Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Ympyröitä on hyvä laajentaa

 

Anne Muhonen: Kuuden kättelyn sääntö. 166 sivua, kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2025. 

 

Olen jo pitkään povannut, että kuvitus tulee lisääntymään myös nuortenkirjoissa.
 
Anne Muhosen hiljattain ilmestynyt säeromaani Kuuden kättelyn sääntö näyttää yhden tavan, jonka ansiosta kuvitus hieman keventää ja kuohkeuttaa kerrontaa. 
Muhosen kohdalla kyse ei tosin ole mistään radikaalista, saati uudesta tehokeinosta, sillä hän on tehnyt aiemminkin sarjakuvia lapsille ja nuorille.
 
Aikuistuvien nuorten itsellisen elämän ja työssä käymisen kuvaaminen on edelleen nuortenkirjoissa tuiki harvinaista. 

Nuortenkirjojen jännite syntyy lähes poikkeuksetta alaikäisen, vielä kotona asuvan nuoren kapinasta vanhempiaan ja näiden luutunutta ajattelua vastaan. 
Muutama poikkeuskin valtavirran tarjonnasta toki löytyy: esimerkiksi  Miska Valoksen Sisäsiistin (WSOY 2023) lukiolainen Esra muuttaa omilleen ja Emma Sofianna Söderholmin nuortenromaanissa Toisinaan valo hiipuu (Otava 2023) mielenterveyskuntoutuja Tuulikki aloittaa haparoiden omaa elämää. 

Uskoisin, että omilleen muuttavan nuoren arjesta kertoville nuortenromaaneille olisikin paljon nykyistä enemmän kysyntää.    

 

Muhosen viime vuonna ilmestyneessä helppolukuisessa omakustanteessa Greipinkeltainen tulevaisuus seurattiin sarjakuvaromaanista Älä unohda minua  (Avain 2021) tutun Eeron myöhempiä vaiheita.

Kuuden kättelyn sääntö -säeromaanin ihmiskuvauksessa ja tunnelmassa on paljon samaa Eeron kasvutarinan kanssa. Askarteluliikkeessä työskentelevän 19-vuotiaan Pihlan seurustelusuhde on päättynyt ja poikaystävä muuttanut pois yhteisestä vuokra-asunnosta. 

 

Pihla havahtuu huomaamaan, ettei hänellä ole oikein koskaan ollut ”omaa juttua” ja innostusta tiettyyn asiaan:

 

Olen ollut tasaisen hyvä tai huono kaikessa,
mitä olen tehnyt, 
en ole erottunut edukseni
tai mieleen jäädäkseni.

 

Pihla on kuullut ”kuuden kättelyn teoriasta”, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset ovat kuuden kättelyn päässä toisistaan. 

Hän päättää testata teoriaa käytännössä: olisiko mahdollista päästä kättelemään ex-poikaystävän fanittamaa espanjalaista kuuluisaa jalkapalloilijaa? 

 

Pihla ottaa töistä omaa lomaa kolme päivää ja lähtee pikamatkalle Madridiin ja Barcelonaan. 

Omatoiminen matkailu Euroopassa on hänelle tyyten vierasta eikä hän edes ole aiemmin matkustanut lentokoneessa. Matkan aikana Pihla haastaa itsensä moneen kertaan, ja saa huomata, että turha jumittaminen ja jarruttelu on elämässä turhaa.

 

Kotimaan luottoystävien lisäksi Pihla saa hämmästyksekseen tukea, turvaa ja myötätuntoa myös  Espanjassa kohtaamiltaan ihmisiltä. 

Anne Muhosen teoksille on tyypillistä, että erilaisia kriisejä tai vastoinkäymisiä kohdanneilla nuorilla päähenkilöillä on aina erilaisia tukiverkkoja. Näin Muhonen tuntuu viestivän myös hienovaraisesti, että supersuorittamista ja elämän kontrollointia tärkeämpää ovat ihmissuhteet ja niiden vaaliminen. 

 

Monissa nuortenkirjoissa päähenkilöt joutuvat eri syistä elämään joko lyhyen tai pidemmän ajan ilman älypuhelinta. Pihlakin saa huomata, että junassa varastetusta puhelimesta koituu myös paljon hyvää: hän on enemmän läsnä itselleen ja muille. 

