vastakohtana katsoja voimaantuu muinaishistorian tuhlailevan runsaista eksoottisista maisemista.























keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Jaarittelematta paras
















Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur, eli karhu, 34 sivua, Tammi 2016.





Olen hihkunut tänä vuonna useammankin kotimaisen kuvakirjan äärellä:  silmät ovat levänneet tasapainoisesti sommitelluilla aukeamilla ja olen nauttinut vetävistä tarinoista.

Suomalaisen kuvakirjan yksi kompastuskivi liittyy nykyisin ylipitkiin teksteihin, jotka eivät malta antaa riittävästi tilaa kuvan ilmaisuvoimalle.

Kaisa Happosen (aik. Järnefelt) ja Anne Vaskon Mur, eli karhu on sekä kuvan että tekstin osalta riemastuttava täysosuma, visuaalisesti nautinnollinen herkkupala.

Suomalaiset kuvakirjat kiinnostavat myös maailmalla. Bonnierin kirjallisuusagentti Terhi Isomäki-Blaxallin kertoman mukaan Anne Vaskon kuvakirja on ennättänyt herättää maailmalla jo vahvoja assosiaatioita Marimekon väri- ja muotokielen kanssa.

Anna-Kaisa Huuskon ja Juho Huttusen Retroaarteet- ja  isomman työryhmän Kuvioissa Marimekko -kirjoja (WSOY 2011 ja 2012) on  käännetty Japaniin, Koreaan, Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, joten kenties siellä on hetken päästä markkinarako myös unettomasta karhusta kertovalle kuvakirjalle?

Anne Vasko on aiemmissa kuvakirjoissaan hyödyntänyt retromuotia sekä värien että muotokielen osalta, muistetaanpa vaikka 1970-luvun tekstiilejä viehkosti hyödyntänyt ja pääosin kangaskollaasina toteutettu Jellona Suuri (WSOY 2010).

Tässä painotuoreessa seka- ja kollaasitekniikalla toteutetussa kuvakirjassa Vaskon energisoiva kolorismi ja muotokieli on helposti tunnistettavaa. Isot karhuhahmot ja harkitut yksityiskohdat metsämarjoineen ja lehtineen ovat synkassa keskenään. 

  
Kuka ei kuulu joukkoon? Anne Vaskon kuvitus tiivistää hahmojen
karakteristiikkaan tarinan kannalta kaiken olennaisen. Anne Vaskon kuvitusta
Kaisa Happosen tekstiin kuvakirjassa Mur, eli karhu Tammi 2016). 

Tässä metsässä karhut nukkuvat talviunta. Kaikki paitsi yksi.Sen karhun nimi on Mur.

Ensimmäiseen lauseeseen ladataan jo kaikki oleellinen: tapahtumapaikka ja päähenkilö sekä  suuri ristiriita tai ongelma tai neutraali asiantila, kuinka sen itse kukin haluaa tulkita.


Kotipesän ahtaudessa ongelmasta tulee kokoaan isompi,
 joten  ei ihme, jos Mur näyttää hiukan hämmentyneeltä. 
Anne Vaskon
 kuvitusta Kaisa Happosen tekstiin kuvakirjassa Mur, eli karhu
(Tammi 2016). 


Mur on oman tiensä kulkija, jääräpää, joka ei hanakasta yrittämisestäkään huolimatta vaivu lajitoveriensa tavoin talviuneen. Edes emon komennus ei auta. 

Mur ei pysty noudattamaan karhuheimon ikiaikaisia perinteitä:  

Mur painoi silmänsä kiinni ja teeskenteli nukkuvansa. Se oli ankea leikki! Jos vain pitää silmiä kiinni mutta ei nuku, ei näe unia.

Nukkumisteeman ympärille sommiteltuja lastenkirjoja on aikojen saatossa tehty lukuisia. 

Tämä kuvakirja ei kuitenkaan jää jumittamaan vain tämän teeman ympärille, vaan lyhyt teksti onnistuu käsittelemään myös erilaisuuden tuntoja laajemmassa kehyksessä.

Vaikka Mur kuinka yritti pitää silmään kiinni tai auki, se oli aina väärään aikaan hereillä ja väärään aikaan unessa.

Tämä aukeama on kuin oodi suomalaiselle talviselle metsälle.
Anne Vaskon kuvitusta 
Kaisa Happosen tekstiin kuvakirjassa
Mur, eli karhu (Tammi 2016). 
 


Voi olla, että syyllistyn nyt vähän yliampuvaan kyökkipsykologiaan, mutta ehkäpä Murilla on tarkkaavaisuushäiriö tai ylipäätään vähän isompi identiteettikriisi? 

