perjantai 29. huhtikuuta 2011

Renessanssiajan hölmöläiset hyvän maun rajoilla


François Rabelais: Pyllypyyhin. Kuinka jättiläinen Grandgousier oppi tuntemaan poikansa Gargantuan ihmeelliset hengenlahjat tämän keksittyä pyllypyyhkimen. Kuvittanut Pef. Suomentanut Kirsti Luova. 34 sivua. Pieni Karhu 2011.













Pienillä kustantamoilla on rohkeutta räväyttää ennakkoluulottomilla kirjavalinnoillaan huomattavasti isoja kustantamoita useammin.

Ranskalaisen renessanssineron, François Rabelaisin (n. 1494–1553), Suuren Gargantuan hirmuinen elämä -teoksesta poimittu katkelma on Ranskassa tehty lastenkirjaksi ja se on äskettäin ilmestynyt Pienen Karhun kustantamana nimellä Pyllypyyhin.

Lääkärinä, pappina ja kirjailijana tunnettu Rabelais oli oman aikansa fantastikko, joka kirjoitti satiiria, groteskeja kertomuksia, rivoja vitsejä ja lauluja.

Suomennoksen pohjalta on yritetty herättää keskustelua Kirjastot.fi:n lukukokemusten keskustelufoorumilla ja Aamulehdessä. 18.4.2011 rovaniemeläinen toimittaja Outi Torvinen kirjoitti Mistä kysymys –palstalla otsikolla ”Miten roisi teksti sopii lastenkirjaan?”

Tämän isompaa lastenkulttuuriskandaalia kirja ei ole Suomessakaan synnyttänyt.

Kirjan takakansi antaa lukukoordinaatteja kirjan tulkintaan: ”Teksti on kirjoitettu aikana, jolloin vessapaperia ei ollut vielä keksitty”.





Gargantua on arvostetun jättiläisen Grandgousierin poika ja häntä yritetään koulia maan tavoille.

Hän pissi kenkäänsä,
kakki paitansa helmaan, niisti hihaansa,
hän räki keittoonsa
ja pyöriskeli ja hyöriskeli siellä sun täällä
ja ryyppäsi tossustaan,
ja raaputti mahaansa tavallisesti pärekorilla.
– – Hänen isänsä pikku koirat söivät hänen lautaseltaan,
hän söi muina miehinä niiden kanssa.
Hän puri niitä korvista
ja ne raapivat hänen nenuaan,
hän puhalsi niitä persuuksiin,
ne nuolivat hänen suupieliään.


Kun isä palaa sotaretkiltään pojan ollessa viisivuotias, hän tivaa kotiopettajilta tietoa pojan siisteyskasvatuksen tolasta. Opettajat vakuuttavat kilvan, ettei koko maassa ole toista pikkupoikaa, joka olisi paneutunut tähän asiaan yhtä perinpohjaisesti. Ja tämän jälkeen kerrotaan niistä lukuisista luovista tavoista, joilla Gargantua on keksinyt hoitaa pyyhkimisen isojen tarpeiden jälkeen.





Rabelaisin Gargantua-tarinat ammentavat ranskalaisessa kansansadustossa esiintyvien löylynlyömien jättiläisten rikkaasta karakteristiikasta. Pyllypyyhin on siis oman aikansa kakkahuumoria, jonka tenho ei ole 500 vuodessa hävinnyt minnekään.





Aikuinen suhtautuu aiheeseen ja sen irvokkaaseen käsittelyyn – ymmärrettävästi ja oikeutetusti – nyreän happamasti. Kohtaukset, joissa Gargantua-poika pyyhkii takalistonsa kissaan ja untuvaiseen ankanpoikaan hipovat eittämättä hyvän maun rajoja.

Leikki-ikäiselle ja alakoululaiselle kirja tuottanee hetken hupia ja tyydytystä – jättämättä kuitenkaan sen suurempia jälkiä lapsen psyykeen tai siisteyskasvatukseen.

Pyllypyyhkimen lukeminen herättää taatusti kaiken ikäisissä yhtälaista arvostusta vessapaperia ja sen keksijää, yhdysvaltalaista Joseph Gayettya kohtaan. Gayetty toi markkinoille vuonna 1857 Aloe veralla kostutetut wc-pyyhkeet nimellä Gayetty’s Medicated Paper. 14 vuotta myöhemmin yhdysvaltalainen Seth Wheeler kehitti modernin vessapaperirullan.

Kuvittajanimimerkki Pefin kuvitus on humoristista ja karrikoitua ja kulkee näin käsi kädessä Rabelaisin vulgaarin kerronnan kanssa. Pef on tehnyt muitakin kohahduttavia kuvituksia muiden muassa kondomin historiaa käsittelevään teokseen.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Äidin ja tyttären suhteista


Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva och teservisen som fick fötter. Schildts 2011.

Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja teeastiasto, joka sai jalat alleen. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Schildts 2011.











Sari Airola on yksi kiinnostavimmista lasten kuvakirjojen nykykuvittajista, jos mittapuuna pidetään tunteiden visuaalistamista. Airola on asunut pitkään perheineen Hongkongissa ja tämä itämainen henki välittyy usein myös hänen kuvituksiinsa.

Painotuoreen Silva ja teeastiasto -kuvakirjan kuvituksessa hän on hyödyntänyt aasialaisia tekstiilipainolaattoja kuvapintojen elävöittämisessä.

Runoilija Sanna Tahvanaisen lastenkirjadebyytin aihe on kiinnostava ja siitä löytyy samastumisen tasoja moneen muuhunkin lapsiperheen poikkeustilanteeseen.

Silva-tyttö asuu kaksin äitinsä kanssa isossa talossa. Äiti on kaikesta päätellen melkoinen kontrollifriikki ja elää melko sofistikoituneessa ja kultturellissa omassa kuplassaan, vailla tavallisten ihmisten arkisia rientoja. Äiti rakastaa italian kieltä ja juo capuccinoa vanhoista teekupeista ja syö mieluusti tyttärensä kanssa lasikuistilla cannelloneja.

Äiti on vähän kuin teeastiasto, jonka kupit ovat niin ohuet että ne voi purra rikki. Äidillä on aika usein migreeni. Silloin hän makaa samettisohvalla migreeninsä kanssa. Kun Silva oli pieni, hän luuli sen tarkoittavan, että joku makasi äidin vieressä. Kerran hän hiippaili paikalle nähdäkseen, kuka se oli. Silva kiskaisi peiton äidin päältä, ja äiti ulvoi kuin sumutorvi. Mutta äidin vieressä ei ollut ketään.
Silva ei halua ikinä kasvaa aikuiseksi. Silloin tulee migreeni ja lakataan kiipeilemästä puissa. Ehkä äidillä on migreeni siitä syystä? Koska hän on lakannut piiloutumasta yllättäviin paikkoihin?


Migreenikohtauksen aikana äiti katoaa, piiloutuu, menee Silvan ulottumattomiin.

Silva on toivonut, että äiti kertoisi hänelle etukäteen ennen kuin katoaa. ”– Lupaa jättää aina lappu, ennen kuin katoat, Silva sanoo äidille, ja äiti lupaa”.

Mutta äiti unohtaa lupauksensa ja katoaa kerta toisensa jälkeen Silvan mielikuvissa olevaan italialaiseen salaiseen puutarhaan, joka on ”suuri ja upea ja kaukana”.




