Seikkailusta on aina yhtä lystiä palata takaisin kotilieden lämpöön

 

Taru Viinikainen: Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 115 sivua. WSOY 2024. 

 

Aurora juoksi kovempaa kuin koskaan, hän kantoi lakanassa nyt kumpaakin, Vilhelmiinaa ja Kaunoa. Sydämen jyske hakkasi korvissa, ja raaka syysilma maistui metallilta suussa. Piiskuhännät oli luotu kiillottamaan lusikoita ja parsimaan sukkia, heidät oli tarkoitettu kasvattamaan kurpitsoja ja purkittamaan hilloja, ei suinkaan pinkomaan pitkin korpimetsiä, ja tässä Aurora pinkoi, henkensä kaupalla. Tihukuonot ravasivat tiiviinä rintamana Auroran perässä – kas kun tihukuonoilla päätön säntäily ja pikku otusten jahtaaminen silkkana hauskanpitona kulki verenperintönä isältä pojalle.

 

 

 

Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi on itsenäinen jatko-osa  kaksi vuotta sitten ilmestyneelle lastenkirjalle Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko.

 

Aurora-oravan vanhemmat ovat menehtyneet suuressa metsäpalossa. Edellisessä osassa Auroralle selvisi, että pikkusisko Vilhelmiina pelastui ja on nyt liittynyt osaksi Auroran ja isovanhempien pienperhettä.  

Iäkkäillä isovanhemmilla on tapana vetäytyä jo syksyn tullen koko talveksi horrokseen ja Aurora sinnittelee sillä aikaa siskonsa kanssa miten parhaiten taitaa. 

 

Vilhelmiina on kuriton lapsi, joka ei pelästy edes Auroran varoitustarinoita sydämettömästä ”Nappaajasta”, joka vaanii pikkulapsia erityisesti ensimmäisten syyspakkasten aikaan.

 

Aurora ihmettelee myös omasta ja naapureiden pihoilta hävinneitä tavaroita ja epäilee seudulla kiertävien tihulaisten olevan varkauksien takana.  

 

Polvet notkahtivat Auroran alla, kun hän muisteli tarinota tihulaisista hiippailemassa tynnyritalojen varjoissa ja kähveltämässä kaiken, minkä irti saivat, toisen otuksen oman. Hyi olkoon, jos Tynnyrilässä kulkiessani törmäisin sellaiseen ketkuun, Aurora ajatteli, ja äkkiä hänelle tuli tuskainen tarve päästä takaisin kotiin syömään sosetta.

 

Aurora hoivaa tarmokkaasti löytölasta. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi (WSOY 2024).

Aurora ja Vilhelmiina löytävät metsästä surkean otuksen. Sen hoivaaminen on pian sisarusten yhteinen huvi. Mutta tämä Kaunoksi nimetty otus ei olekaan niin kiitollinen heidän hoivastaan, se käyttäytyy riehakkaasti ja  omapäisesti. 

 

Kun pikkusisko sitten häviää yöllä, Aurora ei siekaile lähteä pimeään sisartaan etsimään. Kauno paljastuu tihukuonojen poikaseksi. Tihukuonot ovat halunneet päästä siitä eroon, koska se on erilainen kuin muut. 

Wihersaaren kuvituksessa miljöötkin myötäilevät kulloisiakin
tunnetiloja. Oikealla tihukuonojen leiri. Silja-Maria Wihersaaren
kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi
(WSOY 2024).

 

Pikkusiskon pelastusoperaatio on vaiherikas ja jännittävä, mutta kuten asiaan kuuluu, Auroran rohkeus ja rakkaus selättävät lopulta tihukuonojen vastuksen. Ja ratkaisevana hetkenä iso musta lintu, se pelätty Nappaaja, ottaa kolmikon kynsiinsä ja vie turvallisesti takaisin kotiin. Kauno ei nimittäin enää halua asua tihulaisten luona lainkaan. 