Yhtä kaikki, kliseisen aiheen syventämisen kautta tekstiltään niukka ja kuvitukseltaan jämäkkä mutta lempeä kuvakirja nousee isompiin, jopa filosofisiin sfääreihin asti.

Mur siis pääsee ongelman yli. Se ei halua kierrellä ja kaarella asian äärellä, vaan nostaa erityisyytensä uhallakin tikun nokkaan …  nimeämällä itsensä Talvikarhuksi! 

Mikä mainio ongelmanratkaisustrategia! 



Chris Haughtonin tänä vuonna ilmestyneessä Unen aika -kuvakirjasuomennoksessa (Lasten Keskus 2016, suom. Tuula Korolainen) on myös kyse karhujen univaikeuksista, mutta siinä lopputulema on kaikkien metsän eläinten osalta sama –  syvä, rauhoittava uni. Kirjan typografiassa ja lauserakenteissa tähdätään hypnoottiseen rauhoittumisen tunteeseen. 













perjantai 21. lokakuuta 2016

Lastenkirjasta riittää iloa kaikille aisteille








Toiveretki
: suomalais-arabialainen näyttely lapsille. Taidetalo Pessi 26.9.–27.10.2016, os. Kielotie 14, Tikkurila. Avoinna yleisölle ma  klo 9–14.   Ryhmille tilauksesta.

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki, 32 sivua, Myllylahti 2016.








Tämän hetken avainsana lastenkirjallisuuden tunnetuksi tekemisessä on elämyksellisyys.

Yhä useamman kotimaisen lastenkirjan kupeeseen kehitellään jotakin toiminnallista, eri taiteen lajeja yhdistävää ja ennen muuta vuorovaikutteista toimintaa. 

Lastenkirjallisuudesta isolla rahalla tehdyt filmatisoinnit ja dramatisoinnit saavat  julkisuutta ilman suurempia ponnisteluja. Otetaan nyt vaikkapa esimerkiksi tuore, tällä viikolla ensi-iltansa saanut Tatu ja Patu -elokuva.


Yleisnäkymä Toiveretki-näyttelystä. Vasemmalla ruusutarha, edessä metsälampi
ja oikealla beduiiniteltta. Valokuva PHH. 


Pienempien ruohonjuuritason toimijoiden pitkälti talkootyöhön ja sinnikkääseen tahtotilaan perustuvat voimanponnistukset tahtovat jäädä suurelta yleisöltä huomaamatta

Rouva Huulla oli tilaisuus poiketa pari päivää sitten Helsingin matkan yhteydessä radan varteen Tikkurilaan katsastamaan vielä viikon verran avoimena oleva Toiveretki suomalais-arabialainen näyttely lapsille. 

Näyttelyn pohjana on sananniminen Katri Tapolan &  Sanna Pelliccionin kuvakirja (Myllylahti 2016). 

Näyttely koostuu kirjan kuvituksista sekä neljästä tilasta: ruusutarha, soliseva metsälampi, aito beduiiniteltta astioineen sekä lukunurkka suomen- ja arabiankielisine kirjoineen. Avarassa tilassa on mahdollisuus kuunnella  aavikon ääniä, tunnustella aarrearkun luonnonmateriaaleja, tutkia peilikäytävällä tunteita ja toiveita ja tarinoida itämaisella matolla.


Toiveretki-näyttelyn ideana on tarjota rauhallisia elämyksiä kaikille aisteille.
Metsälähteellä tekee mieli viivähtää pidempikin tovi kannolla istuen tai tyynyllä
makoillen. Taustalla Sanna Pelliccionin Toiveretki-kirjasta tehty
tekstiiliprintti. Valokuva PHH. 


Näyttelyn oheismateriaalit ovat ladattavissa myös verkosta:
Pieni arabia-suomi -sanakirja, pedagoginen näyttelyopas  sekä luettelo näyttelyn lukunurkan kirjoista. 

Näyttelyn kohderyhmä on laaja: siitä riittää iloa pienimille taaperoille, leikki-ikäisille sekä isommille koululaisille, aina murrosikäisiäkin myöten. 

Pedagoginen opas onkin todellinen runsaudensarvi. Sieltä löytyy näyttelyn tautatietojen ja osakokonaisuuksien esittelyn lisäksi myös sanataidetehtäviä ja vinkkejä työpajoihin. Nykyvaatimusten mukaan myös pikkulasten turvallisuus, hajusteherkät ja allergiat on huomioitu.