Silva pakenee ahdistavaa tilannetta omaan salapaikkaansa, pensasaidan vehmaaseen piiloon yhdessä teeastiaston ja lintulelujensa kanssa ja haaveilee siellä suuresta perheestä.

Tahvanainen lataa tekstiinsä monia vertauskuvia, mutta kuvakirjan ydinsanoma vanhemman hoivavastuusta ja lapsen tarpeesta olla rakastettu pysyy silti riittävän lapsentajuisena. Migreenikohtauksen mentyä ohi äiti lähtee etsimään Silvaa ja löytää hänet pensasaidan kätköistä. Äiti ja tytär pääsevät sovintoon, kun Silva kertoo peloistaan vihdoinkin ääneen.

– Hyvä kun sanoit tuon, äiti sanoo. – Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta. Vähän kuin valaisisi taskulampulla tummaa läikkää. Kun valo osuu siihen, se ei tunnu enää yhtään pelottavalta.





Kuvakirjan tunnelma on hyvin latautunut. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että tyypillisten kriisejä kuvaavien lastenkirjojen tapaan tässä kirjassa lapsen turvaksi ei tule ulkopuolisia auttajia ja ymmärtäjiä (esim. lastensuojelua tai isovanhempia): äiti ja tytär ratkaisevat asian lopulta keskenään.

Silvan erillisyyden tunnetta alleviivaa tehokkaasti kohtaus, jossa kuvataan Silvan ystävän Kaisan vierailua hänen kodissaan. Kaisa vierastaa Silvan äidin erikoista persoonaa.

Sari Airola on kuvittanut kohtauksen kekseliäästi siten, että Kaisa on kuvattu värittömäksi ja lähes läpikuultavaksi hahmoksi Silvan värikylläiseen olemukseen verrattuna. Tämä antaa tulkintani mukaan myös kirjan lukijalle ja kuvan katsojalle vihjeen siitä, että sisimmässään Silva kaikesta huolimatta kokee hengenheimolaisuutta enemmän suhteessa äitiinsä kuin ikätoveriiinsa.




Tahvanaisen ja Airolan kuvakirja on ilmestynyt samanaikaisesti sekä ruotsiksi että suomeksi.

Silva ja teeastiasto on moniulotteinen kirja. Sen voisi uskoa puhuttelevan lapsia, jonka vanhempi poikkeaa jollakin tavalla ns. valtavirrasta. Samanlaisia monitulkintaisia kuvakirjoja ovat Pija Lindenbaumin Elsa-Mari ja pikkuisät (WSOY 1991) ja Kun Ollin äiti unohti (WSOY 2006).

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Muna ja pupu


Margaret Wise Brown & Lilian Obligado: Pupu ja muna. Tammen kultaiset kirjat 167. Suomentanut Pirjo Rintakoski. 24 sivua, Tammi 1985. 2. painos 2009.














Viime pääsiäisenä Lastenkirjahyllyssä oli esillä Lennart Hellsingin kuvakirja Muna. Jatketaan siis samalla linjalla.

Pupu ja muna –kuvakirjassa pieni pupu löytää munan. Se kuulee että jokin liikkui munan sisällä. Mitähän siellä mahtaa olla?





Pupu ryhtyy määrätietoisesti retuuttamaan munaa. Viimein se väsyy ja käy lepäämään munan kylkeen. Sillä välin munasta kuoriutuu ankanpoikanen, joka puolestaan ihmettelee nukkuvaa pupua ja yrittää herättää sitä kaikin keinoin.

Vihdoin pupu herää ja siitä ja ankasta tulee tietysti ylimmät ystävykset.




Juuri tällaisissa yksinkertaisissa, juoneltaan ennalta-arvattavissa perustarinoissa piilee Tammen kultaisten kirjojen lumous.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Vuoden kauneimmat lastenkirjat valittu



Suomen Nuorisokirjailijat ry on Helsingin ja Turun kirjamessuilla perinteisesti järjestänyt yleisöäänestyksen lasten- ja nuortenkirjojen parhaimmista ja epäonnistuneimmista kansikuvista.

Suomen Kirjataiteen komitea tekee vielä perinpohjaisempaa työtä valitsemalla joka vuosi Vuoden kauneimpien kirjojen valikoiman. Vuoden kauneimpia kirjoja valitessaan komitea pyrkii löytämään teoksia, joissa muoto ja sisältö tukevat toisiaan mahdollisimman hyvin. Arvioinnin lähtökohtana on graafinen kokonaissuunnittelu alkaen typografiasta ja päätyen valmiiseen painotuotteeseen. Klassisen kirjapainotaidon ohella komitea arvostaa tuoreita, uutta luovia ratkaisuja.

Työvaliokunta tutustuu koko vuoden satoon ja esittelee ne suurelle raadille, joka koostuu eri toimijajärjestöjen ja graafisen alan laitosten edustajista.
Viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kauneimpien kirjojen kunniakirjalistalle pääsivät

* Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja (Kirjapaja; graafinen suunnittelija Matti Pikkujämsä)



* Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurin ötököistä (Otava; graafinen suunnittelija Maija Vallinoja)



* Ulf Starkin ja Linda Bondestamin Diktatorn (Söderströms; graafinen suunnittelija Linda Bondestam)



* Pamela L. Traversin Maija Poppasen uusi laitos Marika Maijalan kuvittamana (WSOY; graafinen suunnittelija Réka Király)




* Katja Tukiaisen Kisun A, B, C (Otava; graafinen suunnittelija Katja Tukiainen).



Tuuli Juusela sai lisäksi kiitosta kansikilpailussa Siri Kolun Me Rosvolat -kirjan (Otava) kansikuvasta.

Kunniakirjoilla ja tunnustuksella on merkitystä ennen muuta kirjagrafiikan kanssa töitä tekeville graafisille suunnittelijoille. Entistä useammin kuvittaja huolehtii itse myös kirjan taitosta.

Suomen kirjataiteen komitean kunniakirjat kiinnittävät myös ns. tavallisen kirjanlukijan ja kuvankatsojan huomion kirjagrafiikan moniin nyansseihin: kansikuva, sidosasu ja taitto muodostavat onnistuneen kuvituksen ja tekstin kanssa eheän kokonaisuuden.

Visuaaliselta olemukseltaan onnistunut kirja on kuin koru: sitä pitää mieluusti esillä ja silmän ilona osana arkea myös lukemisen jälkeen.

Erityisen iloinen Rouva Huu on Sinisen kärpäsen sirkuksen saamasta tunnustuksesta.

Marika Maijalan Maija Poppasen uuteen laitokseen Rouva Huu toivoo myös ennättävänsä mitä pikimmiten palata Lastenkirjahyllyssä.

Vuoden kauneimman kirjan tittelin sai Helena Soiri-Snellmanin Erik Bryggman ja Turun arkkitehtuuri -teos (Atrium 2010).

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Pientä jännitystä


Olof ja Lena Landström: Buu ja Bää kastuvat. Suomentanut Pirkko Biström. 26 sivua. WSOY 2010.














Yksinkertainen on usein kaunista. Ruotsalaisilla on taito tehdä helposti lapsen kädessä pysyviä, ulkoiselta olemukseltaan niin luotettavia pieniä kuvakirjoja, joiden aiheet eivät välttämättä ole suuren-suuria. Silti niissä on sellaista pientä lumoa ja kipinää.

