Lastenkirjoja punaisesta langasta

  

 

Johanna Jokipaltio: Kas kummaa punaista lankaa. 32 sivua. Gummerus 1981.
 
Åke Löfgren & Egon Möller-Nielsen: Historien om någon. 32 sivua. Rabén & Sjögren 1951.

 

Pääsin kesän alussa sanataidekasvattaja Mia Lempisen Mielikuvamyrsky-podcastin vieraaksi.
 
 
Minun oli helppo valita oma, minulle mieluinen sana: lanka.
 

Podcastin ideana on, että kutsuvieraat tuovat tapaamiseen jonkun sanan, josta haluavat Mian kanssa keskustella.

Omassa työssäni pidän tärkeänä, että kaikessa tekemisessäni on PUNAINEN LANKA, eli että koen työnteon mielekkäänä ja löydän siitä tekemisen ilon. 

Punainen lanka vie kuvakirjan lukijan ja katsojan
läpi viihtyisän asunnon. Egon Möller-Nielsenin kuvitusta Åke
Löfgrenin tekstiin kuvakirjassa Historien om någon.

 

Tanskalais-ruotsalaisen kuvanveistäjän  ja arkkitehdin Egon Möller-Nielsenin ja ruotsalaisen kirjailijan Åke Löfgrenin Historien om någon on hauska salapoliisitarina. 

 

Asunnossa on syntynyt sotkua ja kaaosta ja punainen lankakerä johdattaa läpi huoneiston ”syyllisen” jäljille.

 

Kirjan kansikuva on kaikessa outoudessaan viehättävä. 
 
Johanna Jokipaltion Kas kummaa punaista lankaa on visuaaliselta ilmeeltään totisempi: ohut tussipiirrin tekee kiinnostavia pintoja. Ilman punaista lankakerää kuvitus olisi jopa ankea: syvä punainen tehosteväri luo tarinaan ja kuvitukseen tarvittavan jännitteen.

Punainen lanka nyrjäyttää miehen arjen sijoiltaan. 
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan
Kas kummaa punaista lankaa. 

 

  

Kirjan omistekin on hieno: ”Tämä kirja on omistettu kaikille pienille ja isoille ihmisille, jotka haluavat vetää yhtä köyttä.”
 
Jörö mies asuu yksin mökissään. Tapahtumaköyhä arki muuttuu kerralla, kun mies löytää portailtaan punaisen langan. Mies yrittää tönäistä lankaa pois, mutta lanka on toista mieltä.
 
Lopulta mies lähtee etsimään langan toista päätä:

Pieni mies astui tielle ja alkoi keriä. Ensin hän teki pientä sykeröä ja sitten peintä kerää. Ihmiset, jotka katsoivat sillä hetkellä ikkunoistaan pihalle, ihmettelivät minne pieni mies oli menossa, mitä asiaa hänellä kylille oli. Niin harvoin oli ulkona liikkunut ja tiellä näkynyt, että sitä kannatti jo päivitelläkin.

 
Matkan vastukset unohtuvat, kun ennen määränpäätä on jo alamäkeä.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

Miehen lähtö kotoa rinnastuu kansansatujen ja  lastenkirjallisuuden ikiaikaiseen teemaan, jossa sankari lähtee turvallisen kodoin piiristä tuntemattomaan, kohtaa erilaisia tunteita, eläimiä ja joutuu näin myös kyseenalaistamaan aikaisempia käytäntöjään. 
 
Kettu yrittää houkutella miehen luopumaan tavoitteestaan selvittää lankakerän arvoitus. 

 

–   Älä suotta mies hyvä itseäisi rasita. Tuosta vaan lanka poikki niks ja naks. Kerä minulle, voimaa ja viekkautta sinulle!

 
Paikalle lennähtänyt lintu vakuuttaa kuitenkin, että uskollisuus palkitaan.
 
Mies auttaa kalanpoikaset pois tiheästä verkosta, ja kalaemo taikoo painavaksi muuttuneen lankakeränkin kevyeksi. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

 

 

Lankakerän toisesta päästä löytyy Onni Keränen. 

Vasta nyt  lukijalle paljastuu, että matkaa punaisen langan kanssa tehnyt mies on nimeltään Aatos Ala-kulo.
 
Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Punainen lanka yhdistää kaksi miestä, jotka lupaavat vastakin pitää yhteyttä. 

Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana. 

 

 

Autio saari ja nuoruuden tunnemyrskyt

 

Kirsti Kuronen: Seelanti. 187 sivua. Karisto 2023. Kansikuva Päivi Puustinen.