Myös särkynyt sydän parantuu vähitellen: 

 

 

Peilaan vaistomaisesti hymyä
ja pitkästä aikaa
jokin sisälläni hypähtää.
 
Katson ikkunasta ohi vilistävää maisemaa ja mietin,
miltä mahtaa tuntua
                joskus taas
ihastua? 
Opetella toisen tavat? 
Näyttää omat erikoisuutensa?

 

 

Tutustuminen paikalliseen nuorukaiseen, Joséen, sysää Pihlan vihdoin rakentamaan omannäköistä elämää:

 

 ”Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan”, 
Jose sanoo. 
”Ei niin”, vastaan,
”välillä se menee paremmin.”

 

Kuuden kättelyn säännöissä mustavalkoinen kuvitus on hyvin maltillista. Eri lukujen kirjainvinjettien lisäksi säkeiden lomaan on sijoitettu kulloiseenkin juonen vaiheeseen liittyviä pieniä kuvituskuvia.
 

Uskon, että näinkin pieni tehokeino voi helpottaa lukemisen jatkamista. Kuvituskuvan voi ajatella leposeisakkeena, jonka aikana nuori voi keskittyä kuvaan ja sen viestiin.

Kirjan kansikuva sitä vastoin olisi voinut olla hieman houkuttelevampi.

 

 

 

Voiko joukkovoima selättää koulukiusaamisen?

Aino Leppänen: Luk(i)ossa. 237 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi.

 

Aino Leppäsen ensimmäinen nuortenkirja on kiinnostava kokeilu monessakin mielessä. Sitä markkinoidaan takakannessa säeromaanina, ja sitä se enimmiltään onkin, joskin formaattia rikkovat keskushenkilöiden taustoista kertovat suorasanaiset jaksot. Niissä lukija saa tietää nuorten elämään liittyvistä hankauskohdista ja psyykkisestä oireilusta, jotka usein liittyvät joko suoraan tai välillisesti koulukiusaamiseen.

 

Joose muuttaa jatkuvasti rakennusalalla vastuullisissa suunnittelutehtävissä olevan isänsä työkomennusten perässä paikkakunnalta toiselle. Isän ja pojan välillä ei juurikaan ole keskusteluyhteyttä ja isä tuskin edes huomaa, että Joose tekee suuren osan kotitöistä. 

 

Toistuvat muutot ovat tehneet Joosesta sosiaalisesti vetäytyvän. Niinpä hänellä ei ole suuria odotuksia myöskään lukion aloittamisen suhteen. Osa luokan oppilaista tunnistaa Joosen juron olemuksen ja hänet kutsutaan mukaan erityiseen Stinson-ryhmään.

 

Joosen uudet luokkatoverit ovat nimittäin keksineet luovan ongelmanratkaisun kokemaansa koulukiusaamiseen. He pukeutuvat tavallisina koulupäivinäkin mustiin pukuihin! Inspiraatiota he ovat saaneet amerikkalaisesta sitcom-sarjasta How I met your mother.

 

– – ”Siinä puhutaan cheerleader-efektistä”,
nimetön poika jatkoi,
”kuinka ihmiset on porukassa viehättävämpiä 
kuin yksittäin arvioituna.”
Otto nappasi maitopurkin pöydältä.
”Ei meistä viehättävämpiä tullut,
mutta koulukiusaaminen loppui, 
kun alettiin kulkea porukassa.”

 

Joosen elämään tulee vähitellen enemmän kiintopisteitä. Yksi tärkeimmistä on  aikuinen naapuri, Tiina, joka kaipaa koiralleen ulkoiluttajaa. Romaanin lopussa poika voimaantuu ja rohkaistuu kyseenalaistamaan isälleen jatkuvan muuttorumban.

 

Leppäsen ratkaisu paljastaa suorasanaisissa proosajaksoissa koulukiusatuiksi tulleiden nuorten keskushenkilöiden psyykkisten traumojen lisäksi myös kolmen aikuisen (Joosen luokanvalvojan, naapurin ja isän) on kiinnostava. 