Hyvä esimerkki on aviopari Olof ja Lena Landströmin Buu ja Bää –sarja. Buu ja Bää kastuvat on sarjan neljäs suomennettu kuvakirja. Aiemmin ovat ilmestyneet kirjat Buu ja Bää ja yllätysvieras, Buu ja Bää siivoavat ja Buu ja Bää vesillä.

Buu ja Bää kastuvat ei kuitenkaan ole pienestä muodostaan huolimatta ihan pienimpien katselukirja.



Sen tunnelma nimittäin tihentyy raukeasta auringonpaisteisesta krokettipelistä kihelmöiväksi ja vähän pelottavaksikin ukkosmyrskyksi. Lampaat Buu ja Bää ovat sopivasti virittyneitä jännitykselle, sillä ne lukevat juuri ennen nukkumaanmenoa kummituskirjoja. Bää murehtii sateessa viruvaa krokettipeliä ja päättää mennä hakemaan sen sisälle suojaan myrskystä huolimatta. Taskulampun valokeila tekee lampaille tepposet, mutta loppu on onnellinen.



Olof Landströmin selkeät kuvat tarjoavat lapselle monia kiehtovia, mutta arkisia detaljeja. Lena Landströmin lyhyt teksti on napakan toteavaa, mutta eloisaa. Dialogi höystää notkeasti etenevää tarinaa juuri sopivasti.

Lena Landström (s. 1943) ja Olof Landström (s. 1943) ovat tehneet yhdessä Buu ja Bää –kuvakirjasarjan lisäksi Nisse-sarjaa, josta on valitettavasti suomennettu vain yksi teos, aiheenvaltauksena mainio Lasse parturissa (Tammi 1993). Olof Landström on kuvittanut myös useiden tunnettujen ruotsalaisen lastenkirjailijoiden tekstejä.

Olof Landström on syntyjään turkulainen, mikä oli Rouva Huulle ihan uusi tieto. Pariskunta on tehnyt myös useita animaatioita, joista Suomessakin tunnettuja ovat ainakin Kalles klätterträd eli Kallen kiipeilypuu ja Herr Bohm och sillen eli Herra Pohto ja silli.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Tunnustuspalkintoja Pertsa ja Kilu -päivillä














Tänä vuonna 25-vuotisjuhlavuottaan viettävä Väinö Riikkilä –seura järjestää vuorovuosin Kotkassa ja Raumalla valtakunnallisen nuortenkirjallisuustapahtuman, Pertsa ja Kilu –päivät. Tapahtuman yhteydessä jaettiin Raumalla viime keskiviikkona kaksi tunnustuspalkintoa: Laivakello-palkinto lastenkirjailija Timo Parvelalle ja Adventure-kuvituspalkinto kuvittaja Katri Kirkkopellolle.

Pertsa ja Kilu -päivillä palkitaan vuosittain Laivakello-palkinnolla ansioitunut tai kehittyvä nuorisokirjailija. Joka toinen vuosi Raumalla palkitaan lisäksi kirjojen kuvittaja, joka työskentelyllään on osoittanut taitoa ja taidokkuutta sekä saumatonta yhteistyötä kirjailijoiden kanssa ja on kuvituksellaan onnistunut luomaan lisäarvoa kirjan tekstille. Rouva Huun käsityksen mukaan nyt jaettu Adventure-palkinto oli lajissaan ensimmäinen.

Perusteluissa todettiin Parvelasta seuraavaa:

Timo Parvelan tuotanto on laaja ja monipuolinen. Se käsittää teoksia kuvakirjoista nuortenromaaneihin, kirjoja lapsilukijan arjesta fantasian maailmaan. Timo Parvelaa on kuvattu lasten- ja nuortenkirjallisuuden Kalle Päätaloksi – miljoona sivua hyvää, mielenkiintoista ja laadukasta luettavaa. Tärkeänä teemana Timo Parvelan kirjoissa on ystävyys, joka kestää myös erilaisuutta – kaveria ei koskaan jätetä.


Ja Kirkkopellon valintaa perusteltiin näin:

Katri Kirkkopelto on tehnyt saumatonta yhteistyötä monien kirjailijoiden kanssa. Hänen kuvituksensa saa kirjojen tekstit elämään aivan uudella ja innostavalla tavalla. Kuvien kautta lukija voi sukeltaa tarinaan ja matkustaa sankarien mukana seikkailuihin.
Katri Kirkkopelto kuvittaa romanttisesti. Jopa hirviön silmästä voi löytyä hellyttävää tuiketta. Kirkkopellon tyyliä voi kuvata seuraavilla sanoilla: herkkä, mielikuvitusta rikastuttava, romanttinen, sympaattinen, inhimillinen, lempeä.


Pertsa ja Kilu –päivien teemana oli tänä vuonna Pelon ääniä: jännitys ja kauhu lasten ja nuorten kirjoissa ja elämässä. Pertsa ja Kilu –päivien tarkoituksena on vuosittain tuoda esiin erityisesti nuortenkirjallisuuteen, mutta myös kirjallisuuteen ja sanankäyttöön yleensä liittyviä ajankohtaisia teemoja. Samalla järjestetään lapsille ja nuorille suunnattuja tapahtumia ala- ja yläkouluissa. Tämän vuoden teemana oli ”Pelon ääniä”. Alakouluikäisille suunnatuissa tapahtumissa keskityttiin salapoliisikirjojen aihepiireihin ja yläkoulujen oppilaiden kanssa käsiteltiin kauhukirjallisuuden teemoja.

Väinö Riikkilä -seura edistää kirjallisuuden harrastamista lasten ja nuorten parissa ja vaalii Pertsa ja Kilu -kirjoistaan tutun Väinö Riikkilän (1906–1969) kirjallista perintöä.

Juhlavuoden kunniaksi seura julkaisee syksyllä 25-vuotisjuhlan yhteydessä juhlakirjan, jossa seuran historiikin lisäksi on runsaasti mielenkiintoisia artikkeleja mm. Väinö Riikkilästä ja hänen kirjallisesta tuotannostaan, lukemisesta ja sen merkityksestä sekä omakohtaisia kokemuksia esim. Pertsa ja Kilu -kirjoista.

Kirjoittajina ovat mm. Väinö Saarinen, Jouko Grönholm, Jukka Parkkinen, Kari Levola, Juli Aerila, professori Jukka Sarjala, arkkipiispa Kari Mäkinen ja monia muita. Kirjan toimittaa toimittaja Mirja Laukkanen.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Pikaeloinen Eduard Uspenski


Hannu Mäkelä: Eetu. Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan. 457 sivua. Tammi 2008.













Tamperelaisilla on huomenna lauantaina harvinainen tilaisuus tavata venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenski Tampereen kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Nukketeatteri Nirunaru esittää kaupunginkirjasto Metsossa klo 12.30 Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira –lastenkirjaan pohjautuvan nukketeatteriesityksen. Esityksen jälkeen on siihen liittyvä keskustelutilaisuus, johon myös Uspenski ottaa osaa.

Klo 14.00–15.30 Eduard Uspenski kertoo työstään ja teoksistaan. Molemamt tilaisuudet tulkataan suomeksi.