 

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Toivotko, että mielipiteitäsi kuunnellaan ja arvostetaan?

Toisiko julkisuus elämääsi tarkoitusta?

Halutko kokea jotain unohtumatonta? 

Oletko rohkea ja neuvokas? Osaatko heittäytyä?

Jos vastaat yhteenkin kysymykseen kyllä, olet etsimämme henkilö.

    Katkelma Pasado Productionsin saatekirjeestä, Seelanti, s. 5 

 

 

 

Kuusi nuorta kuljetetaan autiolle saarelle, Seelantiin, missä nuorten on tarkotius osallistua tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. 

Jokaisella nuorella on erilaiset vaikuttimet  ja motiivit osallistumiseen. 

Jännitettä lisää sekin, että he eivät tunne toisiaan ennalta… tai niin he ainakin olettavat ennen kuin totuus paljastuu vähitellen.

 

Suljettua tilaa on hyödynnetty kirjallisuudessa taajaan: yhtenä klassikkona William Goldingin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1954, suom. Juhana Perkki, 1960). Siinä teini-ikäiset pojat päätyvät lento-onnettomuudessa autiolle saarelle.   

Kirsti Kurosen syksyn uutuus Seelanti alkaa hieman verkkaisesti, mutta kerronta tihenee vähitellen lähes piinaavaksi dekkariksi.   

Justus, Minka, Nelli, Roope, Anna ja Eerika on valittu 50 nuoren joukosta mukaan suljetulle saarelle. 

He kokevat olevansa etuoikeutettuja, erityisiä. 

 

Nopeasti saarelle rantautumisen jälkeen heille paljastuu, että kuvausryhmä ei saavukaan paikalle. 

 

Näkökulmatekniikka luonnostelee eri minäkertojien lukujen avulla keskenään hieman eri-ikäisistä nuorista täydentyviä ja syventyviä muotokuvia. 

Vähitellen myös lukujen lomaan sijoitetut runot loksahtavat osaksi kokonaisuutta.

 

Nellin tarkkavaistoinen mummo koituu lopulta kaikkien nuorten pelastukseksi. 

 

Kirsti Kuronen ottaa nuortenromaanissaan kantaa sosiaalisen median alustoihin ja älypuhelimeen syntyvään riippuvuuteen. Seelannin sääntöihin nimittäin kuuluu, että jo saarelle tullessa nuoret joutuvat luopumaan puhelimistaan:

 

Minkaa ei kiinnosta rähjäinen romahtamaisillaan oleva hökötys. Hän istuu kalilon korkeimmalle kohdalle ja työntää automaattisesti kätensä taksuun. Tyhjä. Miten yksi pieni viestintäväline voi olla niin itsestään selvä, ettei sun puuttumista tahdo millään ymmärtää. Ja miksi näin huiman näköalan edessä pitäisi ensimmäisenä kaivaa puhelin esiin. Että saisi kuvan ja voisi kertoa kavereille löytäneensä ihanan paikan. Onko kokemuksen jakaminen niin tärkeää? – – 

 

Seelanti havahduttaa lukijansa pohtimaan omia vaikuttimiaan ihmissuhteissa ja vallankäyttötilanteissa. Nuortenromaani osallistuu myös viime aikoina kiivaanakin käytyyn kiusaamiskeskusteluun. 

 

 

Variaatioita suljetusta tilasta ja/tai  tosi-tv-konseptista:

 

 

Salla Simukka: Lukitut, Tammi 2020 / 50 nuorta suljetaan vankilaan.

Veera Salmi, Saari, Otava 2018 / kaltoin kohdellut nuoret eristetyllä saarella.

 

Aleksander Melli: Lapsihallitus, suom. Katariina Huttunen, Tammi 2010 / 20 lasta kuljetetaan Äärisaareen, jossa he elävät tosi-tv-kameroiden valvovien silmien alla. 

 

Seita Parkkola & Niina Repo: Lupaus, WSOY 2007; Jatko-osa Loisto, WSOY 2008 / nuoret osallistuvat Rajat Express -kilpailuun, jonka voittaja pääsee juontajaksi kantaa ottavaan nuortenohjelmaan. 

 

Anne Leinonen: Saga, WSOY 2003 / neljä nuorta pääsee Islantiin viikinkiaiheiseen tosi-tv:n seikkailukilpailuun.

Aarteissa hauskinta on niiden etsiminen

Roope Lipasti: Rauniokaupungin lapset.138 sivua. WSOY 2023. Kansikuva Sami Saramäki.