Todennäköisesti hän haluaa näin viestiä lukijalleen, että meistä jokaisella on omia henkilökohtaisia haasteita, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. 

Koulukiusatut nuoret ovat saaneet paniikki- ahdistuneisuushäiriöihin ja traumaperäisiin stressihäiriöihin apua (esim. ratsastusterapiaa, masennuslääkityksen ja ymmärrystä omilta vanhemmiltaan).  

 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevä Aino Leppänen kertoo jälkisanoissa, että kipeät nuoruuden muistot luokkatoverin kokemasta rajusta kiusaamisesta ajoivat hänet kirjoittamaan kirjan nuorille. Hän kertoo ihmetelleensä, että opettajat eivät tuolloin puuttuneet asiaan. 

 

Kun minusta tuli opettaja, ymmärsin hyvin miksi. Opettajat ja oppilaat ovat kyllä samassa koulussa mutta elävät täysin eri maailmoissa. Oppilaat näkevät paljon sellaista, mistä opettajilla ei ole mitään havaintoja. 

 

Leppänen kertoo tehneensä taustahaastatteluja, joista osa on julkaistu Terveisiä koulukiusatuille -osiossa kirjan lopussa. Haastateltavat ovat jo aikuisiksi varttuneita entisiä koulukiusattuja tai koulukiusaamisen kohteeksi joutuneiden nuorten äitejä. Heidän tarinansa eivät tuo sinällään ratkaisua, mutta viestivät avoimen puhumisen puolesta. 

 

Kaarin Niemen kansikuva on hieman liiankin siloiteltu kirjan rankkaan aiheeseen nähden. Helppolukuisia, aiheiltaan myös poikia kiinnostavia  säeromaaneja ei ole vielä kovinkaan paljon tarjolla, joten hieman toisentyyppinen kansikuva olisi toiminut paremmin. 

Leppäsen esikoisromaani Positiviinen yllätys ilmestyi Docendolta ja opettajan arkea kuvaavat viihderomaanit Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope Myllylahden kautta 2022 ja 2023. Kolmas osa Odottamattomin terkuin ope  ilmestyy pian.

 

 

 

Katu-uskottavassa säeromaanissa puretaan oletuksia lokeroista

 

Dess Terentjeva: Freestyle, 166 sivua, WSOY 2023. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

Kotimaiset säeromaanit päihittävät jo rohkeassa kokeellisuudessaan käännökset mennen tullen. 

Säeromaanigenren kotimaiset tekijät, esim. Kirsti Kuronen, J. S. Meresmaa ja Dess Terentjeva, kirjoittavat huomattavasti ilmavampaa ja nuorta lukijaa parhaimmillaan hyvinkin stimuloivaa tekstiä verrattuna vaikkapa suomennoksina tuttuihin Elizabeth Acevedon ja Sarah Crossanin sivumäärältään paljon paksumpiin säeromaaneihin.

Terentjevan juuri ilmestynyttä uutuutta, Freestylea, voisi myös perustellusti kutsua sykeromaaniksi: sen rytminen poljento tarttuu nimittäin oitis lukijaan. 

Tanssiharrastuksen yhteisöllisyyys ja toisaalta
yksilösuoritukset havainnollistuvat myös graafisissa
ratkaisuissa Tess Terentjevan säeromaanissa
  Freestyle (WSOY 2023).  

Rytminen kerronta itsessään on perusteltua, sillä lapsuudesta saakka toisensa tunteneet Kai ja Mandi harrastavat katutanssia ja hengittävät hip-hop- ja rap-kulttuurin tahtiin. 

Kirjan alussa on sitaatti suomalaisen rap-artisti Yeboyahin kappaleesta ”Herkkä”:

Jos sä oot herkkä, joinaa messiin.

Oo ittellesi hellä, ei midii stressii. 

Jos sä oot herkkä, joinaa messiin

Tehään tunteiden näyttämisestä freshii.  

Näin pienellä, mutta merkittävällä nostolla voidaan nuori lukija vakuuttaa jo ensimmäisillä sivuilla teoksen ”katu-uskottavuudesta”! 