Rouva Huu ei valitettavasti pääse paikalle, mutta on nauttinut Uspenskin pitkäaikaisen ystävän ja lastenkirjakollegan Hannu Mäkelän epätavallisen intiimistä elämäkerrasta Eetu. Matkoja Uspenskin maailmaan.

Eduard Uspenski (s. 1937) on Venäjän tunnetuin ja arvatenkin yhä myös rakastetuin lastenkirjailija. Hän on kirjoittanut lapsille 1960-luvulta lähtien. Uspenski valmistui lentokoneinsinööriksi Moskovassa vuonna 1961, mutta alkoi jo opiskeluaikoinaan kirjoittaa kertomuksia lapsille ja aikuisille. Uspenskin kestävimmät klassikot, Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä ilmestyi alun perin vuonna 1966 ja Fedja-setä, kissa ja koira vuonna 1974.

1970-luvun puolivälistä 1980-luvun loppuun Uspenski ei saanut kirjojaan Neuvostoliitossa julki, koska hänen teoksistaan ei löydetty riittävästi neuvostoideologiaan sopivia painotuksia. Juuri tähän kirjailijalle kipeään vaiheeseen ajoittuu Hannu Mäkelän ja Uspenskin ystävyyden alku, joka on monen onnellisen sattumankin tulosta.

Otavalla kotimaisen kaunokirjallisen osaston päällikkönä työskennellyt Hannu Mäkelä löytää Fedja-sedän, kissan ja koiran Moskovan kirjamessuilta vuonna 1974 ja ihastuu ikihyviksi. Mäkelä oli juuri julkaissut ensimmäisen lastenkirjansa Herra Huun ja oli siksikin erityisen hyvin virittynyt lastenkirjallisuuteen. Mäkelä luetutti kirjan heti kollegallaan Martti Anhavalla, joka ihastui siihen niin ikään oitis ja ryhtyi kääntämään kirjaa suomeksi.

Otava oli Uspenskin ensimmäinen ulkomainen kustantaja ja Suomi oli ensimmäinen länsimaa, johon Uspenski sai kutsun. Varhaisin Suomen vierailu toteutui vihdoin – KGB:n hanakasta estelystä huolimatta – vuonna 1977.

Mikään tavanomainen elämäkerta Eetu ei ole. Mäkelän laajassa elämäkertojen sarjassa (mm. Eino Leino, L. Onerva, Casanova, Aleksis Kivi) se on myös ainoa, jonka kohde on yhä elossa.

Mäkelä itsekin luonnehtii sitä muistojen ja muistelmien kronikaksi, joka kumpuaa pääosin yhteisten matkojen ja tapaamisten synnyttämistä muistoista. Hän kirjoittaa Eetuun paljon oman kirjailijuutensa vaiheita ja yksityiselämänsäkin käänteitä sekä suomalais-venäläistä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa monine hauskoine anekdootteineen.

Kahden värikkään persoonan ystävyys ei aina ollut ristiriidatonta. Uspenski halusi hyvittää Mäkelälle tämän hyvät teot ja käänsi itse sangen leväperäisesti Herra Huun venäjäksi vuonna 1980. Mäkelä väsyy välillä Uspenskin perinpohjaiseen ja ”pikaeloiseen” luonteeseen. Pienet jännitteet oikeastaan vain vakuuttavat lukijan Mäkelän ja Uspenskin yli 30 vuoden ystävyyden lujuudesta – ja ainutkertaisuudesta.

Hannu Mäkelä kirjoittaa Uspenskin olevan "omanlaisensa mikstura nallekarhua, Tsheburashkaa [eli suomalaisittain Muksista], Woody Allenia, Rymy-Eetua, Pushkinia ja traktoria. Ja varsinkin pientä uteliasta poikaa, joka niin kauan on etsinyt äitiään".

torstai 14. huhtikuuta 2011

Poliittista korrektiutta 1970-luvun malliin


Marja-Liisa Puputti: Meidän pihan mustanaamat. Kuvittanut Tita Mäkinen. 50 sivua. WSOY 1975.















Rouva Huu on parhaillaan hahmottamassa suomalaisen lastenkirjallisuuden monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden suuntaviivoja tekeillä olevaa artikkelia varten. Marja-Liisa Puputin lastenromaani Meidän pihan mustanaamat on yksi tätä aihepiiriä käsittelevä kuriositeetti, joka heijastelee hyvin 1970-luvun tendenssejä – sekä hyvässä että pahassa.






Puputin lukemaan opetteleville suunnatun helppolukuisen lastenromaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle tyypillisesti kolkon kerrostalon pihamaalle.

Sisarukset Susanna ja Oskari näkevät pihapiirissä heille ennestään tuntemattoman ikätoverin:

Minä näin tytön ensiksi ja Oskari toiseksi. Sitten me unohdimme ottaa vauhtia ja keinut pysähtyivät.
Minusta se oli kuin pieni suklaanukke, oikein sievä ja suloinen.
Olisin halunnut ottaa sen ikiomaksi ja viedä kotiin, mutta ensin me vain tuijotimme sitä.
"Se menee meidän taloon. Meneeköhän se meille?" sanoi Oskari ja hyppäsi pois keinusta. Me lähdimme kulkemaan sen perässä.
Joku isoista pojista huusi Villelle, joka asuu meidän rapussa: "Hei, kato nekru!"
Minä en ollut ikinä nähnyt neekerilasta eikä Oskarikaan.
Me olimme rapun edessä ihan lähellä sitä, ja silloin se huomasi meidät ja hymyili.
Sillä oli suuret iloiset silmät, kihara tukka ja tukassa pieni punainen rusetti.
Tyttö piti kiinni Teljosen Katriinan kädestä, ja minä kyllä tiesin, että Katriina oli sen äiti, vaikka se ei ollutkaan neekerinainen.


Susanna ja Oskari suhtautuvat tyttöön ensin ulkokohtaisesti esineellistäen. Tytön äiti tekee aloitteen hymyilemällä Susannalle ja Oskarille, ja niin lapset rohkaistuvat kysymään tytön nimeä:

Minä kysyin tytöltä: ”Mikä sun nimes on?”
”Hanna”, se sanoi ja pureskeli hameen helmaa.
Minä otin Hannaa kädestä, ja sen käsi oli ihan oikea, vaikka paljon ruskeampi kuin minun.


Empimättä Susanna ja Oskari ottavat tytön mukaan leikkiin, mutta kerrostalon isommat pojat esittävät avoimen rasistisia mielipiteitään ja ottavat Hannan jopa intiaanileikissä vangikseen.




Vihdoin löytyy kuitenkin sopu ja Hanna otetaan mukaan pihan lasten yhteisiin leikkeihin. Aikuiset ja lapset ryhtyvät rakentamaan ”pikkumetsään” majaa. Aikuiset omivat ensin aikavasti vastuun itselleen, mutta lapset muistuttavat – jälleen 1970-luvun tendenssien mukaisesti – että heidän on saatava ottaa osaa demokraattisesti majan suunnitteluun ja toteutukseen.