 

– – palo oli alkanut porvari Hellmanin talosta. Tuli oli tuhonnut kaikkiaan 2500 taloa ja rakennusta, sekä niiden lisäksi Tuomiokirkon, Akatemian talon sekä koulun huoneistot, samoin kuin hovioikeuden ja raatihuoneen. Myös lääninkanslia arkistoineen oli suurimmaksi osaksi tuhkana ja savuavana rauniona. Kokonaiset korttelit olivat muuttuneet jättimäiseksi hiillokseksi, kolme neljäosaa kaupungista oli haihtunut taivaalle. Tuho oli niin suuri, etteivät sitä riittäneet sanat kuvaamaan, mutta nyt pitäisi ottaa selville, millä tavalla tuli oli päässyt irti alkuaan.

 

Olen usein penännyt lukemisen kriittisessä taitekohdassa olevien lasten kirjoihin enemmän juonellista vetävyyttä eli niin latautunutta ja tiivistä kerrontaa, että lukija ei malta laskea kirjaa käsistään.

 

Roope Lipasti on mukauttanut perinteisten lastendekkarien hyväksi havaitun konseptin onnistuneesti menneeseen aikaan. 

Palavan kaupungin lapset  (2022) kuvasi Turun palon jälkeisiä kaoottisia päiviä.  Jatko-osa Rauniokaupungin lapset keskittyy kuvaamaan kaupungin vähittäistä jälleenrakentamista ja asukkaiden toipumista välittömästi palon jälkeen, loppusyksystä ja alkutalvella 1827.

Jatko-osassa jännitettä nostatetaan palossa menehtyneen Kierosilmä-Kallen salaluolaan kätkemän aarteen etsimisellä. Jo aivan romaanin alussa lukija koukutetaan tarinaan, kun onkaloon harhautunut Rapu-koira on löytänyt hopeisen kakkulapion, jota lapset eivät kuitenkaan huomaa ja se jää lojumaan sammalikkoon.

 

Lipasti on nimennyt lyhyet luvut lukemaan houkuttavasti. 

Seikkailun kierteitä kohotetaan ensin Turun linnaan sijoittuvassa episodissa, jossa Peter ja Hulda pelastavat vangiksi otetun Jaakon lisäksi myös Venäjän tsaarin lähettämät avustusrahat. Romaanin lopussa lukijankin hengitys tihentyy keskushahmojen tavoin, kun päästään yhtä aikaa Rollo-roiston kanssa aarteen jäljille sokkeloisessa luolastossa.

 

Kierosilmä-Kallen tarina sai vihdoin päätöksensä, enkä usko, että meidän tarvitsee enää tämän jälkeen Rolloakaan pelätä, Hulda sanoi. – Sinänsä sääli, että saalis löytyi, sillä aarteissa hauskinta on etsiminen.

 

 

Seikkailujuonen kupeessa Lipasti tuo esiin lasten arkea: Peterin ja Huldan perhe on vauras, kun taas Jaakon koti köyhä. 

Erilaiset kotitaustat  eivät kuitenkaan ole esteenä lasten opinhalulle ja haaveille: Jaakko pääsee edesmenneen professorin suosituksen avulla triviaalikouluun ja lääkärin ammatista haaveilevalle Huldalle tarjoutuu tilaisuus  näyttää ensiaputaitonsa tositilanteessa. Peterillä on kekseliäisyyttä tienata Turun palon poikkeusoloissa rahaa monin keinoin, mutta onneksi pojalla on myös oikeudentuntoa auttaa vähäosaisia.

Historialliset merkkihenkilötkin vilahtavat tarinassa, kun Jaakko pääsee lähietäisyydeltä seuraamaan arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelutyötä Turun keskustan jälleenrakentamisessa. Huldan harmiksi hänelle kotiopetusta antanut mamselli Tengström (eli Fredrika Runeberg) muuttaa Porvooseen.   

 

 

Lipasti antaa jälkisanoissaan viitteitä Peterin, Huldan, Jaakon tulevista vaiheista, joten Rapu-koiran ja lapsikolmikon seikkailuille ei valitettavasti taida olla luvassa jatkoa.   

Nykyisin pitkät lastenkirjasarjat ovat vähentyneet, liekö kysymys sitten kirjailijan omasta halusta vai kustantajan lyhyestä pinnasta menekin seuraamisen suhteen.

Kiehtova aikakudelma yhdistää menneen, tulevan ja nykyhetken

 

Suvi Nurmi: Ajankaitsija. 320 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi.