Tosin Terentjevalla taitaa jo olla edellisen säeromaaninsa Ihanan jäljiltä laaja fanijoukko. Esilehdellä Terentjeva on omistanut kirjansa  ”suomalaiselle kirjagramille” ja  lopussa hän kiittää ”suomalaista kirjagramia kirjojensa ihanasta vastaanotosta”. 

Säeromaanin alussa keskushenkilö Kai pitää lokeroita hyvinä, mutta pian selviää, että kyse on ennen muuta pojan omasta epävarmuudesta sen suhteen, mihin joukkoon, lokeroon, määritelmään, hän itse kuuluu. 

Terentjeva leikittelee ajoittain Kain nimellä, minkä voi tulkita heijastavan myös pojan epävarmuutta, sitä, että hän ei ole vielä lopullisesti itselleenkään määritellyt itseään, koska ei pohjimmiltaan ehkä edes koe sitä tarpeelliseksi. 

Freestyle käyttää kuvarunoudesta tuttua visuaalista ja nimenomaan graafista, kirjainten koon muunteluun perustuvaa tehokeinoa: kirjaimet esimerkiksi pienenevät, törmäävät toisiinsa, kun halutaan kuvata Kain omaa sisäistä kakofoniaa tai ahdistusta. 

Esimerkki siitä, kuinka keskushenkilön epävarmuutta 
havainnollistetaan myös graafisilla tehokeinoilla
 Dess Terentjevan säeromaanissa Freestyle (WSOY 2023). 

Aiemmissa säeromaaneissa on leikitelty enimmäkseen versaalikirjaimilla ja rivityksen variaatioilla. 

Terentjeva käyttää tehokeinoa onneksi maltillisesti, vain muutamassa kohdassa. 

Kai uskottelee itselleen, että ”kunhan tekee panssarin muita vastaan, kaikki on jees”.

Pojan neliportainen panssariluettelo liittyy sukupuoleen sidottuihin ennakkoluuloihin, ystävyyden pelisääntöihin ja sukupuoli-identiteetin moninaisuuteen. 

Kain äiti on kuraattori (jolla on työkansiossaan sateenkaarilipputarra!) ja äiti on ehkä myös työnsä takia erityisen herkkä aistimaan poikansa mielialat. Äidin aloitteesta poika uskaltaa puhua ääneen aavistuksistaan, siitä mikä hän uskoo olevansa: 

Kai ymmärtää,

Ihminen on taipuvainen lokeroimaan

Ja se on joskus hyväksi meille

Mutta jaksaaksemme panssareita

meidän on oltava freestyle-tanssijoita

sisimmässä

me

ollaan

see-kaa

freestyle-

tanssijoita

”Kaikki on niin seksiseksiseksiseksiä”, ajattelee Kai, ja tähän kiteytyy eittämättä  paljon tämän hetken nuorten suorituskeskeisestä elämästä. 

Aamulehdessä uutisoitiin tällä viikolla Tampereen Tesoman koulun oppilaskunnan suunnitelleen ystävänpäiväksi oppilaille pukeutumista koulupäivään tiettyjen ennalta sovittujen värikoodien mukaan. Värien kautta voitaisiin viestiä muille omasta parisuhdestatuksesta: punainen tarkoittaisi varattua, sininen sinkkua, musta ihastumista ja harmaa väri ”pientä säätöä”. 

Ala- ja yläkoulun rehtori kuitenkin peruutti ystävänpäivän teemapukeutumisen.  

Aamulehden toimittaja Niko Kilpelänaho haastatteli Mannerheimin Lastensuojeluliiton Nuortennetti-kanavan suunnittelijaa ja sosiaalipsykologi  Eve-Linda Lassilaa.  

Lassila totesi, että monet saattavat kiinnostua seksuaalisuteen ja romanttisiin suhteisiin liittyvistä asioista jo hyvinkin varhain, ja tällainen värikoodaus voi tuntua hauskalta ja jännittävältä jutulta, mutta jotkut nuoret voivat kokea sen kuitenkin lokeroivana ja painostavana. Kaikki eivät välttämättä halua lokeroida itseään tällä tavoin tai viestittää omaa siviilisäätyään muille. Kukaan ei ole myöskään velvollinen niin tekemään. 

Ja jälleen kerran huomaan hykerteleväni suomalaisen nuortenromaanin ajankohtaisuutta! 