Sovun ja tasa-arvoisuuden vakuudeksi lapset leikkivät olevansa neekerikylän asukkaita: he sotkevat nuotiosta löytämillään hiilenpalasilla kädet ja kasvonsa aivan mustiksi ja säntäävät vanhempiensa luokse huutaen” Ettepäs tiedä kuka meistä on neekeri! Ettepäs tiedä…”

Marjaliisa Puputin kirja on eittämättä nykypäivän näkökulmasta luettuna avoimen tendenssimäinen. Tällainen kirja tuomittaisiin nykypäivänä jopa avoimen rasistiseksi. Kirjan tyylilaji on lapsentajuinen ja sen naiivisti suvaitsevaisuuteen kannustava ja puhekielisyyttä suosiva spontaani esitystapa ammentaa paljolti ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta. Puputti pyrki kirjoittamisajankohtansa rajallisen suvaitsevaisuuden nimissä silti rehtiin ja rakentavaan esitystapaan sovinnollisessa loppuratkaisussaan.

Huomioni kiintyy kuitenkin ennen muuta kuvitukseen. Tuntuu kuin kuvittaja Tita Mäkinen olisi halunnut mitätöidä kirjailijan tasapäistävän mentaliteetin sijoittaessaan kuvituskuvissa Hannan aina altavastaajaksi, hännänhuipuksi tai perässä vastentahtoisesti raahattavaksi. Hannaa ei esitetä kuvissa aktiivisena ja tasa-arvoisena toimijana muiden kanssa, ellei sitten viimeinen "meidän pihan mustanaamoja" esittävä kuva ole sellaiseksi tulkittavissa, mutta siinäkin Hanna juoksee muiden jäljessä, viimeisenä.

Mitä tällä esimerkillä pohjimmiltaan haluan sanoa?

Lastenkirjan kuvituksella on mielestäni yllättävän iso merkitys asenteiden vahvistajana tai horjuttajana.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Uintikelejä odotellessa pidetään kivaa Virtasten kanssa


Anneli Kanto: Vilma Virtanen ja uimataito. Kuvittanut Noora Katto. 27 s. Karisto 2011. Graafinen suunnittelu Noora Katto.













Anneli Kanto ja Noora Katto marssittavat suomalaiseen kuvakirjallisuuteen uuden vinkeän sisarusviisikon: kuusivuotiaan Veeran, viisivuotiaan Vilman, nelivuotiaan Paavon, kolmevuotiaan Pertun ja kaksivuotiaan Kastehelmen.



Konsepti on viisaasti mietitty: siinä riittää samastumispintaa hyvin monenikäisille lukijoille, sekä pojille että tytöille.

Vilma erehtyy katsomaan isosiskonsa mikroskooppiin ja saa selville, että vedessä uiskentelee vaarallisen näköisiä ötököitä. Paavon kanssa aloitettava uimakoulu saa tästä syystä Vilmassa aikaan inhon väristyksiä. Mutta vähin erin Vilma voittaa pelkonsa ja oppii uimaan.

Lapsen itsetuntoa eri tavoin vahvistavia kirjoja uusien taitojen opettelusta ilmestyy käännöksinä todella paljon ja useimmat niistä keskittyvät eläinten maailmaan. Siksi Viisi villiä Virtasta –sarja puoltaa hyvin paikkaansa kotimaisena – ja päälle päätteeksi vielä maaseudulle sijoittuvana – sarjana.

Sisarusten väliset suhteet tulevat hienovaraisesti jo sarjan avausosassa esille. Vilmalta kuluu oman pelkonsa halllinnan lisäksi paljon energiaa myös pikkuveljen vahtimiseen.

Mielenkiintoista nähdä sarjan myöhemmissä osissa, pääsevätkö perheen vanhemmat myös esille vai ovatko lapset kaikkivoipaisia toimijoita samaan tapaan kuin esimerkiksi Lauren Childin Samu ja Salla –kirjoissa. Tohdin epäillä, että vuoden välein syntyneiden viiden villin tenavan vanhemmatkaan eivät välttämättä ole ihan mitään uraan keskittyneitä normivanhempia.



Noora Katon värikylläinen kuvitus suuripäisistä lapsista on omintakeinen. Pelkistettyihin kasvonpiirteisiin Katto tallentaa huoliryppyjä, kurttuja, varjostuksia ja innostumisen punaa, jotka ilmaisevat nopeasti muuttuvia tunnetiloja. Uintikuvissa Katto lähestyy vettä monesta eri perspektiivistä ja kiteyttää hyvin uimisen kokonaisvaltaisen riemun.

Pija Lindenbaum on käsitellyt samaa aihetta, lapsen vettä kohtaan tuntemaa pelkoa, kuvakirjassaan Henna ja pässinpäät (WSOY 2001).

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Pelko painu hiiteen, kun mä lasken viiteen!


Tuula Kallioniemi: Karoliina ja Baskeri-Villen koira. Kuvittanut Marika Maijala. 86 sivua. Otav 2011.















Tuula Kallioniemen Karoliina-sarja ammentaa nykylasten tuiki tavallisesta arjesta. Kallioniemi ei vokottele lukijoitaan hekotuksella ja hektisellä remellyksellä, vaan elämänmakuiset kohtaukset ja juonenkäänteet synnyttävät itsessään vetävää kerrontaa ja dialogia.

Mitään auvoista idylliä Kallioniemen letkeän huumorin kyllästämä realismi ei suinkaan tarjoa, mutta Karoliinan elämänmyönteinen ja utelias luonne on kiistämättä tarttuvaa sorttia. Lukutaidon alkuvaiheeseen tarkoitetut helppolukuiset kirjat voivat parhaimmillaan olla juuri tällaisia elämän oppaita, jotka kannustavat lapsia hienovaraisesti selviytymään ohimenevistä vastuksista voittajiksi. Nykyinen mediavetoinen lastenkulttuuri on vaarassa tehdä lapsista jo leikki-iässä karskeja oman edun tavoittelijoita ja laskelmoivia diivoja. Hienoa, että kotimainen lastenkirjallisuus kyseenalaistaa tällaisen vedätyksen vielä melko yksituumaisesti.

Karoliinan koirapelosta on saatu hieman esimakua jo sarjan aiemmissa osissa.

Nyt tyttö joutuu kohtaamaan pelkonsa silmästä silmään, sillä hänen koulukumminsa Aliisa on täysin hurahtanut koiriin. Onneksi Aliisalla on herkkyyttä nähdä Karoliinan koottujen selitysten ja omituisen käytöksen taakse ja hän alkaa hiljalleen koulia Karoliinan koiriin liittyviä pelkoja trendikkäästi: koirien siedätyshoidolla. Karoliina saa myös opetella koirien kieltä.

- Uskaltaisitko silittää Mustia? Aliisa kysyy
Karoliina ojentaa varovasti kätensä ja aikoo taputtaa koiraa päälaelle. Aliisa opastaa, että Karoliinan olisi parempi kyykistyä ja rapsuttaa koiraa leuan alta tai silittää sen kylkeä. Koirat eivät pidä siitä, että niiden päätä taputetaan.
Karoliina miettii. Hän ei ole vielä ihan valmis kyykistymään. Entä jos Musti ryntää hänen päälleen? Se on sentään kamalan isokokoinen.
- Ehkä joskus toiste, esimerkiksi ensi kesänä, tai sitten, kun olen viidennellä luokalla, Karoliina mutisee.




Karoliina ja Tytti kohtaavat koulumatkallaan Baskeri-Villen koiran. Tytti kertoo nähneensä sen nimisen elokuvan, joka oli kamalan pelottava. Tästä sukeutuu kirjaan tunnekasvatuksen kupeeseen sopivasti myös jännitystä ja toimintaa.