Suvi Nurmi: Etsijöiden aika. 312 sivua. Myllylahti 2022. Kansikuva Karin Niemi. 

 

 

Jotkut ihmiset ovat aikamatkaajia niin kuin mä ja Oona ja kaikki noi sun tapaamat ihmiset tuolla alhaalla. Aikamatkaajuus kulkee suvussa, ja meille se on tullut äidin puolelta. Se on kuitenkin tosi harvinaista, ja suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia, niin kuin sä ja isä, ja niitä aikamatkaajat kutsuvat mundaaneiksi. Useimmat ihmiset eivät tiedä aikamatkaajien olemassaolosta, ja se on ihan hyvä. Nyt sä kuitenkin tiedät mutta on tosi tärkeää, että se sä et kerro kenellekään, sillä vaan harvat suhtautuu meihin hyvin. On olemassa sellaisiakin, jotka haluaisi tappaa meidät. (Etsijöiden aika, s. 158)

 

Suvi Nurmen Routala-sarjan kolmas osa Ajankaitsija on juuri ilmestynyt.  

Sarjan aloitusosa Unissamatkaaja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Etsijöiden aika ilmestyi viime vuonna.

 

Kustantamo luonnehtii sarjaa reaalifantasiaksi. 

Sitä se kieltämättä onkin, mutta Suvi Nurmi onnistuu yhdistämään siihen tavattoman luontevasti myös dekkarin, kauhukirjallisuuden, tyttökirjallisuudesta tutun kehitysromaanin sekä realistisen perhekuvauksenkin piirteitä. Sisarukset Essi ja Oona ovat kolmannessa osassa varttuneet jo varhaisteini- ja teini-ikään.   

 

Sarjan ensimmäisessä osassa tuolloin 13-vuotias Essi sai tietää kuuluvansa Aikamatkaajiin. Pahimpana uhkana on Etsijöiden salaseura, jolla on jäseniä eri puolilla maailmaa. Etsijät yrittävät väijyä aikamatkaajia ja estää heidän aikeensa matkailla historian eri aikakerrostumissa ja palata takaisin omaan aikaansa. Kyse on myös kateudesta, sillä aikamatkaaminen on tavallisesti vauraiden mahtisukujen erityisominaisuus. 

 

Essin äiti on jäänyt omalla aikamatkallaan jumiin viidensadan vuoden takaiseen historialliseen aikaan. Essin pikkusiskon Oonan paras kaveri on 1800-luvulla syntynyt Kaarle, joka tekee aikamatkoja nykyaikaan. 

Essillä on kyky liikkua ajassa, mutta se ei ole helppoa. Matkoihin sisältyy aina riskejä.

 

Tyttö  saa selville, että äiti on palautettu aikajumista nykyaikaan: hän asuu hoitokodissa, mutta on vain kalpea varjo entisestään eikä puhu ja kommunikoi juuri lainkaan.

 

Nurmi tasapainottaa onneksi ahdistavaa tilannetta, sillä  Essin ja Oonan tukena on turvallisia  ja aidosti heidän hyvinvoinnistaan välittäviä aikuisia. 

Isällä on täysi työ tasapainoilla ränsistyvän sukukartanon  ylläpidon, yksinhuoltajuuden ja taiteellisten ambitioidensa puristuksessa. Isän kuvanveistäjä-ystävä Vesku ja koulun rehtori auttavat Essiä useasti kiperissä tilanteissa. 

Etsijöiden ajassa perheen luja tunneside häiriytyy, kun isä ryhtyy yllättäen seurustelemaan Essin historianopettajan Katriinan kanssa. Opettajalla on vähemmän mairitteleva lempinimi Konekivääri, ja jostain syystä hän on koulussa ottanut Essin silmätikukseen. 

Melko pitkään Nurmi rakentaa kliseistä asetelmaa ilkeästä äitipuolesta, mutta lopulta opettaja  paljastaa todelliset korttinsa ja huolensa tyttöjen äidin kohtalosta. 

Essin ja Oonan isällä ei ole kykyä aikamatkaamiseen, mutta hän suhtautuu vaimonsa suvun kautta periytyvään erityisominaisuuteen lopulta hyvin rauhallisesti: 

 

– – meidän vain pitää myöntää, että maailmassa on paljon sellaista, mistä kaikki ei tiedä, isä totesi juhlallisesti. – Ihmisten rajallinen käsityskyky ei riitä kaiken ymmärtämiseen, mutta kunhan me hyväksytään se mahdollisuus, että selittämättömiä asioita on olemassa, se on tarpeeksi. (Etsijöiden aika, s. 162)

 

Koululle perustetaan salamyhkäinen yhdistys, SNE, joka ei todellakaan ole mikään harmiton eräyhdistys: se manipuloi jäseniään eri tavoin. Essi yrittää soluttautua yhdistykseen pelastaakseen äitinsä. 