 

Taru Viinikaisen punoma tarina puhuu kauniisti lähimmäisenrakkauden ja hoivan puolesta. Aurorakin oppii, että ennakkoluulot ja pelot itselle outoja asioita kohtaan voivat suotta rajoittaa elämää.  

Saapastalon sisustus on kodikas ja tunnelma
lämmin, jopa silloin kun löytölapsi on riehunut
muiden nukkuessa ympäri asuntoa. Silja-Maria
Wihersaaren kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
Saapastalon Aurora ja tihutöiden talvi (WSOY 2024).

 

Silja-Maria Wihersaaren kuvitus on edelleen olennainen osa lastenromaanin viehätystä. Hänen taidokkaassa vesivärikuvituksessaan  eläimet ovat yhtä luonnon kanssa ja sulautuvat maisemaan. Myös sisäinteriööreissä Wihersaari luo lempeää ja kodikasta tunnelmaa. 

 

Auroran kasvu on kirjoissa keskiössä. Ensimmäisessä osassa Aurora oli vielä pahoin traumatisoitunut vanhempien kuolemasta ja säikkyi kaikkea. Tässä kakkososassa Aurora tasapainottelee vahvan hoivavietin, vastuun ja velvollisuuksien ja seikkailunhalun puristuksessa. 

 

Viisaita satuja metsän hämystä

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille. 176 sivua, Tammi 2021. 

 

Kaisa Happosen ja Anne Vaskon neljä edellistä Mur-kuvakirjaa ovat saavuttaneet menestystä myös maailmalla. 

Pienen karhun ja metsän kohtaamisista kertovissa kuvakirjoissa on ollut vanhojen faabelien patinaa, mutta niistä on löytynyt samastumispintaa myös nykylapsen arkeen. 

Niukka, mutta sävykäs teksti on antanut kuvakirjoissa tilaa lapsen ja aikuisen yhteiselle ihmettelylle.

 

Juuri ilmestynyt Mur ja metsän ilta sisältää kymmenen lyhyttä runsaasti kuvitettua satua metsän eläimistä. 

 

Esitystapa on kuvakirjamainen siinä mielessä, että kuva on tekstin kanssa tasa-arvoisessa asemassa ja tekstiä on aukeamilla niukasti. 

 

Kuvakirjojen tapaan saduissakin on sama filosofinen lataus: Murin ystävät saavatkin nyt yhden kirjan kansien välissä kymmenkertaisen annoksen Mur-viisautta!

 

Monessa sadussa muistutetaan tarkkailemaan asioita
eri näkökulmista. Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun
"Tuulihaukka" lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. 
Iltasatuja isoille ja pienille (Tammi 2021). 

Kirjan esilehdeltä löytyy teoksen motto: ”Yhä vain enemmän pitäisi puhua puista, siitä kuinka ne kantavat elämää, ravintoa, koteja ja vuodenaikoja. Se, että annamme niiden kasvaa ja vain olla, on suurinta kaikista.” 

Näin satukirja ottaa kauniisti kantaa luonnon vaalimisen ja lajien monimuotoisuuden puolesta. 

 

Useammassa sadussa seikkailee tuttu Mur-karhu. Se rohkenee kyseenalaistaa asioita, ihmetellä pieniäkin asioita. Omalla esimerkillään se kannustaa muitakin metsän eläimiä luopumaan turhista ajatusjumeista. 

 

"Hirv"-sadussa Mur kannustaa sarvipäätä rohkaistumaan, kun sarvipää pelkää ylittää metsäaukeaa.

 

”Minä en pysty ylittämään tätä avaraa paikkaa”, 

Hirvi sai sanottua. 

”Jos otan vielä yhdenkin askeleen,

kaikki näkevät minut.”

 

Illan hämärtyessä hirvi rohkaisee lopulta mielensä. 

Entiseen kotimetsäänsä se enää koskaan palaa, mutta toisinaan se tulee kuitenkin tanssimaan metsäaukealle, jossa kaikki metsän eläimet varmasti sen näkisivät.  