Näyttely on syntynyt kolmen viisaan ja asiaansa uskovan naisen hitsautuneen yhteistyön ja tuloksena. 

Katri Tapolan aiempi, yhdessä Alessandro Pelliccionin kanssa toteutettu moniarvoisuuden ja rauhankasvatuksen puolesta puhuva, Pelätin ja rastas -lastenkirja (Mirri Creative 2015) oli todellinen täsmäteos. Tapola on kiertänyt paljon pääkaupunkiseudun maahanmuuttajavaltaisia kouluja, ja havainnut tilausta tällaiselle eri kulttuureja yhdistävälle kirjalle, joka sopii sekä kotosuomalaiselle että pakolaistaustaiselle lapselle. Toiveretki-näyttely ja kirja jatkavat tätä samaa kulttuurin rajat ylittävää pedagogiikkaa. 

Sanna Pelliccioni on kuvittanut Toiveretken lisäksi kaksi muutakin Tapolan teksteihin perustuvaa kuvakirjaa, Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu, jotka Maria Pakkala on kääntänyt myös arabiaksi.  Pelliccionin kuvakirja Onni-poika saa uuden ystävän (Minerva 2012) kertoo  suomalaisen lapsen ja maahanmuuttajalapsen ystävyydestä. 

Marokossa syntynyt, nyttemmin suomalaistunut Maria Pakkala on kääntänyt arabiaksi viime vuonna useita suomalaisia lastenkirjoja ja levittänyt monissa koulutus- ja yleisötilaisuuksissa tietoa arabialaisesta kulttuurista ja suullisen tarinakerronnan perinteestä.

Flyygelin päällä on valikoima monikulttuurista lastenkirjallisuutta,
mukana myös arabiaksi käännettyjä suomalaisia lastenkirjoja. Valokuva PHH. 


Näyttely puhuu kauniisti jokaisen lapsen oikeudesta äidinkieleen ja omalla äidinkielellä kerrottuihin tai kirjoitettuihin tarinoihin: 

Nauti hyvää tekevistä tarinoista ja omasta äidinkielestäsi, ne ovat sinun aarteesi, aivan kuin kauniit sanatkin!

Tikkurilan Taidetalo Pessin jälkeen näyttelyä voi tilata kiertueelle muillekin paikkakunnille.  Näyttelyn vieraskirjan perusteella siihen on Tikkurilassa tutustunut useampikin haltioitunut päiväkoti- ja koululaisryhmä. 


Suomalainen metsäkin voi näyttää näin eksoottiselta ja  vehreältä saniaisviidakolta,
kun mittakaava on lapsen tasalla! 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Toiveretki (Myllylahti 2016). 


Toiveretki-kuvakirja korostaa sitä edeltäneiden prinsessa- ja prinssikuvakirjojen  tavoin lapsen spontaania ja pidäkkeetöntä leikkiä, jossa arki ja satu sekoittuvat. Kaisa, Pauli ja Salama lähtevät retkelle Kaisan perheen piilopirttiin luonnon helmaan.  


Yhdessä tekeminen ja luonnon antimista nauttiminen tulee hauskasti esille
kuvituksessa.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Toiveretki (Myllylahti 2016). 

Salaman sukujuuret ovat Arabiasta ja luontosuhde ja makumaailma ovat hieman erilaisia kuin Kaisalla ja Paulilla. Kulttuurieroista huolimatta lapset toimivat yhteen hitsautuneena kolmikkona, kehuvat toistensa avuja jatkuvasti ja ihmettelevät luonnon ilmiöitä:


Hirviemo joi lähteellä vettä. Emolla oli vasa mukanaan. Metsän kruunupää odotti kauempana. 
     Minä tunnen antiloopin, Salama kuiskasi. – Ja osaan ratsastaa kamelilla ja metsästää haukalla. 
Hirvet katosivat metsän kätköihin. 
     On sinun vuorosi toivoa mitä ikinä tahdot, Kaisa sanoi ja ojensi Salamalle lantin. Salama heitti lantin lähteeseen ja toivoi. – –     


Suomalaista idylliä yltäkylläisimmillään? Sauna lämpiää.
Pelliccioni käyttää kollaasia kekseliäästi, esim. saunan kiukaan alla on
kansanomaista kukkakuviointia, joka taitaa oikeasti olla koristeellista
teippiä. 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Toiveretki
(Myllylahti 2016).





Sanna Pellicionin kuvitus yhdistää hauskasti kollaasia ja muita sekatekniikoita. Kuvituksen ykstyiskohdista voi tunnistaa koristeteippejä, -papereita ja -nauhoja sekä valokuvaa.