Sivullisuuden tunnoista ilmavin säkein

Hanna van der Steen: Punapipoinen poika, 107 sivua. Kvaliti 2022. 

 

Säeromaanin väljä ja samalla kuitenkin hallittu lyhyt formaatti kiinnostaa nyt monia kotimaisia nuortenkirjailijoita. 

 

Säeromaani-genre täydentyy Kirsti Kurosen, Veera Salmen, J. S. Meresmaan ja Dess Terentjevan teosten jälkeen uudella tulokkaalla, Hanna van der Steenin ensimmäisellä säeromaanilla Punapipoinen poika, joka on pienen Kvaliti-kustantamon ensimmäinen säeromaani. 

 

Van der Steen on aiemmin kirjoittanut fantasiaa, lastenromaaja ja yhden satukokoelman.

 

15-vuotiaan Marli-tytön perhe muuttaa isän ulkomaan työkomennuksen päätyttyä takaisin Suomeen. Marli on päättämässä yläkoulua. 

 

Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vanhassa kotikaupugissaan, Hämeenlinnassa, vaikka siellä on muutamia vanhoja ystäviäkin.

 

Vielä vähän aikaa sitten ennen Suomeen muuttoa Marli oli kuvitellut voivansa koulumenestyksensä puolesta hakea lukion jälkeen hyvämaineiseen yliopistoon, Cambridgeen, mutta aiemmat ulkomailla hankitut arvosanat eivät pädekään Suomessa. 

 

 

Reksi ei ymmärrä

mitä  tarkoittaa 

jättää kaikki tuttu ja turvalllinen:

tulla takasin tänne jumalan selän taakse

ja kuulla

sen alaspäin kääntyneiltä huulilta,

etten muka olekaan

viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana

oppinut ihan helvetisti asioita

– myös sellaisia, joista sillä

itsellä ei

ole aavistustakaan. 

 

Minun pitää 

todistaa taas kerran, 

että riitän. 

 

Hanna van der Steen kuvaa hyvin vieraantumisen tuntoja ja nuoren ihmisen kokemaa juurettomuutta, kun joutuu vasten tahtoaan muuttamaan ja luopumaan entisistä kavereistaan ja unelmistaan. 

 

Nuoruuden perustunnot ovat kuitenkin pohjimmiltaan samoja joka puolella maailmaa: 

 

Samanlaisia jakoja täällä kuin sielläkin:

Blondit, nörtit, jonnet, jonnat,

rumat, kauniit, 

 

who cares. 

 

Muutto takaisin Suomeen kirpaisee Marlia myös siksi, että hän jää kaipaamaan tiettyä poikaa, johon hän on ehkä ollut ihastunut tai jopa seurustellut tämän kanssa. 

 

Marlin pää täyttyy raskaasta,  tiiviistä pimeydestä. 

Isä ei työkiireidensä ja äiti alkoholiongelmansa  takia näe tyttären mielialan muuttumista. 

 

Ulkoiluttaessaan Lamppu-koiraansa Marli kohtaa punapipoisen pojan, Suiden. 

 

Suide ymmärtää ihmeen hyvin Marlin apaattista olemusta. Epätoivoisesti Marli haluaa tavata pojan uudestaan. 

 

Lukija hoksaa jo hieman ennen Marlia punapipoisen pojan salaisuuden ja tragedian. 

 

Hanna van der Steen nostattaa jännitettä taitavasti. Säeromaanille tyypillinen ilmava kerronta jättää kutkuttavasti paljon myös lukijan mielikuvituksen varaan.

Marli pääsee lopulta jaloilleen, ammattiavun ja ystäviensä avulla... ja todennäköisesti punapipoinen poikakin saa vihdoin rauhan. 

Pois keinotekoisista poteroista

J. S. Meresmaa: Khimaira, 180 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

Säeromaani on muutaman viime vuoden aikana ilahduttavasti uudistanut suomalaista nuortenromaania niin muodon kuin aihepiirienkin osalta.

 

1990-luvulla useampi kotimainen nuortenkirjailija koki mielekkääksi käsitellä arkoja tai  haastavia aiheita fantasiaan loitonnettuna. 