 

"Naali ja kettu" -satu kertoo vallankäytöstä ja turvattomuudenkin tunnoista sekä kahden villieläimen selviytymisstrategioista.

Satujen syvyys ja erilaiset tulkintavaihtoehdot saavat minut toivomaan, että tämä satukirja löytäisi paikkansa myös  yläkoulun elämänkatsomuken oppitunneille.  

Pöllöjenkin pää voi mennä sekaisin ja joukossa tyhmyyskin
tiivistyy. Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun
"Pöllöt" lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille 
(Tammi 2021). 

 

 

"Pöllöt"-satu kyseenalaistaa vanhoissa kansansaduissa ja faabeleissa esiintyvän pöllön viisauden. Sarvipöllö houkuttelee vanhaan kuuseen valtavasti muita pöllöjä.

 

Alimmilla oksilla istuvat pöllöt tuskin edes tiesivät, mitä Sarvipöllö oli alun perin sanonut. Niin paljon pulinaa ja huhuilua tarttui jokaiselta oksalta puputuksen sekaan.

 

Metelin varistessa oksalta oksalle möly voimistui, ja pöllöt tuntuivat olevan kaikesta Sarvipöllön kanssa samaa mieltä. Ja yhtä mieltä ne olivat keskenänsäkin.

 

 

Sadun voi tulkita kannanottona yksilön ajattelunvapauden puolesta sekä muistutuksena siitä, että joskus viisaskin voi mennä vipuun.

 

Sadut eivät aina selitä itseään puhki. 

Lapselle ja aikuiselle jää paljon pohdittavaa: onko "Piisamin hetki" -sadun piisami vain huomiohakuinen vai liittyykö sen yht äkkiseen katoamiseen elämänkierron vääjäämättömyyteen kuuluvia syitä?

Metsän eläimet piirtyvät siluetteina ihastelemaan piisamin iltauintia. 
Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun "Piisamin hetki"
lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja isoille ja pienille 
(Tammi 2021). 

 

Anne Vaskon kuvitus on samaan aikaan jylhää ja herkkää. 

Erityisen vaikuttavia ovat tummasävyiset ja muotokieleltään pelkistetyt kuvituskuvat.

Usein kuva-aihelmat muodostavat  suojaavan, tyynnyttävän kehyksen aukeaman tapahtumille. 

Vaskon pelkistetty muotokieli luo satuihin usein hiljaisuuden
taikapiirin, joka parhaimmillaan sysää lapsen ja aikuisen pitkiin
keskusteluihin. Anne Vaskon kuvitusta Kaisa Happosen satuun
"Tuulihaukka" lastenkirjassa Mur ja metsän ilta. Iltasatuja
isoille ja pienille (Tammi 2021). 

Mur-karhun silmissä on ihmetystä, ällistystä ja uteliaisuutta.   

Sekä teksti että kuvitus vaikuttavat lukijaan ja kuulijaan lähes hypnoottisesti. 

 

Sopivasti krumeluuri seikkailu rupikonnan vedenalaisessa valtakunnassa

Hannu Hirvonen: Jääpeilin vanki, kuvittanut Johanna Taskinen, 231 sivua, BoD 2020.

 

 

Mummon mukaan Sallilla oli lahja nähdä satua ja ihmettä kaikkialla. Joskus siitä oli haittaa, vaikka silloin kun unohtui unelmoimaan omiaan kesken koulutunnin. Useimmiten ei. Joskus se teki kaislikonreunasta tanssisalin. 

 

 

Olen lukenut viime päivinä useampia uusia kotimaisia saturomaaneja, kirjan toisensa perään, ja ihmetellyt tekijöiden kekseliäisyyttä, kerronnan ja yksityiskohtien vivahteita ja tapoja, joilla he tuovat niihin kiinnostavia peilauspintoja myös reaalitodellisuuteen.

 

Hannu Hirvosen Jääpeilin vanki ammentaa viktoriaanisen lastenkirjallisuuden nonsensesta. 