Karoliina on luonteeltaan ailahtalevainen, ja erinäisten yhteensattumien seurauksena hän onkin pian kärttämässä vanhemmiltaan koiraa! Ja kuten kaikissa kunnon koirakirjoissa, niin tässäkin päästään lähes ihanteelliseen loppuratkaisuun, kun Karoliinan ihanasti kaheli ja spontaani kummitäti kurvaa paikalle.

Marija Maijalan kuvitus antaa lisäpotkua Karoliinan karismalle.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Kaarina Helakisa –palkinto Reetta Niemelälle














Vuoden 2011 Kaarina Helakisa -palkinto on myönnetty hetki sitten Raisiossa asuvalle kirjailija Reetta Niemelälle hänen työstään lastenkirjailijana sekä toiminnastaan lastenkirjallisuuden ja lasten lukuharrastuksen hyväksi.


Reetta Niemelä (s. 1973) osaa asettua teoksissaan poikkeuksellisen herkkävaistoisesti lapsen asemaan. Vuonna 2002 käynnistyneessä Milja-kuvakirjasarjassa maailmaa peilataan esikouluikäisen tytön kautta. Ympäristöstä huolehtiminen ja luonnon kunnioittaminen ovat Milja-kirjojen keskeisiä arvoja. Kuvittaja Leena Lumpeen kanssa yhteistyössä syntynyt, seitsenosaiseksi karttunut sarja edustaa ajattomuudessaan suomalaisen lastenkirjallisuuden kärkeä, todettiin perusteluissa.

Reetta Niemelä on kirjoittajanlaadultaan myös runoilija, mikä käy ilmi teoksista Makkarapiruetti (2005) ja Sinisen Kärpäsen Sirkus (2010). Niemelän huima mielikuvitus pääsee valloilleen näiden kuvakirjojen pikku tarinoissa, joita voi luonnehtia proosarunoiksi. Kirjoittajan eläinrakkaus ja kunnioitus luontoa kohtaan piirtyvät proosarunoistakin selvästi näkyviin. Molemmat teokset hurmaavat lämpimällä huumorillaan.

Kannattaa muistaa myös yhdessä Inna Hirvosen kanssa toteutettu näitä kahta kuvarunokirjaa vielä kokeellisempi, kielen ytimeen menevä Kakaduu!, joka on ilmestynyt ntamo-kustantamon kautta 2009.

Niemelä on jo vuosia tehnyt aktiivisesti työtä varsinaissuomalaisen lastenkulttuurin hyväksi. Hän on yksi turkulaisen kirjoittajayhdistys Kapustarinnan perustajista ja tuottanut Turun alueella useita kirjallisuustapahtumia. Hän on opettanut lapsille sanataidetta ja toiminut koulukirjailijana, kiertänyt esiintymässä lukuisissa päiväkodeissa ja kouluissa sekä järjestänyt useita näyttelyitä. Reetta Niemelä on myös aktiivisesti mukana hankkeessa, jolla tuetaan lasten sanataidekasvatusta ja suomen kielen opetusta Venäjällä.

Otavan Kirjasäätiö on jakanut Kaarina Helakisa -kirjallisuuspalkintoa lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekijöille vuodesta 1999 lähtien. Palkinnon arvo on 5.000 euroa.

Lastenkirjahylly onnittelee Niemelää. Sinisen kärpäsen sirkus oli yksi viime vuoden eniten mieltä hykerryttäneistä kokonaistaideteoksista.

Kun elämä muuttuu latteaksi


Sari Vuoristo: Kesä Rosvon kanssa. Sanasilta 2010. 110 sivua. Kansikuva Elissa Eriksson.














Aikuisille suunnatuista novellikokoelmistaan ja romaaneistaan aiemmin tunnetun Sari Vuoriston (s. 1964) ensimmäinen nuortenromaani Kesä Rosvon kanssa ei nimestään huolimatta ole mikään anarkistinen kuvaus lain ja järjestyksen reuna-alueilta (vrt. Siri Kolun Me Rosvolat, Otava 2010 ja Teemu Saarisen Mummoni on pankkirosvo, WSOY 2010).

Ulkokirjallisena yksityiskohtana huomio kiintyy aluksi hyvin kirjan tunnelmaa kuvaavaan Elissa Erikssonin tyyliteltyyn ja eleettömään kansikuvaan. Kirjan sivumäärä, 110sivua, vaikuttaa ensi katsomalta hallitulta, mutta osoittautuu lopulta silmän lumeeksi, sillä teksti on ladottu tarpeettoman pienellä fontilla ja tiheällä rivivälillä.

Vuoristo on yhdistänyt romaaniin monta lajityyppiä:

1) perinteisen viihteellisen koirakirjallisuuden kaikkine kliseineen. Toinen päähenkilö Emmi on kärttänyt itselleen omaa koiraa pitkään. Paras ystävä Saara saa koiran, Rosvon, ja vähin erin Emmi oppii pahimman kateuden mentyä nauttimaan myös Saaran lainakoirasta, Rosvosta, täysin siemauksin.

2) varhaisnuorten seikkailukirjallisuuden huolettomine kesäloman viettoineen ja ajankohtaisine säikeineen. Emmi löytää uuden ystävänsä Niklaksen kanssa purjehtijoiden meri-idyllistä myrkkytynnyreitä sekä

3) realistisen, tummajuonteisen nuortenromaanin. Saara yrittää kesäloman alussa itsemurhaa lääkkeillä ja tyttöjen ystävyys joutuu monin erin tavoin koetukselle.

Nuortenromaaneissa yhä tabuleimalla varustetun itsemurha-aiheen työstämisestä Vuoristo selviää nipin-napin kuiville. Saaran masennuksen syitä ei kirjassa lähdetä puimaan ja Saaran tunteet tulevat muutoinkin paljon esille vain Emmin tulkitsemina.

Kustantajan nettisivuilla ilmestyneessä haastattelussa kirjailija vakuuttaa Saaran parantuvan ja tiettävästi hän suunnittelee kirjalle myös jatko-osaa.

Romaanin keskiössä ovat Emmin ristiriitaiset tunteet. Hän saa Saaran toipumisen ajaksi Rosvon hoitoonsa ja kiintyy koiraan. Parhaan ystävän tummat tunnot ja epätoivoinen itsemurhayritys hämmentävät Emmiä ja kaukaa lapsuudesta juontuva ystävyys tuntuu jo lähes menetetyltä. Emmi saa kuitenkin tukea Niklakselta ja äidiltään.

Kirjaa lukevan nuoren oman ahdistuksen määrää vähentää Emmin äitinsä kanssa käymä empaattinen vuoropuhelu:

– Halusin vain sinun tietävän, ettet sinä ole suinkaan ainoa, joka syyttää itseään. Tämä on ollut vaikea pala kaikille. Ja opettavaista myös. Eihän kukaan meistä ole luonnostaan sellainen psykologi, että osaisi kaikkia oireita analysoida. Tuntuu, että nuoruus on nykyään niin vaikeaa. Vaikka varmasti se on aina ollut.
Äiti huokasi, jäi tuijottamaan horisonttiin.
– Minäkään en varmaan ole kertaakaan oikein kunnolla kysynyt, miltä sinusta oikein tuntuu? Tämä Saaran juttu on tietysti kamala, mutta kaikki muukin. Elämä. Tuntuuko sinusta, että teidän ikäisiltä vaaditaan nykyään liikaa? Onko teidän elämässänne enää huolettomuutta lainkaan?
– Emmä tiedä, Emmi vastasi hämmentyneenä. – Siis kyllä kai on. En mä ole niin syvällisesti ajatellut.