Hyvä esimerkki on Vuorileijonan varjo -sarja (Tammi 1996–1998, loput viisi  osaa ilmestyneet omakustanteina 2013–2019). Sarjassa Taru ja Tarmo Väyrynen käsittelivät monia eettisiä, kirjojen ilmestymisen aikaan yhteiskunnallisestikin keskeisiä ja ajankohtaisia peruskysymyksiä. 

 

Tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista ja käännetyistä säeromaaneista löytyy erilaisia moniarvoisuuden teemoja, jotka tuodaan esille nuoren lukijan omaa ajattelua stimuloivalla tavalla. 

 

J. S. Meresmaan viime vuonna ilmestynyt säeromaani Dodo kertoi kolmesta kaveruksesta, Tuukasta, Iinasta ja Sarasta. Iina seurusteli masentuneen Tuukan kanssa ja sai tukea  parhaalta ystävältään Saralta.

 

Dodossa keskushenkilönä oli Iina ja hänen epätavallinen lemmikkinsä, lepakolle etäisesti sukua olevan Dodo, jonka hoitaminen aiheutti haasteita. Kirjan lopussa Iinan tunteet Saraa kohtaan voimistuivat.

 

Syksyn uutuudessa Khimarassa pääosassa on suomenvenäläinen Sara ja tämän perhesalaisuudet. 

Meresmaa kuvaa taidokkaasti nykynuorten tarvetta pitää yllä erilaisia kulisseja ja filttereitä, jotka helpottavat kyllä elämää hetkellisesti, mutta tekevät pidemmän päälle hallaa nuoren yleiselle hyvinvoinnille.  

 

Sara haluaa tulla ulos ”heteropoterosta”, mutta hän kokee, että vanhoilliset vanhemmat  eivät kykene kohtaamaan totuutta. Myös perheen kohtaama tragedia tykyttää Saran ahdistuksen taustalla. 

 

Jokaisella meistä on asioita,

joista vaikenee tahattomasti tai tarkoituksella.

On puolia, joita me näytetään ulospäin

ja puolia, jotka näkyy vain sisältä päin.

Eikä kaikkia omia syvyyksiään edes tunne,

Joskus tarvitsee aikaa voidakseen

tutustua siihen kuka on

ennen kuin voi kertoa muille. 

 

Khimaira kertoo seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja polyamorisesta suhteesta, mutta Meresmaa työstää näitä teemoja äärimmäisen luontevasti,   karttaen kaikkea raflaavuutta. 

 

Meresmaan säkeissä kuuluu välillä räpin anarkistinen, rytmikäs poljento, joka alleviivaa entisestään viestien painavuutta:

 

Niin, tämän talon katon alla 

sukupuolia on vain kaksi

ja jos rakastaa samaa sukupuolta

menee ilmeet vakavaksi.

Ja sitten aletaan kantaa huolta

miten perinteitä kunnioitetaan.

Mun tekis mieli lähinnä ampuu nuolta

jolla perinteitä surmataan

ja kasvattaa uusia, reilumpia

joissa ei aina valittais puolta. – – 

 

Tavattoman kauniisti Meresmaa tuo myös esiin Saran kaksikielisyyttä ja suhdetta äitinsä kieleen, venäjään. 

 

– – Venäjän kielessä loppusointu

asuu luontevana kuin sielu ruumiissa. 

 

 – –  Mun mielestä runouden kuuluu olla arjessa.

Sen kuuluu olla ihmisen korvan juuressa,

isoäidin sanoissa

sohvalla ja makuuhuoneessa 

ei vain juhlapuheissa

pyntättynä ylennettynä

etäännetyttynä.

 

Irrotettuna. 

 

Erityisen kauniiisti Khimaira kuvaa  nuorten aikuisten itsenäistymistä ja keskinäistä perheyhteyden kokemusta. Kun Saran vanhemmat torjuvat tyttärensä, tämä huomaa ystävien merkityksen ja ymmärtää olevansa osa ystäviensä  perhepotrettia.  

Säeromaanin lopussa konfliktit laukeavat lopulta melko vaivattomasti, mutta se ei silti väljähdytä romaanin avoimuutta korostavaa eetosta.