Näitä aineksia on ollut jo hänen aiemmassakin tuotanossaan, erityisesti Murisevan metsän eläimistä kertovissa, Tammen julkaisemissa helppolukuisen Keltanokka-sarjan kirjoissa. 

Hirvonen kuuluu viime vuonna perustettuun VaLas-kollektiiviin eli "vapaisiin lasten- ja nuortenkirjailijoihin".

 

Hirvosen saturomaanin järjenvastaisessa, absurdissa dialogissa kajastelee  selkeästi tunnistettavana Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa.

 

Sympaattisten ja kieroilevien eläinten kuvaus tuo  mieleen myös Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -eläinsadun ja H. C. Andersenin sadun Peukaloliisa.  

Rupikonna kadehtii Allin isoäidin kutomaa punaista kaulaliinaa.
Koristeellinen kaunokirjoitus ei ole lukujen nimissä kovin helppolukuista,
jos ajatellaan romaanin otollisimmaksi kohderyhmäksi hiljattain
 lukemaan oppinutta lasta.Johanna Taskisen kuvitusta Hannu Hirvosen
saturomaaniin Jääpeilin vanki (BoD 2020). 

 

Alli-tyttö on isoveljensä kanssa meren jäällä luistelemassa ja ajautuu virtapaikkaan. 

 

Jää pettää ja tyttö päätyy yrmeän, itsekkäitä aforismeja suosivan omistushaluisen rupikonnan hallitsemaan vedenalaiseen valtakuntaan. 

 

Rupikonna ristii tytön uudelleen Olmiinaksi ja syöttää hänelle lootuksenkukkia, joiden tarkoituksena on sumentaa mieli taipuisaksi konnan aikeille.

 

Alli-Olmiina joutuu kansansatujen sankarien tapaan kolmesti erilaisiin tulikokeisiin, joista hän kuitenkin selviää ystävällisen jäämyyrän ja muiden apurien myötämielisyyden ansiosta.

Vaaleanvihreä pieni sammakko on saanut kunniaviran
palvella paasipoikana konnaa hääjuhlassa. Johanna Taskisen kuvitusta
Hannu Hirvosen saturomaaniin Jääpeilin vanki (BoD 2020). 

 

Konna tahtoo Alli-Olmiinan vaimokseen, ja häät lähestyvät vääjäämättä… 

 

Vedenalaisessa maailmassa Alli työstää myös suhdettaan koulukavereihinsa Iirikseen ja Emiliaan ja mummon kuolemaan. 

Mummon kutoma pitkä punainen kaulaliina toimii symbolina rakkaudelle, välittämiselle ja elämänhalun voittamiselle.

 

Mummo myös puhuttelee myyrämummon hahmossa Allia:

 

– Huuda ne ikävät asiat vaikka tuuleen. Ihmistä auttaa kun hän edes yrittää tehdä asioille jotain. Vaikka se olisikin ihan järjetöntä.  Älyttömyyksiä vastaan järjettömyydet toimivat oikein hyvin. Ja pienistä siemenistä kasvaa suuria asioita. Esimerkiksi linnunsiemenistä. 

 

Rupikonnan isosisko Airi tulee kuokkavieraaksi häihin ja konnien keskinäinen valtataistelu koituu lopulta myös Ailin pelastukseksi.

Korskeaan elämään mieltyneen konnan valtakunnassa on krumeluuria ja säihkettä ja sitä samaa löytyy myös Hannu Hirvosen omintakeisesta satuseikkailusta.

Nimenomaan rohkea nonsense-elementtien hyödyntäminen tekee Jääpeilin vangista erityisen mieleenjäävän lukuelämyksen. 

Omakustanteiden isoimpana haasteena on usein kuvitus. 

Johanna Taskinen on taiteen maisteri ja ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija. Hän on Kuvittajat ry:n jäsen ja saanut yhdistykseltä apurahan Hirvosen saturomaanin kuvitustyöhön. 