Vuoristo on määritellyt kirjansa otollisimmaksi kohderyhmäksi 12-16-vuotiaat. Kirjan päähenkilöt Saara ja Emmi ovat 14–15-vuotiaita tyttöjä.

Vuoristo on aktiivinen koiraharrastaja ja hänellä on itsellään Rosvon kaltainen tolleri eli novascotiannoutaja. Koiran hyvinvointiin, koulutukseen ja tunteisiin kiinnitetään kirjassa paljon huomiota. Viihteellisissäkin koirakirjoissa korostetaan nykyisin itsestään selvästi koiran omistamiseen liittyvää ympärivuorokautista vastuullisuutta.

Sanasilta on koira-aiheiseen tieto- ja kaunokirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo, joka julkaisi Sari Vuoriston nuortenromaanin lisäksi viime vuonna kaksi muutakin koirista kertovaa kirjaa lapsille ja nuorille: Outi Almin varhaisnuortenkirjan Karkumatkalla kotiin ja Miia Kantinkosken ja Milla Koivusen kuvakirjan Jennin karvakorva.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Avarassa maailmassa äitiä etsimässä


Tapani Bagge: Maailmalla. 77 sivua. Tammi 2011. Kuvittanut Hannamari Ruohonen.













Muistatte varmaan Kaisan, joka pelasti edellisessä lukemaan opetteleville suunnatussa Keltanokka-sarjan kirjassa Maalla perhosen mummolan vintiltä?

Kaisan kiinnostus hyönteisiin ei ole nytkään laantunut. Hänellä on nimittäin lemmikkikärpänen Lempi, jonka tyttö pelastaa mustikkasoppakulhosta.

Yllättäen Kaisa saa kirjeen äidiltään, joka on muuttanut kotoa kauan sitten. Pihalla hän leikkii kaverien kanssa kotia ja kirjeen herättämät, kauan piilossa pysytelleet tunteet saavat hänessä vallan. Kaisa päättää sitä seisomalta mennä tapaamaan äitiään. Mukaan matkalle pääsevät myös Lempi-kärpänen, Pupuliini ja Pupuliino.



Tomerasti hän kokoaa vähäiset säästönsä, matkustaa bussilla Turkuun ja sieltä yhteysaluksella ulkosaaristoon, missä äiti työskentelee sääaseman hoitajana.

Tapaaminen on hämmentävä ja viisaasti Tapani Bagge jättää Kaisan vanhempien väliset, eroon johtaneiden aikuisten ongelmien ruotimiset sikseen. Kaisalle tapaaminen on tärkeä ja ajaa asiansa, vaikka isä tuleekin vähän kesken kaiken häntä takaisin noutamaan.





Maailmalla on pieni ja tärkeä kirja lapsen suurista tunteista.

Hannamari Ruohonen kuvaa hellyttävästi Kaisan topakkaa olemusta tavoittaen yksinkertaisiin tussipiirroksiinsa tavattoman suuren määrän paljon puhuvia eleitä ja tunteita.

Rouva Huu odottaa jännittyneenä, paljastaako Gunilla Bergström ensi vuonna Mikko Mallikkaan äidin mysteerin. Mikko Mallikas -kirjat täyttävät nimittäin tuolloin jo 40 vuotta!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Lastenkirjainstituutin Kirjakori taas kukkuroillaan viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoja


Kirjakori-seminaari 1.4.2011 Vanhalla Kirjastotalolla Tampereella klo 9.30–15.30.

Kirjakori-näyttely Lastenkirjainstituutin kirjastossa, os. Puutarhakatu 11 A, 4.4.–13.5.2011 maanantaisin klo 10–18 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15. Ryhmien toivotaan sopivan tulostaan etukäteen.












Lastenkirjainstituutin viime perjantaisen Kirjakori-seminaarin parasta antia Rouva Huulle olivat muutamat hauskat kuriositeetit, reunahuomiot ja oivallukset.

Kirjakorin kirjanäyttelyssä on esillä 1400 kotimaista ja käännettyä viime vuoden lasten- ja nuortenkirjaa. Virpi Kurhelan tilastokatsauksessa kotimaisen lastenkirjallisuuden osuus oli 29 prosenttia, käännetyn 66 prosenttia. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden osuus on 5 prosentin luokkaa.

Verrattuna vuoden 2006 tilastoihin kotimaisten kuvakirjojen, lastenromaanien ja tietokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut. Sen sijaan kotimaisia nuortenromaaneja on ilmestynyt aiempia vuosia vähemmän. Saman asian Rouva Huukin on noteerannut, mutta tämä tilastollinen todennus oli hyvä kuulla myös toisaalta.

Ilahduttavana kehityksenä voi pitää sitä, että käännetty lasten romaanimuotoinen kirjallisuus on selvästi laskussa: kenties kustantajat panostavat ihan tosissaan nyt enemmän kotimaiseen tuotantoon?

Käännöskielistä englanti jyrää edelleen (59 %). Seuraavaksi eniten käännetään japanista ja ranskasta (kumpaakin 7 %).

Kaisa Neimala, eläköitynyt äidinkielenopettaja, Suomen Kuvalehden ja Parnasson kriitikkona tuttu, tarjosi omassa katsauksessaan otsikolla "Kotoa ja kaukaa" kurkistuksia lastenkirjallisuuden laveaan skaalaan: mukana oli niin kuvakirjoja, romaaneja, tietokirjoja kuin runojakin. Mervi Wäreen ja Katri Kirkkopellon Oona ja Eetu – päivä hoidossa -kuvakirja (Lasten Keskus) edustaa Neimalan mielestä avointa propagandatekstiä: päiväkodissa kaikilla on niin kertakaikkisen mukavaa!

Todellisena tietokirjalöytönä Neimala piti Venla-Maria Uutelan Keppari-kirjaa (Pieni Karhu) ja Riitta Jalosen & Kristiina Louhen Aatos ja Sofia sai häneltä hauskan epiteetin: "umpitaiteellinen kaunotaideteos".

Neimala oli myös havainnut lehmän kokeneen suomalaisessa lastenkirjallisuudessa uuden, ansaitun arvonnousun: lehmä on pääosassa peräti kolmessa viime vuoden lastenkirjassa: Kristiina Louhen Tomppa ja Taatelin maito, Johanna Venhon ja Annastiina Syväjärven Utare-Ursulan onnenapila ja Mervi Heikkilän runokirjassa Mansikki ja moni muu (Kirjapaja). Viimeksi mainitusta kirjasta Neimala löysi myös kirjallisia viittauksia kolmen lehmälyyrikon – Kirsi Kunnaksen, Ilpo Tiihosen ja Kaarina Helakisan – tuotantoon.

Neimala penäsi kustantamoihin erityistä biologisten faktojen tarkastajan virkaa: suoranaisia virheitä kasvi- ja eläinoppiin liittyen hän oli löytänyt kolmesta kirjasta: Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Puuvanhus ja pikkukoivu –kirjassa (Pieni Karhu) valkovuokko kukkii lumikinosten keskellä, Petra Heikkilän Pikku Nunuun löytöretkessä Afrikasta löytyy tiikereitä ja Annina Holmbergin ja Virpi Talvitien Karkausyön ratikkamatkassa puhutaan runollisesti sydämen muotoisista hevoskastanjan lehdistä.