 

Etsijöiden ajan lopussa Essi perheineen kutsutaan mukaan kansainväliseen aikamatkaajien konventioon Tanskaan, missä kerrotaan muun muassa kovia kokeneiden aikamatkaajien kuntoutuksesta. 

Tapaamiseen saapuvat poikkeukselisen älykkäät ja taitavat ihmiset eri puolilta maailmaa, Leonardo da Vinciä myöten!

 

Kolmas osa Ajankaitsijat ei – ennakko-odotusteni vastaisesti – kerrokaan tästä matkasta, vaan siirtyy kuvaamaan matkan jälkeistä aikaa, kun perhe on päättänyt siirtää äidin kotihoitoon ja vastuu tämän päivittäisestä monta tuntia kestävästä kuntoutuksesta sälytetään Essin harteille.

 

Tyttö on jo vaarassa uupua liian suuren vastuun alla ja vähitellen hän kapinoi avoimemmin ja ottaa etäisyyttä isään ja siskoon. Essi lähtee uuden luokkakaverinsa Artun bändin keikalle Helsinkiin ja  matkustaa nuorien aikamatkaajien salaseuran kokoukseen. Nuoret käyttävät aikamatkaamiseen Ajankaitsija-nimistä juomaa, jonka avulla he voivat kontrolloida aikamatkojen kohdetta, syvyyttä ja kestoa. 

Nurmi virittelee vähin erin pääjuoneen myös romanttisia säikeitä: Oonalla on paljon poikia kavereina, ja aikamatkalla omaan tulevaisuuteen hän saa vihiä myös tulevasta puolisostaan. 

Romaanin loppu, Oonan menneisyyuteen tekemä vaistomatka,  jättää juonen sietämättömän jännittävään kliimaksiin! 

 

Nurmi on punonut tarinaan lukuisia kiehtovia sivuhenkilöitä. Yksi heistä  on Huru-Elu, eli arkkitehti Eliel Saarinen, joka elää suunnittelemansa Helsingin rautatieaseman liepeillä. 

Huru-Elun uskotaan nähneen tulevaisuudessa jotain, mikä sai hänet tolaltaan. 

  

– Elu on aika surullinen tapaus, Lilli selitti. – Eläessään se oli arvostettu arkkitehti, joka sai työhönsä paljon vaikutteita aikamatkoiltaan menneisyyteen. Kuoltuaan se jäi kuitenkin pahasti koukkuun sääntöjen vastaiseen aikamatkailuun eikä suostunut lopettamaan sitä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea se tämän meidän yhteisön ulkopuolelle. – – (Ajankaitsija, s. 79).

 

Huru-Elun karismaattinen persoona tekee sekä lukijaan että Essiin vaikutuksen.  

Elun ja Essin keskusteluista rautatieaseman korkeassa tornissa muodostuu nähdäkseni eräänlainen motto koko kirjasarjalle:

 

– Ihmiset luulevat voivansa paeta kohtaloaan esittämällä, että he hallitsevat maailmaa. Kunhan komeat puitteet ovat kunnossa, ei muulla muka ole väliä. Todellisuudessa mikään muu ei tule kestämään kuin hyvät teot ja kauniit sanat. Kaikki aineellinen on täyttä turhuutta.

 

 

Nurmen rakentamat  aikakudelmat on monisyisiä, mutta hän pitää ällistyttävän hyvin juonisäikeet koossa. Uusi tuttavuus, tulevaisuudesta tullut aikamatkaaja, uudesta teknologiasta ja ilmastomuutosta ehkäisevästä innovatiivisesta energian kulutuksesta kiinnostunut Topias, saattaa vielä seikkailun jatkuessa nousta keskeiseen rooliin. 

Suvi Nurmen Routala-sarja on Karin Niemen tarkoin valittua kasviornamentiikkaa ja salaperäisiä miljöitä yhdistäviä kansikuvia myöten viimeistelty ja sellaisenaan erittäin koukuttava kokonaisuus. 

Vaikka tarinan keskiössä onkin kaksi tyttöä, niin jännittävä juoni ja huolellinen tarinan rakennus kiinnostaa nähdäkseni myös poikalukijoita.