Taskisen mustavalkoinen, ääriviivoiltaan jykevä kuvitus levittäytyy poikkeuksetta koko sivulle. Tarinan keskushenkilöiden sijasta hän on valinnut kuviinsa enemmän  koristeellisia vedenalaisia kasvustoja. 

Kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. Toisaalta vähäinen kuvitus antaa tämäntyyppisessä saturomaanissa aina enemmän sytykkeitä lukijalle visualisoida itse tapahtumat mieleisikseen omassa mielikuvituksessaan.

 

Taitto on rivitykseltään miellyttävän väljää ja kappaleiden väliin on jätetty tilaa. Siksi Jääpelin vanki sopiikin hyvin hiljattain sujuvan lukutaidon omaksuneen lapsen itse lukemaksi.

 

Selkeä, sympaattinen ja tiivis esikoiskuvakirja

Kaija Pannula & Netta Lehtola: Kettujuttuja. Kolme hännäkästä tarinaa, 61 sivua, WSOY 2019. Graafinen suunnittelu Riikka Turkulainen. 

Tällaiset tyylipuhtaat kotimaiset kuvakirjat ovat nykyisin harvassa. 

Ällistykseen on aihetta ennen muuta siksi, että molemmat tekijät ovat ensikertalaisia!

Kaija Pannulan ja Netta Lehtolan Kettujuttuja-kuvakirjaa tekee mieli rinnastaa jopa Max Velthuijsin Sammakko- ja Arnold Lobelin Kurnu ja Loikka -kuvakirjoihin. 

Pannulan kolmessa eläintarinassa on nimittäin sivumääräänsä huomattavasti enemmän tuhtia elämänviisautta, jota Lehtolan kuvitus sävykkäästi toisaalta myötäilee, mutta tuo tarinaan myös lisää ulokkeisuutta. 

Tekijäakaksikon yhteistyö vaikuttaa saumattomalta, ja uumoilin heidän tuntevan toisensa ennalta ja suunnitelleen kompaktin paketin yksissä tuumin. 

Ruokolahden kunnan keskusarkistonhoitajana työskentelevä Kaija Pannula lähetti kuitenkin käsikirjoituksen ihan perinteistä reittiä kustantamolle, jossa siitä innostuttiin ja lähdettiin etsimään eläintarinoille sopivaa kuvittajaa. 

Kustantaja löysi  sopivan kuvittajan lopulta Lahden muotoiluinstituutista, missä Netta Lehtola opiskeli vielä graafista suunnittelua. Hän teki kuvituksen Lahteen opinnäytetyönään! 

Kettu maalaa hengettömiä maisemia ja asetelmia ja ärsyyntyy
maalausrauhaa häiritsevistä pikkumäyristä. Netta Lehtolan
kuvitusta Kaija Pannulan tekstiin kuvakirjassa
 Kettujuttuja. Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY 2019).

Tekstin ja kuvituksen balanssi on Kettujutuissa kohdallaan. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän. 

Lehtolan ilmeikkäät eläimet ovat äärettömän sympaattisia eleiltään ja olemukseltaan. 

Kirjan sankarina on introvertti, omissa oloissaan viihtyvä maalarikettu, joka ensin näyttää sulkevan elämän ulkopuolelleen. Onneksi se tapaa toisen ketun, jonka seurassa verkkaiseen, tuikitavaliseen arkeen näyttää tulevan enemmän sävyjä.  

Toinen kettu näytti uusia reittejä ja polkuja, 

piilossa olevia lohkareita, joiden päällä saattoi 

mietiskellä ja syödä eväät. 

– Ajattele, tämä kaikki on sinun pihaasi. Voit 

maalata missä haluat. 

– Nii-in. Ajatella, Kettu vastasi.

Auvosta huolimatta Kettu haluaa toisessa tarinassa olla jälleen yksin. 

– Kaikki on hyvin, se mietti. Mutta olen silti levoton. 

Muuttuvia tunnetiloja kuvataan tehokkaasti valaistuksen kautta.
Netta Lehtolan kuvitusta Kaija Pannulan tekstiin kuvakirjassa
 Kettujuttuja. Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY 2019). 