Opettajan äänenpainoin hän paheksui myös – nähtävästi aivan tosissaan – muutamista lastenkirjoista löytämiensä mietojen voimasanojen käyttöä, esim. Annika Sandelinin ja Linda Bondestamin Retkuliinasta (Teos ja Söderström) äidin repliikistä löytyvää ”Voi hitto” -huudahdusta.

On hyvä, että lastenkirjallisuutta tarkastelee toisinaan myös kentän ulkopuolinen, tyyten toisen ammattialan asiantuntija. Finlandia Junior -palkinnon esivalintaraadissa tänä vuonna toiminut keramiikkataiteilija Heini Riitahuhta löysi kotimaisista kuvakirjoista aitoutta, lämminhenkisyyttä ja lapsen naiivia näkökulmaa ja hänen kuvaesimerkeissäänkin oli suorastaan vilisemällä suomalaisia design-tuotteita, jotka toimittavat Riitahuhdan mukaan ns. tunneobjektien virkaa: herättävät nostalgian tunteita ja muistoja lapsuudesta.



Riitahuhta oli löytänyt kuvituksista myös lukuisia todisteita suomalaisten maineesta kahvinjuojakansana. Kuvaesimerkki Katja Tukiaisen Kisun 1,2,3 –kuvakirjasta (Otava).

Riitahuhta ihasteli kollaasitekniikkaa ja retrohenkisyyttä, jotka ilmiöinä ovat tosin jo kotimaisessakin kuvakirjallisuudessa kohtalaisen vanhoja "keksintöjä" – niiden erilaisia variantteja on nähty jo vuosituhannen taitteesta lähtien. Mainio detalji, jonka todennäköisesti vain muotoilun ammattilainen voi kuvatulvasta poimia, oli myös Riitahuhdan pongaama kuvittaja Matti Pikkujämsän oivallus antaa takakannesta löytyvälle ISBN-viivakoodille seepran olemus Jukka Itkosen ja Pikkujämsän kuvarunokirjassa Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja (Kirjapaja).


Rosebud-kirjakaupan näkökulman lastenkirjallisuuden markkinointiin toi niin ikään Finlandia Junior -raadissa toiminut kirjakauppias Iida Siimes, jonka otsikko "Lastenkirjallisuus kaupallisena ilmiönä" herätti ennakkoon Rouva Huussa isoimmat odotukset. Siimeksen alustus pitäytyi kuitenkin melko yleisellä tasolla.



Henkilökohtaisena manifestinaan hän muotoili kokemusperäisen havainnon siitä, että kirjakauppojen olisi syytä pitää lastenkirjatarjontansa mahdollisimman laveana, sillä nimenomaan lavea tarjonta luo kysyntää. Suuntaus on kuitenkin järkiään päinvastainen: kirjakauppaketjut kaventavat valikoimaansa jatkuvasti ja vaikka suositun kirjasarjan uusinta osaa markkinoidaankin tehokkaasti, niin samaan aikaan sarjan edelliset osat on jo aikoja sitten loppuunmyyty (tai makuloitu).

Toivoisin todella, että Siimeksen suhdeluku – hyvä kirjakauppias toimii 30-prosenttisesti kaupallisen järjen avulla, loppu 70 prosenttia koostuu innostuksesta, intohimosta ja rakkaudesta kirjoihin – pätisi kaikkiin kirjakauppiaisiin. Isoilla kirjakauppaketjuilla ja tavaratalojen kirjavalikoimassa näyttävät nimittäin pätevän tyyten toiset painotukset…

Yhden lajityypin – kotimaisen spekulatiivisen fiktion – kiinnostavimpia esimerkkejä kuultiin kirjailija Jukka Laajarinteen alustuksessa "Maailmojen välisiä kissoja ja muuta kummaa". Laajarinne oli malttanut ottaa riittävän pienen siivun esiteltäväkseen ja rajautui kahdeksaan lasten- tai nuortenromaaniin, joista neljässä oli selkeitä rinnakkaismaailmoja (Johanna Sinisalon Möbiuksen maa, Vesa Sisätön Postimerkkien maa, Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjät ja V. L. Aurelian Lumottu Korttipakka, Nordbooks).

Neljän muun teoksen scifi- tai fantasiapiirteet ovat osin tulkinnanvaraisempia, mutta silti kiinnostavia (Maria Vuorion Eräänä valtavana maanantaina, erityisesti kokoelman novelli ”Apina”, Sari Peltoniemen Kissataksi, Mila Teräksen Telma ja tarinoiden talo ja Kirsti Kurosen Piruettiystävyys).

Lumottu korttipakka -kirjan Laajarinne nosti kuriositeettina esille lähinnä siksi, että kirja on print on demand -omakustanne, jonka tekijä on vast ikään päättänyt yläkoulun. Omakustantamisen helppous antaa Laajarinteen mielestä kiinnostavalla tavalla äänen nuorille itselleen. Hän esitti myös kutkuttavan vision lasten hallinnoimasta kustannustalosta!

Laajarinne oli myös ainoa Kirjakorin alustajista, joka muisti aprillipäivän ja jallitti silmääkään räpäyttämättä kuulijoitaan yhdellä höpö-höpö-kirjalla, jollaista ei ole julkaistu laisinkaan!

Finlandia Junior- palkinnon esivalintaraadin puheenjohtajana viime vuonna toiminut Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen zuumasi kotimaisen nuortenkirjallisuuden trendejä otsikolla "Toimintaa ja etsintää". Määrältään vähäinen nuortenromaanitarjonta osoittautui yllättävän kansainväliseksi. Esitellyistä kymmenestä romaanista peräti neljässä käydään ulkomailla! Hauska rinnastus oli Raili Mikkasen Hopearenkaan salaisuus ja Marika Laijärven Vaihtoaskelia, joissa molemmissa aikuistuvat tytöt matkustavat Saksaan, Mikkasen historiallisessa nuortenromaanissa 1600-luvulla ja Laijärven teoksessa 2000-luvulla.

Kirjallisuudentutkija ja lastenkirjailija Myry Voipio keskittyi pääosin viihteelliseen, käännettyyn tyttökirjallisuuteen ja siinä erityisesti tyttöydessä tapahtuneisiin muutoksiin (mm. Candance Bushnellin Carrien nuoruusvuodet, P. C. Ja Kristin Castin Yön talo –sarja, Isabel Abedin Lucian, Maggie Stiefvaterin Väristys sekä Rob Regerin ja Jessica Grunerin Emily The Strange). Viimeksi mainittu on hyvä esimerkki intermedioituneesta kirjahahmosta, joka on ennen kirjasarjaa tullut tunnetuksi jo muina tuotteina.




Järkiään kaikki alustajat ylittivät annetun puolen tunnin määrämitan. Rouva Huu kaipasi esityksiin irrallisia huomioita yhteen paremmin punovia ja jämäkämpiä loppukoonteja. Toisaalta nykyinen tarjonta on niin moniaalle rönsyilevää, että tukeva syliote voi olla alan asiantuntijallekin toisinaan haastavaa. Vapaa keskustelu ja mielipiteiden vaihto jäi aikataulun lipeämisen vuoksi täysin olemattomaksi.