Kettu vetäytyy taas omiin oloihinsa, mutta uusi ystävä nykäisee sen taas tummista syövereistä takaisin valon puolelle.

Kolmannessa tarinassa Kettu ryhtyy kasvattamaan ruusuja, mutta se äkämystyy, kun ruusut eivät kasvakaan sen suunnitelmien mukaan. 

Pieni mäyränpentu kuolee, ja Kettu vaipuu jälleen synkkiin ajatuksiin. 

Hyvin pelkistetysti kuvataan sosiaalisesti rajoittuneen
Ketun harmistusta, kun tarkoin kontrolloituun arkeen työntyy
 jotakin odottamatonta, tässä ladun poikki risteävät ketun
jäljet havahduttavat Ketun synkistä ajatuksistaan.
Netta Lehtolan kuvitusta Kaija Pannulan tekstiin kuvakirjassa
 Kettujuttuja. Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY 2019). 

Mutta talven jälkeen Ketun istuttamat ruusut nousevat elinvoimaisina maasta, ja Kettu järjestää ensimmäisen oman näyttelynsä.

Maalausten puut olivat nyt tuuheampia 

ja maisemat muuttuneet. Eläimet olivat 

kasvaneet, ja joku oli jo poissa.

Kettu oli ikuistanut tauluihin kaiken 

itselleen ja muille rakkaan.  

Se ei häviäisi koskaan.

Netta Lehtolan kuvitusta Kaija Pannulan tekstiin kuvakirjassa
 Kettujuttuja. Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY 2019). 

  

Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa on isoja, hyvinkin tummavireisiä tunteita, niin kerronta ja kuvien tunnelmat kiertyvät silti  elämänmyönteisyyden ja yhteisöllisyyden kautta uskottavalla tavalla onnellisiksi. 

Tätä kirjaa voisi lähteä markkinoimaan ulkomaille suomalaisen mielenmaiseman kuvaajana. Suomessa on lupa välillä jurottaa, möksöttää tai vetäytyä omiin oloihinsa luontoon.

Kaukon onni hukassa

Eppu Nuotio & Saara Vallineva: Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi, 30 sivua, Bazar 2019. 

Muistatko vielä, mikä oli ensimmäinen itse alusta loppuun lukemasi lastenkirja, kun olit juuri  oppinut auttavasti lukemaan? 

Lukutaitoaan harjaannuttava siskontyttö ihastui ikihyviksi Eppu Nuotion & Saara Vallinevan edelliseen, vuosi sitten ilmestyneeseen kuvakirjaan Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar 2018), jota hän luki kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä antaumuksella. 

Lintuaiheinen kuvakirja oli sopivan suuruinen haukkapala, joka antoi tyydytyksen eheästä tarinasta ja innosti etsimään lisää luettavaa. 

  

Ymmärrän hyvin, miksi kirja on ollut hänelle mieluinen. 

Tekstiä on sivulla vähän ja se on asemoitu sivulle selkeästi, riittävän isolla kirjasimella. 

Kauko Kivtasku on lähdössä ongelle. 
Saara Vallinevan sekatekniikalla toteutettu kuvitus 
Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Kauko Kivitasku ja
kadonnut onnenkivi (Bazar 2019). 

Kevään uutuudessa tutustutaan Kauko Kivitaskuun, joka on hukannut tärkeän onnenkivensä. 

Saaren asukkaat, joukossa myös Pirkko Punarinta, osallistuvat tietysti parhaansa mukaan kiven etsintään.  

Kaukon ystävät auttavat parhaansa mukaan onnenkiven
etsinnässä. Vasemmalla myös Pirkko Punarinta. 
Saara Vallinevan sekatekniikalla toteutettu kuvitus 
Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa  Kauko Kivitasku ja
kadonnut onnenkivi (Bazar 2019). 

Kuvakirjaformaatin jujuna on Saara Vallinevan askartelemista  miniatyyrimaailmoista otetut valokuvat

Kuvat ovat yhtä tekstin kanssa, mutta tarjoavat kuitenkin kuvitustekniiikan erityisyyden vuoksi ”silmäkarkkia ja bling-blingiä”. 

Kirjan lopusta löytyy jo näin tyventä tunnelmointia. Saara Vallinevan 
sekatekniikalla toteutettu kuvitus Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa  
Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi (Bazar 2019). 

Tekstin verkkaisessa tempossa ja melko ennalta-arvattavassa juonessa piilee kirjan konstailematon salaisuus: tarinalla on alku, keskikohta ja loppu, 

Oma  hauska  lisänsä on arvuutella, mistä materiaaleista pienoismaiseman yksityiskohdat on tehty.

Kokoaan isompia kuvakirjoja inhimillisyydestä

Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Krokotiili joka ei halunnut syödä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Liian pieni norsu, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Puu joka puhui tähtien kanssa, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Outi Ampujan tietokirja Hyvä hiljaisuus (Atena 2017) puhuu oivaltavasti nykyihmisen tarpeesta hiljentyä ja rauhoittua.

Ampuja kertoo kirjassaan mm. siitä, kuinka melun on havaittu viivyttävän lasten lukemaan oppimista ja muistin toimintaa ja vähentävän esimerkiksi kykyä keskittyä pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista vaativaan toimintaan.

Pitkäaikainen kovalle  melulle altistuminen aiheuttaa muutoksia aivotoiminnassa: tarkkaavaisuus suuntautuu helpommin ääniärsykkeisiin, jolloin toimintakyky heikkenee keskittymistä edellyttävissä tehtävissä.

Ella Brigatin neljän omakustanteisen kuvakirjan sarja täyttää hiljaisuuden lastenkirjojen kriteerit. Kuvitus sysää tekstin kapeaksi saarekkeeksi ja kuva puhuu myös tekstin puolesta ja antaa mahdollisuuden levätä aukeamalla tarvittaessa pidempäänkin. Sarjan murrettu värimaailma seurustelee virkeästi esimerkiksi turkoosinsinisen kanssa. 

Kirjat käsittelevät sanamäärältään niukkojen, mutta kylläiseksi tekevien tarinoidensa takana isoja, tärkeitä aiheita.  Tyylitellyt, ekspressionistisen vahvat vesiväri- tai sekatekniikalla toteutetut kuvat antavat tarinoille mielenmaiseman, johon kiinnittyä.

Kussakin kuvakirjassa on kyse kohtaamisesta, joka kerrotaan aina eri näkökulmahenkilön kautta. Afrikan savannilla kasvava puu, krokotiili, norsu ja haikara etsivät lastenkirjalle klassiseen tapaan itseään ja paikkaansa maailmassa.

Kukin eläimistä kokee vajavaisuutta jollain tavalla. Esimerkiksi haikara  ei tunne yhteenkuuluvuutta muiden lajitovereiden kanssa ja se lähtee allapäin ajelehtimaan virran viemänä pois muiden luota. Onnekseen se kohtaa krokotiilin, joka kertoo puusta, minne haikara voisi tehdä pesänsä. Krokotiili jatkaa matkaansa etsiäkseen vielä pienen norsun. 

Kukin sarjan osa kiteyttää samaa lähimmäisenrakkauden eetosta ilman tarpeetonta korostusta. Eläimet voimaantuvat saamastaan avusta ja niiden olemus ja tietoisuus omista voimavaroista vahvistuu yhdessä muiden kanssa.

Kuvakirjat voi lukea itsenäisinä tarinoina, mutta sarjan katarttinen huipennus tiivistyy neljänteen osaan, jossa eläimet kokoontuvat puun luokse.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eläimet kokoontuvat puun luokse iloitsemaan
 kohtaamisestaan ja asioiden paremmasa käänteestä. Ella Brigatin kuvitusta
 kuvakirjaan Puu joka puhui tähtien kanssa (Kulttuurikioski 2017).